Kaarlo Autio

Ennen muinoin

 

 

 

Totuuden sanojana

Yläkansakoulussa minulla oli opettajana Eveliina Koivula. Hän oli jo iäkäs ja reumaattinen, ehkäpä myös väsynyt työhönsä. Hän asui koululla yhdessä kasvattiensa, Murto-Matin tyttärien Orvokin ja Miljan (?) kanssa. Kerran opettaja oli kai huomannut, että oppilaat olivat käyneet hiljaisiksi ja aroiksi, kuin mykiksi. Hän alkoi tiukata koko luokkahuoneen, 3.–6. luokat, oppilailta, mikä heitä vaivasi, kun he olivat tuollaisia. Kuulustelua, tiukkaamista jatkui pitkään. Lopulta tulin siihen tulokseen, että kun kerran kysytään, siihen on parasta vastata. Viittasin näyttävästi. Opettaja sanoi: ”No Kaarlo!” Nousin ja sanoin niin, että varmasti kaikki kuulivat: ”No, ko Te aina pauhaatta.” (= puhutte vihaisesti.)

     Opettaja tuuskahti, kääntyi kantapäillään ja poistui ovesta kiivaasti omalle puolelleen. Hän oli siellä melko pitkään. Kun hän palasi luokkaan, hän ei puhunut koko asiasta enää mitään. Mietin, mitähän tästä seuraa, mutta en yhtään katunut sitä, mitä olin sanonut. Mielestäni olin sanonut niin kuin asia oli ja sanonut sen kaikkien toisten puolesta. Långin Toivo muisteli tätä tapausta, kun olimme Kalajoella keskikoulussa.

 

”Koiran nuuskua”

Koulun opettajien ulkokäymälä oli poikien ja tyttöjen käymälän välissä. Käymälöiden väliseinät olivat yksinkertaista ponttilautaa. Poikien ja opettajien käymälän seinään poikien käymälän puolelle oli oksan reiän peitoksi naulattu laudan kappale. Kerran tämä lauta oli sitten revitty pois. Reiästä olisi voinut tirkistellä opettajien käymälän istuimille eli päristyslaudalle niin kuin äitini rakennelmaa nimitti.

     Opettajalla oli se käsitys, että joku meistä yläluokan pojista oli tehnyt sen konnuuden, että oli nyhtäissyt näköesteen pois. Alkoi taas kova kuulustelu, joka jatkui puhumattoman joukon edessä pitkään. Lopulta opettaja pyysi tyttöjä ilmoittamaan paperilla siitä, ketkä heidän mielestään olivat teon tehneet. Lopulta opettaja ilmoitti äänestyksen tuloksen: Kauko (Simi) ja Kaarlo (Autio). Tämä oli aivan käsittämätöntä. Mitään sellaista ei ollut juolahtanut mieleenikään ja Kauko oli luokan kilteimpiä. Tiesin monta poikaa, jotka olivat meitä pahankurisempia. Kovat nuhtelut, seisottamiset ja jälki-istunnothan siitä tuli heti samaksi päiväksi.

     En ymmärrä vieläkään, miksi Kaukon nimi oli mainittu. Itse saatoin joutua kateuden kohteeksi. Osasin kertoa omin sanoin uskontoläksyt, opin helposti ulkoa virret ja laulut. Luin selkeästi ja sujuvasti. Saatoinpa joskus viitata vastatakseni kysymyksiin, jotka opettaja oli esittänyt ylempien luokkien oppilaille. Myönnän, että saatoin olla kadehdittavan itsevarma.

     Kun isä tuli kotiin, hän oli jo jostakin saanut tietää koulun tapahtumasta. Hän sanoi vain: ”Pojat saivat kuulemma koiran nuuskua.” Ei muuta. Ei moittinut. Myöhemmin selvisi, että jatkokurssien pojat olivat teon takana. Ei tullut kysymykseenkään, että opettaja olisi pyytänyt meiltä viattomilta anteeksi.

 

Kun vihani syttyi

Maantieto oli mieliaineeni. Maantiedon kirjan luin loppuun ennen kuin se oli ollut edes läksynä. Ollessani kolmannella tai neljännellä luokalla olimme lähdössä luokastamme alaluokan puolelle veistotunnille. Ovesta mennessäni maantiedon kirjani putosi lattialle. Takaapäin tuli minua kaksi vuotta vanhempi Manne ja potkaisi kirjan pitkin tampuurin, eteisen, pitkää lattiaa niin, että lehdet lepattivat ja taisivat kannetkin irtaantua. Se oli niin kuin Manne olisi potkaissut minua itseäni. Olin vahvempi kuin Manne, vaikka hän oli minua vanhempi. Kaadoin hänet selälleen lattialle. Taisin lyödäkin häntä, koskapa ainakin korva alkoi sinertää. Kuristin kurkusta. Mannen olisi käynyt huonosti, elleivät toiset pojat olisi huomanneet tulla väliin.

 

Ilmahälytys

Sotavuosina pelättiin ilmavaaroja ja desantteja. Kerran opettaja huusi: ”Ilmavaara, kaikki ulos, suojautukaa.” Ryntäsimme tietysti ulos ovissa tunkeillen. Opettaja asettui koulun portaille surisemaan ikään kuin olisi ollut lentokone. Suojauduimme miten kukin keksi, jotta meitä ei voisi lentokoneesta havaita. Koulun länsipäässä oli melko syvä oja, jossa ei ollut vettä eikä jäätä, oli vain paksu lumikinos. Minä tietysti hyppäsin sinne, vedin karvalakin syvälle päähän, yritin suojata kaulaani ja aloin ryömiä umpisukkeloon lumen sisään. Se oli hauskaa. Kuvittelin, että lentokoneessa tähyilevä konekivääriampuja ei voisi minua havaita.

     Tuskinpa opettaja tiesi huutaa, että vaara ohi. Kun surina loppui, arvelin, että nyt ei ole enää mitään huolta ja nouseskelin kätköstäni. En muista, että olisin saanut puseron kauluksesta lunta selkääni vasten sulamaan. Opettaja järjesti meille perin harvoin yhteisiä leikkejä. Uskon, että tämä ilmahälytys muistetaan leikeistä hauskimpana, vaikka sen aihe oli vaaran aikana vakava.

 

Pojat katosivat

Tämäkin tapahtui sotavuosina. Kevättalven aurinko sulatti lumen pintaa. Eräänä pakkasaamuna kestohanki oli hyvin kova. Opettaja laski meidät ulos nauttimaan kovasta hangesta. Tytöt levittäytyivät koulun lähimetsiin. Me pojat painelimme innoissamme Koiranevan aavalle asti.

     Katkoimme nevalla pystyyn kuivuneita tervaksisia pikku mäntyjä aikamoiseksi kasaksi. Jollakin pojista oli taskussaan tulitikkuja, toisella jonkinlainen junkiveitsi lastujen vuolemista varten. Näillä keinoin saimme nuotion syttymään. Aika roihu siitä lähtikin. Nuotiolla oli hyvä lämmitellä. Satuimme seisomaan niin, että useimpien katse oli Siivikon niemeä kohti. Siellä oli joskus ollut erakon mökki.

