Kaarlo Autio

Hevosjuttuja

Reko isäntineen.jpg

Jaakontalon Yrjö (Yrjö Kääntä) pitelee hoidossaan olevaa juoksija Rekoa,
joka on Kalajoen hevosjalostusyhdistyksen siitosori.

 


 

Jussin tamma

Enoni, eli niin kuin meillä sanottiin Jussi-setä, oli molemmat sota-ajat rintamalla ja enimmäkseen etulinjassa. Alikersanttina hän ilmeisesti joutui jopa pahempiin paikkoihin kuin tavallinen sotamies. Kaikesta huolimatta hän selviytyi haavoittumattomana kotiin suuren perheensä pariin.

     Jatkosodan aikana olin jo sen verran toisella kymmenellä, että saatoin käydä auttelemassa Jussin emäntää Naimi-tätiä erinäisissä talon töissä. Kerran jopa teurastin lampaan sillä opilla, minkä olin saanut katsellessani varsinkin Uuvenmäen Jussin taitavaa teurastajan työtä. En kuullut jälkeenpäin, että lihat olisivat maistuneet pahasti lampaan villalle. Se vaara oli lampaan teurastuksessa aina tarjolla.

     Jussilla oli hyvä nuori rautias liinakko. Se oli kai tamma, koskapa muistan, että kerran tuotiin Simin papan ori Mahti tallin ovelle haistelemaan, olisiko tamma suomullaan. Ei ollut, kumpikaan hevosista ei osoittanut innostumisen merkkejä.

     Kerran sain tehtäväkseni viedä liinakon Honkanevan Soukalle paikalle hakaan. Soukan paikan lyhyelle suoralle ratsain tullessa en malttanut olla hoputtamatta tammaa hyvään laukkaan. Enpä tietenkään. Nopiaa tulimme siihen kohtaan, jossa tie alkaa loivasti nousta. Tamma kaiketi huomasi, että tuossahan se haan veräjä jo menikin. Se löi yhtäkkiä jarrut päälle. Minä satulaton tuuskahtamaan kaulan yli tielle. Onnekseni sain tarratuksi kiinni harjaksista enkä pudonnut maahan asti. Jotenkin jalkanikin välttyivät hevosen etukavioiden kopsautuksilta. Eihän siinä muuta kuin hevonen hakaan ja juosten kotiin. Kenellekään en maininnut seikkailustani. Ymmärsin hevosen hyppyyttämisen luvattomaksi teoksi.

 

Hessu

Simin papalla oli hyvä kantakirjatamma. Olikohan nimi Sirkka? Sitä varsotettiin suurin toivein. Yksi varsoista oli Hessu. Siitä kehkeytyi näöltänsä komea hevonen. Kun se ostettiin meille, se oli jo ruuna. Muistan, että sitä oli vaikea aisoittaa, eikä se tainnut ainakaan vielä rekivedon ikäisenä oikein osata vetää rekeä. Kerran minun oli määrä viedä se Honkanevan perän pellolle ja laittaa siellä köyteen, jota varten oli lyötävä maahan rautakanki tukevasti. Oli ollut pitkä sadekausi. Peltojen päässä tienvartta noudatteleva veto-oja oli täynnä vettä. Itse pääsin siitä hyppäämään yli. Yritin suitsiperistä vetää Hessua perästäni, mutta se ei millään suostunut hyppäämään. Hyppäsin takaisin tielle ja takaapäin yritin ajaa. Hessu ei suostunut, vaikka yritin sitä jo sisuuntuneena vähän räpsiä suitsilla ja suitsien perillä. Huusin samalla komentoja. Tuloksetta. Hessu taisi alkaa peloissaan vähän vauhkoontuakin. Ei auttanut muu kuin luovuttaa. Luultavasti palasin kotiin, tai vein sen Soukan paikan hakaan huonommalle äpäristölle, en muista. Minulla on se tunne, että menetin Hessun luottamuksen. Harmitti jälkeenpäin ja harmittaa vieläkin.

 

Ajo joulukirkkoon ja sieltä kotiin

Alle kouluikäisenä sain eräänä jouluaamuna juosta Simin papalle. Siellä pääsin kirkkorekeen ja sain päälleni turkisfällyn. Reen perällä riippui alustana ja selän pehmikkeenä koristeltu rekivaate tupsuineen. Ori Mahdin selässä sitolkassa soi kaunisääninen kulkunen ja oikeanpuoleisessa aisassa helisi aisakello. Luonto oli pehmeän lumen peitossa. Talojen jokaisella tienpuoleisella akkunalla loisti kaksi kynttilää, aivan niin kuin tunnetussa joululaulussa lauletaan. Liinaharjainen ori Mahti juoksi kovaa kyytiä käskemättä. Sitä tunnelmaa en ikinä unohda.

