Eila Rautioaho

Operaatio STELLA POLARIS
kahdeksanvuotiaan koulutytön kokemana

Julkaistu Jauhiaisten sukuseuran Jauhovakka-jäsenlehdessä 2/2004


Oli pimeä ja myrskyinen iltayö syyskuun 23. pnä 1944. Pieni höyrylaiva Georg keinui ankarasti Pohjanlahden aallokossa. Olin merikipeä ja oksensin. Uusi vaaleansininen talvitakkini likaantui, enkä tiennyt missä se pestäisiin, niin kuin en sitäkään, minne oltiin menossa ja miksi. Yritin nukkua puulaatikoiden päällä laivan ruumassa.

Laivalla oli paljon väkeä menossa jonnekin, joukossa meidän perheemme ja isän työtovereita. Olimme joutuneet pakkaamaan tavaramme Haminassa kovalla vauhdilla ja minä surin sitä, että minun piti jättää istuttamani pieni metsämansikan taimi meidän pihallemme. Haminasta alkoi pitkä junamatka, joka päättyi Närpiöön. Juna oli tupaten täynnä väkeä.

  Georg odottamassa redillä. Kuva on Erkki Palen teoksesta Totuus Stella Polariksesta, toimittanut Reijo Ahtokari (1994).

Närpiön asemalta menimme edelleen kuorma-autoilla Österfjärdeniin, sikäläiseen ulkosatamaan, josta siirryimme pienellä hinaajalla höyrylaivaan nimeltään Georg, joka odotteli kauempana ulapalla. Kuusivuotias Raili-sisareni väittää kiivenneensä höyrylaivaan köysitikkaita myöten, mutta isämme – jonka kanssa tästä kerran jälkeenpäin tuli puhetta – ei tätä uskonut. Mutta sen me molemmat tytöt muistamme, kuinka hiljainen mieliala laivalla yhtäkkiä kesken matkan muuttui iloisen vapautuneeksi. Aikuiset tiesivät valistaa, että olimme päässeet turvaan Ruotsin aluevesille ja siis pois saksalaisten ja venäläisten sukellusveneitten toiminta-alueelta. Minä muistan myös kuulleeni, kuinka laivalla oli syntynyt pieni vauva, jota oltiin sitten Härnösandin satamassa vastassa. Satamaa lähestyttäessä Jukka-setämme morsetti valomerkein viestiä jollekin satamassa olevalle henkilölle, joka vastasi Jukalle samalla tavalla.

Nyt 60 vuotta myöhemmin olen kuullut muistakin perhetapahtumista, kuten siitä, että laivan kapteeni oli matkalla vihkinyt Siiri ja Tauno Kylmäojan, jotka olivat tätä pikku seremoniaa varten saaneet vaaleanpunaisia neilikoita Cyril Szalkiewicziltä. Albumissamme on valokuvia Sortavalasta, missä tämä tunnettu pianisti ”Szalke” oli eräässä aseveli-illassa pukeutunut merirosvoksi, musta lappu silmän päällä ja puujalka polvesta alaspäin. Sortavalassa toimi 1943–44 päämajan radiokuunteluyksikkö, jonka palveluksessa Szalkiewiczkin oli, samoin kuin isäni, joka toimi radiotiedustelun sieppaamista salasanomista laadittavien raporttien kirjoittajana.

Georg-laivan saavuttua Härnösandiin kaikki sen matkustajat vietiin ruotsalaisten toimesta karanteeniin. Miehet sijoitettiin Immanuel-kirkon lehterille, naiset ja lapset sikäläisen oppikoulun jumppasaliin. Heti kouluun tultuamme saimme syödä herkullisia makkara- ja juustovoileipiä ja juoda maitoa mielin määrin isosta tonkasta ammennettuna. Voimistelusalin lattiaan piirrettiin liidulla kullekin perheelle majoitusalue ja myöhemmin saimme ”reviirillemme” kaksikerroksiset laudoista nikkaroidut sängyt.