     Yhtäkkiä huomasimme, että Siivikon reunasta alkoi aapaa pitkin lähestyä meitä kohti mies. Hänellä oli kyynärtaipeessa kirves, joka välkehti vasta-auringossa uhkaavasti. Tilanne vaikutti pelottavalta. Jokainen meistä varasi käteensä seiväslahon yhteistä puolustautumista varten. Synkkä mies tuli lähemmäksi ja lähemmäksi. Emme tunteneet häntä emmekä tienneet hänen aikeistaan. Viimein mies alkoi puhutella Niskalan Niiloa. Niilokin tunsi hänet ja vastaili puheeseen Mies oli Korvan (Lakson) Yrjö. Hänen talonsa oli Käännänkylässä lähellä Niskalan mäkeä, jossa Niilo oli aikaisemmin asunut vanhempiensa ja sisarustensa kanssa.

     Tilanne laukesi onneksi ilman seipäiden käyttöä. Kun nuotio alkoi hiipua, lähdimme palailemaan koululle. Taisi loppumatkasta käydä niin kuin aina käy, kun aurinko alkaa lämmittää hankea, jalka uppoaa siihen. Kulku on silloin työlästä. Viimein pääsimme takaisin koululle. Opettaja oli jo ehtinyt lähettää muutamia tyttöjä ilmoittamaan poliisi Uusitalolle, että koulun kaikki pojat ovat kadonneet. Onneksi Uusitalolla ei ollut tapana ryhtyä toimiin hätäisesti. Tokkopa hän sinä päivänä toimitti meidän takiamme yhtään mitään. Hänen poikansa Erkki oli mukana retkellämme. En sitä yhtään epäile, koska kaikki pojat olivat.

 

Mikä mun nimi on?

Oli tapana, että joku otti silloin tällöin mukaansa kouluun pikku veljensä tai siskonsa. Tämän sallittiin tapahtua. Ruokailu ei tuottanut ongelmia, koska jokaisella piti olla omat eväät mukana. Itsekin sain olla alakoulussa kokonaisen lukuvuoden ”nollanoppilaana”, vaikkei minulla ollut isompaa veljeä tai siskoa. Kuljin Haapaperän isompien poikien mukana.

     Eerolan (Saarnion) Maunolla ja Pentillä oli pikku veli Pauli eli Palleri, niin kuin me häntä kutsuimme. Eräänä aamuna Pallerikin tuli veljiensä mukana kouluun. He tulivat Kevarin jälkeen lähtevää oikopolkua pitkin. Kun oikaisemaan oli lähdetty, Palleri ei viitsinyt kiertää koulun saunalle johtavan sillan kautta, vaan lähti tulemaan suoraan pihalle kuivan viemärin yli. Kun Palleri, noin 4–5-vuotias, oli vielä ojan pohjalla, oli opettaja Koivula ojan toisella pyörtänöllä jo vastassa lepertelemässä ja ojentamassa hänelle kättään:” Jaha, tulenko minäkin kouluun? Päijää, päijää! Mikäs mun nimi on?” Palleri, joka ei ollut tottunut lapsenkieliseen (paskakieliseen!) lepertelyyn, vastasi ojan pohjalta kysymyksen mukaisesti: ”Koivula!”

 

Korokkeen potkiminen

Natan Urho ja Eerolan Mauno olivat aika levottomia poikia. Kerran he potkivat tai muuten kolistelivat pulpettiaan niin paljon, että se häiritsi opetusta. Tästä opettaja hermostui ja päätti potkituttaa pojilla niin paljon, että he varmasti kyllästyisivät siihen harrastukseen. Hän komensi pojat luokan eteen opettajan korokkeen viereen ja käski heidän potkia koroketta niin paljon kuin kerkiävät. Pojat ryhtyivät käskettyyn työhön. Muistaakseni Maunolla oli kunnon kovapohjaiset saappaat. Niistä lähtikin aika äänekkäät kopsaukset. Urholla, niin muistelen, oli Murto-Matin suutaroimat yksipohjaiset, hyvin kippurakärkiset pieksusaappaat. Ne vain vähän tussahtivat. Saappaan kärjet nousivat joka potkusta entistä pystympään, Se oli hupaisa näytelmä, jonka ainoa näytös kesti seuraavaan välituntiin asti. Urri ei jälkeenpäin valitellut edes varpaitten kipua. Pojat olivat niin kuin olisivat tehneet sankareitten työn.

 

Veikon piina

Kuudennella luokalla oli muuan Veikko. Opettaja teki hänelle kysymyksen, johon oikea vastaus olisi ollut Egypti. Veikko vastasi: ”Epykti.” Opettaja toisti oikein hitaasti artikuloiden E-g-y p t i. Veikko toisti perässä: Epykti. Tätä Egypti-, Epykti-vuorottelua jatkui pitkään. Minua alkoi jo Veikko säälittää. Tottahan tuon sanan opettaminen olisi käynyt yksityisesti sujuvammin eikä Veikon olisi tarvinnut tuntea häpeää.

     Suomen armeijakin on ymmärtäväisempi kuin eräät aikani opettajat. Kun Suomussalmen saloilta kotoisin ollut alokas, tupakaverini, vastasi joukkueen johtajan puhutteluun ”herra värnikki”, ei vänrikki ryhtynyt häntä julkisesti ojentamaan. Nivalalainen alikersantti, ryhmänjohtaja, opetti samaista salojen poikaa kerran marssimaan tahdissa. Me muut tulimme muualta harjoituksista. Jo kaukaa alkoi kuulua julma komentelu: ”Vasen, kaks, vasen, oikia, vasen, oikia…” Oulun Tuiran saksalaisperäisten puuparakkien kentällä alikersantti jysäytteli kenttään vasenta jalkaansa niin kuin marssia alettaessa. Hänen marssinsa kävi tahdissa laatuun, alokkaan marssi epätasaisesti niin kuin metsäpolulla. Istahdimme puitten juurelle odottamaan ruualle pääsyä. Alikersanttikin keskeytti tiiviin opetuksensa ja laski alokkaan tulemaan luoksemme. Alokas laukaisi oman piinansa sanomalla meille: ”Saipa siinä alikersanttihhii marssia.” Me nauraa hörähdimme kaverimme lauseelle, sillä meistäkin  oli edestakainen marssi aivan oikein juuri sille alikersantille.

 

Lasten erottelua vanhempien varallisuuden perusteella

Kun kävin Alavieskan Etelärannan kansakoulua, meidän Haapaperältä tulevien lasten kesken oli jaettu se, kuka kulloinkin otti Teräkseltä mukaan maitopäälärin koululle. Se maito oli tarkoitettu varattomien ja lehmättömien perheiden lapsille. Suurin osa heistä tuli Koskelan perältä ja Nyypakasta, jota sanottiin myös Nyypakkakaupungiksi. Meillä haapaperäsillä piti olla omat eväät ja maidot. Vaikka olin lapsi, koin tämän käytännön maidon saajia alentavaksi. Omiin maitopulloihini oli joskus vaikea löytää pitävää korkkia ja pulloni vuoti monta kertaa reppuun. Maitoon kastuneet kirjan sivut tulivat paksuiksi ja liimautuivat toisiinsa kiinni, Jos koulumatka kesti pakkasella pitkään, maito jäätyi hileiksi. Monessa talossa aamiaiseksi laitettiin pepua. Se muistaakseni ruskistettiin jauhoista paistipannussa vähässä vedessä. Kun siihen sulatti riittävästi voita, se oli hyvää. Erään perheen lapsilla oli kerran paperipusseissa koulueväänä kuivaa pepua.