     Jumalanpalveluksen aikana oli satanut runsaasti lunta. Lähtöä varten pappa otti loimen oriin selästä ja irrotti marhaminnan osuuskaupan puomista. Ori otti heti kovan vauhdin alas koulun mäkeä. Pokelan luona jokitörmän tiellä se vielä lisäsi vauhtia. Jäälle tullessa oli edessä vahva kinos. Tunsin, miten me reessä istujat upposimme nietokseen päälle lentävään lumeen. Tapana oli joulukirkosta palatessa ajaa hevosella juosten, ikään kuin kilpaa. Tuskinpa ketään oli kirkosta ehtinyt edellemme. Jos olikin, ei heidän ohittamisensa hurjalla oriilla ollut vaikeata.

 

Teemulla kyytiä ottamassa.jpg Teemulla kyytiä ottamassa. Kauko Simi ajaa.

 

Erkkulin ohitus Kiltillä, hitaalla tammanpullukalla

Meillä oli Viljamaalta ostettu pieni tamma, Kiltti. Se oli hyvässä lihassa, mutta tiellä hidaskulkuinen. Painavien kuormien edessä se oli uskomattoman kova vetäjä. Tavan mukaan lähdimme sillä joulukirkkoon. Äiti jäi kotiin lopettelemaan navettatöitä ja valmistelemaan joulupäivän ateriaa kinkkuineen ja lipeäkaloineen, johon kuului valkokastike pippurimausteineen. Muu perhe isän kanssa sijoittui sontalaitaiseen rekeen, joka oli täytetty kuivilla, lämpöä antavilla heinillä. Minä sain haluni mukaan ottaa ohjakset käsiini.

     Kirkkoherra Kinnunen messusi komeasti. Saarnan hän viritteli jostakin sotamuistosta, niin kuin hänellä tapana ainakin joulukirkossa oli. Väen joukossa oli paljon outoja syrjäkylien ihmisiä. Heissä riitti katselemista. Isä ja Koskelan Oskari veisasivat kovaa kuin kilpaa ”Nyt seisahdun mä seimelles”. Tämä ikivanha jouluvirsi oli aivan isän lempivirsi. Luulin, että se pitää laulaa oikein perusteellisin niekuin, niin kuin niin kuin he sen tekivät. (Niekuttelu oli veisuussa tyypillistä). Matkin sitä myöhemmin laulaakseni oikealla tavalla.

     Kirkosta oli tietysti kiire hevoselle. Hätyyttelin sitä juoksuun, jotta edelle pyrkijöitä olisi mahdollisimman vähän. Iliperiin tullessa saavutimme Rahkon Kontran väen. He olivat kirkkotiellä vanhalla ori Erkkulilla. Se oli ostettu Rahkoon takaisin vanhuuden päiviä viettämään. Pikku poikasena olin saanut seurata, miten Erkkulilla ajettiin kilpaa. Se oli tosi jykevä ori: rinta leveä, kaula paksu, kaviot suuret, hirnunta veret seisauttava. Lähtö oli siinä, missä on kirkolta Someronkylän ja Ylivieskan tielle lähdettäessä ensimmäinen mäki. Kääntöpaikka oli jossakin Takkuperällä. Erkkulin lähtö oli niin komeata, että sen uljuutta muistellessa vieläkin tuntuu sykähdys rinnassa. Kavioiden kapse tuntui kuuluvan luullakseni lähelle kääntymispaikkaa ja kohta paluun sieltä alkaessa. Siitosoriina Erkkuli oli tosi suosittu.

     Iliperissä tie oli aurattu. Kun joulukirkosta palatessa oli aina olevinaan kilpailun henki, hoputin Kiltin juoksuun. Hangen kautta se kiskoi rekemme kuuluisan Erkkulin edelle. Rahkon väki katsoi ihmeissään menoamme. Päästyämme kunnolla ohi, isä moitti minua:”Ajaa Erkkulin eelle!” Tunnustan, että olisihan minun pitänyt ymmärtää antaa Erkkulille se kunnia, mikä sillä vanhastaan oli.

