Mies - pitkäselkä, rohdinparta, virsujalka - Juha.

Juha (1911) on Juhani Ahon menestyksekkäin romaani - matka miehen sisimpään. Aho kirjoitti sen kypsimmän miehuutensa iässä, 60-vuotiaana, ja ehkä juuri siksi teos porautuukin ihmismieleen niin jykevällä voimalla, että hetkittäin todella pysähtyy ajattelemaan itseään. Mitä minä tekisin Juhan asemassa? Entä hänen vaimonsa Marjan sijalla? Jaksaisinko uskoa onneen niin kuin Juha, olisiko minussa voimaa säilyttää elämänusko, tahto taistella epätoivoa vastaan?

Romaanina Juha rakentuu avioliittodraaman varaan, mikä on kuitenkin vain kulissi, näyttämö, jolla todellisuudessa puhutaankin ihmisestä tuntevana olentona, avarretaan näkemystämme miehen mielestä. Niin kuin meistä jokainen, myös Juha haluaa olla onnellinen. Mutta mitä on onni, tuo mystinen tila, jota tavoitellaan mutta joka saavutettunakaan ei ole koskaan täydellinen, ei kyllin riittävä? Onni on - empiiristen tutkimustenikin valossa - ihmisen mielikuvituksen tuote, asennekysymys. Jokainen määrittelee itse, mitä on olla onnellinen. Perfektionisti vaatii kaikessa täydellisyyttä - pessimisti ei vaadi itseltään eikä muilta mitään. Tuskin kumpikaan heistä osaa olla onnellinen. Onni antaa tilaa inhimillisyydelle, virheille. Asettamalla realistisia, yhtä aikaa haastavia mutta ei-utopistia tavoitteita, voimme päästä käsin koskettelemaan, mielin tuntemaan tuota salaperäistä onnea.

Kirja alkaa raaistavalla kuvauksella vääräselkäisenä metsässä raatavasta Juhasta, joka kaikessa epämiellyttävyydessäänkin alkaa nopeasti herättää sympatiaa. Juha on onneton: hän ei saa vastakaikua rakkauteensa edes omalta vaimoltaan, Marjalta. Mutta Juhalla on onnen avaimet käsissään siinä tahdossa, jolla hän toivoo Marjaa takaisin vierelleen. Hän osaa kyllä rakastaa, jättää tilaa puolisolleen. Välillä silti tuhahdan: eikö Juhasta, suomalaisesta miehestä, ole kuin säälittävänä ressukkana rukoilemaan takaisin nuorta, viehkoa vaimoaan? Miksei hän jo tee jotain?

Mutta vaikka rakkaus on teoksen näennäisteema, alkaa taustalle piirtyä nopeasti myös kuva kirjailijasta itsestään, Juhani Ahosta. Marja, Shemeikka ja Juha ovat vain kanavia hänen itsetutkiskeluunsa. Kirjan alkuosassa Aho ei vielä ole kypsynyt puhumaan miehisyydestään miehen kautta vaan heijastaa Marjasta tunteitaan, puhuu hänet peilinään. Kuvaan ilmestyvään Shemeikkaan, venäläiseen hurmurimieheen, Aho purkaa katkeruuttaan, patoumiaan. Hän luo Shemeikasta vastenmielisen hahmon, jollainen kukaan meistä tuskin haluaisi olla. Shemeikasta on miltei riistetty kaikki inhimillisyys; hän haalii naisia itselleen lähes tunteitta. Vain kerran saaressa hänenkin omatuntonsa ynähtää, mutta vaikenee taas - miksi hän houkutteli Marjan mukaansa? Aho ei halua, että ilkeää onnistujaa, naisten kaataja

a nykykielellä, ihailtaisiin vaan hän haluaa luoda Juhasta sankarin. Ja sankari Juha mitä suurimmassa määrin onkin - vasta lopussa hän häviää taistelun itseään vastaan. Kun Ahon itsetutkistelu kypsyy kirjan loppupuolella puhtaaksi tunnepurkaukseksi Juhan kautta, ei lukemista voi enää keskeyttää. Tapa, jolla Aho ihmismielen liikkeitä analysoi ja tulkitsee mutta jättää tilaa omalle ajattelulla, ihastuttaa niin minua kuin kai sitä suurta lukijakuntaa, joka on suosiollaan nostanut Juhan yhdeksi suomalaisen kirjallisuuden helmistä.

Ihmismieli on helposti johdateltavissa, mikä tulee hyvin ilmi Juhan manipuloidessaan itsensä uskomaan, ettei Marja mennyt mielellään Shemeikan matkaan. Juha halusi loppuun asti uskoa, että Marja vietiin väkisin. Mutta vaikka kaikki todisti Marjan vapaaehtoisen lähdön puolesta, ei Juha voinut sallia itsensä uskoa rakkaastaan mitään pahaa, ei pettää näin ystäväänsä. Ja Juha jaksoi uskoa vielä onneen ja rakkauteen.

