00161 Katajanokka

Tämä kirjoitus on sekalainen kokoelma ajatuksia jotka syntyivät viettäessäni kaksi kuukautta Katajanokan vankilassa 17.7.-13.9.2001. Tätä pitkää versiota ei ole tarkoitettu julkaistavaksi missään suomalaisessa lehdessä, koska siinä esiintyvät henkilöt ovat ainakin muutamien kuukausien ajan helposti paikannettavissa.

Lavealla polulla

59 päivän vankeustuomiostani 27 päivää oli neljästä kutsunnoista kieltäytymisestä 1997-1998, ja 15 päivää oli oikeudenkäynnistä johon en päässyt vuoden 1999 kansainvälisen karavaanin järjestelyjen takia. Loput 17 päivää olivat kolmesta kansalaistottelemattomuusaktiosta vuosilta 1998-1999. Näistä edesmennyt Solidaarisuus-järjestö järjesti ensimmäisen työministeriössä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta tammikuussa 1998, ja toisen helmikuussa 1999 asuntorahastossa sosiaalisen asuntorakentamisen puolesta.

Tammikuussa 1998 delegaatio Solidaarisuus-järjestön mielenosoituksesta kävi viemässä työministeriöön vetoomuksia, ja neljä mielenosoittajaa päätti jäädä paikan päälle varmistamaan että ministeriö myös toteuttaa jonkinasteisen kansliapäällikön mielenosoittajille antamat lupaukset. Mielenosoittajat eivät onnistuneet eristäytymään mihinkään huoneeseen, mutta banderollin tiputtaminen ministeriön ikkunasta onnistui. Poliisit saapuivat paikalle ja poistivat mielenosoittajat, jotka tyytyivät väkivallattomaan vastarintaan tällä erää, vallankumouksellisempia aikoja odotellessa. Edellisenä syksynä Ranskassa oli koettu voimakasta työttömien liikehdintää, ja Solidaarisuus-järjestössä päätettiin yrittää samanlaisten toimintamuotojen tuomista Suomeen. Samana keväänä järjestettiin vielä kaksi samankaltaista aktiota, mutta niistä ei siinnyt ranskalaistyyppistä sosiaalista liikehdintää. Mielenosoittajilla oli kyllä usein hauskaa, mutta aikansa kutakin.

Helmikuun 1999 aktio asuntorahastossa oli Solidaarisuuden viimeinen kansalaistottelemattomuusaktio, ja myös onnistunein. Taustalla oli budjettikauden hurjat leikkaukset sosiaaliseen asuntorakentamiseen, tilanteessa jossa käynnistyvä nousukausi oli jo räjäyttämässä asunnottomuusongelmaa käsiin. Tällä kertaa Pasilassa sijaitsevan asuntorahaston kirjastoon saatiin pystyyn niin hyvät barrikaadit, että poliisi pääsi sisään vasta puolitoista tuntia myöhemmin, tosin harmillisesti liikuteltavan väliseinän kautta jota ei edes oltu huomattu. Tällä kertaa jopa muutama toimittaja vaivautui saapumaan paikalle valtauksen pitkittyessä.

Eläinten puolesta

Kolmas kansalaistottelemattomuusaktio oli eläinoikeusmielenosoitus Vuosaaren toksikologikonferenssissa 1998. Tämä hyvin lyhyellä varoitusajalla järjestetty mielenosoitus oli jälkeenpäin katsottuna viimeinen Suomen eläinoikeusliikkeen muotivaiheen mielenosoitus, ehkä 120 osanottajalla myös selvästi pienempi kuin edellisten vuosien Fur Center-mielenosoitukset joissa oli parhaimmillaan kolmisen sataa henkeä. Alunperin päiväksi oli suunniteltu Fur Centerin turkishuutokauppojen vastaista mielenosoitusta, mutta huutokaupat alkoivatkin vasta päivää myöhemmin. Koska kaupunkiin oli kuitenkin kerääntynyt paljon eläinoikeusaktivisteja, päätettiin edellisenä iltana lähteä Vuosaareen, jossa toksikologian tutkijat pitivät konferenssiaan.

Toksikologian päätehtävä on määritellä ihmisten käyttämien kemikaalien myrkyllisyyttä. Tämä tehdään usein D50 testillä, eli kokeilemalla mikä annostelu tappaa 50% koe-eläiminä käytettävistä rotista. Eläinoikeusnäkökannalta olisi järkevämpää ylipäätänsä miettiä tarvitaanko kemikaaleja niin paljon, vain murto-osa ihmisten käyttämistä kymmenistä tuhansista kemikaaleista on ylipäätänsä mitenkään testattu, joten niiden vaarallisuutta voi vain arvailla.

Paikan päällä tosin selvisi, että Riitta Salmi Juliana von Wendtin säätiöstä tieteen edistämiseksi ilman eläinkokeita oli saapunut palkitsemaan vaihtoehtomenetelmiä kehittäneitä toksikologeja. Kaikki kunnia heille, mutta koska eläinoikeusnäkökulmasta katsottuna koko kysymyksenasettelu on vinoutunut, oli mielenosoitus mielestäni kuitenkin oikeassa paikassa. Eikä mielenosoitus ollut välttämättä ristiriidassa myönteisemmän menetelmän valinneiden toimijoiden projektin kanssa.

Tämä mielenosoitus on yksi niistä harvoista Suomessa, josta on täysi varmuus että KRP:n koko tiedonhankinta-arsenaali oli otettu käyttöön. Tietojen vuotamista poliisille ei voi selittää mitenkään muuten kuin puhelinkuuntelulla. Lisäksi tapaamispaikalle tuli siviilipukuisia poliiseja reisitasku-hupparilookissa. Metron ikkunasta katseltiin, miten pitkä jono maijoja kaasutti kohti Vuosaarta.

Ja eläinten ruokana

Paikan päällä mielenosoittajille tarjottiin mahdollisuutta lähettää muutama edustaja keskustelemaan konferenssin osanottajien kanssa. Katsoimme tämän kuitenkin epäedulliseksi keskusteluasetelmaksi, ja päätimme lähteä kaikki yhdessä kertomaan näkemyksemme toksikologian eläinkokeista. Lähdimme kiertämään mellakka-aitaa metsän kautta vasemmalta, jossa oli vain muutamia poliiseja poliisikoirien kanssa. Poliisit usuttivat koirat mielenosoittajien kimppuun, ja koira jonka konstaapeli Pekka Mäkelä osoitti kimppuuni puri minulle kuopan alareiteen. Vuonna 2001 eduskunnan apulaisoikeusasiamies Jaakko Jonkka päätti poliisin puolustaneen itseään. Tämä tarkoittaa sitä, että mielenosoittajat ovat Suomessa koiran ruokaa vastaisuudessakin mikäli he rikkovat poliisilakia, eli eivät noudata jotain poliisin käskyä. Kukaan mielenosoittajista ei saanut syytteitä väkivalta- tai edes omaisuusrikoksista.

Koira kuitenkin hellitti otteensa, ja pääsin yhdessä toisen mielenosoittajan kanssa Unitas-opiston alueelle, jossa konferenssia pidettiin. Tämä kyseenalaistaa konstaapeli Pekka Mäkelän lausunnon että ryntäys onnistuttiin pysäyttämään koirien avulla. Yhtäkkiä emme nähneet yhtään poliisia lähimaillakaan. Epäilimme eksyneemme, ja päätimme palata takaisin mielenosoitukseen kiertotietä. Jälkeenpäin selvisi että olimme olleet konferenssin pääoven edessä palloilemassa!

Palattuamme mielenosoitukseen päätimme yrittää uutta koukkausta oikealta puolelta. Koiran purema ei ollut osunut hermoon eikä mitään kipuja ollut, vaikka verta valui pitkin lahjetta. Tällä kertaa useampia ihmisiä pääsi kiertämään konferenssialueelle, johon saatiin pystyyn kunnon hässäkkä. 30-40 ihmistä pidätettiin, muutamia aivan oven edestä (joka oli väärä, alkuperäinen kohde olisi ollut oikea). Loput onnistuivat muodostamaan tiukasti toisiinsa tarrautuneen lihamuurin, ja palaamaan takaisin mellakka-aidan taakse ilman kiinnottoja. Mitään väkivaltaa ei mielenosoituksessa ollut mielenosoittajien puolelta, jos joku ei yhden ikkunan rikkomista sellaiseksi laske.

Tavan mukaan olimme pari tuntia pidätysbussissa tuskallisilla ranteet raatelevilla nippusiteillä kytkettyinä, ja myöhään iltaan asti kiinni otettuna Itäkeskuksen poliisiasemalla. Poliisiasemalla sain potkia putkan ovea noin viisi tuntia ennen kuin minut lähetettiin terveyskeskukseen, jossa sain jäykkäkouristusrokotteen ja haava puhdistettiin. Eduskunnan apulaisoikeusasiamies Jaakko Jonkka katsoi, että Itäkeskuksen poliisipiirin johtaja ylikonstaapeli Markku Suokkaa ei toiminut poliisilain § 49:n toisen momentin mukaisesti, ja rankaisi häntä lähettämällä hänelle postitse 9 sivua A4-arkkeja. Mielenosoittajat saivat poliisilain rikkomisen nojalla sakkoja (noin mikä tahansa poliisin käskyjen noudattamatta jättäminen voidaan tuomita poliisilain rikkomisena), minä sain 10 päiväsakkoa eli 5 päivää vankeutta. Tämän lisäksi sain myös elinikäisen arven alareiteen, jota onkin tullut esiteltyä aktivistiporukalla saunailtoja vietettäessä.