 

Hevosen raiskaus ei onnistunut

Isä halusi Kiltiltä varsan. Joskus talvella se astutettiin. Vuotta en muista. Sotavuosia se vielä oli. Lienen ollut alun toisella kymmenellä.

     Kesällä niityn aikaan Kiltti näytti tulevan uudelleen suomulleen. Isän maalarikaverilla Piispasen Toivolla oli tummanrautias ori, ”Poka”. Piispanen asui lähellä pappilaa Huhtalassa. Liekö ollut vävynä? Isännät sopivat, että astutetaan Kiltti uudestaan. Menimme Jukulaisella kesken heinätöiden Piispasen Toivon heinämaille. Kiltti kytkettiin heinäladon hirteen. Isä asettui Kiltin takapään viereen auttaakseen oritta osumaan oikeaan kohteeseen. Toivo ohjasi orittaan Kilttiä kohti. Sopivalle etäisyydelle päästyään ori nousi takajaloilleen ja aikoi hypätä Kiltin selkään. Kun Kiltti huomasi oriin aikeet, se potkaista täräytti vinhasti oritta takajaloillaan. Ori pyörähti ympäri ja yritti potkia Kilttiä kostoksi.

     Mikä nyt eteen? Miehet sitoivat köydet Kiltin takajalkoihin. En varmuudella muista, sidottiinko köysien toiset päät Kiltin etujalkoihin vai ladon hirteen. Ehkäpä ladon hirteen, jotta Kiltti ei loukkaisi itseään, jos sattuisi uudestaan potkimaan. Uusi yritys! Kiltti potkaisi taas niin, että köydet rapsahtivat poikki. Ori kääntyi myös potkimaan tultuaan torjutuksi kunniallisesta aikeestaan. Sitä minä ihmettelen, miten isä siinä hevosten temmellyksessä säästyi niiden potkuilta.

     Eihän siinä muu auttanut kuin luopua enemmistä yrityksistä. Jälkeenpäin joku kokenut hevosmies, liekö ollut Rahkon miehiä vai toinen Jutilan isoista veljeksistä, sanoi, että tammalla oli valekiima. Niin täytyi olla, sillä Kiltti varsoi myöhemmin.

 

Reko työkärryn edessä.jpg Ori Reko työkärryjen edessä.

Eero ja Piirto -tamma varsoineen.jpg Simin tamma Piirto varsoineen ja Eero Salmu.

 

Jorma kusenajossa.jpg Jorma Kääntä kusenajossa.

 

Hevonen hengenvaarassa

Minun piti hakea hiekkakuorma kotiin Tervahaudan Kettukankaan puoleisesta päästä. Sain lapioiduksi sontakärryn täyteen hyvää, puhdasta hiekkaa. Sitten ajamaan loivaa mäkeä ylös Honkanevan tietä kohti. Kärryjen edessä oli notko ja vasen pyörä upposi vielä syvempään koloon, jota en ollut maassa olevan kuntan alta huomannut. Hiekka luiskahti kokonaan kärryjen perälle sillä seurauksella, että aisat nousivat pystyyn. Kiltti pysyi jaloillaan ja paikoillaan, mutta ränget kuristivat pahasti sen kurkkua altapäin. Jotenkin sain nopeasti rinnustimen auki ja mahavyön soljen irti. Valjaat nousivat pois hevosen päältä ja vaarallinen kuristus loppui. Ajoin hevosen aisojen välistä ulommaksi, irrotin valjaat aisoista ja tyhjensin kärryt hiekasta. En enää uskaltanut muuta kuin aisoittaa Kiltin uudelleen ja ajaa tyhjin toimin kotiin. Olin saattanut Kiltin hengenvaaraan, mutta onnistunut myös siitä pelastamaan.

 

Ajomies vaarassa

Kiltti ei tahtonut millään uskaltaa mennä Kähtävänojan sillan yli. Kun menin sitä päitsistä kuljettamaan, poliisi Uusitalo tuli neuvomaan. Hän sanoi, että Viljamaan naiset aina taluttivat sen sillan yli, älä sinä totuta sitä siihen, että talutat. En sen jälkeen suostunutkaan samaan apuun, jota kiltit naiset olivat hevoselleen antaneet.