Karanteenissa ollessamme saimme ulkoilla koulun pihalla narulla eristetyllä alueella. Koulun oppilaista en muista mitään, mutta sen muistamme sisareni ja minä, että koulun jumppamaikka antoi meille karkkeja silloin kun hän valvoi oppilaita välitunnilla. Karkkien saanti oli niin poikkeuksellinen asia, että se on jäänyt mieleen. Muutenkin oli Härnösandissa olo ihan mukavaa. Kerran olin eräältä vanhemmalta tytöltä saanut lainata puikkoja ja yritin hikisellä vaivalla neuloa niillä patalappua. Kesken työn tyttö halusikin puikot takaisin, jolloin minä suurella surulla purin neuleeni. Tästä sain sen verran pahaa mieltä, että vuosikymmenten ajan en ole pystynyt purkamaan mitään käsityötä, vaan olen aina yrittänyt korjata mahdolliset virheet jotenkuten kesken työtä.

Toinenkin muistiin jäänyt tilanne tuolta ajalta liittyy käsityöhön. Olin kerran jättänyt neuleeni sängylle, jossa kolmivuotias pikkuveljeni telmi ja sattui saamaan puikon takapuoleensa. Huuto oli kova, eikä muu auttanut kuin kiikuttaa pikkuveli lääkäriin. Kesken matkan huuto lakkasi ja äiti palasi saman tien pojan kanssa takaisin majapaikkaan.

Miesväki majoitettiin siis paikallisiin kirkkoihin ja kerran pääsin minäkin isääni tervehtimään, kun naisporukka pääsi käymään siellä oppaan tarkassa valvonnassa. Miehet, jotka kaikki olivat päämajan radiopataljoonan väkeä, pelasivat aikansa kuluksi korttia ja shakkia. Eihän se nyt ihan kirkon arvoista tainnut olla, mutta sitä tuskin kukaan silloin paheksui.

Karanteeniaika olikin tarpeen, sillä ainakin joka toinen lapsi oli vuoronperään hinkuyskässä. Äitini pelkäsi, että meidän kovaääninen yskimisemme häiritsisi muita. Kerran säälin häntä erityisen paljon. Hänen oli jollain tavalla saatava rahaa, jotta minun laivassa likaantunut takkini voitaisiin viedä pesulaan, ja näin kuinka äiti nelinkontin joutui luuttuamaan koulun pitkiä käytäviä.

  Vas. Eila, Tauno ja Raili Mäkelä Sortavalassa 1943. Minulla on ylläni se takki, jolle oksensin laivalla. Ympärillä näkyy pommitettuja taloja.

Karanteenia kesti runsaat kaksi kuukautta. Neuvottelut ruotsalaisten kanssa eivät johtaneet tulokseen ollenkaan siinä laajuudessa kuin suomalaiset tiedustelumiehet olivat toivoneet. Tarkoitushan oli ollut jatkaa tiedustelua, ennen kaikkea radiokuuntelua, Ruotsista käsin siinä tapauksessa että Neuvostoliitto olisi miehittänyt Suomen. Ruotsalaiset kuitenkin säikähtivät sitä monisatapäistä ihmisjoukkoa, joka tämän ”Operaatio Stella Polariksen” takia saapui heidän maahansa ja kansainvälistä selkkausta peläten vetäytyivät lopulta koko suunnitelmasta. He valikoivat suomalaisesta radiotiedusteluväestä vain parikymmentä tärkeintä miestä Ruotsin puolustusvoimien FRA:n (Försvarets radioanstalt) palvelukseen. Tässä joukossa oli myös isäni Matti E. Mäkelä. Hän työskenteli FRA:ssa eläkeikään asti ja muutti vasta sitten Suomeen.

Neuvostoliitto esitti jossain vaiheessa Ruotsille nootin vaatien noiden kahdenkymmenen miehen luovuttamista. Onneksi ruotsalaiset eivät ottaneet vaatimusta kuuleviin korviinsa, vaan antoivat asian hautautua diplomatian keinoin. Joulukuun alussa karanteeni päättyi ja suurin osa ”stellisteistä” palasi takaisin Suomeen. Meidän perheemme jäi Ruotsiin siksi, että isä oli varma siitä, että hän joutuisi vankilaan jos palaisimme saman tien ja olihan hänellä työpaikkakin. Pääsimme asumaan erään vanhan neiti Hallgrenin omakotitalon yläkertaan Tukholman koillispuolella Österskärissä. Tästä lämminhenkisestä Suomen ystävästä tuli perheemme rakas vieras monta vuotta jälkeenpäinkin, kun olimme muuttaneet Tukholman esikaupunkiin Brommaan.