KRP's least wanted

Päätös olla osallistumatta armeijan kutsuntoihin kypsyi melko nopeasti ensimmäisen armeijan propagandakirjekuoren tipahdettua kotiin joskus vuoden 1997 aikana. Sen ja kavereilta saamani tiedon perusteella päättelin, että kutsuntatilaisuus on militaristinen spektaakkeli jota luonnehtivat kapiaisten paasaus, sotapropagandafilmien katselu, sivarien mollaus ja sotilaallinen kuri. Jälkeenpäin olen myös oppinut että sotilaan palvelukelpoisuus määritellään kutsunnoissa, kutsuinnoissa yksilö siis lokeroidaan sen perusteella missä järjestyksessä hänen on muututtava jauhelihaksi isänmaan puolesta.

Kutsunnoista pois jäävä saa sakon, joka on aluksi 15 päiväsakkoa eli viikko vankeutta, ja kasvaa rikoksen toistuessa. Yleensä B-haku (eli tilanne jossa olen etsintäkuulutettu mutta poliisi ei aktiivisesti yritä etsiä minua) on mennyt päälle noin kuukauden kutsuntapäivän jälkeen. Tämän jälkeen jos poliisi tavoittaa minut, se ottaa sotilasläänin esikuntaan yhteyttä kysyen mitä minun tapauksessani olisi tehtävä. Yleensä sotilasläänin esikunta on määrännyt uuden kutsuntapäivän, kerran he määräsivät minut saapumaan paikalle välittömästi. Olen jättänyt nämä määräykset noudattamatta, mistä on seurannut kierroksen alkaminen alusta. Tämä on toistunut 13 kertaa.

Periaatteessa poliisi voisi myös toimittaa minut esikuntaan pakolla esikunnan näin pyytäessä. Tällöin kieltäytyisin kaikesta yhteistyöstä, kuten psykologisen testisen täyttämisestä, eikä esikunnalla varmaan olisi muuta mahdollisuutta kun määritellä palvelukelpoisuuteni mielivaltaisesti ja määrätä minulle palvelukseenastumispäivä. Tämä on todennäköisesti ainoa tapa miten rangaistuskierre voisi pysähtyä. Koska en saapuisi palvelukseen, tästä seuraisi lopulta oikeudenkäynti aseistakieltäytymisestä ja standardi 197 päivän vankeusrangaistus, jonka jälkeen seikkailu loppuisi. Fakta että toistuva rangaistus samasta rikoksesta on kansainvälisten ihmisoikeussopimusten hengen vastainen ei Suomen oikeusjärjestelmää paljon hetkauta.

Esikunta ei kuitenkaan ole määrännyt minua paikan päälle toimitettavaksi. Kenties koska siellä ei ole viitsitty ryhtyä erityistoimiin tapaukseni vuoksi, kenties koska militaristit haluvat hiostaa minua ja rankaista mahdollisimman paljon. Näinhän minua voidaan sakottaa moninkertaisesti verrattuna tilanteeseen että minut olisi suoraan toimitettu kutsuntoihin. Kutsuntojen laiminlyöntiä käsitelleissä oikeusistunnoissa sotilasviranomaiset ovat väittäneet, etten ole kieltänyt aseista, mikä on roskaa - paitsi että poliisi on esitutkinnan yhteydessä ollut heihin yhteydessä lukuisia kertoja, ilmoitin tämän myös henkilökohtaisesti marraskuussa 1997 kapiaiselle kutsuntatilaisuudessa, jossa torvifanfaarin jälkeen revimme kutsuntalääkärintodistuksen ja luimme manifestin, jonka jälkeen meidät poistettiin paikan päältä väkivalloin. Jostain syystä sotilasviranomaiset katsovat, että tämä 15 minuuttia ei vielä riittänyt kutsuntavelvollisuuteni suorittamiseen. Tästä aktiosta minua ei muuten koskaan rankaistu, koska syyttäjä ja haastemies mokasivat vanhenemisajan kanssa.

Väkivallaton antipasifisti

Poliittisiltä näkemyksiltäni olen anarkisti, eli pyrin yhteiskuntaan josta puuttuu kaikenlainen alistaminen ja auktoriteetti. Nykymallinen armeija on Suomen hierarkisin instituutio vankilan ja joidenkin sairaaloiden rinnalla, joten jo pelkästään tämän takia anarkistit ja armeija ovat törmäyskurssilla. Vaikka uskon että väkivalta on pahaa sinänsä, en ole pasifisti - uskon että sen lisäksi että väkivalta on oikeutettua erityistilanteissa (kuten Gandhi ja Martin Luther King uskoivat), on mielestäni näihin erityistilanteisiin joutuminen myös hyvin mahdollista ja siihen on syytä varautua (mihin Gandhi ja Martin Luther King eivät uskoneet).

Vastustan Suomen armeijaa ennen kaikkea koska se on perustettu puolustamaan jotain sellaista mihin en kerta kaikkiaan usko. En usko että suomalaiset olisivat sikäli parempia ihmisiä kuin muut, että heidän intressiensä puolustaminen muiden ihmisten intressejä vastaan olisi oikein. Itse asiassa kansallisuus on minusta identiteetin kysymys, siis tietynlainen joulupukin tapainen mielikuvitusolento, eikä samaan kansaan kuulumisesta välttämättä seuraa yhtään mitään yhteisiä intressejä. Päin vastoin, huomaan että minun intressini ovat hyvin erilaisia verrattuna esimerkiksi hallitsevaan luokkaan kuuluvien Suomen kansalaisten intresseihin. Monet niistä maailman epäoikeudenmukaisuuksista, joihin pyrin jokapäiväisellä toiminnallani puuttumaan, hyödyttävät hallitsevaa luokkaa, ja hallitseva luokka myös pyrkii aktiivisesti näiden epäoikeudenmukaisuuksien säilyttämiseen. Tämä hallitseva luokka sattuu myös määräämään siitä mihin Suomen armeijaa käytetään. Suomen armeijan ensimmäistä muotoa eli suojeluskuntaliikettä käytettiin nimen omaan hallitsevan luokan, eikä mitään kuvitteellisia suomalaisten yhteisiä intressejä turvaamaan.

Jos Suomen armeijan käyminen olisi vapaaehtoista eikä velvoittaisi mihinkään, se olisi minulle relevantti vaihtoehto joidenkin ääritilanteissa hyödyllisten taitojen oppimista varten. Näin vaikka hierarkiseen komentoon tottuminen varmasti tuottaisikin minulle ongelmia. Velvoittava armeija ei minulle käy, koska on täysin sattumanvaraista toteutettaisiinko liikekannallepano jonkun asian puolesta jonka puolesta tappamisen voisin katsoa sen arvoiseksi vai ei . Itse asiassa tämän hetkinen Suomen valtion ulko- ja sisäpolitiikka antaa osviittaa, että mitä todennäköisemmin liikekannallepano toteutettaisiin jonkun asian puolesta johon en usko ollenkaan, ja jopa rintaman toisella puolella oleminen voisi olla minulle mielekkäämpää.

Poikkeuksiakin voi olla, kuten talvisota osoittaa. Kukaan ei toivottavasti kyseenalaista sitä, että Stalinin miehitys olisi ollut hirvittävä, vuoden 1918 veroinen tragedia kaikille Suomen niemellä asuville. Toisaalta miehityksen inhimillinen hinta olisi voinut olla pienempi kuin se, jolla torjuntataistelu voitettiin - 180 000 kuollutta joista vähintään 72% venäläisiä asevelvollisia jotka eivät myöskään olleet sodassa vapaaehtoisesti. Lisäksi on kyseenalaista voiko vakinaisen armeijan riveissä taisteleminen hyödyttää anarkisteja missään olosuhteissa - historiassa on lukuisia esimerkkejä joissa "demokraattisten valtioiden" armeijaan kutsutut poliittiset aktivistit ovat vain "kadonneet" mystisesti, usein jo ennen rintamalle saapumista. Miehityksen vastustaminen olisi mitä todennäköisimmin ollut anarkistien intressi, mutta Suomen valtion kanssa liittoutuminen tätä tarkoitusta varten ei välttämättä olisi ollut.

