Eläinlääkintälotta Eeva Jokela (o.s. Jutila)

s. 1.3.1920 Alavieska, k. 25.2.2017 Alavieska
isä Heikki Heikinpoika Jutila s. 1882 Alavieska, k. 1963 Alavieska
äiti Hilda Sofia (Fiia) Risto s. 1885 Karunki, k. 1967 Alavieska
puoliso Leo Jokela s. 1918 Salmi, k. 1995 Kuopio

Eeva saattamassa
Orjantähteä
lopputarkastukseen.

Linkit (tulevat näkyviin, kun napsautat hiirellä):

Eläinlääkintäkurssit Petäjäveden Kintauksessa.

Komennus Laatokasta kaakkoon Aunukseen. Kuvat Eeva Jokelan (o.s. Jutila) perhealbumista.

Sisarukset:

Eero-veli
Kaarlo-veli
Elvi-sisar


Aunus

Se oli synkkä syksy 20.10.1941 iltahämärä, kun hyppäsin ambulanssin kyydistä pois kanttiinin pihalla Aunuksen kaupungissa. Upposin puolisääreen liejuun, ahdistus kouraisi syvästi ja tuli äitiä ikävä. Kaikki oli harmaata ja kolkkoa, ei saanut olla sopeutumisen vaikeuksia. Elävänä sieltä sentään selvisin. Kovat oli moraaliset vaatimukset ja jotkut saivat passituksen siviiliin. Omasta käytöksestä kaikki oli kiinni.

Kuva 2
Aunuksen aukeaa: lakeuden halkaisija 85 km, mustan mullan maata, jossa kasvoi hyvää ruista. Tsaarin vallan aikana sitä tuotiin Suomeenkin, muistelivat aikuiset, kun minä olin lapsi.
Kuva 3
Aunuksen Saaren kirkko oli Stalinin aikana viljamakasiini. Suomalaiset puhdistivat sen kirkoksi ja sen jälkeen se on ollut museona, luvattu jälleen kirkoksi. Oik. Hotelli Aunus ja Desanttitorni.
Kuva 4
Yllösten ortodoksinen rukoushuone ja hautausmaa Aunuksesta 3 km Nurmoilaan päin. Nurmoilassa oli VI armeijakunnan komentokeskus.
Kuva 5
Kolhoosin heinävaaka.
Kuva 6
Sairastallin rakennukset ennen pommitusta, pellolta otettu kuva.
Kuva 7
Aunus, Lenininkatu. Oik. Lottahovi ja kadun päässä sairastallit (ei näy kuvassa). Oli rakennettu puusta kulkuväylät, että pysyttiin pinnalla.
Kuva 8
Olen menossa ensi lomalle koti-Suomeen, 28 km kesti 9 tuntia, elettiin toukokuuta 1942.

 

Pommien tuhoja

Kuva 9
Oikealla takana näkyy ykköstalli, joka oli Eevan vastuulla. Asuttiin nuolen kohdalla.
Kuva 10
Kenttäsairaalan rakennukset pommituksen jälkeen 9.1.1942. Asuntokämppämme muuttivat muotoaan.
Kuva 11
(9.1.1942) Pommitetut asuntokämpät. Saimme entistä ehomman kämpän, remontin jälkeen. Remontti on jo aloitettu.
Kuva 12
Pommituksen jälkiä korjataan.
     Kuvat 13 ja 14
Vas. Asuntokämpät muuttuivat hetkessä tämän näköisiksi. Itse olin noin 5 metrin päässä pommikuopasta, miehet olivat kämpässä. Yksi löytyi kuopan pohjalta ehjänä mutta mieleltään järkkyneenä. Kukaan ei kuollut eikä haavoittunut, se oli ihmeiden ihme. Kämpät hajosivat. Aunusta pommitettiin paljon. Erään pommituksen aikana ison tallin päähän ja keskelle tuli pommit, kymmenen hevosta kuoli ja jäännöksiä lensi kymmenien metrien päähän pellolle.

Oik. Hevosen takajalka. Hevosen neljännes on 10 metrin päässä tallista.

Pommitusten ja vaaratilanteiden jälkeen torjuin kaiken pois, etten ole ollutkaan missään vaarassa. Se onnistui 40 vuotta. Yleensä en kestänyt katsoa sotafilmejä. Eräänä iltana seurasin vähän matkaa suomalaista sotaelokuvaa. Aamulla heräämisvaiheessa kaikki pelkotilat nousivat ylös ja sain rauhassa itkeä ja huutaa, purkautua, kun olin yksin kotona.
  

