Freunds Kennel - Arja ja Klaus Lidman

Etusivu

Esittely

Uutiset

Koirat

Pentuja

Jalostukseen

Kuvia

Yhteystiedot

 

Metsällä

Muistoissa

Rotuhistoria

Turkin hoito

Linkit

MÄYRÄKOIRAROTUJEN ROTUHISTORIASTA
Copyright: Anna-Liisa Lehessaari ja Kennel Freunds

Mäyräkoirat ovat nykypäivänä kautta maailman suosittu roturyhmä, jolle kondrodystrofinen ulkomuoto ja voimakas riistaverisyys luovat helposti tunnistettavan identiteetin. Tämänkaltaisista koirista on mainintoja jo vanhalta ajalta, ja mäyräkoiria tiedetään olleen eurooppalaisen ylimystön metsästyskoirina koko keskiajan.

 

 

VANHA METSÄSTYSKOIRAROTU
 

Todennäköisimmin nykymäyräkoiran esi-isien alkukoti sijaitsi nykyisen etelä-Saksan ja Itävallan tienoilla. Mäyräkoiria on aina arvostettu monipuolisena metsästäjinä, jotka sekä ajavat ja ahdistelevat riistaa maan päällä että intonsa ja kokonsa ansiosta seuraavat sitä myös pesäkäytäviin. 1500-1700 -luvun lähteet kuvaavat toistuvasti kaksi mäyräkoiran tyyppiä: Dachs Krieger on näistä lyhytrunkoisempi ja korkeajalkaisempi, Dachs Kriecher kärppämäisen pitkä, vääräsäärinen, ja lapiomaiset etutassut ovat voimakkaasti ulospäin kääntyneet. Pää on kummallakin verraten lyhyt ja karkea, rakenne takakorkea, häntää koirat kantavat korkealla tai se on kippura tai leveä riippuva saukonhäntä. Kokoa on säädellyt koiran tehtävä luolametsästäjänä; myös kääpiökokoisia koira on kasvatettu kaniininmetsästykseen. Sekä lyhyt, karkea, että pitkäkarvapeite esiintyvät kuvauksissa, vaikka täyttä vastaavuutta nykyisiin karvanlaatuihin ei voi olettaa. Musta punaisin merkein on ilmeisesti väreistä alkuperäisin, mutta lähes kaikki myöhemmin tavatut värit mainitaan.

Tämän vanhan mallin koiria vietiin saksalaisalueelta mm. Hollantiin, Tanskaan ja Ruotsiin sekä 1800-luvulla Englannin hoviin. Naapurissamme Ruotsissa mäyräkoiria oli 1600-luvulta alkaen; 1800-luvulla voidaan jo puhua omasta kasvatuksesta, kun eräissä herraskartanoissa ylläpidettiin omaa kantaa tuottamaan metsästyskoirat itselle ja tuttavillekin

 NYKYMÄYRÄKOIRAN SYNTY

Mäyräkoiran kehityksessä nykyiselleen on tärkein vaihe Saksassa 1800-luvun loppupuoliskolla tehty jalostustyö. Ensimmäiseen rotumääritelmään 1879 kirjattu yleiskuvaus kertoo millaisen koira-aineksen kanssa työskenneltiin:
Matala, hyvin pitkänomainen rakenne, hyvin kehittynyt eturuumis, jalat silmiinpistävän lyhyet, etujalat polvinivelen kohdalta sisäänpäin taipuneet, käpälät ulospäin kääntyneet, yleisvaikutelma kärppämäinen, häntä hieman kaartunut, koiran liikkuessa voimakkaasti ylöspäin sojottava tai riippuva. Karvapeite lyhyttä ja sileää. Ilme älykäs, tarkkaavainen ja hilpeä. Paino korkeintaan 10 kg, painavampia koiria pidetään dachsbrackenina.” (Ehnberg 1972:185)

Jalostustyön alkuajoilta erottuu neljä tärkeäksi muodostunutta geenilähdettä: pohjoissaksalaista, karkeahkoa tyyppiä edustavat van Daacken punaiset metsästyskoirat (mm. Monsieur Scheidig, Pumpernickel), kevyempää tyyppiä oleva von Kniggen mustapunainen uros Dachs, taustaltaan tuntematon punainen uros, erinomainen metsästäjä Flott Sonnenberg ja kaunis mustapunainen Schlupfer Euskirchen, myös käyttöominaisuuksien periyttäjänä kiitetty.