 

Tämä on jossittelua sikäli että Suomessa ei ollut mitään anarkistiliikettä vuonna 1939. Toisaalta kuitenkin myös tärkeä pohdinnan aihe, koska talvisota on Suomen armeijan ylivoimaisesti useimmin käytetty propaganda-ase - ja ylipäätänsä syy siihen että Suomi on maailman militaristisimpia maita Kyproksen, Pohjois-Korean, Turkin, Israelin ja Kreikan rinnalla mitattuna sillä, kuinka suuri osa miehistä käy armeijan, ja kuinka kunnioitettu instituutio armeija on.

Siviilipalvelus ideansa irvikuvana

Suurin osa totaalikieltäytyjistä hakee kutsunnoissa siviilipalvelukseen, ja vasta myöhemmin ilmoittaa kieltäytyvänsä siitäkin. Siviilipalveluksen olemassaolo on paljolti sosiaalidemokraattisen rauhanliikkeen ponnistelujen tulos: Sosiaalidemokraattisen etiikan mukaan on oikein ja kaunista, että ihmiset tekevät

palveluksia valtiolle vaikka sitten pakotettuna. Tarkoitus oli, että siviilipalvelusinstituutiosta tulee "uudenlainen armeija", joka väkivallattomien konfliktinratkaisumenetelmien avulla vastaa turvallisuusriskeihin. Mutta sosiaalidemokraatit eivät tajunneet sitä, että viime kädessä ne riskit jotka valtio määrittelee uhaksi itselleen ovat juuri niitä jotka uhkaavat hallitsevan luokan asemaa. Valtion pysyminen pystyssä edellyttää väkivaltaa, ja näin valtiolla on suuri intressi turvata että tätä väkivaltaa toteuttamaan ehdollistettuja ihmisiä on tarpeeksi tarjolla. Näin valtion on varmistettava että siviilipalvelus on mahdollisimman vähän houkutteleva vaihtoehto.

Siviilipalvelusmiehet tekevät vaatimattoman koulutuksen vaativia työtehtäviä alipalkalla maassa, jossa on edelleen satoja tuhansia, pääosin matalasti koulutettuja työttömiä. Palveluspaikkojen pula pahenee, ja asumistilanne on hirveä. Minulla ei ole mitään väkivallatonta konfliktinratkaisua vastaan, mutta yhdelläkään siviilipalvelusmiehellä ei ole tällä hetkellä tähän liittyviä työtehtäviä. Sosiaalidemokraattisen rauhanliikkeen typerän sinisilmäisyyden takia valtio on saanut siviilipalveluksesta keinon kurinalaistaa aseistakieltäytyjiä ja legitimoida armeijan olemassaoloa. Sodan syttyessä siviilipalvelusmiehet pistetään linjaan siinä missä kaikki muutkin. Näin ollen olisin pelkuri jos menisin kutsuntatilaisuuteen valehtelemaan että haluaisin siviilipalvelukseen. Kutsunnoissa ei edes anneta mahdollisuutta kieltäytyä kaikesta asepalveluksesta suoraan, näin ollen sinne menemisessä ei todellakaan ole mitään järkeä.

Vääriä vaihtoehtoja

Suomessa ei ole mahdotonta keplotella itseään vapaaksi rauhanaikaisesta palveluksesta esim. mielenterveydellisten syiden nojalla. Mutta tässä tilanteessa strategiset kysymykset astuvat kuvaan, on järkeä luoda armeijaa vastaan painostusta aseistakieltäytymisen avulla jo rauhan aikana, sodan julistamisen jälkeen armeijalla on kuitenkin vahva etulyöntiasema sotahuuman levitessä. Jos totaalikieltäytyjien määrä kasvaa kovin suureksi, on mahdollista että koko armeija-instituutio joutuu kriisiin kuten Espanjassa tannoin nähtiin.

Palkka-armeija ei kuitenkaan olisi mikään uudistus parempaan päin, päin vastoin palkka-armeijaan nojautuvat maat kuten USA ja Englanti tuntuvat sotivan paljon useammin kuin asevelvollisuusmaat. Usein sodan vastainen mieliala leviää vasta kun omat lapset saapuvat säkeissä kotiin. Monet armeijassa käyneet tuttuni ovat oppineet ainakin sen että sotiminen on todella hirveää, palkka-armeija taas vieraannuttaa massat sotimisen todellisuudesta. Mutta huolimatta siitä että näkisin palkka-armeijaan siirtymisen takaiskuna, ei mielestäni armeijan tai siviilipalveluksen käymisessä ole nykytilanteessa mitään järkeä, koska asevelvollisuusarmeija on aivan yhtä tarpeeton kuin palkka-armeijakin.

Byrokratian ihmeellinen maailma

Tukikampanjaani ja lakiasiainapuani järjestävä Aseistakieltäytyjäliitto on paitsi antimilitaristinen järjestö, myös siviilipalvelusmiesten etujärjestö, jonka intressinä on käyttää tapaustani siviilipalvelusmiesten etujen kohentamiseen ja armeijajärjestelmän laillisen perustan romuttamiseen. Eikä minulla periaatteessa ole mitään tätä vastaan, kaikkia aseita armeijaa vastaan voi käyttää samanaikaisesti. Silti on hieman huvittavaa antaa oikeudessa lausuntoja, jotka pitävät Jehovan todistajien vapauttamista asevelvollisuudesta epäoikeudenmukaisena tai siviilipalvelusta kohtuuttoman pitkänä, koska en halua valtiolta mitään erioikeuksia tai oikeuksia ylipäätään, enkä menisi sivariin vaikka se kestäisi viikon. Haluan pyytää valtiolta ainoastaan että se lopettaisi itsensä.

Sakkojen muuttaminen vankeudeksi kestää vuosia, ja prosessiin liittyy papereiden pallottelu kolmen eri instituution - oikeusrekisterikeskuksen, käräjäoikeuden ja ulosottoviranomaisen välillä. Oman muuntoprosessin tilanteesta on usein melko mahdotonta saada tietoa, erityisesti poliisi kieltäytyy ilmoittamasta oletko etsintäkuulutettu vai et. Näin ollen olen jo kaksi vuotta joka kerta Suomen rajan ylittäessäni (asun ja opiskelen Moskovassa) yrittänyt ottaa mukaani tavaraa jonka uskon mahdollisesti olevan tarpeen vankilassa. Lopulta minua ei kuitenkaan napattu rajalta, vaan menin itse ilmoittautumaan poliisiasemalle. Näin siksi että tuomio olisi tipahtanut joka tapauksessa ennen pitkää, ja kesällä on paras aika istua koska muuten opinnot menisivät aivan sekaisin. Tähän ilmoittautumiseen liittyy ensimmäinen vinkki vankilaan joutuvalle - jos päätät ilmoittautua viranomaisille, tee se mahdollisimman myöhään illalla. Jokainen yö jonka olet kiinniotettuna (siis sisällä ennen puoltayötä) lasketaan vankeusaikaan, näin ollen 16. heinäkuuta laskettiin vankeuspäiväksi vaikka olin vangittuna vain yhden tunnin!

Etsintäkuulutetun muistilista

Mitä sitten kannattaa kantaa mukana tilanteessa jossa pidät suljettuun vankilaan joutumista mahdollisena? Tarpeellista tavaraa kannattaa ottaa mukaan, koska myöhemmin tukijoukoille lähetetyt toivomuslistat voivat olla työteliäitä täyttää ja jotain olennaista voi unohtua. Hammasharjat, -tikut ja -tahnat tulevat talon puolesta, samoin kaikki ruokailuvälineet ja juomapullo. Jos et pidä Biceistä, ota omat parranajovehkeet. Kirjekuoria ja -paperia saa talon puolesta, kynät minulla oli omasta takaa mutta voi olla että ne voi ostaa. Suurin puute minulla oli kynsileikkurista, kynsisakset ovat kiellettyjä. Jos et pidä pureskelusta, ota leikkuri mukaan! Jos olet sakkovanki, ota korvatulpat koska voit joutua "ruumaan", 6-10 hengen yhteisselliin

jossa kuorsaus on kovaa. Pääosa omista kantamuksistani oli kirjoja, joita kuluukin nopeasti. Melkein kaikkea elektroniikkaa jossa ei ole muistia tai telekommunikaatiota ulkomaailman kanssa saa ottaa, mutta ne menevät tarkastuksen läpi joka toteutetaan vasta kun 10 laitetta on jonossa, mihin menee kauan.

Sakko- eli panttivankeja nöyryytetään ottamalla omat vaatteet pois, tämä ei tosin minua haitannut - eipähän omat vaatteet kulu. Vaikka et olisi sakkovanki, älä ota liian hyviä vaatteita - vaatteiden pesusta vastaavat muut vangit joten tyylikkäät vaatteet pöllitään. Viimeisellä viikolla vartijat toimittivat minulle vahingossa vierailijoiden tuoman takin ja kolitsin, jotka otin käyttöön koska halusin testata tuleeko sanomista. Eikä tullut, vartijoilla ei ole pokkaa vaarantaa auktoriteettiaan nalkuttamalla pienistä rikkomuksista, ainoa tepsivä pelote on rundiin (eri eristysselliin) heittäminen ja siellä pieksäminen, jota ei kuitenkaan voi pikkujuttuihin soveltaa. Toinen mahdollisuus on, että he eivät yksinkertaisesti kerinneet huomata koko asiaa.