Kuva 15
Pommituksen jälkeen jäljelle jääneet lotat. Yksi lotta kuoli, yksi piti viedä Suomeen sairaalaan järkytyksen vuoksi. Vas. ed. Laina Nummi ja Liisa Savolainen. Takana vas. Eeva, Sylvi Ilomäki, Eila Vähäkainu, Hilja Ojaniemi ja Tyyne Väisänen.
Kuva 16
1942 välillä asuimme teltassa.
  
Päiväkäskyjä

Pommituksen jälkeen kämppien hajottua jouduimme yöpymään kilometrin päässä varikolla. Eevalla oli paha tapa ylittää Aunuksenjoki sillan kaidetta pitkin ja komendantin virasto oli sillan kupeessa vastarannalla. Kai sitä komendantin päätä huimasi katsoa ikkunasta Eevan sillanylitystä, koska armeijakunnan päiväkäskyssä kiellettiin lottaa kävelemästä sillankaidetta pitkin. - Toisen kerran kiellettiin laskemasta elävästä hevosesta verta. Motiivi oli nälkä. Eeva otti verenlaskuneulan ja valikoi hyväkuntoisimman hevosen, laski pakkiin verta ja sitten paistettiin lettuja. Muutamat eivät voineet syödä elävän hevosen verestä paistettuja lettuja.
  
Hullun näköisiä lottia

Kerran olimme jälleen tulossa sairastallille töihin. Lenininkadulla oli menossa lotta Lottahoviin päin. Kyllä hän katsoi ja syynäsi meitä ja lopulta tokaisi: "Hullun näköisiä lottia." Eeva vastasi, että sitä samaa mieltä he itsekin olivat. Lotta kanteli yhdyslotta Öllerille, joka vastasi, että ovat erittäin reippaita ja kunnollisia lottia. Hevosia hoitavat "konilotat" olivat omissa kamppeissaan. Eeva esim. käytti talvisodassa kaatuneen Kaarlo-veljensä pussihousuja, joihin oli ommeltu ratsupaikat.
  
Kuva 17
Hullun näköisiä lottia.
  
Kauhun hetkiä
Se oli vuoden 1942 kesällä, oli lauantai-ilta, olin yksin kämpällä ja kirjoittelin kirjeitä. Ykskaks alkoi hirvittävä pauke. Olin varma, että katto lähtee kämpästä. Säntäsin ulos. Ilmatorjunta ampui melkein kattojen päältä, patteriasema oli siinä lähellä. Kolme viholliskonetta teki syöksyn. Heti ensimmäinen sai osuman ja tuli nokka edellä maahan, kohta putosi toinen ja ennen metsänreunaa kolmaskin. Se oli hirvittävä kokemus. Pään päältä meni tulimeri, sanoin sitä ei voi kuvata. - Ihmistä varten pitää olla hirvittävät tuliaseet, sota on kauheaa. Stalinia ja Hitleriä piiskattiin ja hakattiin koko lapsuus ja nuoruus. He pääsivät kostamaan sen maailmalle. Kaikilla piiskatuilla ei ole sitä mahdollisuutta. Oma vaimo ja hevonen ovat miehen pahanolon purkukohteet ja joskus siihen osaan voi joutua tuntematon henkilökin.

 

Hevosten kanssa

Kookas ratsu
Kuudennen Armeijakunnan komentajan kenraalimajuri A. Blickin ratsu oli meillä hoidettavana ja koitti jaloittelun aika. Se homma tuli tehtäväkseni. Kenraalimajuri oli pienehkö mies, mutta hän kompensoi asian kookkaalla ratsulla (säkäkorkeus oli 174 cm). Oli suurin hevonen, millä koskaan olin ratsastanut. Pojat olisivat auttaneet satulaan, mutta en suostunut, jos matkalla olisin joutunut laskeutumaan satulasta, miten olisin päässyt takaisin. Olisi pitänyt olla sotilaspalvelija auttamassa kuten Blickillä oli. Tulihan se jaloittelu hoidetuksi. Ratsun nimeä en muista.