Vallitseva menetelmä jalostuksessa oli ankara sisäsiitos, joka toi nopeita tuloksia. Sisäsiitos toi myös ilmi lyhytkarvaisten koirien kantaman pitkäkarvaisuusgeenin tuottaen pitkäkarvaisia jälkeläisiä. Tämän karvanlaadun kehittämisessä käytettiin myös risteytyksiä lyhytkarvaisten koirien kanssa. Jossain vaiheessa kokonaan kadonneen karkean karvanlaadun uudelleenluomisessa kokeiltiin risteytyksiä karkeakarvaisen pinserin ja dandie dinmontinterrierin kanssa, joista jälkimmäinen osoittautui sopivammaksi kumppaniksi. Näyttelyissä ensimmäiset karkea– ja pitkäkarvaiset nähtiin 1880-luvun alussa.

Vuosisadan vaihteen tienoilla virisi innostus kaniininmetsästykseen sopivan pienoismäyräkoiran kehittelyyn. Menetelmänä oli valita kaikkein pienimpiä normaalikokoisten mäyräkoirien jälkeläisistä ja taas näiden jälkeläisistä pienempiä. Koska kanta oli suppea ja käyttöominaisuudet kasvattajien kiinnostuksen kohde, jäi karvanlaadun vaihtelu toissijaiseksi ilmiöksi. Kääpiökokoisten mäyräkoirien jalostuksessa kokeiltiin myös risteytyksiä muiden rotujen kanssa, mutta tulokset olivat kehnoja

Edellä mainitut roturisteytykset ovat varmaa tietoa. Varmaa myös on, että mäyräkoirien lähimmät sukulaiset nykyisten koirarotujen joukossa ovat keskieurooppalaiset lyhytjalkaiset ajokoirat. Teorioita on esitetty monienkin koirarotujen yhteydestä mäyräkoiran kehitykseen. Esimerkiksi viiriäiskoiran osuus mäyräkoiran pitkän karvanlaadun synnyssä tuntuu varsin järkeenkäyvältä ajatukselta.

Kolmesta ehkä merkittävimmästä alkuaikojen kasvattajasta F. W. Widmann hahmotteli Lichtenstein-kennelissään yllättävän modernin, voimakkaan ja raskaan, mutta sopusuhtaisen mäyräkoiran, joka oli vaikuttamassa monen pohjoismaisenkin kasvattajan työhön. Lichtenstein–pohjalta kehitti myös Karl Aspeck oman, erittäin matalana ja raskasrintakehäisenä kömpelön tyyppinsä, jota mukailevat tai liioittelevat koirat ovat yhä ihanteena angloamerikkalaisessa maailmassa. Paul Selchowin pienet punaiset Gib Hals-koirat taas olivat sensaatio käyttökokeissa: varsin lyhytrunkoisina ja korkeajalkaisina ketterät, terävät koirat osoittivat tehokkuudellaan liioitellun mataluuden haitat. Tyypin vaikutus on tunnistettavissa nykyisessä käyttöominaisuuksia vahvasti painottavassa keskieurooppalaisessa kasvatustyössä.

Kennelharrastuksen yleisen vilkastumisen myötä uudenajan mäyräkoira levisi pikaisesti Saksasta muualle manner-Eurooppaan, pohjoismaihin, Britanniaan ja uudelle mantereellekin. Saksassa 1888 perustettu rotuyhdistys vauhditti harrastuksen viriämistä mm. auttamalla koetoiminnan käynnistämisessä ulkomailla kuten Ruotsissa, josta alkoi muovautua mäyräkoiran vahvaa aluetta. Myös toinen naapurimme Venäjä oli saanut ensiluokkaisia saksalaistuonteja, ja rotuyhdistykset vaalivat näyttely- ja koetoimintaa.