Matka Nokalle

Pikku-Roban kyttikseltä minut kyyditettiin Pasilaan, jossa iski uskomaton vapauden tunne. Mieletön hiljallisuus ja rauha kaiken stressin jälkeen! Tästä lähtien hommat vihdoinkin edistyisivät vääjäämättömästi omalla painollaan. Viime kädessä suurin osa elämän vaikeuksista johtuu vaihtoehtojen ja valintojen moninaisuudesta. Tästä hetkestä vankila-ajan loppuun asti tuntui siltä kun olisi istunut 50 metriä tunnissa etenevään junaan - matelu on tuskallista, mutta perille tulo kuitenkin varmaa. Tämä hyvä puoli "oikeusvaltion" suorittamassa repressiossa on tyranniaan verrattuna!

Pasilan asukit ovat toisistaan täysin eristettynä, näin oman asuinympäristön koristelu saa suurempaa merkitystä kuin Katajanokalla. Suomalaisten seinäkirjoitukset pitäytyvät lakonisessa "eka viikko, toka viikko, kolmas viikko -> nokalle" tyylissä, venäläisillä taas tunteet ovat pinnassa - kehotettiin kestämään, ja äitiä oli ikävä.

Pasilassa vietetyn yön, ja pitkän kuulusteluja suorittaneen konstaapelin kanssa käydyn filosofisen keskustelun jälkeen vuorossa oli Katajanokalle passitus. Helsingin tutkintavankilahan on kulttuurihistoriallinen nähtävyys sinänsä, josta suurin osa ei juurikaan ole yleisölle auki. Pyörittelin mielessäni useasti romanttista ajatusta, että vankila olisi ollut narodnikkien murhaaman tsaari Aleksanteri II:n rakentama. Näin tsaari olisi tavallaan saanut jo etukäteen rangaistuksen minua kohdanneista epäoikeudenmukaisuuksista. Todennäköisesti vankila on kuitenkin Aleksanteri II:n seuraajan, Aleksanteri III:n rakentama.

Katajanokan vankila on maailmanmittakaavassa pieni, minun aikanani siellä oli enimmillään 230 vankia, jolloin se oli jo aivan liian täynnä. Ristinmuotoisen rakennuksen länsipäässä on kirkko ja hallinnollisia osastoja, itäpäässä on avo-osastoja ja naisten tiukasti muista vangeista eristetty osasto. Pohjois- ja eteläpäät muodostavat yhtenäisen kolmikerroksisen osaston jossa pidetään suurinta osaa vangeista.

Sateenkaaritalon asukit

Kolme vankikerrosta on väritetty hempeän ällöttävillä pastelliväreillä, joiden tarkoitus on kenties saada vankien herkkä puoli esille, mutta todennäköisesti ne pikemminkin kannustavat järjettömään agressioon. Vankilat ovat Suomessa kenties ainoita rotuerottelua soveltavia instituutioita, iloisen pastellinkeltaisen ensimmäisen kerroksen asukkaat ovatkin pääosin eestiläisiä, venäläisiä ja mustia. Vähemmistöryhmistä ainoastaan romaneita ja muutamia hyvin suomea puhuvia paluumuuttajia oli suomalaisten kanssa. Kaipa rotuerottelulle oli syynsä, aika tylyä rasistiläppää muilta vangeilta kuitenkin kuuli. Ironista oli, että meidän kerroksen kovin rasisti oli itse romani. Vaikka romanit olivat väestönosaansa nähden vankilassa ehkä 100 kertaisesti yliedustettuna, ainakin Helsingissä venäläiset ja eestiläiset vangit näkyvät nykyään olevan suurempi ryhmä. Etnisten vähemmistöjen lisäksi ensimmäisessä kerroksessa ovat rundit ja pelkääjiä. Vasta jälkeenpäin tajusin, että ensimmäisessä kerroksessa saattoi olla säilöön otettuja pakolaisia, joihin ilman muuta olisi pitänyt yrittää ottaa yhteyttä. Vaikeaa tämä tosin olisi ollut, huomaamaton haahuilu kahden kerroksen päähän kun on melkein mahdotonta.

Murhanhimoisia ajatuksiä herättävällä vaaleanpunaisella maalilla väritetyssä toisessa kerroksessa ovat nuorisovangit sekä siirtovankeja ja sairaita vankeja. Kaikista kansoitetummassa vihreän värisessä kolmannessa kerroksessa asuvat sakkovangit ja tutkintavangit. Lisäksi kaikissa kerroksissa on työtä tekeviä vankeja, kuten putsarit ja tiskarit.

Sakkovangit ovat vankihierarkian alapäässä suhteessa sekä vartijoihin että toisiin vankeihin. Yleensä sakkovangit laitetaan ruumaan, mutta ilmeisesti siellä oli minun tullessani täyttä koska minut laitettiin kolmosen pohjoispäähän. Täällä suurin osa oli tutkintavankeja, sakkovankien "kesäsesongin" (jolloin Hakaniemen rantaan sammuneita korjataan lusimaan viikoittain) loppuessa meillä oli vain neljä kaltaistani sakkovankia, ja ehkä viitisentoista tutkintavankia.

Vankien tarinat

Suomessahan pitää tehdä jotain hieman vakavampaa, että joutuisi vangituksi ennen oikeudenkäyntiä. Itse varsinaisen esitutkinnan ajan tutkinkavangit viettävät Pasilan poliisivankilassa, joka on todella hirveä paikka täydellisen eristyksen takia. Suljettu vankila on ehkä yhtä paljon poliisivankilaa helpompi kestää kuin avovankila on suljettua vankilaa helpompi kestää. Katajanokalla olevia vankeja ei juuri enää kuulustella, vaikka he käyvätkin vangitsemisoikeudenkäynnissä aina kahden viikon välein. Kuten tunnettua, Suomessa on väkivaltarikoksista ainakin tappoja enemmän kuin missään muussa EU-maassa, ja huumerikoksia vähemmän kuin missään muussa EU-maassa. Suurin osa meidän pään tutkareista oli varmaan huumejutuista, ja lopuista pääosa syytettynä törkeästä pahoinpitelystä, tapon yrityksestä, taposta tai murhasta. Kaikkea muutakin mahdollista oli, kuten petoksia.

Omista jutuista kertominen ei kuitenkaan välttämättä kuulu vankilan tapoihin, ja uteleminen ei todellakaan. Aika järkyttäviä juttuja moni tyypeistä oli tehnyt kavereilleen tai tutuilleen, mutta vankilassa kaikki silti ovat rauhallisesti. Ei suomalainen toista selvin päin tapa. Jos et ole vasikka tai huumeista velkaa, et mokaile etkä puhu typeriä, turpaan saaminen suomalaisessa vankilassa on aika pieni mahdollisuus. Huumeista velkaa olevia myydään myös orjiksi, en tiedä onko tapa kotimainen vai amerikkalaisista elokuvista opittu. Kovin laajamittaista tämä ei kuitenkaan ole.

Ensimmäiset vankilajärjestelmää valistuslähtökohdista kritisoivat esittivät rikollisuuden olevan köyhyyden väistämätön seuraus. Tämän päivän Suomessa alaluokan parissa yhä hegemoninen macho-kovanaama arvomaailma on kuitenkin kantajilleen vähintään yhtä suuri riski kuin köyhyys. Viidensadan markan velan takia isketään kirveellä päähän ja heitetään järveen - ei siksi että tuo viisi hunttia olisi joku raha, vaan siksi että omasta maineesta on pidettävä kiinni. Taloudellisesta ahdingosta pääsee pois parin onnistuneen keikan avulla, mutta sitä kuka veti välistä ja kuka lauloi selvitetäänkin sitten lopun elämän ajan, joka voi jäädä lyhyeksi. Ja jos jossain talossa naisia vihataan, niin tässä!

Kuri

Varsinaista väkivaltaa koko kahdeksan viikon aikana näin tai kuulin ehkä vain nelisen kertaa. Ensimmäisen kerran heti ensimmäisellä viikolla joku heitettiin nuoriso-osastolta rundiin, perään lähti selläinen lauma vartijoita että kunnon turpalöyly varmaan tuli. Ei hajuakaan mitä tyyppi oli tehnyt. Toisen kerran tyypit tappelivat huumeveloista, säännön mukaan rundiin heitettiin se joka oli vieraassa sellissä vaikka se olikin kanveesissa. Kolmannen kerran meidän päässä tyyppi puhui tyhmiä ja sai turpaan, ja pyysi päästä eristykseen pois kerrokselta. Neljännellä kerralla jollekin tuotiin pilveä tapaamiseen, ja se heitettiin rundiin. Tähän kai liittyi jotain isompaa hässäkkää koska pihaan tuli ambulanssi, mutta koskaan ei selvinnyt että mitä.