"Pommin purkua"
Eläinlääkäri, majuri Lahtonen tuli pyytämään, lähtisikö lotta Jutila Vikillä ratsastamaan. Pitäisi nähdä sen jalkojen liikkeet ja miehet eivät olleet halukkaita ratsastamaan. Hyvin selvisimme testistä. Alkoi tapahtua, kun lähdimme jaloittelulenkille ja ratsastin kaupungille. Vikillä oli liikunnan energialataus niin suuri, että takaisin toin taluttamalla. Se kiersi lenkkiä ympärilläni eikä ollut vastaantulijoita, kaikki olivat ojan takana turvassa. Sen virheen tein, etten ratsastanut riittävän pitkää lenkkiä, jotta lataus olisi purkautunut kokonaan. Tavallisesti kun hevonen joutuu seisomaan muutamia viikkoja, liikunnan tarve tulee niin voimakkaaksi. Se on kuin pommi, menohalut ovat kovat. Me lotat jouduimme sen pommin purkajiksi, meidän piti jaloitteluttaa toipilaat.
  

Kuva 18
Viki, villi veitikka, tosi villillä oli päällä. Jos hällä siivet ollunna ois, taivaan tähtitarhoihin lentomme, matkamme, vienyt ois.
Kuva 19
1943 Eeva ja Veikko. Veikko oli varma ja vakaa. Eeva oli usein kyytityttönä.
  
Orjantähti
Eversti Sarparannan ratsu Orjantähti tuotiin jalkavamman vuoksi vastuullani olevan ykköstallin karsinaan. Menin kaikkine hoitotarvikkeineni hoitaakseni jalan. Avustavat miehet yrittivät hallita hevosta väkivallalla, mutta Orjantähti ei hyväksynyt väkivaltaa. Kun sillä ei ollut sanallista kieltä, se vastasi väkivaltaan väkivallalla ja antoi niin rajuja potkuja, että karsina oli hajota, hampaat olivat apuna. Katselin sitä touhua sivusta ja sanoin miehille, että menisivät ulos ja sulkisivat oven. Karsinassa silitin ja rauhoittelin potilasta ja aloin purkaa käärettä. Orjantähti suuressa viisaudessaan ymmärsi ja piti jalkaa vaaka-asennossa koko hoidon ajan. Kiittelin ja silittelin hyvästä avunannosta. Se nuoli poskeani, hoito tapahtui ilman kärsimyksiä. Hevonen on ihmisen paras työtoveri ja ansaitsee silityksen, kiitoksen ja hyvän mielen suoritetusta hyvästä työstä. Hevonen on älykäs ja tunteva eläin. Hevosella ja yleensäkin eläimillä on fantastinen elekieli. Kunpa meillä ihmisillä olisi älyä ja näkökykyä lukea sitä, ei aiheutettaisi turhaa kärsimystä. Ymmärrys ja luottamus lujittuisivat ja kummallakin olisi hyvä olla.

Orjantähden tultua toipilasvaiheeseen aloitin lääkärin kehotuksesta jaloittelun. Ratsastin Äänislinnan tietä ja käännyttiin takaisin. Orjantähdellä oli oma suunnitelma, kun se oikaisi päänsä suoraksi. Ohjista sitä ei voinut enää hallita ja sitten sitä mentiin. Tuntui, että kapanala meni joka loikalla, ei siinä ehtinyt tuttavia tervehtiä. Hyvä, että jalka kesti sen liikunnan purkauksen. - Jälleen olimme jaloittelemassa. Sotilaita marssi parijonossa. Orjantähti tottuneena paraateihin otti paraatiasennon ja niin otimme marssin vastaan. - Ensimmäisessä kuvassa olen viemässä Orjantähteä lopputarkastukseen. Tuli tippa silmään, kun tiemme erkanivat.
  

Kuva 20
Orjantähti satuloituna lenkille lähtöä varten.
Kuva 21
1942 Eeva lähdössä Orjantähteä jaloitteluttamaan.
Vauhti oli hullun ja kovan maineessa, sattuikin vahinkoja ja kommelluksia. Lottia varoiteltiin siitä. En muista, miten asiat kehittyivät, kuitenkin ratsastelin ja olin tekemisissä Vauhdin kanssa. Yksi sormi riitti sen pitelemiseen, kuten kuvakin todistaa. Se oli suuri ja erittäin vahvarakenteinen kotihevonen Keski-Suomesta. Lämmin muisto jäi Vauhdistakin.