  Mäkelän perhe jouluna 1945

Olin 9- ja Raili 8-vuotias, kun perhekuva otettiin. Äiti ompeli meille tytöille mekot. Hän ompeli yo-puvun, hääpuvun, urheiluvaatteet, kaiken. Olin käynyt koulua puoli vuotta. Oli jännittävää, kun en ymmärtänyt aluksi yhtään sanaa. Muistan, kun opettaja kysyi jotakin. Vastasin kokeeksi ”ja”. Mutta kun opettaja oli hämmästyneen näköinen, sanoin ”nej”, ja silloin opettaja oli tyytyväinen. En tänä päivänäkään tiedä, mitä hän kysyi. Mutta lapsihan oppii helposti kieltä ja koulu sujui meiltä lapsilta hyvin.

Sortavalassa alkanut koulunkäyntini jatkui kevätlukukaudella Österskärin kansakoulun toisella luokalla. Raili-sisareni joutui ensimmäiselle luokalle. Mennessäni Ruotsissa kouluun en aluksi osannut sanaakaan ruotsia. Isä yritti opettaa meille ensimmäiset ruotsin sanat ennen ensimmäistä koulupäivää: ”första klass” ja ”andra klass” ja minä opin vain sisartani koskevat sanat ”första klass”. Pian kielitaito karttui ja vuosien kuluttua sain painaa päähäni ruotsinmaalaisen ylioppilaslakin, jossa ei ole meikäläiseen tapaan kultaista lyyraa vaan eräänlainen kankainen sinikeltainen ruusuke. Siirryin Suomeen opiskelemaan Helsingin yliopistoon ruotsi pääaineena ja valmistuin aikanaan ruotsin kielen opettajaksi.

Helsingin Sanomat kertoi 15.10.2004, kuinka muutamat Stella Polariksen veteraanit palasivat Närpiöön katselemaan muistorikkaita paikkoja. Sinne on tehty muistomerkki muutama vuosi sitten. Muistomerkkitoimikunnan puheenjohtaja pankinjohtaja Clas Öhman on kertonut, että Närpiö valittiin aikoinaan lähtösatamaksi, koska merimatka Ruotsiin Närpiöstä on lyhyt ja suojaisa. Lisäksi paikkakunnan ruotsin murre on sen verran omaperäistä, että jos neuvostovakooja olisi siellä päin liikkunut, ei hän sitä olisi ymmärtänyt. Suomea puhuvia vakoojiahan liikkui maassamme sekä sodan loppuvaiheessa että sen päätyttyä. Olen tuosta murreasiasta täysin samaa mieltä, mutta merimatka ei ainakaan silloin ollut suojaisaa, päinvastoin.

Närpiöstä lähti 23.9.1944 kaikkiaan kolme höyrylaivaa, Maininki, Osmo ja Georg mukanaan noin 500 henkeä sekä satoja puulaatikoita täynnä erittäin arvokasta ”kuumaa” arkistomateriaalia – minun kova nukkuma-alustani! Uudestakaupungista lähti vielä Lokki päämääränään Gävle ja vei mukanaan noin 250 henkilöä. Tiedustelumateriaalia ei ole enää olemassa. Se on hävitetty, mutta sitä ennen se mikrofilmattiin ja sitä myytiin mm. USA:lle, Ranskalle, Britannialle sekä Japaniin.

Tauno Kylmäoja piirsi operaatio Stella Polariksesta monikymmensivuisen sarjakuvan. Kuvassa joukko kipuaa hinaajasta avomeren laidalla odottaneeseen höyrylaiva Georgeen. HS 15.10.2004.

Sveriges TV teki Stella Polariksesta ohjelman muutamia vuosia sitten. Tätä varten sen toimittaja Olle Häger soitti minullekin pyytäen minut haastateltavaksi, koska kaikki muut stellistit olivat kuulemma ”pelkkiä vanhoja ukkoja”. Haastattelu tämän hauskan toimittajan kanssa tapahtui entisen stellistin Ahti Korkeamäen kodissa Brommassa, samassa pihapiirissä, jonka toisella reunalla oli minunkin lapsuudenkotini ollut kymmenen vuotta.


Wränsk, diläpp ja muut hevoset

Takaisin kotisivulle
Valmistunut 27.6.2008