MÄYRÄKOIRA SUOMESSA

Suomen kantakirjaan (numero I) merkittiin ensimmäiset, Saksasta tuodut mäyräkoirat 1890-luvulla. Tästä eteenpäin mäyräkoiria rekisteröitiin säännöllisesti, lähinnä lyhytkarvaisia. Monet tuonneista olivat korkeatasoisia, niitä palkittiin näyttelyissä ja kokeissa ja pentueita syntyi. Edellytykset kasvatustyölle olivat kuitenkin heikot ja viimeisetkin ensimmäisten mäyräkoiriemme verilinjat hiipuivat 1920-luvulla

Uusien saksalaisten ja ruotsalaisten tuontien varassa aloittaneet 1900-luvun alkupuolen kasvattajat sen sijaan onnistuivat luomaan jatkuvuutta: heidän linjojensa verenperintöä löytyy yhä koiristamme. Menestyksekkäitä lyhytkarvaiskasvattajia olivat Birger af Forselles (av Munksnäs) ja Naema Saarikko (av Hesperheim), karkeakarvaiskasvatuksen uranuurtajiin kuuluvat Sigurd Blomqvist (av Skäribo), Johan Brüning (von Jonien) ja Inga Lundsten (av Davidnäs).

Ruotsalaisten koirien vaikutus mäyräkoirakantaamme oli vahva jo ennen ll maailmansotaa, jonka aiheuttamasta lamasta toipumisessa oli edelleen suuri merkitys Ruotsista saaduilla käyttöominaisuuksiltaan ja ulkomuodoltaan erinomaisilla tuonneilla. Kasvatustyötä tuki myös peräti kaksi rotujärjestöä, 1947 perustettu Ruotsin suhteisiin painottava Suomen Mäyräkoirakerho-Finska Taxklubben ja Saksaan vahvasti suuntautunut, 1955 aloittanut Suomen Mäyräkoirajärjestö.

Mäyräkoirakerhon vuosilta 1947-1959 julkaisema erikoiskantakirja esittelee 22 lyhytkarvaista, 34 karkeakarvaista ja 2 pitkäkarvaista koiraa. 5 lyhyt- ja 5 karkeakarvaista ovat Ruotsista ja ensimmäinen pitkäkarvainen on tuotu 1956 Saksasta, loput koirista ovat Suomessa kasvatettuja. Vuonna 1959 lyhytkarvaisia rekisteröitiin 299, karkeakarvaisia 151 ja pitkäkarvaisia 12, kääpiöitä kirjattiin 3 lyhytkarvaista ja 6 pitkäkarvaista. Tässä vaiheessa siis kahden meillä pidempään harrastetun karvanlaadun kanta oli jo mukavan kokoinen ja laadukaskin, muiden rotumuunnosten kohdalla kasvatus oli vasta aluillaan tai antoi vielä odottaa itseään.

50-70-luvuilla nykyistä useammin mäyräkoirakasvattaja omisti useita tai paljon siitoskoiria, pennutustiheyttä ei säädelty eikä jalostusmenetelmien valvonnassa ollut juuri rajoituksia. Karvanlaaturisteytyksiä voitiin tehdä vapaasti ja toisaalta melko usein kokeiltiin ankaraakin sisäsiitosta. Jalostustavoitteiden saavuttamiseen oli siis paljon paremmat edellytykset kuin sittemmin yleistyneen ”pienimuotoisen kotikasvatuksen” puitteissa. Tuntuu siltä että jälleen viime vuosina mahdollisuudet panostaa koiraharrastukseen ovat lisääntyneet, ja kooltaan muutamaa koiraa suurempien kenneleiden määrä kasvaa.

Vuoden 1988 rabiesepidemia merkitsi suurta muutosta koiraharrastukseemme. Ennen oli Skandinaviaan päässyt koiran kanssa mukavasti, ja nyt tämä oli loppu. Toisaalta rajat avautuivat aiemmin vaikeasti tavoitettavan manner-Euroopan suuntaan. Nykyään ulottuvillamme on myös itä-Euroopan entisten sosialististen valtioiden voimakkaasti kasvava koiraharrastus.

Edellisiä muutoskehityksiä väkevämmin tullee mäyräkoirakantamme kehitykseen vaikuttamaan muuttuvan riistatilanteen myötä syntynyt ajavan mäyräkoiran tarve. Sama koettiin Ruotsissa 1940-1950 -luvulla: alkujaan luolakoirana jalostetun mäyräkoiran ominaisuuksista alettiin nyt nostaa esiin Ruotsin oloissa toimivaa pienajuria. Tähän suuntaan on sitten koko ajan edetty, niin että viimeisten 20 vuoden aikana tarkastellen ajokokeiden tulostaso on jatkuvasti parantunut.