Kuva 22
Huhtikuu 1943 Eeva ja Vauhti.

Kuva 23
Alokkaana Aunuksessa syksyllä 1941. Eeva ratsastaa Pikku Lystillä. Lotat eivät olisi saaneet ratsastaa sillä, koska hevosella oli erikoisen nokkela tapa heittää ratsastaja selästään. Kaikesta huolimatta hyvin pärjäiltiin ja oltiin kavereita ja ratsastettiin Lystillä.
  
Erkkilän Lotta

Alavieskasta oli kaksi lottaa, Erkkilän Lotta-tamma ja eläinlääkintälotta Eeva Jutila. Lotta oli iloinen, virkeä ja temperamenttinen ihana hevonen, jolla oli vuohisihottuma. Se seisoi muutaman viikon tallissa. Tuli aika lähteä varikolle (meidän lottien piti kuljettaa hevoset sinne), tytöt ottivat hevoset ja minä odottelin rauhassa loppuja. Tiesin, että Lotta jäisi minulle. Niin kävikin ja Lotta yksin jäi minulle. Minulla ei ollut satulaa eikä ohjaksia, ainoastaan marhaminta. Lotta tärppäsi toisten takapuolessa, menohalut olivat todella kovat. Pelkäsin, että toiset alkavat potkia ja voi tulla pahakin vahinko. Huusin tytöille, että antaisivat tietä. Lotta kun sai tietä, sitä mentiin ja lujaa. Pelko kouraisi rintaa, jokohan se Tuuloksella pysähtyy (50 km Suomeen päin). Olin voimaton, ei ollut välineitä hillitsemiseen ja ohjaamiseen. Kantapäillä sain sen ohjatuksi ja päädyttiin varikolle. Toimiston väki katseli ikkunasta, kuka on tuo amatsoni. Kukas muukaan, meidän Eevahan se sieltä tulee. Miehet lastasivat tallin edessä hevosia autoon, mutta hyppäsivät kuin varpuset seinille, etteivät alle jäisi. Tallin edessä Lotta löi jarrut päälle ja olin lentää pään yli. Pysähtyihän Lotta ja rauhassa sain laskeutua alas. Kyllä porukalle nauru maistui. Huonosti olisi käynyt, jos kyydistä olisin hypännyt.
  
Kuva 24
Kaksi Alavieskan lottaa. Erkkilän Lotta ja eläinlääk.lotta Eeva Jutila lähdössä jaloittelemaan.

 

Hevosten lääkinnällinen hoito ja jaloitteluttaminen kuului eläinlääkintälottien työhön

Meille el.lääk. kurssitetuille lotille kuuluivat kaikki lääkinnälliset työt. Se homma tehtiin, mikä milloinkin kohdalle sattui. Leikkauksissa narkoosin hoito sattui usein tehtäväkseni. Oli kova helle, piti pitää ikkunoita auki ja tuli paarmoja sisälle. Samalla nukutin pitkän rivin paarmoja pöydän reunalle.