     Toinen pelon paikka oli nahkuri. Sitä Kiltti aina pelkäsi ja säikkyi. Tästä sain karmean kokemuksen. – Meidän yhden hevosen vedettävästä Deringer-niittokoneesta oli murtunut irti se osa, johon istuimen jalka piti kiinnittää. Laitoin istuimen jalan toisen pään niittokoneen alle. Kun jalan keskikohta vastasi toiseen poikkirautaan, saatoin istua istuimella ikään kuin vivun päässä. En muista oliko tarkoitus viedä kone meijerille hitsattavaksi vai oliko sillä tarkoitus niittää Koskelan maitamme koneen perässä kävellen. Lähdin matkaan, joka sujuikin nahkurin luokse levollisesti. Siinä Kiltti säikähti jotakin kapsahdusta ja ryntäsi täyteen laukkaan. Rattaitten räminä oli melkoinen. Pelkäsin koko ajan, että istuimen jalka luiskahtaa tiehen, jolloin vipu heittää minut Kiltin jalkoihin ja koneen alle. Tiesin, että jos noustaan Hannulan Eemelin ja Amandan talon luota mutkasta loivaan mäkeen, siellä ainakin on tiessä kohollaan kiviä, joihin istuimen jalka viimeistään pökkää ja minun käy onnettomasti. Eemelin ja Amandan talon kohdassa Kiltti katsoi paenneensa jo kylliksi ja totteli suitsia. Kun suurin vaara helpotti, muistan siitä vain pahimmat kohdat ja ajatukset, mutta en enää sitä, mihin lopulta vein koneen.

 

Laukka paljastui

Kun noudin Kiltin Soukanpaikan haasta yöksi kotiin talliin, minulla oli tapana ratsastaa sillä. Haassa oli riukuportti, jonka päältä saatoin nousta hevosen selkään. Kiltti ei pitänyt tavastani. Kun kutsuin sitä haasta, ei se tullut iloisesti luokseni eikä olisi antanut kiinni. Leipäpalan houkutusta se ei kuitenkaan voinut vastustaa. ”Pula, pula leivälle” tehosi aina. Kerran hyppyytin Kiltin Kettukankaan luona laukkaan. Kotona isä huomasi, että hevoselta oli irronnut pari kenkää. Isä arvasi, mistä se johtui ja moitti minua: ”Hyppyyttää hevosta niin, että kengät lentää.” – Kiltillä oli hauraat kaviot. Niihin sai juuri ja juuri kengät naulatuiksi. Isä yritti voidella kavioita sillirasvallakin. Ei sillä tainnut olla suurta vaikutusta.

 

Rankakuormaa hakemassa.

Kerran isä käski minun aisoittaa Kiltin parireen eteen ja hakea rankakuorman Jukulaisten metsästä. Olisinkohan silloin ollut noin viidentoista? Rangat oli kuulemma pinottu niin, että ne saattoi helposti lumen alta löytää. Kiltti köpötteli verkalleen tuon noin 8 kilometrin matkan metsään rankakasan viereen.

     Ladoin kuorman ja lähdin paluumatkalle. Paksussa hangessa yritin kääntää kuormaa oikealle kädelle päästäkseni avoimelle pellolle. Silloin vasen aisa rapsahti poikki. Olin kuullut, että ei se ole mies eikä mikään, joka ei metsässä tee uutta aisaa pelkkä kirves työkaluna. Kävin noutamassa sopivan nuoren koivun ryhtyäkseni työhön. Arvioin, että siinä tulisi pian ilta. Tarkastelin katkennutta aisaa. Totesin, että sillä ei pysty rekeä kääntämään, mutta suoraa vetoa se saattaisi kestää. Lähdin liikkeelle oikealla aisalla vedättäen ja loivasti kaartaen. Aukkoja myöten pääsin Simin peltojen puolelle. Ne ulottuivat syvemmälle metsään kuin meidän pellot. Vasenta aisaa varjellen pääsin isommille teille.

     Matkanteko sujui hyvin Takkuperän Koppasillalle asti. Sen jälkeen tie oli pyöreä kuin sian selkä ja aivan sileällä jäällä. Peräreki alkoi liukua vasemmalle kohti syvää ojaa. Ehdin hypätä tielle ennekuin kuorma kaatui. Kiltti jäi seisomaan tielle pahaan puristukseen. Oikeanpuoleinen aisa painoi sen selkää ja ränget kuristivat. Irrotin hevosen valjaistaan. Purin loput kuormasta ojan pohjalle. Vedin ja nostelin reen takaisin tielle. Siirtelin tienposken irtonaista soraa ja sepeliä reenjalasten viereen liukuesteeksi. Siihen tuli minulle tuntematon emäntä pyörineen tai potkukelkkoineen kirkolle menossa. Hän kauhisteli ensiksi vahinkoani ja ryhtyi sitten auttamaan kuorman lastaamisessa. Siitä olikin suuri apu.