 

Papan asialla ison Fiinan luona

Simin pappa oli uskovainen ja hengen siivo mies. Meidän kylällä oli nuori mies, josta isä sanoi, että hän selvin päin oli niin mukava mies, mutta viina ei sovi sille ollenkaan. Niinpä tämä mies, jonka nimeä en viitsi tähän kirjoittaa, mutta jonka kaikki tietävät, löi nuorisoseuralle tulevaa poliisi Lammassaarta pesäpallomailalla päähän. Poliisi vammautui loppuiäkseen. Lyöjä muutti aikanaan Australiaan. Kun sieltä oli joku vieskalainen palaamassa kotiin, hän kuuluu sanoneen: ”Vie Simin Jannelle terveisiä. Se muaki neuvo. Muille ei tartte terveisiä viiä.”

     Papalla oli sosiaalihuollon tehtäviä. Iso Fiina oli köyhä, asui Nyypakassa ja oli käsittääkseni sosiaaliavun tarpeessa. Papalle hän oli uskonsisar. Erään joulun alla pappa pyysi minua viemään isolle Fiinalle polttopuita sekä pussillisen jauhoja ja ryynejä. Saattoi olla muitakin elintarvikkeita. En muista, missä käänsin hevosen kotiin päin. Seisotin hevosen lähelle mökkiä väärin vasemmalle puolen tietä, sillä eihän siihen aikaan ollut autoja liikenteessä. Lienen purkanut kuormasta muutaman sylyksen puita. Lähdin sitten viemään pusseja. Fiinan luona oli kylässä naapurimökistä muuan Mari, joka tunnettiin heikkohermoisena ihmisenä. Mari huutamaan minulle: ”Onhan täsä vähä mullekki, onhan täsä vähä mullekki…” En osannut ruveta jakamaan tuliaisia, koska pappa ei ollut puhunut Marista mitään. Sen sijaan aloin pelätä akan meuhkaamista hänen maineensakin tähden ja lähdin karkuun. Varmaankaan en lyönyt ovea kiinni kovin löysästi. Hevonen seisoi tiellä kiltisti, vaikka ei ollut mihinkään kiinnitettynä. Räpsäisin sitä suitsilla ja ajoin Simin pihaan. Kuormassa oli vielä puita, jotka olisi pitänyt jättää isolle Fiinalle. Luulin, että Fiina hyvän hyvyyttänsä antoi osan pussien sisällöstä köyhälle naapurilleen.

     Fiinalla oli erikoinen kyky tulla seuroissa, varsinkin isoissa seuroissa ensimmäisenä riemuun: ”Herra Jeesus kiitetty kiitetty… Herra Jeesus kiitetty kiitetty…” Kerran suuren kesätulvan aikaan meistä pojista jotkut lähtivät kirkkoon, jossa oli isot seurat. Jotenkin kiinnosti, minkä tunnelman iso Fiina saa aikaan. Vuosi oli joko 1948 tai 1949, koska upouusi kirkko oli käytössä. Lähdimme isän tekemällä tasapohjaisella veneellä. Joen virta oli kova, mutta niin oli myös vastavirtaan puhaltava tuuli. Pitelimme veneen pohjalautoja pystyssä. Se auttoi soutajaa ihmeesti. En muista saarnoista ja virsistä enää mitään, mutta ison Fiinan kovan ja herättävän äänen muistan: ”Herra Jeesus kiitetty kiitetty…” Tuskin ymmärsimme antaa tuolle hurmokselle sitä kunnioitusta, mikä sille olisi kuulunut.

     Paluumatka oli värikäs. Taivaanranta Kalajoen suunnassa oli täynnä elosalamoita. Taivaan suuret voimat olivat liikkeellä.

 

 

Lasten ja nuorten leikeistä

Haapaperällä eli Haapasaaressa oli useissa taloissa paljon lapsia, joten leikkitovereista ei ollut puutetta. Tapana oli kokoontua ja mennä arvelematta toisten koteihin. ”Tuu meille kahtoon ko mää syön, mää tuun sitte teille kahtoon ko sää syöt”, oli sangen tavallinen ehdotus.

     Kun karjalaiset evakot tulivat, heistä monilla oli suuri perhe. Lapset toivat mukanaan omat leikkinsä myös meidän käyttöön. Uusia kokemuksia talvisodan aikana toivat sotkamolaiset ja kuhmolaiset perheet. Lapin sodan aikaan oli lappalaisten vuoro tulla.

 

Tirpalla

Karjalan Lumivaaran lasten tuoma leikki oli Tirppa. Sitä voitiin pelata kahdestaan tai neljän kesken. Sitä varten veistettiin laudasta lyhyt leveälapainen maila. Lyötävä kapula katkaistiin pari tuumaa leveästä rimasta. Meidän pihassa sitä lyötiin navetan heinäladon katon yli. Ladon paikalla on vielä työkaluvaja. Pisteen sai siitä, kun onnistui lyömään kapulan katon yli niin, että näkymättömissä liikkuva pelikumppani ei pystynyt sitä palauttamaan. Haittana oli, että kapula saattoi joskus iskeytyä sormille.

 

Karttupiilosilla

Eniten sitä leikittiin Kahman riihellä ja Simin pihassa. Siinä keppi tai rima asetettiin nojalleen seinää vasten. Leikkiin mahtui kymmeniä lapsia. Yksi jäi etsijäksi, toiset menivät keppi eli karttu kädessä piiloon, kuka minnekin, riihelle, muun rakennuksen tai puiden ja ojien suojiin. Etsijä huusi hänen nimensä, jonka ensiksi havaitsi. Jos löydetty ehti ennen etsijää lyödä seinän nojalta kepin kumoon, hän pääsi takaisin piiloon, jos ei ehtinyt, joutui etsijäksi. Siinä saimme ensimmäiset pikajuoksun harjoitukset. Huuto oli yhtä kova kuin neljää maalia pelatessa. Vaikka leikimme vieraissakin pihoissa, ei meitä koskaan moitittu metelöinnistä.

 

Viimeinen pari uunista ulos

Tässä leikissä oli ensimmäiset pariutumista enteilevät piirteet. Parhaiten muistan tämän leikin Kahman luota. Siinä oli talon vieritse kulkevan maantien toisella puolella suolle päin laskeutuvia peltoja, jotka noin 80–90 metrin päässä oleva veto-oja katkaisi. Pojat ja tytöt muodostivat pareittain parijonon pellon yläpäähän. Yksi, tavallisimmin poika, jäi leskeksi jonon alapäähän, selin muihin leikkijöihin. Kun hän huusi ”viimeinen pari uunista ulos”, viimeisen parin oli lähdettävä juosten kiertämään leskeä. Jos pari ehti koskettaa toisiaan ennen kuin leski ehti koskea kumpaankaan, pari palasi jonon kärkeen ja leski joutui toistamaan saman huudon, kunnes onnistui koskettamaan ajoissa jotakuta paria.