Kuva 25
1942 laiduntarkastuksella, vas. kers. Vilppu Kokko,varikonpäällikkö luutn. J. Helpiö, Eeva, Sylvi Ilomäki ja Kerttu Jussila.
Kuva 26
Kävimme laiduntarkastuksella, koska lääkinnällinen vastuumme ulottui myös laitumella oleviin toipilaisiin. Vas. Kerttu Jussila, Sylvi Ilomäki, varikonpäällikkö luutn. Helpiö, Eeva ja Vilppu Kokko.
Kuva 27
Hevosten jaloittelijat vas. Elvi Nieminen, Kerttu Jussila ja Eeva. Hevoset vas. Tiltu, Harmo ja Konko. Laina Nummi kuvasi 1942.
Kuva 28
1942 parantuneiden hevosten kuljetus varikolla. Vas. eläinlääkintälotta Laina Nummi (jonka ottamia useat kuvat ovat) ja Eeva.
Kuva 29
Verinäytteitä ottaa tri Bussman, koeputkea pitelee Eeva, Raimo Astala ja Eino Virtanen pitelevät hevosta.
Kuva 30
Vaikeasti haavoittuneen potilaan hoito 1943, Eeva hoitamassa.
Kuva 31
1942 leikkaus meneillään. Eeva hoitaa narkoosia.
Kuva 32
Jalkapotilaan hoito, Eeva pitää jalkaa, Päivyt Hakamies hoitaa, Paavo Eskman pitelee hevosta.
Kuva 33
Pollet täisaunassa. Hevosen pää rasvattiin vaseliinilla ja nahasta tehty kauluri kiristettiin kaulan ympäri. Hevonen oli tiiviissä kopissa, jossa poltettiin rikkikaasua. Näin täit ja saivaret hävitettiin.
Kuva 34
Potilas kaadettuna leikkauspöydälle, valmistellaan leikkausta.
Kuva 35
Tunnistusnumeron leikkaus sotasaalishevoseen, joka oli kiukkuinen ja piti varoa. Koko reisi oli mustana kertapotkulla ja tähtitaivas silmissä.
Kuva 36
Polle parturissa.
Kuva 37
Laihin hevonen. Näin käy kun sapuskat loppuu.
Kuva 38
Eeva viemässä 1943 verinäytteitä Äänislinnaan. Sylvi Kupari opastaa kaupunkikierroksella.
Kuva 39
Sairaskäynnillä Laatokan saarella. Oiva Ruusunen oli sympaattinen kaveri. Kapt. B. Blom oli kirjoittanut kuvan taakse: "Eevan viimeisin valloitus Laatokan meren äärellä."

 

Työtovereita, vapaa-aika

Kuva 40
Vapaa-ajalla kynnimme ja muokkasimme perunamaita (gardokkamaita) Aunuksen asukkaille. Eeva auran sarvissa, Paavo Mäkinen ohjastaa.
Kuva 41
1943 eläinlääkintälottien kämpän edessä Ilmari Kauvo, Eila Vähäkainu, Paavo Eskman ja Eeva. Eeva sairasti kämpässä lavantaudin, potilaita oli niin paljon ettei sairaalaan mahtunut.
Kuva 42
1943 lääkintäporukka vapaa-ajalla vas. Paavo Eskman, Eeva, Severi Rampanen, Bruno Lehtonen, Eila Vähäkainu, Sylvi Ilomäki.

Kuvat 43 ja 44
1943 Rikka-potilas vieraili lottien kämpässä. Vahinkokin meinasi tulla. Päivyt ehti viedä alle kulhon, ettei lottien vastapesty kämppä likaantunut.
Kuva 45
Aamupäivän hoidot on hoidettu, lääkintäporukka menossa ruokatunnille.

Ilman aggressiivisuutta ja ruoskaa
Vastuullani olevaan talliin tuotiin hevospolo, loppuun palanut ja täysin uupunut. Korttiin oli suuresti punaisella kirjoitettu SALAVIHAINEN, TAPETTAVA. Sillä ei ollut muuta päämäärää kuin saada tapetuksi kaikki ihmiset ympäriltään, kavioa tuli joka suuntaan ja hampaat apuna. Tarkkaan piti katsoa, että senttejä jäi riittävästi väliin. Puhuin sille koko ajan. Huomasin, että myönnytystä alkoi tulla. Uskalsin yrittää pääpuolen kautta lähestyä ja sehän onnistui. Taputtelin, hyvittelin, puhuin. Hepo alkoi luottaa ihmiseen ja niin sille kirjoitettiin uusi kortti. Toivon mukaan suomalainen omistaja sai hevosensa takaisin. Olisin mielelläni antanut leipäpalan, mutta sitä oli niukasti itsellekin.

Hoidimme aamupäivällä potilaita. Eila piteli suurta ja vahvaa hevosta päitsistä ja marhaminnasta. Hepo nousi yhtäkkiä pystyyn pää melkein katossa. Eila alla tuijotti lukkiintuneena vain sitä hevosta. Kiljaisin "Eila". Ei liikahdustakaan, säntäsin ja sieppasin Eilan viime sekunneilla alta pois. Raskas hevonen olisi murskannut hänet.