     Aisoitin Kiltin uudelleen ja tarkasti tien muotoja seuraten pääsin varovasti liikkeelle. Kotiin tulin kuormineni ilman uusia kommelluksia. Isä kysyi: ”Oliko mehtäsä hevosen pää kotiappäin?” Eihän se ollut. Oli aivan päinvastaiseen suuntaan. Pää kotiappäin! Sen opin omaksuin kerralla.

 

Huima ratsastus

Olimme Simin papan ja Kaukon kanssa töissä Jukulaisilla. Saattoi olla auraustyöt kysymyksessä, koskapa meillä oli kaksi hevosta matkassa. Oli liinaharjainen ori Mahti ja nuori tamma Sirkka. Minulla on vieläkin mielikuva siitä, miten vältin siipi käänsi kedon viilut hienosti vinoon toistensa päälle. Kun hevoset oli juotettu kämpän viereisestä savikolosta, aloimme tehdä kotiin lähtöä. Kysyin papalta, saanko ratsastaa tammalla. ”No, mikäpä siinä.” Pappa auttoi minut tamman selkään ja kävi oriin ohjaksiin. Kun pappa piti suitsiperiä löysällä, ori lähti heti kovaan juoksuun. Kun se oli ehtinyt muutaman sadan metrin päähän, tamma otti laukan. Siinä satulattoman ratsastajan oli helpompi noudattaa hevosen laukan rytmiä kuin hevosen ravatessa. Näin tapahtui koko kotimatkan: ori mutkassa metsän taa näkymättömiin ja tamma laukkaan. Huiminta oli Seinäkallion alamäessä, jossa tamman laukka-askeleet olivat tosi pitkiä. Minun piti jo tarrautua hevosen harjasta kiinni. Simin pihaan tulimme ja minä edelleen tukevasti ja voitonriemuisena tamman selässä. Ilta oli jo pitkällä, joten siitä minä heti juoksemaan kotiin. Sepä ei noin vain onnistunutkaan. Minun piti kävellä jalat haaralla ja kipeää otti. Koska takapuolestani nahka oli hiertynyt vereslihalle, haarakävelyä riitti päiväkausia.

 

Liekopuut riesana

Honkanevan tien varressa Rasmus-Jalmarin palstan jälkeen ennen Soukkaapaikkaa oli luonnontilainen keto. Honkanevan viemäri virtasi sen ja tien välissä. Isä oli tullut siihen tulokseen, että keto oli parasta kääntää vältillä ja ottaa tehokkaampaan viljelyyn. Se oli aikaa jolloin Simin maita ei ollut vielä selvästi jaettu. Myöhemmin tuo keto tuli Aarnen haltuun ja näytti tuottavan hyvin heinää ja viljaa.

     Isä haki Similtä vältin, oriin ja Sirkan, nuoren tamman. Minä sain lähteä ajomieheksi. Olin luottamuksesta ylpeä, sillä mielestäni osasin jo hevosten ohjastamisen. Olin vielä alle kouluikäinen.

     Muistaakseni aloitimme välttäämisen kedon päästä keskeltä, jotta kääntämistä olisi mennen tullen. Sitä en oikein muista, miten minulla suitset olivat. Ehkä käsissäni oli kahdet suitset, koska molempia hevosia minä niillä pitelin, vai oliko kuolaimet yhdistetty hihnalla. Lähdimme hyvässä uskossa liikkeelle. Ori veti rajummin, koska väätinpuu, kakkula, johon aisat oli kiinnitetty, oli oriin perään vinossa. Yhtäkkiä vältti hyppäsi maasta ylös. Hevoset vetivät sitä vielä monta metriä, vaikka voimieni takaa yritin niitä pidätellä. Vältin eteen oli osunut kosteassa suomaassa lahoamaton lieko. Ei muuta kuin minä hevosia peruuttamaan ja isä kiskomaan raskasta kahden hevosen välttiä takaisin. Tätä sitten jatkui. Uusi yritys ja aina uusi lieko. Se kävi isän voimille ja hermostutti senkin takia, etten kyennyt hallitsemaan eriparisia hevosia, joista varsinkin ori oli kovasuinen ja raju vetämään. Lopulta isä alkoi lasketella ärräpäitä. Olin kyllä tottunut siihen, että Rasmus-Ranssa kiroilee mehukkaasti hevoselleen. ”Kä-kä kä s.na” kuului Honkanevan perältä pitkien matkojen päähän. Mutta että meidän isä ja minulle! Olin tottunut pitämään kiroilua syntinä. Lähipiirissäni en ollut kuullut kiroilua. Uskovainen Simin pappakin saattoi sanoa oikein harmeillessaan”raato”. Se oli minusta luvallinen sana pahaan paikkaan, mutta sielunvihollisen nimiä ei sopinut käyttää. Kirosanat ja epäonnistumisen tunne alkoivat minua niin suututtaa, että taisin ruveta vähän itkeskelemään. Työ lopetettiin siihen. Isä sanoi tuovansa vehkeet pois. Minä sain lähteä juoksemaan kotiin. Miehisen ylpeyteni menettäneenä kantelin kotona äidille: ”Isä sajatti.”