     Minä onnistuin useimmiten houkuttelemaan parikseni itseäni 2–3 vuotta vanhemman Niskalan Helenan, joka oli hirmuisen kova juoksemaan. Me ehdimme aina koskettaa toisiamme ennen lesken kosketusta. Loivassa alamäessä piti olla hyvä tasapaino ja lujat jalat, jotta pystyi kurvaamaan parin luokse. Kuten Helena, olivat nopeita juoksijoita myös hänen veljensä Niilo ja minua vuotta nuorempi Hanna-Liisa, josta ja jonka kultaisista kiharoista erityisesti pidin. Nämä Niskalan sisarukset olivat neljänsiä serkkujamme.

 

Syyspimeällä

Kun kasvoimme nuorukaisiksi ja nuoriksi neitosiksi, oli tapanamme kokoontua talojen puhtoa halkaisevalle maantielle, pojat keskenään ja tytöt keskenään. Kun ilta pimeni, tytöt lähtivät kävelemään käsikynkkää tien täydeltä synkän Iliperin metsän ohi ja pojat samanlaisena joukkona noin 30 metriä perässä. Tytöt päättivät, missä käännytään takaisin. Tämä tapa loppui, kun kasvoimme siihen ikään, että aloimme käydä nuorisoseuralla tanssimassa. Tanssia harjoittelimme etukäteen poikapareissa Kahman tallin vintillä. Ainakin Simin Kauko oli jossakin oppinut eri tanssien askeleet.

 

Urheilua

Sitä harrastimme hyvin monipuolisesti. Kahmalla oli korkeus- ja seiväshyppypaikka ja aivan oikea kuula. Meillä oli samat paikat, mutta kuulana oli mahdollisimman pyöreä kivi. Keihäät vuoleskelimme sopivasta nuoresta taimikoivusta. Honkanevan tiellä maantien suunnasta lähtien meillä oli valmiina 100 metrin ja 60 metrin juoksun lähtökuopat, maali navetan ladon nurkalla.

     Tärkein pitemmän matkan juoksurata 906 metriä lähti Simin lammashaan veräjältä maantien yli Vaajarämeen kankaalle ja sieltä mutaista Vaajarämeen tietä maantien yli Simin lammashaan aidalle, jonka yli oli hypättävä ja sitten juostava karjan tallaamia polkuja pitkin takaisin lammashaan veräjälle. Tavallisin ajanottoväline oli herätyskello. Jos aika ei tyydyttänyt, niin ei muuta kuin yrittämään uudestaan.

     Oli meillä myös kylän alapään ja yläpään välisiä urheilukilpailuja ja yksilökilpailuja. Kun pistetaulukkoa ei ollut eikä ollut rahaa sitä mistään ostaa, tein sellaisen itse. Hyvin sekin taulukko toimi. Kun tätä kirjoitan, huomaan harmikseni, että taulukko on joutunut hukkaan reilusti yli puoli vuosisataa sitten.

 

Sukset

Isä piti huolen siitä, että meillä Reinon kanssa oli aina hyvät sukset. Niitä tahtoi hankalissa paikoissa katketa keulasta. Korjauskeinona oli leikata peltipurkista riittävän iso kappale ja naulata se katkenneen kohdan yli siteeksi. Emme olleet ainoita suksia näin korjanneita. Tällaisia suksia oli yhdellä, jos toisellakin pojalla, mutta eihän niistä enää ollut oikein hiihtovälineiksi. Muistan kun isä toi kerran tupaan kaksi puolentoista metrin pituista koivupölkkyä. Hän alkoi niitä veistää akkunan edessä. ”Mitä sää teet?” Isä vastasi niin kuin hän yleensä tällaisessa tilanteessa vastasi: ”Mitä sattuu puun sisältä löytyyn.” Salaperäisyys harmitti. Kun isä oli aikansa veistänyt ja aihio selvillä, hoksasin, että hänhän tekee minulle uusia suksia. Isä veisti kauan ja niin tarkasti, että suksi oli muodossaan. Kun hän ryhtyi valmistelemaan höyläpenkkiä höyläämiskuntoon, sanoin:”Tartteeko sitä ennään silittää, sehän on jo siliä?” Niin hyvä minusta veistämisen tulos oli. Isä höyläsi vielä monenlaisilla terillä, jotta sai valmiiksi suksen tarvitsemat muodot ja vielä lopuksi hän piirrotti reunoihin koristeviivat. Sitten oli vielä keulat haudottava kuumassa vedessä ja väännettävä ne paininpuihin. Tervaaminen ja tervan imeyttäminen nuotiossa sukseen oli sitten eri päivän asia. Suksiin laitettiin pulttinahasta ja nahkanauhasta mäystimet eli mäihystimet niin kuin me sanoimme.

     Siinä höyläpenkillä oli myöhemmin Alavieskan työttömyyskortisto, isä kun oli työvoimalautakunnan puheenjohtaja. Se ei ollut mikään vaaraton homma kireänä aikana.

 

Kilpailuja

Jonakin talven sunnuntain aamuna sain aina lähteä lista kädessä kiertämään talosta taloon keräämään kilpahiihtäjille palkintorahoja. Etukäteen olimme avanneet kilpaladun ja monena päivänä hiihtäneet sen kovaksi. Katsojiakin tuli paikalle. Isä sai avukseen kellomiehen, taisi olla Kahman Niilo tai Ainalin Armas. Poikia tuli paikalle niin paljon, että syntyi todellinen kisa. Sarjoja oli kaksi: minun ikäluokkani ja minua pari vuotta vanhempien sarja sekä Reinon ikäluokan sarja. Sitä en muista, oliko vielä tyttöjen sarja. En ole varma, järjestikö isä hiihtokilpailuja vielä veljieni Valton ja Martin ikäluokille. Kisa oli kova. Me Reinon kanssa voitimme omat sarjamme, sillä meillä oli parhaat sukset. Keräyksessä olimme saaneet markan, puolosen (50 p) ja hilikun (25 p) lantteja. Ne oli helppo jakaa kaikkien kilpailijoiden kesken niin, että viimeinenkin sai vähän rahaa.

     Natan Urholla ja Soinilla oli yhteiset sukset ja puiset sauvat, joissa ei ollut rakseja käsien tueksi. Kun Urho tuli maaliin, Soini sai lähteä. Urho oli kaatuillut. Lapasista oli lumi sulanut sauvoihin ja jäätynyt uudelleen. Kun Soini tuli hankalalta matkalta maaliin, hän itki vihasta, heitti sauvat hangelle ja ärjäisi: ”S.nan Urri, ko on voijellu sauvatki.”

     Martti oppi hiihtämään hyvin varhain ja meni laskemaan Tervahaudan mäestä. Isä teki lorun: ”Martti laski mäkijä, Erkki oli näkijä.” Todistaja oli Eerolan eli Jussin Hannan Erkki. Enempää en lorusta muista.

 

Sotilaspoikana

Sen täytyi tapahtua talvella 1942. Kouluun tuli tieto, että kaikille pitäjän pojille järjestetään Kirkonkylän koululla sotilaspoikakurssit. Isänmaallinen opettaja Koivula lupasi lähtijöiden olla koko viikon sillä kurssilla. Meitä lähtikin suuri joukko. Minäkin, 9-vuotias, lähdin muiden Haapaperän poikien kanssa hiihtelemään kirkolle. Ei minua sieltä kotiinkaan lähetetty, vaikka sotilaspoikien alaikäraja oli 10 vuotta. Kurssin ohjaajana oli opettaja, vänrikki Tauno Haatanen. Kurssin kuluessa hän sai luutnantin arvomerkit. Palon Lenne sanoi minulle: ”Se on kuule Kaarlo iso herra.” – Meillä taisi olla sulkeisharjoituksia pihalla. Luennoilla opin ainakin karttamerkit, ehkäpä muutakin kunnon sotilaspojan tietoihin kuuluvaa.