KEHITYSTÄ ERI MÄYRÄKOIRAROTUJEN KOHDALLA

Suomessa karkeakarvainen normaalikokoinen mäyräkoira ohitti rekisteröintien määrässä lyhytkarvaiset 70-luvulla. Sama tapahtui myös Ruotsissa, missä suosiota selvitettiin sillä, että karkea karva sopii säänkestävämpänä lyhyttä paremmin sikäläisiin metsästysoloihin. Kummankin karvanlaadun sisällä on toki paljon eroja. Joka tapauksessa karkeakarvainen mäyräkoira on niin pohjolassa kuin keski-Euroopassa metsästäjälle mieluinen ja muutenkin suosittu, eikä sen aseman Suomen suosituimpana mäyräkoirarotuna voi enää kuvitella helpolla järkkyvän.

Suomen karkeakarvaiskanta oli alkujaankin tasokasta, ja onnistuneet tuonnit lähinnä Ruotsista ja Saksasta vain kohensivat käyttöominaisuuksia. Toisaalta lähinnä varomaton matadorijalostus edisti omassa vanhassa kannassa piilleen ja eräiden tuontien kuljettaman PRA-geenin yleistymistä. Sairaita ja sairautta kantavia koiria on jouduttu karsimaan jalostuksesta, ja koiria yhdisteltäessä mahdollinen kantajuus asettaa rajoituksia.

Nähtäväksi jää miten viimeaikojen runsas uusia ajavia linjoja edustavien koirien tuonti tulee vaikuttamaan karkeakarvaisten varsin tasalaatuiseksi kehittyneeseen hyvään ulkomuotoon. Tuontien joukossa on varsin korkeita ja lyhytrunkoisiakin koiria, ja toisaalta koirien koon kasvusta on oltu huolissaan niin pohjoismaissa kuin keski-Euroopassa. Ruotsissa on myös jo todettu, että on vaikea jalostaa luolakoiraa, ajokoiraa ja hyvää ulkomuotoa samassa koirassa.

Lyhytkarvaisen normaalikokoisen mäyräkoiran taso Suomessa muodostui erittäin korkeaksi niin käyttöominaisuuksien, ulkomuodon kuin terveyden osalta. Kautta aikojen on nähty vahvoja kasvattajia, jotka ovat kukin työssään omalla tavallaan painottaneet omia verilinjojamme ja hakeneet uutta verta monipuolisesti eri tahoilta.

Lyhytkarvaiskasvatus koki tappiona 80-luvun rabiesepidemian seuraukset, sillä yhteyksillä pohjoismaihin oli ollut suuri merkitys. Kun rodun tila alkuperämaassa oli melko kehno, ei yhteyksien paranemista siihen suuntaan ollut juuri iloa. Lisänä eurooppalaisessa lyhytkarvaiskannassa ovat amerikkalaiset tuonnit, joita esiintyy meillekin hankittujen koirien sukutauluissa. Täysin eri tyyppiä ja kokoa olevien koirien perimän vaikutusta koiriimme voimme vain arvailla. Entuudestaan koon kasvaminen on selvä ongelma koirillamme.

Angloamerikkalaisissa maissa mäyräkoirien kehitystä ei säädellyt metsästyskäyttö, vaan koiran raskautta ja mataluutta liioiteltiin näyttelykehien katseenvangitsijan luomiseksi. Normaalikokoisen mäyräkoiran koko paisui myös vähintään 13-15 kiloon; kääpiöt jäivät selvästi kääpiökoiriksi, suunnilleen omien pienoismäyräkoiriemme kokoisiksi. Värimuunnokset ovat myös meren takana saaneet paljon huomiota, eikä joihinkin väreihin, kuten siniseen ja isabellaan liittyviin vaikeisiin terveysongelmiin ole aina kiinnitetty huomiota.