     Luulen, että isä sai äidiltä rakastavia neuvoja. En näet tämän erän perästä kuullut isän kiroilevan koskaan, vaikka sellaiseen ei varmaankaan aiheita puuttunut.

 

Jorma kyntää.jpg

 Jaakontalon Yrjön poika Jorma kyntää.

 

Vanhan tamman loppu

Simin papan talliin mahtui muistaakseni kolme hevosta. Yksi niistä oli ”Vanha Tamma”. Vanhasta valokuvasta näkee, että kantakirjatamman nimi oli Viluri ja sillä oli kuvaa otettaessa ikää 30 vuotta. Ruotsinkielinen sana filur, suomeksi veijari, vekkuli, velikulta on ollut nimenä merkitykseltäänkin aivan oikeassa käytössä. Paikallisessa murteessa kieli vain ei taipunut sanomaan hienoa ruotsinkielen äffää. Kuvittelen, että vanha tamma on ollut varsana vilkas, ihmisiin nähden kesy ja tuttavuutta tekevä. Sen lyhyt varsanhäntä on pyörinyt vilkkaasti, kun Viluri on tien laitamia pitkin hypähdellen seurannut emänsä matkaa. Näistä ominaisuuksista johtuen varsa sai nimen Viluri. Muistan Vilurin tumman rautiaana (ruskeana), pienikokoisena, selkä jo hieman notkahtaneena. Kun sillä oli yleinen arvostus, minäkin pidin siitä kuin iäkkäästä ystävästä tai niin kuin olisin pitänyt mummoistani, jos he olisivat olleet elossa. Simin Kauko kertoi, että siltä saatiin hyviä tammavarsoja. Osa niistä myytiin, osa jätettiin itselle. Lopulta syntyi orivarsa, joka sai nimen Mahti. Sen upea liinaharja ulottui polviin asti. Se oli hyväkulkuinen ori.

 

Viluri 30 v.jpg Viluri ja Jussi Simi

Vilurin kuvan teksti.jpg

 

     Äitini kertoi yhdestä vanhan tamman uroteosta. Kun enoni Jussi oli vielä pieni poika, häntä oli käärme pistänyt Honkanevan Soukalla paikalla. Pappa oli laittanut tamman, silloin vielä nuoren juoksijan keesien eteen ja ajanut kovaa ravia Ylivieskaan lääkäriin. Pistos oli vaarallinen, mutta onneksi koko asiasta jäi jäljelle vain haitaton kertomus.

     Kun vanha tamma oli 30-vuotias, pappa tuli siihen tulokseen, että parasta olisi armahtaa se pois vanhuuden heikosta kunnosta. Vaajarämeen tien vasemmalle puolelle ennen kankaan korkeinta kohtaa tammalle oli hiekkamaahan kaivettu syvä hauta. Tamma talutettiin sen viereen. Koska isällä oli luodikko, hän sai tehtäväkseen ampua tamman kuoliaaksi. Kun tulin paikalle, vanha tamma oli jo vainaja. Jos minulta kysyttäisiin, todistaisin, että vanha hyvä palveluhevonen haudattiin nahkoineen karvoineen. Niin epävarma olen tästä, etten todistaisi mitään valaehtoisesti. Isälleni vanhan tamman ampuminen oli henkisesti haavoittava kokemus. Vaikka hän oli innokas metsänkävijä ja oli tottunut karjan teurastamiseen, kun tuli puhe vanhan tamman lopettamisesta hän aina sanoi: ”Kyllä se oli mulle vaikia paikka.”