     Sunnuntaina oli hiihtokilpailut. Latu kiersi Kirkonkylää. Oli siihen saatu muutama vähäinen ylämäki ja alamäkikin. Minä hiihdin alle 14-vuotiaiden sarjassa, kun sitä nuoremmille ei sarjaa ollut. Tulin isossa joukossa neljänneksi. Palkinnoksi sain purkin Arto Tolsan Kiva-merkkistä nuoskan kelin voidetta. Kun tuli ensimmäinen nuoska, hieroin sitä innoissani suksien pohjille. Lähdin Kirkonkylän kirjastoon lainaamaan eläinsatuja. Paluumatkalla nuoska oli pahentunut. En tahtonut jaksaa hiihtää kotiin, kun sukset luistivat mieluummin taakse kuin eteenpäin. Siinä tuskaillessa palkinto tuntui enemmän petokselta kuin hyödylliseltä voitolta.

 

Uimakilpailut

Ne olivat Tikkakosken alapuolella Pokelan syvän kohdalla. Taisivat nämäkin olla sotilaspoikien touhuja. Siinä oli rannalla oli ryky, josta lähdettiin uimaan. Kaipa kääntymispaikkakin oli jotenkin merkitty. Pääsin palkinnoille. Palkintolusikka oli haettavissa seuraavan viikon alussa Kirkonkylän koululta.

     Meillä ei tainnut olla vapaata polkupyörää, koska lainasin Similtä naisten pyörän. Kun en ylettynyt istuimelle, piti ajaa polkimilla juosten. En tiennyt mitään siitä viasta, että ohjaustankoa ei ollut ruuvattu kyllin lujasti runkoon kiinni. Katajalan tienhaarasta Kevariin päin oli loiva lasku. Innostuin kovaan vauhtiin. Siellä notkoon tullessa oli tielle levitetty soraa ja sepeliä. Kun etupyörä osui siihen, se kiepsahti poikittain. Minä lensin pyörän mukana tiehen. Ohjaustangon päästä oli kädensijana toiminut kumi irronnut. Paljas putken pää iski kupeeseeni. Siihen jäi vaalea arpi kymmeniksi vuosiksi. Nyt sitä ei enää ole. Kun minuun koski hirveästi, päästin tietysti pahan huudon. Kevarin Melliita tuli päivittelemään vahinkoani ja lohduttelemaan. Taisin maata kotona muutamia päiviä.

     Mitä varten lienenkään lähtenyt Koskelaan isänisäni taloon? Sieltä käsin kävin hakemassa kirkolta palkintoni. Se oli suuri, painava ja kirkas teräslusikka. Ihastelin sitä siinä papan ulkoportailla, kaverinani isäni velipuolen Niilon elättivaris. Yhtäkkiä varis sieppasi lusikan nokkaansa ja lähti lentämään Raasakan haan poikki Koskelan Oskarin taloa kohti. Minä juoksemaan ja huutamaan hädissäni variksen perään. Varis laskeutui haan toiselle puolelle aitoviereen ja tipautti lusikan nokastaan. Minä puolestani sukkelasti ryöstin lusikan varikselta takaisin. Ilmeisesti varis totesi lusikan voimilleen liian painavaksi. – Eihän se lusikka suuhun mahtunut. Vain sen kärjellä saattoi ottaa suuhun vähän puuroa. Taisin luovuttaa lusikan äidille puurokauhaksi. Se ainakin häipyi palkintojeni kokoelmasta melko pian.

 

 

Kyy koppelon pesässä

Olin paimentamassa muutamaa lehmäämme Soukalla paikalla heinänkorjuun jälkeen kasvaneessa äpäreessä. Lehmät huomasivat, että rajaojan takana kasvoi mielenkiintoinen korjaamaton heinä. Rautiolla ei ollut enää miehiä heinätöihin. Minustakin naapurin niitty oli siitä mielenkiintoinen, että sen reunasta nousi Matolan kangas, joka oli tunnettu kyykäärmeiden pesimisalue. Hyppäsin arvelematta lehmien perään, mutta nepä eivät niin vain antautuneet ohjattavakseni, vaan halusivat ravata pitkässä heinässä. Lopulta ne hyppäsivät ojan yli naapurin metsän puolelle. Minä hyppäsin perästä. En ehtinyt juosta metsässä montakaan askelta, kun aivan läheltäni koppelo kohahti lentoon. Vilkaisin paikkaa, josta koppelo oli lehahtanut siivilleen. Näin kaatuneen männyn juurakon sivussa pesän, jossa oli paljon munia ja suuri kyykäärme kerällä niiden päällä. Siihen aikaan oli vaatimuksena, että kyy pitää tappaa aina, kun sen näkee. Minulla oli kyllä keppi. En voinut sillä iskeä käärmettä, koska silloin koppelon munat olisivat särkyneet. Käärme luikerteli männyn juurien alle kätköön.

     Kokosin lehmät ja ajoin ne omalle syöttöpellolle. Illan suussa ennen kotiin lähtöä päätin käydä katsomassa, mitä koppelon pesälle kuuluu. Kävelin hitaasti ja mahdollisimman äänettömästi pesää kohti. Koppelo istui pesässään ja tuijotti tiukasti eteensä ja syrjäsilmällä myös minua, siltä tuntui. Viimein koppelo kohahti taas kovalla rytinällä lentoon. Katsoin pesää. Nyt käärme oli maassa pitkällään pää ja etuosa vartalosta munien päällä, muu vartalo sojotti juurakon alle. En taaskaan voinut ruveta käyttämään keppiäni ja käärme luikerteli sukkelasti männyn juurakon alle hietikkoon.

     Muutamien päivien kuluttua halusin näyttää löytämääni ihmettä kylän kavereille. Retki oli turha: ei koppeloa, ei käärmettä, vain munan kuoria koppelon pesässä. Mietin koppelon ja käärmeen yhteiseloa. Koppelolla ei näköjään ollut pelkoa käärmeestä eikä koppelo ollut käärmeelle uhka. Tokkopa kyy pystyi rikkomaan koppelon munia ja syömään niiden sisältöä. Kuoriutuneet poikaset olisivat ehkä olleet sen nieltävissä. Ehkäpä oli niin, että siinä vaiheessa munien sisältä kuului jo elon merkkejä. En vain tiedä, oliko kyyllä kokemuksen tuomaa viisautta odottaa makupalojen ilmestymistä. Yksinkertainen selitys saattaa olla, että viluinen eläin kyy haki koppelolta lämpöä.

     Olin Joka Poika-lehden innokas tilaaja. Siinä ilmoitettiin kilpakirjoituksesta, jossa oli käsiteltävä jotakin luonnosta löytynyttä erikoista aihetta tai tapausta. Luvattiin hyvät palkinnotkin. Kirjoitin kyyn tavoitteita pohtimatta sen, minkä edellä olen kertonut. Lehdessä luki aikanaan, että olin voittanut ensimmäisen palkinnon. Tosin peräkaneettina oli, että tarina vaikutti uskomattomalta. Ilmeisesti toimitus piti minua valehtelijana, koskapa en noin 65 vuoden jälkeen ole vieläkään saanut palkintoani. Mitäpä palkinnosta, mutta tarina on yhä yhtä tosi kuin se oli silloinkin.