Pitkäkarvainen normaalikokoinen mäyräkoira yleistyi Suomessa 60-luvun kuluessa ja 80-luvulla se myös ohitti lyhytkarvaisen rekisteröintien määrässä - vasta 2000-luvun puolella lyhytkarvainen on taas ollut lukuisampi. Ensimmäinen kasvattaja oli H.-C Klatt (Herdebocken), muita pioneereja olivat Bernd Åström (Groggens), Zidy Munsterhielm (Zekiwa) ja Ulla Kangas (Muviro).

Pitkäkarvaisella mäyräkoiralla liian tavallinen huono luonne, lähinnä pelokkuus ja hermostuneisuus, on kautta vuosikymmenten ollut ongelma. Se tunnustetaan myös Saksassa, jossa pitkäkarvainen nousi todelliseksi muotiroduksi. Näyttöä metsästysominaisuuksista on vähemmän kuin muilla karvanlaaduilla. Terveyspuolella ongelmana ovat useat silmäsairaudet.

Pienoismäyräkoirien osalta eri karvanlaatujen kotiutuminen Suomeen on tapahtunut päinvastaisessa järjestyksessä kuin normaalikokoisilla. Pitkäkarvaisten kääpiöiden uranuurtaja oli Erkki Pihlaja (Metsämiehen), joka toi ensimmäiset kääpiönsä Saksasta 1963. Merkittävä kasvattaja oli myös Zidy Munsterhielm. Karkeakarvaisten ja lyhytkarvaisten kääpiöiden rekisteröintejä alkoi tulla säännöllisesti 70-luvun taitteesta lähtien. Ensimmäisenä pitkäjännitteistä kasvatusta saivat käyntiin karkeakarvaisissa Marja Nuotio (Malec) ja lyhytkarvaisissa Seija Kiverä (Boidis). Myös kaniinikoossa mäyräkoiria nähtiin ensiksi pitkäkarvaisina, useampi jo 70-luvulla, kun karkeakarvaisia ilmaantui samassa määrin vasta 90-luvulla. Vuoden 2004 loppuun mennessä lyhytkarvaisia kaniinimäyräkoiria oli rekisteröity yhteensä vasta 19.

Pienoismäyräkoirien ulkomuodossa on etenkin alussa ollut paljon toivomisen varaa. Pää on ollut epätyypillinen, kuono-osa heikko ja silmät pullottavat. Tyyppi on ollut ilmava ja kehittymättömän oloinen. Luonteissa on myös ollut huomautuksen aihetta.

Pienoismäyräkoirien metsästysominaisuuksien testaamisesta on keskusteltu moneen otteeseen. Kokeissa käyneet ovat osoittaneet taipumuksensa: MEJÄ-valioita ja Suomen  mestaruuskin on, ajokokeista on valioitunut yksi kääpiö. Pienoismäyräkoirat ovat menestyneet myös tositoimissa metsällä.

Koska meillä mäyräkoiran siirtäminen rodusta toiseen on mahdollista, löytyy pienoismäyräkoirien taustalta usein normaalikokoisia. Kantojen pienuuden takia tuontien osuus on huomattava; tuonteja on laajalti eri puolilta maailmaa. Ulkomaisella uroksella astuttaminen on myös tavallisempaa kuin normaalikokoisilla mäyräkoirilla. Näin ollen myös voi pienoismäyräkoirissa olettaa havaittavan suurempaa tyyppien vaihtelua kuin normaalikokoisissa koirissa.

Julkaisut:

Ehnberg, Börje 1972 Mäyräkoira. − Suomalainen koirakirja,  176–200. toim. Matti Nurminen & Saki Paatsama, Otava, Helsinki
Engelmann, Fritz: 1942 Der Dachshund, Neumann / Neudamm.
Hackmann, G. W. 1952  När seklet var ungt. Finska Taxklubbens publikation NR 1/1952
Kalling, Mårten
1949 Taxen i Sverige Jägarförlaget / Lund
Svenska Taxklubben 100 år. Jubileumsskritf
Söderberg, Brita: 1965 Taxlexikon. 1965
 

Kirjoittanut  FT. Anna-Liisa Lehessaari

 

Web desing Pia Lappalainen / Copyrighted: Arja Lidman / s-posti: a.k.lidman(at)kolumbus.fi
Emme anna kuvamateriaalia virtuaalikenneleiden käyttöön.
© All Rights Reserved