 

Aarnen viimeinen hevonen.jpg 

 Vanhan Tamman viimeisiä varsoja oli ori Mahti.

 

Tuli vielä mieleen hevosjuttu

Meitä lähti kerran oikein hevosletka hakemaan Jukulaiselta heiniä: Simin Kauko tammalla, hänen velipuolensa Eero Salmu Simin oriilla Mahdilla ja minä meidän Kiltti-tammalla ja parireen heinähäkillä. En muista, oliko Eero lomalla sodasta vai eikö ollut vielä sotaan joutunut.

     Jostakin kirkolta tuli kyytiini isoluinen mies, joka tunnettiin lujana ojan kaivuun miehenä. Kerran ankaran korvikeviinan ryypiskelyn jälkeen hän kuuluu sanoneen: ”Minusta ei Jumala saa muuta ko ison kasan vaalenneita luita.” Mies seuraili, miten minä hätyyttelin Kilttiä pysymään edellä kulkevien hevosten tuntumassa ja laususkeli: ” Tuntuu olevan laiskan sutkia tämä tamma.” Eihän Kiltti laiska ollut, mutta oli hidas kävelemään.

     Hankosin häkin täyteen heiniä meidän ladosta, Kauko ja Eero menivät toisaalle. Ilmeisesti pääsin lähtemään paluumatkalle ennen heitä, koska tulin Takkusen talojen luo ensimmäisenä. Siinä, missä maantie haarautuu Someronkylälle ja Ylivieskaan, jäinen tie oli hyvin kalteva oikealle kädelle. Aivan Takkusen liiterien vieressä oli pieni ojan navero. Peräreki alkoi roivata ojaan. Ei siinä mitään vahinkoa tullut, mutta hevonen jäi seisomaan tielle vähän poikittain. Eero oli huomannut kiertää tien harjannetta pitkin ja tuntui lähestyvän minua takaapäin Ylivieskan suunnasta. Yhtäkkiä ori alkoi hirnua oikein kiljumalla eikä Eero pystynyt estämään sen tuloa minun kuormaani kohti. Luulen, että Mahti oli saanut Kiltin suunnalta kiihottavan hajun sieraimiinsa. Se nousi takajaloilleen, haroi ilmaa kavioillaan ja yritti hypätä Kiltin selkään. Kuulin kuinka se jysäytti kaviollaan Kiltin selkään vasemmalle lautaselle (takajalan yläpuolella oleva, hännän juuresta alkava tasainen alue, lapa). Jotenkin Eero sai kiskaistuksi oriin pudottautumaan tielle jaloilleen. Minä olin jo ehtinyt pelätä, että se tulee vasemman aisan yli aisojen väliin.

     Ei siinä mitään. Hoputin Kilttiä liikkeelle. Se veti kuorman kevyesti perässään takaisin tielle ja kotiin asti. Kotona huomasin, että oriin kengän hokit olivat raapaisseet Kiltin lautaselta melkoisen tukon karvoja.

 


 

Sananselityksiä:

-          raudikko subst., rautias adj., tummanruskea ja mustajouhinen hevonen, ruskea- ja liina- tai ruskeajouhinen hevonen, yhd. kullan- mustan- ruunikon tumman- vaaleanr.; kulo-, noki-, puna-, sysirautias.

-          liinakko, liinaharjainen, vaaleaharjainen hevonen;

-          suomullaan, kiimassa (tammahevosesta)

-          laukka, hevonen ponnistaa yhtä aikaa takajaloillaan ja ottaa hypyn vastaan etujaloillaan, vrt. ravissa jalkaparit eriaikaisina;

-          rekiveto, tois- tai kolmastalvinen varsa, jota ruvetaan opettamaan ajoon valjastamalla se reen eteen;

-          äpäre, heinänkorjuun jälkeen tai viljan sänkeen kasvanut heinä, odelma

-          marhaminta, riimuun, päitsiin jne. kiinnitettävä hihna, jolla hevosen sidotaan kiinni, Karjalassa povoda, t. povota;

-          sitolkka (Länsi-Suomessa = setolkka (Itä-Suomessa) = selustin, valjaissa kahden soikean puulevyn ja niitä yhdistävän puu- tai teräskaaren muodostama valjaiden osa, joka hevosen selkään sään (säkä) taakse mahavyöllä kiinnitettynä hihnojen välityksellä kannattaa valjaita ja aisoja, vrt. silavaljaat;