 

Käärmettä pakoon

Sotavuosin sotilaspoikia yllytettiin talkootöihin, keräämään jätepuita ja peltoon varisseita tähkäpäitä. Muistan olleeni serkkuni Simin Matin kanssa osuuskaupan liiterissä yhden päivän hakkaamassa leppäpilkkeitä häkäpönttöautoihin. Mitä lienen ilmoittanut ja mihin, vaikea on muistaa, mutta ainakin yhden kultaisen rintapielessä kannettavan kultakirveen sain ja nauhasta riippuvan mustan mitalin. Se on minulla rinnassa yhdessä perhekuvassamme.

     Reinon, kaksi vuotta nuoremman veljeni kanssa lähdimme keräämään jätepuita sen kedon takaa, jota isän kanssa yritimme vältätä. Metsän reunasta oli ilmeisesti kaadettu rankoja ja tehty muitakin metsätöitä. Näytti siltä, että niistä saisi aikaiseksi pienen pinon. Minä rupesin askelin mittaamaan kahden koivun väliä. Kun olin astumaisillani toisen koivun juurelle, huomasin, että siinähän makasi kyykäärme kerällä. Käärme alkoi liikahdella. Silloin minä pakoon, minkä kintuista pääsin. Reino oli kai huomannut pakoni syyn ja ryntäsi perääni. En muista pitikö meidän hypätä viemärin yli vai oliko siinä silta. Juoksin minkä pääsin veräjän paikalle asti ja Reino perästä. Kun pysähdyimme, Reino sanoi: ”Minä näin ko se pyöri meijän peräsä.”

     Meillä oli se käsitys, että kyy osaa laittaa itsensä pyöreäksi renkaaksi ja saavuttaa siten pyörimällä suuren vauhdin. Sen takia meille tuli niin kova juoksemisen hätä. Niillä tienoilla oli kesäisin ojan reunassa keppejä pystyssä. Niiden halkaistuun päähän oli pistetty käärme roikkumaan. Meillä poikasilla oli se käsitys, että käärme kuolee siinä lopullisesti auringon laskiessa.

     Veräjän paikalla ei minun muistini aikana ole enää ollut merkkiäkään veräjästä Paikka on siinä missä Kettukankaan jälkeen tie haarautuu Honkanevalle sekä Viljamaan ja Uuvenmäen Kotonevalle. Paikkaa ja sen alapuolella olevia Rasmuksen peltoja kutsuttiin Veräjäksi. Siinä on ollut veräjä aitaan, joka mielestäni ei ollut lehmihakaa varten vaan viljelysten suojelemiseksi metsään lasketuilta lehmiltä. Toinen veräjä, jonka hyvin muistan, johti paksun männyn luota Uuvenmäen hakaan Veräjän yläpuolella hevosen heinäkuormaa korkeammalla oli jykevä tukipuu.

 

Frans Rasmus

Rasmuksen Ranssa oli kuulemma poikasena aika vintiö. Hänen äitinsäkin sanoi, että Ranssaa pittää lyyä aina ko vain ylöttyy. Rasmuksen rantahakaan johtavan veräjän eli rintin yläpuolinen tukipuu tuotti kerran Ranssalle hankaluuden. Joku ajoi heinäkuormaa veräjästä rannan puolelle. Ranssa rallatteli selällään heinäkuorman perällä jalat pystyssä, jaloissa kippuranokkaiset pieksut. Pieksujen nokat takertuivat tukipuuhun ja Ranssa putosi tiehen. Hengissä selvisi.

 

Putosinko vai hyppäsinkö?

Isä rakensi meille Kankaalaan talon ja saunan. Saunan vuoro oli varmaankin syyskesällä 1934, koska Reinon syntymäksi piti kaiken olla valmiina. Olin silloin kaksivuotias. Isä kertoi, että kiipesin nuoreen kuuseen, joka kasvoi saunan päädyssä ojan pyörtänöllä. Isä sanoi, että putosin kuusesta, mutta minun hän sanoi väittäneen: ”Mää hyppäsin!”

     Eräänä aamuna Rasmus-Valte metsälle mennessään tuli kysymään: ”Misä teijän sauna on?” Vanhempani väittivät, että siinähän se on missä ennenkin ja että illalla siinä saunasimma. Tosi oli, saunaa ei näkynyt missään. Se oli yöllä palanut kenenkään tietämättä. Isä osti uuden saunan värkeiksi Kivimaan hirsisen kanalan.

 

Kurittoman vahinkoja

Isä oli innokas metsästäjä. Metsässä kulkiessa piti haulikon olla aina ampumavalmiina. Isällä tuntuu olleen se hankaluus, että hän kotiin tultuaan ei muilta kiireiltään muistanut poistaa patruunaa piipusta. Aseet riippuivat naulassa nikkarikamarin (myöhemmin Reinon ja minun kamarini) oven pielen ja pönttöuunin välissä. Siinä oli Uuvenmäen Villeltä ruutisarvineen ja haulipusseineen ostettu museoesine, suustaladattava luodikko ja tavallinen haulikko. Utelias kun olin, eräänä syksynä menin katselemaan pyssyjä ja miten ollakaan, nykäisin haulikon liipaisimesta. Kauhea jysäys. Haulit menivät katosta läpi ja pyssy lensi lattialle. Onneksi vintillä ei ollut ketään. Juoksin karkuun Simin riihelle. Siellä rusamasiinan takana oli olkia, joihin kätkeydyin. En ennen ollut rukoillut mitään niin hartaasti kuin nyt anteeksi sitä, että olin tehnyt luvattoman teon. Oli syyspakkanen ja alkoi tulla kylmä. Ajattelin, että kyllä minä ennen tänne kuolen kuin menen kotiin. Niin kuitenkin kävi, että ”routa ajoi porsaan kotiin” iltamyöhällä. Selkääni en saanut, mutta sain kylläkin melkoisen opetussaarnan: ”Ei piä mennä koskeen pyssyihin.”

     Muutama vuosi kului. Oli vielä kirkas ja lämmin kesä, ehkä elokuuta ja sorsan metsästyksen aika. Reino oli kamarissamme Simin Pentin kanssa. Heidän lisäkseen vain minä olin kotona. Menin kamariin ja huomasin, että pojat tähtäilivät haulikolla varomattomasti, jopa toisiaan. Ryhdyin opettamaan näitä pikku poikia niin kuin olin sotilaspojissa oppinut: Tyhjälläkään aseella ei saa osoittaa toista ihmistä kohti.

     Otin pojilta haulikon ja käänsin sen piipun näyttävästi pojista poispäin seinää kohti. En muista virittäneeni asetta. Kun tähtäilin, ajattelin, että laukaistessa kuuluu vain iskurin napsahdus. Liipaisin. Kova pamaus täytti pienen huoneen. Haulikko potkaisi lujasti olkapäätäni vasten. Olin toisen kerran syyllistynyt vaaralliseen syntiin. Hyvin pian huomasin sen tuntoani lievittäneen seikan, että jos en olisi osunut ajoissa paikalle, olisi tapahtunut hirveitä. Olisi ehkä ollut edessä pienen pojan hautajaiset. Onneksi äidin ja isän kamarissa ei ollut ketään. Heillä oli vielä kauan käytössään sänky, jonka. jalkopään vaneri oli täynnä haulin reikiä.