Olin iltalämpöjä mittaamassa. Oli toipumisvaiheessa oleva hepo, jolta yritin saada lämmön mitatuksi. Kaviot lekkui (potki) tallin kattoon sekä ympärille. Se oli viesti "sitä mittarias et kyllä minun pyllyyni pane". Samassa tuli tri Tengen talliin ja näki sen touhun. Hänen kommenttinsa oli: "Ei herrantähden! Sinun terveytesi ja henkesi on kalliimpi, tällaisista ei tarvitse mitata lämpöjä." Se oli varma merkki hoitajille paranemisesta, kun kaviot alkoivat lekkua. Hevonen koitti kaikkensa, ettei mittaria olisi saanut panna pyllyyn. Sanallista kieltä kun ei ollut, elekieli oli sitä selvempää. Tuli pyllyn pyöritystä ja hännän nostelua, saipa joku pari pyörykkääkin aikaiseksi, että mittari varmalla putosi. Kaikilla ovelilla tempuilla saivat mittarin pois. Meille hoitsuille oli iloinen merkki, että parantuminen oli alkanut. Elohopeamittari ei päässyt putoamaan lattialle asti, koska mittariin oli sidottu naru ja se kiinnitettiin hevosen häntään. Elohopeakaasuhan oli vaarallista eläville olioille.

Olin jälleen mittaamassa iltalämpöjä. Oli sellainen vähäisen näköinen, koniksi nimitelty, aliarvioin. Tulin vasemmalta takapuolen taakse ja samassa tökkäsin kynällä lautaselle ja sanoin "käännypäs". Vastaus tuli pikapostissa. Se kun antoi sellaisen laakin vasempaan reiteeni, maailma mustana, tähtitaivas silmissä ja tajunnan rajoilla huojuin. Tuli komea kavionkuva ja koko reisi oli monta viikkoa sinipunaisena. En sen jälkeen ole hepoa aliarvioinut. Jos olisin puoli metriä kauempana ollut, luut olisivat olleet kappaleina.

Meillä oli VI AK:n komentaja kenraalimajuri Blickin tarkastus sairastallilla, meidän piti antaa hoitonäytteitä. Eila puhdisti säkälyöttymää vetysuperoksidilla, joka vaahtoaa kun hapettuu. Blickin kommentti oli: "Saippuavaahdollako niitä haavoja pestään?"

"Tanski" (tanskalainen vapaaehtoinen) haetutti Rauhalla isolta tallilta hevosen. "Tuopa se hevonen, jolle leikattiin sievä, kaunis tekopillu." Jouduimme tekemään penisleikkauksia. Ruunahevosilta paleltui virtsaputki niin pahoin, että olisi mennyt kuolioon. Penis poistettiin kokonaan ja virtsa-aukko tehtiin hännän alle. Kyllä se toimi. Pakkasi häntä kastumaan ja oli epäesteettisen näköinen.

 
  Kuvat 46 ja 47. "Loviisa" ja "Kalle Kaakki".

Palkitut lotat
"Puolustusvoimain Ylipäällikön valtuuttamana ja hänen nimessään on VI AK:n komentaja, kenraalimajuri Blick pvm:llä 16.11.43 antanut sodassa 1941-1943 osoitetusta urhoollisuudesta ja neuvokkuudesta 2. luokan vapaudenmitalin seuraaville:
Lotta Jutila, Eeva Matilda
Lotta Vähäkainu, Eila Esteri"

Kuva 48
Eila Vähäkainu ja Severi Rampanen löysivät toisensa jatkosodan aikana Aunuksessa. He muuttivat myöhemmin Kanadaan viiden lapsen kanssa. Eila on kuollut.
Kuva 49
Lääkintäporukka töiden jälkeen.
Kuva 50
1944 lääkintäporukka avustajineen juuri lopettaneet työt. Työasut.
Kuva 51
1943 korsuorkesteri, varikon ja kenttäposti 5:n yhteistuumin aikaansaatu. Solistina porukan isoin mies edessä ylikers. Malhonen.
Kuva 52
1942 retkellä vapaa-aikana Aunusjoen varrella.
Kuva 53
Leikkauspöytä toimi joulupöytänä paperiliinoineen. Niin tuli ja meni sekin joulu 1941.
Kuva 54
1941 sotajoulu, lotat upseerien vieraana.