Vankilassa kurinpitomekanismi on siis nimen omaan fyysinen rangaistus. Kurinpidon alin taso ovat toiset vangit. Muuan putsari valisti minua näin:

"Tiätsä mitä, pari kertaa mua on oikee kunnol huvittanu vetää jotai turpaa, siis nii turpaa ku vaa voi turpaa vetää. Jotai tyyppii joka on vaik sotkenu tai muuten sikaillu jotain. Sit mä oon menny kysyy pampulta, et kääntääks se selän jos mä meen mättää tota tyyppii turpaa. Sit se on sanonu, et kyl se kääntää. Sit mä oon menny sen selliin ja vetäny sitä nii turpaa, nii turpaa. Nii turpaa ku vaa voi turpaa vetää. Tiätsä mitä mä meinaan? TI-ÄT-SÄ mitä MÄ meinaan?"

Tarinan opetus oli siis se, että jos huvittaa kapinoida sitä ei kannata tehdä niin että toiset vangit saavat putsata jäljet. Todella tyypillistä on, että tyypit esimerkiksi tukkii pöntöt paperilla, pönttöjä on siis kaksi meidän päädyssä noin 20 tyyppiä kohden. Tukittu pisoaari saa aikaan kunnon tulvan, ja putsari siivoaa jäljet. Jos tekijä selviää, on turpakeikka varma. Itse asiassa itsekin mokasin pari kertaa jotain juttuja josta olisi voinut tulla tälliä, koska en välttämättä kiinnitä aina juurikaan huomiota siihen mitä ympärillä tapahtuu... Mutta enpähän jäänyt kiinni, ja kaikki hampaat ovat tallella myös vankilakeikan jälkeen.

Miten siis suljetussa vankilassa pitää käyttäytyä jotta selviää? Universaali selviytymissääntöhän on löytää niin kovia kavereita ettei sinulle vittuile kukaan. Tästä minä en suoriutunut, eli jossain toisessa maassa kun Suomessa olisin ollut pahoissa ongelmissa. Keskivertovanki, oli sitten sakkovanki tai tutkari, kuitenkin tulee niin erilaisesta maailmasta ja kulttuurista että yhteisten jutunaiheiden löytäminen on vaikeaa. Vaikka kaikki ovatkin samassa veneessä, täysin hegemoninen rasisti-macho-homofobi-seksisti arvomaailma vaikeuttaa aika pahasti ainakin omaa yhteisöllisyyden kokemistani, vaikka omaa persoonani ei kukaan jostain syytä koennutkaan uhaksi macho-arvoilleen kasvissyöntiä lukuunottamatta, josta edempänä. Jonkin verran rasismia tosin hillitsee se, että huumebisneksessä menestyäkseen on oltava hyvissä väleissä eestiläisten ja venäläisten kanssa.

Vastarinta

Mitä yhteisöllisiin ja vastarintaa organisoivisiin identiteetteihin tulee, suomalainen vankila ei todellakaan ole mikään toivoton paikka. Koska vangit tekevät kaiken paskatyön vankilassa, kuten tiskauksen, pihan hoidon, pienet korjaustyöt, siivouksen ja ruoanlaiton, heillä on itse asiassa käsissään aika tehokas lakko-ase. Vankienhoidon menot räjähtävät jos kaikkia töitä tekemään pitää palkata henkilökuntaa, vankien päiväpalkkahan on noin 40 markkaa (työtä tekemättömät saavat 9 markkaa makuurahaa) sekä joitain etuisuuksia työntekijöille, kuten pidemmän aikaa auki olevat ovet. Alamaailman arvomaailma luo yhteisöllistä identiteettiä, eivätkä roturistiriidat ole rappeuttaneet tätä (kenties viime vuosia lukuunottamatta) yhtä pahasti kuin maailmalla. Kaikki tietävät miten rikkureita pitää kohdella. Yksi sellikavereistani, joka oli lusinut jo 70-luvulla, sanoi olleensa mukana viidessä vankien lakossa.

Tästä huolimatta liberalisoineiden 60-, 70-, ja 80-lukujen jälkeen repressio on kääntynyt nopeaan kasvuun, mitä perustellaan huumeiden vastaisella taistelulla. Katajanokan vankila leviää käsiin, sellit ovat rappeutuneita ja saastaisia ja niissä kustaan paljuun. Meidän päädyssä ainakin yksi selli oli kokonaan ilman sähköjä, mikä

ei Suomen talven valaistusoloissa ole kovin mukavaa. Uutta Vantaan Hakkilaan rakennettavaa, Katajanokan korvaavaa tutkintavankilaa pidetään "mallivankilana" selleihin kuuluvien suihkujen, vessojen, videoiden ja muiden "houkutusten" perusteella, mutta sen karu todellisuus on täydellinen eristys jossa muita vankeja näkee vain tunnin päivässä ulkoilun aikana.

Hakkilaa on varmasti mukavaa esitellä eri byrokraateille, mutta vaikka rähjäistä Katajanokkaa pidetään rikollispiireissä Suomen vankiloista vittumaisimpina moni varmasti jäisi mielumin sinne. Puhuin tästä teemasta muiden vankejen kanssa pari kertaa, mutta vielä ei tuntunut olevan intoa järjestää turkkilais- tai espanjalaistyyppistä hässäkkää asian tiimoilta. Enkä minä todellakaan ollut asemassa jossa olisin tällaista toimintaa voinut järjestää. En ole mikään agitoijatyyppi, ja tyypilliseen tapaani jätin propagandoimisen vankila-aikana aika vähälle. Mutta katsotaan miten mielialat kehittyvät.

Kirjasto

Täysi nolla ei poliittinen propagandatyöni vankila-aikana kuitenkaan ollut. Huvittavasti juuri vapauttamista edellisenä päivänä kävi ilmi, että vankilan kirjaston hoitaja oli lukenut Voima-lehteen kirjoittamani jutun, ja paljastui todella asialliseksi tyypiksi. Olin meidän päädystä kirjaston aktiivisin käyttäjä, ja olin ollut siellä vähintään tunnin joka kerta kun meillä oli kirjasto-aika kerran viikossa kahdeksan viikon aikana, mutta koskaan ennemmin emme olleet keskustelleet mistään! Kirjastonhoitaja lupasi tilata kirjastoon muutaman anarkistilehden valtion piikkiin.

Toivottavasti postitus hoidettaisiin ainakin tähän osoitteeseen, esimerkiksi Kapinatyöläisen levikinhoitaminen on viime aikoina ollut aika anarkistista sanan negatiivisessa mielessä. Vaikka harva vanki jotain tuollaista lehteä kirjastossa tulee lukemaan, se vähäkin voisi olla todella arvokasta. Lisäksi olisi hyvä saada vankiloihin Voiman jakelupisteitä.

Ulkomailla on paljon vankilakirjastoihin kirjoja hankkivia vasemmistoryhmiä, mutta Nokan kirjaston valikoiman perusteella tämä on 70-luvun taitteesta asti ollut Suomessa uskovaisten työsarkaa. Löytyi ensimmäisiä huutomerkkejä, mutta eipä juuri mitään uudempaa vasemmistokirjallisuutta. Kirjaston turhin kirja oli takuulla Kim Il Sungin virallisen elämänkerran suomenkielinen versio, vaikka ehkäpä senkin joku on joskus lukenut jonkun sairaan vedonlyönnin seurauksena!

Tietysti minkä tahansa asiakirjallisuuden lukijakunta vankilassa on todella minimaalinen. Kysytyin kirja oli kuulemma Tony Halmeen, lisäksi kaikki harvat sarjakuvat olivat koko ajan lainassa. Mutta kaipa sekin on tärkeää että lukutaito pysyy tallella.

Toinen huvittava kirjastoon liittyvä tarina on, että löysin sieltä Bobby Sealen (mustien panttereiden puolueen entinen pj.) kirjan Sanoista tekoihin! Sain yhden sellikaverini houkuteltua lukemaan sen luvattuani että "siinä ammutaan kyttiä". Kaveri luki kirjan kokonaan ja oli todella messissä! Harmittavasti hän jopa omaksui kirjan autoritääris- marxilaiset elementit, tässä mielessä propaganda oli liian tehokasta. Lisäksi kirja ei saanut kaveria paljoa muuttamaan ennakkoluulojaan somaleita kohtaan, eipä ole ensimmäinen kerta kun loogisuus on liikaa vaadittu.