     Varmaankin kerroin isälle, minkä takia olin ottanut haulikon pojilta pois. Ehkäpä sen takia selkäsaunaa ei tullut ja opetussaarna ei ollut tällä kertaa kovin pitkä eikä vihainen. Isän täytyi ymmärtää että oli syytä vähän hänessä itsessäänkin.

 

Viljan puinti

 

Puintia Rantaperän riihellä.jpg

 

Rantaperän (Aarne Simin) riihellä puidaan ohria. Aarnen poikia on monta, mutta annan kuvan talikon heistä vanhimman eli Matin käteen. Kuva: Aarnen poika Arvo.

 

Minun kotipuhdossani Haapasaaressa oli osuuskunta, jolla oli Esa-merkkinen puimakone eli rysky ja sitä varten maamoottori. Frans Rasmus hoiti säännöllisesti koneenkäyttäjän virkaa. Kun moottoria ja puimakonetta yhdistävä iso remmi oli kiristetty päälle, hän ei yleensä muuta tehnytkään kuin huolehti siitä, että moottori kävi tasaisesti. Joskus hän näytti syöttäjälle, millaisina annoksina lyhteet syötetään puimakoneen nieluun.

     Ruis, kaura ja vehnä, jos sitä oli kylvössä ollut, kuivatettiin pelloilla kuhilaissa, ohra seipäillä. Kuhilailla ollut vilja tuotiin yleensä puintipaikalle latoon tai seinustoille etukäteen, ohra joskus suoraan puimakoneeseen syötettäväksi. Ruista saatettiin puida joitakin määriä riihessä. Siten saatiin hyviä riihikuivia jyviä ja suoria olkia sänkyjen matrasseihin. Eipä sitä juuri ollutkaan muuta materiaalia makuusijojen pehmikkeeksi. Muistan itsekin puineeni isäni kanssa Simin riihellä yhden riihen. Se alkoi lyhteitten ahtamisella riihen parsille. Kun ahos oli valmis, sytytettiin kiukaan pesässä halot palamaan. Kun vilja todettiin käsin koetellen kuivaksi, iskettiin lyhteitä luuvan puolella tiheään reunalaudoitukseen, jotta osa jyvistä irtosi. Sitten hajotettiin lyhteet lattialle ja aloitettiin puinti varstoilla. Siinä piti rytmin säilyä yhteisenä, jotta ei olisi tullut vahinkoa. Lopulta oljet vielä pudisteltiin jyvistä. Lattialle jäi rusa eli viskuuvalmis kasa ruumenia ja jyviä. Viskuu tapahtui, ei enää heittäen, vaan rusamasiinalla tai suurella kaksin heiluteltavalla seulalla. Riihen puinnin jälkeen kyllä sauna kelpasi.

     Muuhun työhön kelpaamattomia kakaroita saattoi ryskyllä puidessa istua moottorin alustalla muka kyytiä ottamassa. Siinä olikin Ranssalla vahtimista, etteivät juokse kiertävään isoon remmiin. Puimakoneen alkupäässä oli lavan ääressä korokkeella siteitten katkoja puukkoineen ja taitavaksi katsottu syöttäjä. Joku lapsi tai nainen sai tehtäväkseen siirtää ryskyn alta liiat ruumenet sivuun. Vähän voimakkaammat tekijät siirsivät puimakoneen loppupäästä oljet viereiseen olkilatoon tai tilapäiseen kasaan. Vahvimmaksi kantajaksi arvioitu mies kantoi kuivien jyvien säkit suoraan aitan laareihin tai kuivaajalle vietäviksi. Muistan, että isäni joskus kantoi säkit Simin riiheltä suoraan noin sadan metrin päässä olevaan aittaan. Riihen yhteydessä sen takana oli olkilato. ladon lähellä kasvoi suuri mänty. Oljet koottiin kerran tilapäisesti sen juurelle. Me poikaset tietysti keksimme kiivetä korkealle mäntyyn. Sieltä Peltokarhun aikaista sateenvarjoa laskuvarjona käyttäen hypimme alas upottaviin olkiin. Olimme seikkailuhenkisiä. Kukaan ei tullut meitä varottamaan tai komentamaan pois.

     Peltokarhu oli lähtöisin Teuvan Horonkylästä. Hän oli Simin Janne-papan toisen emännän Auran isä. Papan suurten surujen sarja jatkui, sillä Aura kuoli nuorena lapsivuoteeseen. Peltokarhun oikea käsi oli murskautunut puimakoneen hakkuuteriin. Pieni tyttö, josta myöhemmin tuli hänen emäntänsä, ”Karhun muori”, oli lohduttanut: ”Älä piittaa mitään, kyllä siihen uusi käsi kasvaa.” Äitini tämänkin tarinan muisti. Uudet kädet olivat keltainen ”pyhäkäsi” ja rautainen ”arkikäsi”, jossa oli kaksi koukkua tarttumista varten. Pyhäkädessä oli nivelet niin kuin sormissa. Peukalossa oli joko jousi tai muu jännite. Kun sitä nosti ja sitten päästi irti, se iski etusormen taakse kämmenen kovaan ainekseen melko irmakalla äänellä. Oli hauskaa työntää tämä kuin kuolleen käsi jostain kulman takaa kätköstä esiin ja säikäyttää peukalon paukauksella toisia lapsia.

     Kerran äitini ja isäni komensivat minut lähtemään kouluun, vaikka meillä oli jo rysky navetan takana tiellä ja puinti alkamassa. En mennyt kouluun, vaan lähimetsään syömään puolukoita ja muuten vain kuljailemaan. Kyllä se oli pitkä päivä ja oloni kiusallinen. Seuraavana päivänä valehtelin opettajalle, että minun piti olla ”puimakonneesa”. Omasta mielestäni minua olisikin tarvittu, joten syntini ei tuntunut anteeksiantamattomalta. Opettajakin, kanttorin rouva Järvinen, hyväksyi selitykseni mitään epäilemättä. Ensimmäistä kertaa tunnustan nyt tämän valheeni. Kaikki ne, joilta minun pitäisi pyytää anteeksi, ovat jo maallisen ajan jättäneet.

 

Sananselityksiä

-          pieksusaappaat, pitkävartiset, yksipohjaiset saappaat, lapikkaat alkuaan parkitusta eli pieksetystä nahasta tehdyt jalkineet.

-          rusamasiina, viskuukone, jolla jyvät erotetaan akanoista eli ruumenista; rusa = viskattavaksi valmis viljakasa

-          luuva, riihen puintihuone

-          ahdata = panna eloja riihen parsille kuivumaan

-          ahdos, murt. ahos = parsille kootut viljan lyhteet

 


 

Erään kuorolaulajan pieni historia

 

Kirjoitus on julkaistu mieskuoro Pohjan Miesten ja Pohjanmaan sotilassoittokunnan kevätkonsertin ohjelmassa 23.4.2010.

Kaarlo Autio.jpg

 

 

 

Motto:

Jos minä tyhjästä lähteneenä olen jotakin laulamisesta ja siitä nauttimisesta oppinut, sinä laulamisesta kiinnostunut mies voit oppia paljon enemmän. Tule rohkeasti mukaan.