 

Päällystöä

Kuva 55
El.lääk. majuri Ilpo Majantie oli päällikkölääkärinä meillä. Hän oli isällinen hahmo, me olimme lääkintäporukka kuin iso perhekunta. Yleensä olimme kilttejä toisillemme. Ihmissuhteemme olivat hyvät. Sen turvin kai jaksettiin ja jäi hyvät muistot. Kuvassa Majantie ja Sonja, erittäin älykäs, hyväkäytöksinen ja harmoninen hevonen, oli siviilistä otettu armeijaan.
Kuva 56
Sotilasvirkailija Urpo Dahlbom oli yksi meidän apteekkareistamme.
Kuva 57
El.lääk. luutnantti Kai Söndergaard oli vapaaehtoinen Tanskasta. Hän työskenteli meillä ja ihana ratsu Hummeri.
Kuva 58
Kapteeni Ahti Lampela, kenttähevossairaalamme yksi apteekkareista.
Kuva 59
El.lääk. kapteeni Nils von Troil, yksi päällikkölääkäreistämme, tamma, alik. Olkkonen ja hevoskuljetusauto, joka sai voimansa häkäpöntöstä. Yksikössä oli vain yksi henkilöauto, joka kulki bensiinillä ja kuljettajana oli kersantti Muru.
Kuva 60
El.lääk. kapteeni B. Blom, yksi eläinlääkäreistämme Aunuksessa ja alikers. Vilppu Kokko.
Kuva 61
Vas. varikonpäällikkö luutnantti Jonni Helpiö ja hev. sairaala 14:n päällikkö el.lääk. majuri Ilpo Majantie lähdössä lomalta Toijalasta.
Kuva 62
Kenttähevossairaala 14:n alipäällystöä. Ist. vas. ylikers. Mauno Malhonen, vääpeli Kaartinen ja Veini Salminen. Tak. vas. lähetti ?, Olavi Salmi, Olavi Tölö ja Pärttyli Pennanen.

 

Tykistön vieraana

Kuva 63
1941 Eevan kyläreissu Syvärillä Kuuttilahdessa Ylivieskan Raskaspeesto 30:ssa. Tapasin oman Vappu-tamman. Vapun talli oli tuulessa ja tuiskussa taivaan alla. Monta itkua olen itkenyt hevosten kärsimysten vuoksi.
Kuva 64
(1941) Alavieskalaisia miehiä Kuuttilahdessa.
Kuva 65
Tapasin Vilho-sedän ja Eero-veljen sekä paljon muita tuttuja. Olin kaksi vuorokautta siellä. Olemme Eeron johtaman 6" tykin edessä.

 

Myöhempiä vaiheita

Olin menossa viimeiseltä lomalta. Matkaselässä ei löytynyt minkäänlaista kyytiä. Sivuraiteella oli rautatietykki, mahtava laitos. Sotilas huusi minulle: "Mihin olet menossa?" Sanoin meneväni Leppäsyrjään. Hän sanoi: "Pääset tässä tykin lavetilla, jos sinulle ei ole henki rakas. Niin minä pääsin Läskelään ja elossa kaiken lisäksi.

Perääntymisvaiheessa kenttähevossairaala siirrettiin Aunuksesta Läskelä-yhtiön navetalle Läskelään. Eräänä päivänä lähdin yksin ratsastamaan, otin tallista summassa oudon hevosen. Tämä olikin arabialaisrotuinen, koulutettu kasakkaratsu, askellus ihana, oli helppo keventää. Meistä tuli heti ystävät. Ratsastin Jänisjoen rantaa. Samassa tajusin, että kohti syöksyy maataistelukone V2, joka alkoi ampua. Hyppäsin satulasta rantaan hakatun murroksen alle, hevonen laukkasi ja ehti kuulasuihkujen alta pois. Minua ammuttiin, mutta kummasti oli minun kokoiseni aukko ja jäin henkiin. Tilanne oli ohi, mutta olin huolissani, mistä löytäisin hevosen. Samassa tämä laukkasi luokseni. Niin pääsimme elävänä ja ehjänä takaisin tallille.