Kovaa puhetta

Rankin juttu vankilassa on ilman muuta sosiaalisten suhteiden kapeus. Ainakin tutkintovankilassa suurin osa muiden vankien keskinäisestä kommunikaatiosta on "crimetalkia" - missä tilanteessa tutkinta on, mitä kerrottiin kuulusteluissa, mitä poliisi väittää tietävänsä, kuka vasikoi mitä, kuka asianajaja on hyvä ja kuka poliisin vasikka, sanoiko tuntevansa jonkun vai ei ja niin edespäin... päivästä, viikosta ja ulkoilusta toiseen aivan loppumattomiin. Yksi sellikaverini jopa kuritti vasikoita unissaan tai vain tiukkasi joltain jotain, mistä en saanut mitään selvää. Aivan uskomatonta kuinka kapeaa kierrosta ajatukset voivat kulkea. Tietysti esitutkinnan aikana ajatukset pyörivät enemmän näiden asioiden ympärillä, erityisesti uuden vangitsemisoikeudenkäynnin aamuna tyypit saattavat olla aivan hermona, vaikka oikeudenkäynnin tulos olisikin pomminvarma. Jotkut asiat eivät muutu, luin vankilassa Dostojevskin "Muistelmia kuolleesta talosta" joka kertoi hänen kokemuksistaan Siperiassa 1850-luvulla, ja silloinkin tutkintovangin ajattelu kulki samoja ratoja.

Toinen, harvinaisempi puheenaihe oli "drugtalk". Tätä tuskin kenellekään tarvitsee selittää, täsmälleen sitä tavaraa mikä on kaikille tuttua Hollywood-elokuvista ja narkkarikirjoista. Aina tuntuu siltä, että aktivistit esitetään elokuvissa todella vittumaisina ja outoina tyyppeinä joilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Narkkarit henkilöinä tuntuvat kuitenkin olevan aivan samanlaisia kuin elokuvissa, vaikka huumeiden elokuvissa esitetty vaarallisuus ei välttämättä vastaakaan todellisuutta.

 

Drugtalk on erikoista kärsimyksen estetiikkaa. Luulen että suurin osa narkkareista jatkaa kaman vetämistä lähinnä siksi, että se antaa elämään sisältöä, ei siksi että he olisivat jotenkin toivottomasti koukussa. Kovat huumeet täyttävät kätevästi arvotyhjiön. Lisäksi tavallinen elämä on usein todella tylsää. Kenties minäkin olisin tuossa skenessä jos teini-iässä ei olisi löytynyt jotain mielenkiintoisempaa - joka tietysti johtaa vankilaan aivan yhtä väjäämättömästi, mutta ehkei yhtä pitkiksi ajoiksi kerrallaan.

Samoin kovien huumeiden käyttäjien kulttuuriin liittyvä äärimmäinen materialismi takaa sen, että aina löytyy aihetta yrittää suurempaa keikkaa. Tämä pätee tietysti myös ns. lailliseen liiketoimintaan. Kauppias joka ei itse ole koukussa on muuten ilman muuta pelkkää legendaa.

Vanhemmat tyypit eivät tosin tätä oman onnettomuuden surkuttelua paljon jaksaneet kuunnella, tämä drugtalkin puoli tuli esille lähinnä vain silloin, kun joukko nuorempia oli yhdessä jossain. Sitten puolen minuutin kuluttua puhe liikkuikin siihen kuinka siistiä oli sillon kun oltiin siellä high, sitten taas puolen minuutin kuluttua siihen miten syötiin viikko vain kaurakeksejä ja subutexiä ja ummetus oli niin kova että paska piti kaivaa sormilla ulos, tai miten joku rupesi sinertämään ja niin edespäin.

En usko että minun päädyssäni olisi ollut montaa tutkaria jotka eivät olisi vetäneet piriä. Ihan todellisia selviytymistarinoitakin oli, aika moni oli onnistunut pysyttelemään erossa tai pääsemään eroon heroiinista, vaikka muuten kaikki olisikin elämässä mennyt ja ollut menossa päin persettä. Koko kaman markkinointiketju vankilassa tuli tutuksi, näin miten kamaa toimitettiin, myyntiin ja vedettiin vankilassa. Hinnat ovat noin 4 kertaa katuhintoja kalliimpia, esimerkiksi piri maksaa 800 mk/gramma. Sen verran rujon näköistä pirin vetäminen vankila-olosuhteissa on, että ei varmaan taas kymmeneen vuoteen ole mitään intressiä kokeilla mitään.

Perusarvot

Huvittavaa oli, miten isot miehet saattavat olla kiiltävän perään. Kultakorut tunnetaan ja niitä hypistellään huolella, markkinat pelaavat ja tavara vaihtaa omistajaa ahkeraan. Samaten kaikki takit, kellot, autot yms. pitää olla juuri oikeat. Kyllä työväenluokka näemmä rahalle osaa antaa arvoa. Kuten myös työnteolle, työntekijän paikoille on aina pitkät jonot vaikka tuntipalkka on varmaan jotain 5-10 markan luokkaa. Suurimmalle osalle ihmisistä fyysisen tekemisen puute on niin valtava ongelma. Koska olin toisaalta pienempi turvallisuusriski kuin tutkintavangit, toisaalta skarpimpi kuin sakkovangit minua käytiin oikein erikseen pyytämässä töihin. Ja yllätyttiin kun kieltäydyin - sain aikani erinomaisesti kulumaan valtavan kirjaläjän kanssa jota en edes kerinnyt täysin suorittamaan. Olisin ehkä voinut jopa päästä Seutulan avovankilaan muutamaksi viimeiseksi viikoksi, mutta en hakenut - koska en ollut ilmoittautunut mihinkään tentteihin tai opetukseen kesäksi olisin varmaan joutunut lentokentän lisäkiitorataa rakentamaan. Ainakin Nokalla olin siis kovimpia työn vieroksujia, ei pitäisi enää kenelläkään olla pokkaa tulla haukkumaan palkkaorjuutta puolustavaksi muinaisanarkistiksi.

Jostain ihmeen syystä minut komennettiin kusitestiin, kenties johto harkitsi siirtämistäni jonkun vankilan huumeettomalle osastolle tapaukseni saavutettua pienimuotoista julkisuutta elokuun lopussa. Kieltäydyin testistä, joten nämä suunnitelmat eivät koskaan selvinneet. Muut vangit eivät jälleen kerran ymmärtäneet motiiveiitani ollenkaan - olinhan päädyssäni melkein ainoa tyyppi joka ei vetänyt huumeita ollenkaan. Mutta kapuloita pitää heittää järjestelmän rattaisiin aina jos siihen annetaan pienikin mahdollisuus!

Suurinta osaa näistä tyypeistä ei koskaan tapaa siviilissä. Esimerkiksi ensimmäistä kertaa tapasin suomalaisen, joka ei ollut saanut suoritettua peruskoulun ensimmäistä luokkaa eikä osannut lukea. Tilastoissa lukutaitoprosentti Suomessa on pyöristetty sataan. On hyvä kysymys onko tällaisella tyypillä mitään muuta vaihtoehtoa kun kiertää vankilasta toiseen. Tai sillä nuorella narkkarilla, joka raivosi ettei kestä sitä että elämässä pitää käyttää aivoja, ja sen takia kaikki menee päin vittua.

Talon rutiinit

Pienimmät, eli sellaiset kahden hengen sellit jossa olin ovat 2x4 metriä. Toisessa kapeassa päädyssä on ikkuna, toisessa ovi. Sellini sisustus oli kaksi hetekaa, palli, pieni pöytä, palju ja kaappi. Lisäksi oli vankilan oma ehkä kahdeksan tuuman mustavalkotelevisio, josta en tiedä oliko siitä enemmän haittaa vai hyötyä - joidenkin sellikavereiden päivä kun kului onnenpyörää yms. katsellessa. Hyödyllinen se oli esimerkiksi Genovan tapahtumia seuratessa.

Viikon ohjelmaan kuuluu tunnin ulkoilu joka aamu ja puolentoista tunnin ajan sunnuntai-iltana, tunnin punttisalit maanantaisin ja torstaisin, kirjasto keskiviikkoisin, kantiini-ostokset tiistaina ja sauna perjantai-aamuna. Vierailijoita saa tulla sekä lauantaina että sunnuntaina, aikaisin aamulla vierailuaika on 45 minuuttia, ja myöhemmin puoli tuntia. Arkisin ruokaa saa kolme kertaa, viikonloppuisin vain aamupuuron ja päivällisen. Ovet ovat hetken aikaa auki ruokailujen yhteydessä sekä viimeisen kerran viideltä. Kaikkiaan päivittäin on siis ohjelmaa 1-2 tuntia ja ovat auki ruokailun yhteydessä yhteensä vajaan tunnin - vuorokauden loput 21-22 tuntia ovet ovat siis kiinni.

Seura

On siis hyvin ymmärrettävää, että sellikaverista riippuu todella paljon vankilassa olemisen mielekkyydestä, ja jälkeenpäin voi sanoa että minulla kävi heidän suhteen

uskomattoman hyvä onni. Kaikkiaan sellikavereita oli viisi, joista kolme vain hyvin lyhyesti alkuvaiheessa. Ensimmäinen oli tutkari, todella haaska vanha heroinisti joka halusi pian siirtyä samanhenkisemmän kaverin seuraan. Seuraava oli panttivangin tyyppiesimerkki, Hakaniemen rannasta sammuneena poimittu alkoholisti, jolta joku oli juuri pöllinyt kaikki sakkojen maksuun käytettävissä olleet varhaiseläkerahat ennen kuin hänet oli korjattu maijaan. Alkoholistit ja kodittomat saavat sakkoja esimerkiksi lenkkimakkaran ja keppanan pöllimisestä, tai mistä vaan minkä kytät laskevat "häiriökäyttäytymiseksi". Viime kädessä valtio kustantaa.