 

Kuoroveljien pyynnöstä kerron vähän laulajan urastani. Itsestä puhuminen on työlästä. teen sen siinä toivossa, että lukija saisi siitä lisää intoa harrastukseensa tai jopa kuoroon liittymisen kipinän.

       Vaikka kodissani ei ollut tilaa eikä varoja huuliharppua ja virsikannelta suuremmalle soittimelle, en toki syntynyt musiikittomaan ympäristöön. Äidiltäni opin joukon hengellisiä lauluja. Isäni lauloi aina nikkaroidessaan tai muissa puuhissaan. Hän leikki meidän lasten kanssa piirileikkejä ja lauloi niihin kuuluvia lauluja. Kun löysin antikvariaatista J. N. Vainion laatiman Valistuksen laulukirjan (1. painos jo 1909), huomasin että siellähän olivat kaikki isän paimenen laulut, leikkilaulut ja muut maalliset laulut. Ylivieskan Ojakylän koulun opetus oli kaiketi perustunut tähän kirjaan. Näillä lauluilla hauskutin veljeni Reinon kanssa naapureita, jos onnistuimme pääsemään heidän rekensä jalaksille tai kärryihin kyydinottoon.

       Suuret luuloni laulutaidostani kokivat kolauksen kansakoulun toisella luokalla. Hyvä ja mukava opettajamme, kanttorin rouva Järvinen, järjesti meille laulukokeen. Mikkolan Asseri, musiikkiperheen poika, lauloi ensiksi. Hyvin lauloi ja opettaja nyökytteli tyytyväisenä. Sitten lauloin minä mukamas oikein komiasti. Opettaja pujautti vähän päätään, että ei oikein hyvin mennyt. Mielessäni moitin opettajan nuottikorvaa, mutta lienee sävellaji vähän laskenut, niin kuin lapsille usein käy. Siitä pitäen olin laulutaitooni nähden epäilevä ja hyvin kriittinen.

       Ensimmäinen kuoroni oli lukioaikana Ylivieskan yhteiskoulun teinikuoro. Meillä oli hyvä opettaja, kanttori Martti Saari, Ylistarosta lähtöisin. Vaikka emme olleet tottuneet kuuntelemaan kuoron sointuja, opimme laulut harjoituksissa kohtalaisesti. Kun tuli jännittävä esiintyminen juhlassa, laulut pakkasivat menemään penkin alle.

       Vaikuttavat kuorolaulun kokemukset sain syksystä 1953 alkaen, kun pääsin Jyväskylän kasvatusopilliseen korkeakouluun valmistumaan kansakoulunopettajaksi. Lehtori Olavi Ingman oli tiukka harjoittaja, piti aina aloittaa uudelleen ja uudelleen. Välttämätön käytäntö. Paras onneni oli siinä, että RUK:n joukkueeni oppilas Olli Alanko pyysi minut asunnottoman huonetoverikseen. Hän oli Kauhajoella ollut Eelis Panulan viuluoppilas. Olli tilasi kaveriltaan Jorma Panulalta ylioppilaskunnalle potpurin. Mieliin painuvinta oli sen laulaminen vappuaamuna Harjun portailta heräävän kaupungin yli. Olli halusi perustaa myös kvartetin. Itse hän lauloi II tenoria. Bassot olivat erinomaisia jyväskyläläisiä laulajia. Minulle Olli sanoi: ”Sinä olet sitten ykköstenori.” Eihän siinä mikään auttanut, vaikka minulla ei silloin ollut pienintäkään hajua tenorilaulannan tekniikasta. Harjoittelimme ahkerasti ja esiinnyimme, kun tilaisuus tarjoutui.

       Henkilökohtaisessa elämässäni tärkeimmän serenadin kvartettimme lauloi Jyväskylässä asemapäällikön puutarhassa 27.5.1954 ystäväni Marjatta Kuusimäen syntymäpäivän aamuna. Laulu oli Abtin: Herää! Herää! Herää! Herää! Jo leivo laulelee nyt sinitaivaalla, ja päivätär koristelee nyt pilvet kullalla, ja kukkasia perhonen kedolla suutelee ja helmet aamukastehen hopeelta hohtelee! Ja helmet aamukastehen hopeelta hohtelee! Kesti kauan ennen kuin verho heilahti ja ikkuna avautui. Serenadin kohde ei näyttänyt ollenkaan iloiselta. Ajattelin, että hän ujostelee. Sisko Anneli kertoi jälkeenpäin, että hän itki omassa sängyssään ja ettei Marjatta olisi tullut ikkunaan, ellei hän olisi pakottanut. Seuraavana vuonna Marjatta suostui aviopuolisokseni. Hänen päiviensä määrä tuli täyteen kaksikymmentäyksi vuotta myöhemmin.

       Kokkolassa lauloin Laulu-Veikoissa II tenoria syksystä 1956 kevääseen 1963. Eero Pollarin, myöhemmin Polas johdolla vierailimme Vaasassakin. Sepä vasta sykähdytti, kun Vaasa-lehden kriitikko kiitteli eritoten II tenoreita.

       Vaasaan muutettuamme menin syksyllä 1963 Pohjan Miesten harjoituksiin. Asetuin jonkun II tenorin ja RUK:sta tutun Mauno Sihdon väliin. Ilmajokinen Sihto oli Lassila & Tikanojan palveluksessa. Harjoitustauolla Mauno sanoi: ”Kyllä sinä oot näitä kirkkahampia tenoria, jää vain tähän mun viereheni.” Kun tenorina luonnonlahjakkuus Kurt Tervasto, Pukutehtaan omistaja, yhtyi samoihin kehotuksiin, niin siihen minä sitten jäin ja siinä olen pysynyt. Vieläkin kiitän Maunoa ja Kurtia johdattelusta, vaikka vaimoni Marjatta sanoi, että minun olisi parata pysyä barytonina.

       Liityin Pohjan Miehiin musiikkineuvos Eino Haipuksen kaudella. Arvostin häntä suuresti. Hän ei päästänyt meitä helpolla. Kuoron piti saada puhtaasti esiin teoksen musiikillinen sanoma ja tekstien syvimmät ajatukset. Hänen johtaessaan tuntui, että me amatöörilaulajat olimme tekemässä eläytyvää taidetta. Samaa olen saanut kokea muidenkin johtajien aikana ja tämä tunne on pitänyt minut mukana yhteisessä harrastuksessa. Toki myös hyvällä lauluveljeyden hengellä on ollut oma merkityksensä.

       Olen saanut olla Vaasassa mukana muissakin kuoroissa: Kamarikuoro Sonandossa lähes sen perustamisesta vuodesta 1986 lähtien, viisi vuotta Vasa Kammarkörissä, Vaasan oopperan kuorossa muistaakseni seitsemässä oopperassa sekä tilapäisillä keikoilla kirkkokuoroissa ja Sekakuoro Sirpaleissa. Kaikilla kuoroilla on ollut musiikin taiteessa mielenkiintoista annettavaa.

       Kuoromatkat kotimaassa ja ulkomailla ovat olleet mielenkiintoisia ja opettavaisia kohokohtia, mutta niistä enemmän ehkä toisessa yhteydessä.

 


 

Kaarlo Autio: Hevosjuttuja (napsauta linkkiä)

 

Takaisin kotisivulle

Valmistunut 8.5.2010