Läskelästä sairaalamme siirrettiin Savonlinnaan Nojanmaan kartanoon. Anja Sainio ja minut jätettiin Kallislahteen hoitamaan jälkijoukkojen hevosia, jotka oli sijoitettu eri taloihin. Ratsastamalla lenkistä tuli kymmenen kilometrin kierros. Työtä riitti, mutta vapaatakin oli. Lopuksi meidätkin siirrettiin Nojanmaahan. Sieltä meidät lastattiin tavaravaunuihin, joissa oli omat vaikeudet ja puutteet. Varusteena oli vesisanko ja kauha (kauha oli veden ottamista varten sangosta). Jossakin vaiheessa jaettiin muonaa. Mutta olihan se luonnollinen tarve ulostaminenkin, ei ollut muuta keinoa kuin hypätä liikkuvasta junasta hankeen ja nopea toimitus. Viimeisten vaunujen ovella miehet ojensivat kätensä, joihin piti onnistua tarttumaan. Näin pääsimme takaisin junaan. Onneksi oli ylämäki, joten vauhti oli hiljaisempi. Miten olisi käynyt, jos ei olisi onnistunut ja vähissä vaatteissa jäänyt keskelle korpea. Hätä ei lue lakia, oli uskallettava. Matka kesti yli kaksi vuorokautta, jyskyttelimme kohti Ypäjän hevossiittolaa, jossa meille annettiin siviilipassitus. Sotamme loppui 17.11.1944.

Siviilissä
Siviiliin päästyäni olin Alavieskan kunnantoimistossa töissä ja sieltä muutin pankin kassanhoitajaksi. Olin vakaasti päättänyt olla vanhapiika, mutta serkku Alpo toi kylään Jokelan Leon. Alpo oli kehunut, että vien sinut taloon, jossa on paljon tyttöjä. Olihan meitä viisi sisarusta, mutta itseäni en laskenut kööriin kuuluvaksi, halusin olla ulkopuolinen. Eihän se Leo jättänyt rauhaan, meidät vihittiin 24.8.1947. Seurasi muutto Kuopion puoleen, jossa vierähti liki viisikymmentä vuotta. Leo kuoli 25.10.1995. Muutin takaisin Alavieskaan Jussinpeltoon. Täällä kituutan eteenpäin. Ei silloin nuoruudessa tunnettu työaikalakeja eikä ylityökorvauksia ja palkka oli olematon. Tässä on tullut joitakin muistikuvia sodasta ja nuoruuteni elämänvaiheista.


Kuoleman erilaisuus
Läskelässä oli lähinaapurissa ruumiiden kokoamis- ja arkuttamispaikka (kekki). Hämärtyvässä illassa katselimme ikkunassa. Harmaat kuorma-autot eivät niin erottuneet, mutta kuorma sitä selvemmin. Kahteen, jopa kolmeen kerrokseen ristiinladotut valkoiset arkut näkyivät sitä selvemmin. Olimme mukana, kun vainajia ajettiin asemalle. Haeskelin, jospa löytäisin Eero-veljen arkun. En löytänyt. Olen miettinyt, miten kuolemakin oli erilainen siellä. Arkut lastattiin sotilaspiireittäin junaan kotikalmiston multaan kätkettäväksi. Suru oli niin pohjaton siellä kotona, kun suru tuli pussin perään eikä sitä voinut minnekään enää lähettää. Se jäi sinne kotiin niin kauaksi kuin nämä ikäluokat elävät. Monet itkut olen itkenyt näitä asioita kootessani ja käsitellessäni. Moneen kertaan olen elänyt sodan kauhut. Ne ovat yhtä tuoreessa muistissa kuin kuusikymmentä vuotta sitten.


"Hevoskuiskaaja" ilman aggressiota ja ruoskaa. Eeva 80-vuotispäivänä 1.3.2000.

Kirja: Kaksipa lottaa Vieskasta

   

Sodan aikana Eeva sai 2. luokan vapaudenmitalin 16.11.1943. Eevan sodanjälkeisiä mitaleita olivat talvisodan ja jatkosodan muistomitalit sekä Aunuksen risti. Hän sai lottatyön ansioista myös kaksi Sinistä ristiä, maaliskuussa 1987 ja 6.12.2008. Viimeisin tunnustus ansiokkaasta toiminnasta Lotta Svärd -järjestössä maanpuolustuksen hyväksi oli arvokas Lottamuistomitali 27.4.2010. Kaikki nämä löytyivät Eevan asunnosta.

Viereisessä kuvassa Eeva mitaleineen yli 86-vuotiaana.

 
  
Eeva syntyi kovana pyrypäivänä, ja räntäsateessa hänet myös haudattiin 18.3.2017 Alavieskan kirkkomaalle. (Kuva: Tiina Malkamäki)

 
annelisanttila.fi
Paluu alkuun

Takaisin kotisivulle

Valmistunut 18.9.2002
Päivitetty 19.3.2017