Tämä oli varmasti leppoisin tyyppi, mutta myös kaikista hirvein koska hän kuorsasi kun virtahepo! Uskomatonta kyllä sain kolme yötä valvottuani siirrätettyä hänet toiseen selliin, mistä hän tietysti otti kovasti nokkiinsa. Pian hän lähti Konnunsuolle ajelemaan traktorilla, kun oli maalta alkujaan kotoisinkin. Hesalaisillehan punaniskojen Konnunsuo on painajainen.

Vetoaminen sellikaverin vaihtamiseksi ei missään tapauksessa ole suositeltavaa, vankilassa ei tosiaan kannata turhaan hankkia vihollisia. Kaikki sellikaverini tätä yhtä kuorsaajaa lukuunottamatta polttivat, viimeisin pahimmillaan viisi tupakkaa tunnissa. Olisin voinut saada heidät siirrettyä tupakkalakiin vetoamalla, mutta laskeskelin että jokaisen kohdalla mahdollisuudet vittumaisemman kaverin tilalle tulemiseen olisivat olleet todella korkeat. Seuraava opetus vankilaan joutuvalle on siis pitää kiinni hyvistä sellikavereista.

Seuraava sellikaverini oli vanha linnakundi ja pikkurikollinen, joka oli myöskin panttivanki. Yksi parhaimmista linnassa tapaamistani tyypeistä. Hän sai itsensä puhuttua Marian sairaalaan, ja koska hän oli panttivanki hänet jätettiin ilman vartiointia - ja hän karkasi saman tien. Karkaamisesta saa yleensä kuukauden lisää vankeutta. Kaveri laski, että on parempi lusia talvella kolme kuukautta kun kesällä kaksi. Kuukautta myöhemmin hänet napattiin ja hän tuli takaisi kerrokselle.

Seuraavan tyypin kanssa olin pidemmän aikaa, 26-vuotias heroiinikoukusta irti päässyt koditon pirinarkkari. Sakkoja varkauksista. Myös mainio tyyppi, jolle tällä yhteiskunnalla ei varmaan tule olemaan yhtään mitään hyvää tarjottavana.

Kerroksen matalin status oli varmasti eräällä vanhalla HIV-positiivisella homoseksuaalilla, joka oli pirinarkkari ja lusinut lähinnä puukotuksista ehkä neljättä kymmenettä vuotta. Tämä tyyppi kävi minua sääliksi, mutta jostain syystä hänen olemuksessaan ja jutuissaan oli jotain hyvin epämiellyttävää, minkä takia en pystynyt sosiaaliseen kanssakäymiseen hänen kanssaan. Tämä sellikaverini kuitenkin pystyi, ainoana tyyppinä koko kerroksella - ja sai siitä uskomattoman määrän paskaa niskaansa.

Opetuksia

Viimeisimmät kolme viikkoa olin myös todella mielenkiintoisen tyypin kanssa - kyseessä oli pahoinpitelystä tutkintovankeudessa istuva alkoholisti, joka oli asunut 8 vuotta kadulla. Kaveri oli vasta kolmekymmentä, mutta näytti kymmenen vuotta vanhemmalta ja kovaa vauhtia hautaa kohti matkalla olevalta. Kaverilla oli punk-tausta, ja tajusin miksi Suomessa on niin vähän vanhoja punkkareita - ei siksi että he olisivat dropanneet ja normalisoituneet, vaan siksi että he ovat kuolleet! On aivan sairasta, että kilju/soppapunkkareiden odotettavissa oleva elinikä on jotain 35 vuotta, esim. Lepakon valtaajista joku puolet on varmaan jo kuollut. Esim. Moskovassa puolet punkkareista vetää heroiinia, mutta Suomi on varmasti ainoa maailman maa jossa skene tappaa itsensä pelkällä alkoholilla. Ymmärrän hyvin että keskiluokkaiseksi profiloitunut Straightedge ei ole suurimmalle osalle kovin mielenkiintoinen vaihtoehto, mutta jonkinlaista kohtuutta kyllä pitäisi saada kehiin.

Tämä kaveri oli selvästi Helsingin pultsariyhteisössä rakentava tyyppi, porukka

oli rakentanut hyvän tukikohdan Pikkuparlamentin puistoon suoraan eduskuntataloa vastapäätä, kuolleeseen kulmaan Mannerheimintieltä päin katsottuna. Kaveri oli järjestänyt suurimman osan tukikohdan kalusteista, ja lisäksi yritti ylläpitää järjestystä, esim. välttää ainaisia tappeluita. Hyvin pian selvisi, että kaveri oli tutkintovankeudessa selvästi syyttömänä, vaikka pari muuta samassa kerroksessa samasta jutusta tutkarina istuvaa pikkuparlamentin veikkoa eivät olleet. Mutta kodittoman voikin Suomessa vangita vain siksi, että "heidän tavoittamisensa oikeudenkäyntiä varten on muuten vaikeaa"!

Kerroksessa oli aika paljon vanhempia kodittomia, jotka hengailevat lähinnä Keskusta-Hakaniemi-Sörkka akselilla ja vetävät lähinnä viinaa, siinä missä nuoremmat vetävät kovempaa kamaa ja pyörivät lähinnä lähiöissä. Näin sain idean tehdä "Ruokaa Ei Aseita - kuluttajatutkimusta", vapaanahan nämä tyypit ovat siinä määrin vähemmän selviä että heistä ei saisi läheskään yhtä paljon irti. Ruokaa Ei Aseitahan ainakin yrittää olla enemmän kuin hyväntekeväisyyttä, kannustaa "asiakkaita" muuttumaan "järjestäjiksi". Nimen oman tämän muutosprosessin mahdollisuudet ovat mielenkiintoinen kysymys.

Kuitenkin noin viisi minuuttia sellikaverin kanssa juteltuani selvisi, että tämä kysymyksenasettelu on jokseenkin utopistinen. Ihmisen on kerta kaikkiaan saatava oma elämänsä järjestykseen ennen kun hän voi osallistua poliittisesti. Suurella osalla ihmisistä on periaatteessa kaikki enemmän tai vähemmän kunnossa, silti heillä ei riitä rahkeita vapaaehtoiseen poliittiseen aktivismiin. Miten se sitten voisi olla mahdollista ihmisille joilla kaikki menee päin helvettiä?

Kaupunki - vankila

Korkean teknologian sallimista kontrollimenetelmistä innostunut yhteiskunta vaikeuttaa suuresti kodittomien elämää. Yksi Helsingin tuhansien kodittomien elämänlinja ovat ovikoodit, joita käyttämällä pääsee pois kylmästä lämpimiin rappuihin pitkän talven aikana. Sitä mukaa kun taloyhtiöt siirtyvät ostamaan palveluita siekailettomasti ja laittomasti kaasua ja pamppua käyttäviltä vartio-yhtiöiltä, vanhat koodit tulevat käyttökelvottomiksi ja on pakko saada uusia. Hyvä tapa auttaa kodittomia onkin kerätä ovikoodeja ja antaa niitä hyviksi tyypeiksi toteamilleen kodittomille. Kannattaa tosin huomata, että ovikoodit helposti leviävät kodittomien yhteisössä ja saattavat joutua levottomampien tyyppien käsiin, mutta periaatteessa turvallisuusriskit ovat kuitenkin minimaaliset ja asia on äärimmäisen tärkeä.

Yksityinen vartiobisnes on kodittomien riesa myös vielä raadollisemmalla tavalla. Taannoin tarjouskilpailun Helsingin metron turvallisuuspalveluista voittanut tanskalainen ylikansallinen suuryhtiö Falck Securities ilmeisesti alittaa kilpailijansa, ruotsalaisen ylikansallisen Securitaksen kustannukset palkkaamalla jälkimmäisen ja muiden vartioyhtiöiden erottamat sadistit ja maksamalla huonompaa palkkaa. Tämä olisi yksi selitys sille, miksi Helsingin metrosta on tullut kodittomilta kielletty vyöhykke, pelkkä asematunnelissa piipahtaminen voi tietää kodittomalle keikkaa jossa kaksi vartijaa pitelee kiinni ja seitsemän hakkaa tai kaasuttaa. Tämän takia kodittomat eivät enää uskalla käydä Itä-Helsingissä sijaitsevassa, diakonien ylläpitämässä tukipisteessä. Jopa rautatie-aseman päivystävät konstaapelit ovat kehoittaneet kodittomia välttämään yksinään liikkumista alueella, että mukana pitäisi olla ainakin yksi kaveri joka voi todistaa kidutuksista.