Hän painiskeli omaatuntoaan vastaan, alkoi syyttää itseään. Mutta kaiken taustalta paistoi Juhan, miehen, ihmisen halu olla oikeassa. Ja mitä varmemmaksi kävi, ettei Marja enää palaisi, sitä voimakkaammin Juha sitä tietoa torjui. Hän ei halunnut luovuttaa - miksi olisikaan? Juha ei myöskään halunnut alistua muiden päätösvallan alle. Hänen äitinsä tuntui tietävän paljon paremmin, millainen ihminen Juhalle olisi "se oikea". Eihän rikkaan talon pojalla voinut olla köyhää, karjalaista vaimoa. Ja Juhan viha äitiään kohtaan kasvoi. Hän ei halunnut kenenkään muun päättävän hänen onnestaan. Mekin toimimme näin, potkimme pois yksityisyyttämme, vapaata tahtoamme uhkaavat tekijät.

On vain hämmästyttävää huomata, kuinka paljon itseänikin Juhasta löydän. Alkaa pelottaa. Ehkä se omistushalu, joka hänellä on, asuu kaikissa meissä ihmisissä. Hän ei halua uskoa, että joku niin rakas ja oma kuin Marja on hänelle ollut, menisi toiselle ja hylkäisi hänet. Lopulta alkaakin tuntua, että Juha rakastaakin enää vain mielikuvaansa Marjasta.

Mutta romaani on myös herkkä ja kaunis rakkaustarina, ei vain raaka itsekkyyden ja itsepetoksen kuvaus. Juhan rakkaus tuntuu paikoin käsittämättömän vankalta, aidolta. Tapa, jolla hän odottaa Marjaa palaavaksi, riipaisee. Miksei Marja jo tule? Samalla Juha ymmärtää, ettei rakkaus pakota. Jos Marja todella rakastaisi Shemeikkaa enemmän kuin häntä, ei Juha haluaisi Marjalta tätä onnea kieltää. Tämä alkaa jo tuntua siltä vilpittömältä rakkaudelta, jonka minäkin haavekuvissani näen. Mutta onko sekin vain itsepetosta? Juhan asenne itseään kohtaan on liian ankara, jotta hänellä olisi todellisia mahdollisuuksia onneen. Hänen rakkautensa pinnassa on naarmu, epärehellisyys, tuo ihmissuhteiden rotta, joka nakertaa pois pohjan joltain ehkä ikuiseksi tarkoitetulta. Jos Juha antaisi itselleen arvon, ehkä hän pystyisi kertomaan Marjalle myös kielteisistä tunteistaan, rakentamaan suhdetta todellisuuspohjalle. Emme voi jättää omaa onnellisuuttamme riippuvaiseksi muiden teoista. Juha asettaa onnensa hinnaksi elämänsä - jos hän ei saa Marjaa, tappaa hän itsensä. Juha elää omaa elämäänsä Marjalle eikä itselleen. Häneltä puuttuu kyky rakastaa itseään, hän osaa vain tuomita. Sen sijaan, että hän antaisi itselleen anteeksi epäonnistumisensa, hän alkaakin pakokauhunuomaisesti kieltä kaikkia epäonnistumisen mahdollisuuksia. Voiko omatunto todella tappaa?

Lopussa tapahtuu ihme, Juhan unelmat käyvät toteen, ja Marja palaa. Mutta miksi Juha ei ole onnellinen, ei vaikka sai haluamansa? Vai saiko sittenkään? Kun Juhan kuvitelma siitä, että Marja toisi hänelle onnen - henkisen tasapainon - murtuu, ei Juhalla ole vaihtoehtoa. On pelottavaa huomata, että onnellisuutemme riippuu täysin itsestämme, ihmiset ja kaikki ympärillämme, ovat vain välineitä onneen. Juhalta katoaa viimeinen elämänhalu, kun hän huomaa ongelmiensa olevan hänessä itsessään - ja itseämme emme voi juosta karkuun. Itsekkäästi hän langettaa ylleen viimeisen tuomion - ja soutaa koskeen.

Jään miettimään, miksi kirjailija Aho maalaa Juhasta näin synkän kuvan, rikkoo illuusion miehen vahvuudesta ja lujuudesta, luonteesta, joka ei koskaan anna periksi - vai halusiko hän tehdä sen tarkoituksella, opettaa meille miehen särkyväisyyttä? Pelkään lukea ja miettiä teosta eteenpäin. Vai olenko tulkinnassani ehkä liian kyyninen, mustamaalaanko mestariteosta heijastamalla siitä vain omia negatiivisia tunteita? Todennäköisesti kyllä, mutta silloin kirja on tehnyt tehtävänsä, avannut tien ihmisen sisimpään.