-          aisakello, isohko, reen aisaan kiinnitettävä kello;

-          loimi, tässä hevosen selkään pantava peite, myös kankaan tai muun kudoksen pitkittäissuuntainen lanka;

-          sontalaitainen reki, yksiosainen reki, ykkösr., jossa on laudoista rakennetut reunalevyt lannan kuljetusta varten;

-          kuntta, tässä maahan murentuneen kasviaineksen kerros;

-          ränget = länget, valjaissa kaksi hevosen lapoihin tukeutuvaa puukaarta. Niitä yhdistävät aisoihin rahkeet eli ruomat (meillä tavallinen nimitys), yläpää on sidottu harjustimella, alasakarat kiinnitetään rinnustimella, hevosen rintaa vasten on pehmikkeenä huopaiset hamustat

-          mahavyö, sitolkkaa paikoillaan pitävä nahkahihna silavaljaissa;

-          päitset = päähiset, hevosen päähän pantava nahkahihnoista tehty pidin, johon marhaminta tai suitset kiinnitetään;

-          Seinäkallio, nimi tulee siitä, että tien toisella puolella on n 3-4 metriä korkeat, pystysuorat kallion seinämät;

-          lieko, pitkälleen kaatunut, veteen painunut puu, hako;

-          Aura = vältti, kääntöaura, jossa on kovaa pintaa viiltävä puukko, leikkaava vannas ja kierteinen kääntösiipi;

-          keto, kamartunut, nurmettunut tanner tai kenttä;

-          kuolaimet, suitsien osa, hevosen suuhun pantava kaksinivelinen rauta, jonka sivuissa (päissä)on ohjaksia varten renkaat;

-          roivata, ajoneuvon tai se osan (peräreki) liukuminen sivusuunnassa

 

VALOKUVAT

Rekon pitelijä ja isäntä on Yrjö Kääntä (Jaakontalon Yrjö), tätini Hannan mies. Jorma on hänen poikansa, lapsihalvauksen runtelema, mutta kuitenkin kyntää ja ajaa kusta, niin kuin Alavieskassa kiertelemättä sanotaan. Kuvat Rekosta, Yrjöstä ja Jormasta ovat Yrjön perikunnalta, nykyinen isäntä on serkkuni Markku Kääntä.

Muut kuvat ovat Simien albumeista. Piirto ja Teemu Kauko Simin kokoelmasta. Vilurin pitelijä on Jussi Simi, kuva Kauko Similtä. Aarne Simin viimeinen hevonen lienee entinen hurja ori Mahti, Vanhan Tamman viimeisiä varsoja, Aarnen pojan Arvon kokoelmista.

 

Kaarlo Autio.jpg Kaarlo Autio

 

Syntynyt Alavieskassa 1932. Aviossa Ilonan o.s. Tenhunen kanssa. Viihtyy Vaasassa ja Etelä-Pohjanmaan lakeuksilla, mutta mielenmaisemat ovat Kalajokilaaksossa. Ylioppilas Ylivieskan yhteiskoulusta 1952. Ensimmäinen ammattitutkinto on kansakoulunopettaja Jyväskylän kasvatusopillisesta korkeakoulusta 1955. Opettajana Ilomantsissa ja Kokkolassa, josta silloisen virkanimen mukaan ammatinvalinnanohjaajaksi v.1961. Ammatinvalintapsykologi ja toimistopäällikkö Vaasan läänin työvoimapiirissä 1963–1995, josta virasta eläkkeellä.

Pitkäaikaisia luottamustoimia Vaasan kaupungin sekä Vaasan ev.lut. seurakuntien hallinnossa.

Muita harrastuksia: Kuorolaulu, liikunta, kulttuuritapahtumien seuraaminen ja kirjoittelu. Mukana Vaasan työväenopistossa toimivassa Vaasa 400 -piirissä, jonka viimeisimmät teokset ovat Vaasan tori – tapahtumien keskus (2006) ja Rantakatu – helmi Vaasassa (2010). Mukana kirjoittajana ja toimituskunnan jäsenenä.

Lastenlapsia molempien omat mukaan laskien 18. Ensimmäinen täysin yhteinen nro 19 syntyy huhtikuun lopussa. Oona on tyttäreni Riikkamaijan vanhin lapsi.  

 

lapsi piirtänyt.jpg

 


Kaarlo Autio: Ennen muinoin (napsauta linkkiä)

 

Takaisin kotisivulle

Valmistunut 17.4.2010