Kodittomat itse ovat niin demoralisoituneita, että yksin he eivät ainakaan oikeuteen halua mennä. Falckin kaltaiselle suuryhtiölle oman maineen kuitenkin luulisi olevan niin tärkeää, että ongelmiin uskoisi olevan mahdollista puuttua kansalaistoiminnan avulla. Heti aluksi pitäisi dokumentoida ja julkaista tietoja mahdollisimman monista kidutustapauksista. Lisäksi tiedostavan kansalaisen pitäisi aina vaatia päästä kodittoman kanssa vartijan koppiin, jos hän näkee vartijoiden retuuttavan koditonta jossain metron alueella. Lisäksi mielestäni Falckin vartijoille kannattaa aukoa päätään, ainakin jos ei ole yksin liikkeellä - näin he ainakin tietävät että heidän toimiaan tarkkaillaan, ja heidän valitsemaansa toimintaa "yhteiskuntahygienian turvaajina" ei arvosteta. Osa Helsingissä nollatoleranssin vastaista toimintaa tehneistä innostuikin näistä ideoista, mutta kuten aina hyvät ideat eivät välttämättä yllä toimintaan asti, erityisesti koska Syksy on jälleen tuonut tullessaan uusia polttavia ongelmia.

Yhteiskunta - vankila

Monille vankilassa esiin tulleille ilmiöille (Hakkilan "malli"-vankila, julkisen alueen yksityistäminen ja kodittomien sulkeminen sen ulkopuolelle, vankilan kurinpitomekanismit) yhteinen nimittäjä on yhteiskunnan uudet kontrolli- ja kurinpitomenetelmät. Sainkin vankilassa luettua Michel Foucaultin "Tarkkailla ja Rangaista", joka sivusi juuri näitä teemoja joskin historiallisesta lähtökohdasta. Ehdottomasti suositeltavaa luettavaa vankilaan!

Vartijamielivalta liittyy yhteiskuntaan laajemmassa mielessä myös siksi, että vartijan homma on monelle uraputken alku, onhan se "työkokemusta". Pian sen jälkeen kun olimme sellikaverini kanssa jutelleet teemasta, yksi Falckin vittumainen vartija ilmaantui duuniin ykköskerrokseen ja tuli heti vittuilemaan "tutulleen"! Tätä uraputkea pitkin sadistit pääsevät hommiin jossa he voivat aiheuttaa paljon enemmän haittaa kun metrossa pellehaalareissa palloillessaan.

Yksi Foucaultilaisesta näkökulmasta kiinnostava ilmiö on sellin oven kurkistusaukko, josta vartija voi mulkoilla vankia anonyymisti. Valvontakameroita Katajanokalla on vain rundissa. Vankilan käytäntö on nimittäin se, että kurkistusaukko muurataan umpeen - yleensä hammastahnaa käyttämällä. Tavan toimivuudessa kyse on samasta kun takin käyttämiseen liittyneessä testissäni - rikkomus on niin pieni, että siitä valittaminen vaarantaisi vartijan auktoriteetin. Tökötin voi poistaa reiästä, mutta se ilmaantuu siihen välittömästi uudestaan jos sellin asukasta ei uhkaa rundiin heittäminen, mikä taas olisi moisesta pikkurikkeestä liian suuri rangaistus. Itse tajusin tämän ikävä kyllä vasta kolme viikkoa lusittuani, mutta sen jälkeen reikä olikin tukossa yhtä mittaa, eikä kukaan vartija edes maininnut asiasta.

Vartijamielivallan lisäksi minulle oli myös uutinen Hakunilan natsien aseistautuminen. Antifasistipiireissä on kyllä jo vuosia tiedetty että natsit ovat hankkineet pyssyjä, mutta ei sitä että ne ovat myös aktiivisessa käytössä - Hakunilassa kuulemma "neekerit laitetaan kulkemaan metsässä", eli raittia pitkin käveleviä maahanmuuttujia komennetaan kulkemaan kiertotieta pyssyllä osoittamalla. Vaikka voihan se olla että pari tällaista tapahtumaa on jo riittänyt urbaanin legendan syntymiseen.

Periaatteet

Täysin ongelmatonta ei yhteiseloni muiden vankien kanssa kuitenkaan ollut. Kumma kyllä sanottavaa tuli lähinnä kasvissyönnistä/veganismista, mikä pisti minut itselleni yllättävään asemaan, koska minulle veganismi ei tosiaankaan ole "se" juttu vaan lähinnä vain vuosien varrella vakiintunut tapa. Veganismi oli kuitenkin lähinnä ainoa näkyvä juttu joka erotti minut muista vangeista, ja muutamaa se ärsytti.

Luvattiin vetää sekä turpaan että raiskata perseeseen. Turpaanveto-lupaukset loppuivat parin viikon jälkeen, mutta raiskausläppää riitti epäsäännöllisesti loppuun asti. En varsinaisesti missään vaiheessa järkyttynyt, koska tätä läppää heittäneet tyypit eivät tuntuneet olevan kovinkaan tosissaan, sitä paitsi he olivat luottovankeja. Tiettyä epävarmuuden ilmapiiriä läppä kuitenkin aiheutti, koska näistä tyypeistä koskaan voi olla täysin varma. Sitä paitsi jos olisi ilmaantunut jotain syytä ottaa läppä enemmän tosissaan, olisin aina voinut lopettaa salilla ja saunassa käymisen joissa molemmissa vangit ovat keskenään ilman vartijointia. Tällöin tilanteita joissa operaatioita olisi voinut suorittaa ei olisi enää juurikaan ollut. Tällaisten juttujen takia suosittelen kuitenkin ihmisille, jotka voivat tekevät valintaa tehdäkö suljettuun vankilaan sulkemiseen johtavaa kansalaistoimintaa, harkitsemaan tekojaan myös omista lähtökohdistaan, eikä pelkästään sen perusteella mikä on "tehokasta" tai "jaloa".

Käsittelyyn Suomen vankiloissa kyllä voi joutua, muutama vuosi takaperin yksi Suomen natsiskenen merkittävimmistä vaikuttajista (joka on sittemmin muuttanut Ruotsiin) raiskattiin Sörkassa. Tyhmin juttu mitä vankilassa voi tehdä on luulla olevansa kova jätkä ja näyttää se muille, kyllä sieltä aina löytyy joku sinua kovempi.

Sinänsä vankilassa omien periaatteiden säilyttämisestä tulee kuitenkin itselleen tärkeä asia, ja siksi olin vankilassa varmaan parempi vegaani kuin juuri koskaan vapaalla jalalla. Ruoka oli lähinnä positiivinen yllätys, tasan kerran jäin peruna-salaatti linjalle mikä oli vielä lukiossa viikoittaista. Tavallisten kasvisvalmisruokien vegaanisuus kannattaa kuitenkin opetella, muuten on täysin keittiön armoilla kuten minä olin, enhän ole Suomessa pariin vuoteen asunut. Lisäksi vasta viimeisellä viikolla selvisi että minulle oli syötetty joitain maitoon tehtyjä puuroja veteen tehtyinä, kun laktoosi-intolerantikko sellikaverille tuotiin oma puuro. En kuitenkaan jaksanut raivota, olihan aikaa jäljellä enää vain muutama päivä.

Sitä paitsi minulle kusetetuksi joutuminen on aivan hyvä alibi, luottovankejen oli tosin aika hankalaa sisältää että veganismin pointti ei ole "säilyttää oma ruumis pyhänä" vaan vaikuttaa taloudellisesti. En viitsinyt edes pahemmin hermostua kasvispihvien joukkoon piilotetusta pienestä maksapihvin viipaleesta jonka ajatuksissani söin. Luottovankien kakut ovat pitkiä ja ilon aiheet vähissä, voinhan minä siis jonkun sellaisen suoda.

Liian vähän ruokaa kuitenkin oli, siksi hamstrasin joka päivä kunnon pinon leipää ja vedin 1-2 kiloa säilykepersikoita, jotka olivat käytännössä ainoa kohtuuhintainen kantiinista löytyvä vegaaninen, sellissä säilyvä vaihtoehto. Loppua päin ne rupesivat kyllä kyllästyttämään...

Miksi ihmeessä?

Tähän asti jaksanutta lukijaa jo varmaan kiinnostaa se mitä järkeä tässä toiminnassa sitten on? Onko se tuloksellista? Ei ainakaan mitattavissa olevassa mielessä. Onko se paras mahdollinen tapa käyttää aikansa maailman hyväksi? Eiköhän nakkihommien tekijöistä ole paljon suurempi pula kuin poliittisista vangeista, joita minulla oli listattuna yli 50 ja joille hädin tuskin kaikille ehdin edes kirjoittaa vankila-ajan aikana.

Omat motivaationi ovat tärkeysjärjestyksessä ehkä seuraavat:

  1. Halu uhmata järjestelmää tyystin piittaamatta sen esittämästä rangaistusuhasta ja rationaalisista perusteluista, sekä tästä uhmaamisesta suoriutumisesta seuraava vapautumisen tunne.
  2. Halu testata omaa psykologista kestokykyä, siltä varalta että joutuisi joskus harkitsemaan sellaisen riskin ottoa joka voisi johtaa paljon pidempään tuomioon.
  3. Halu harjoittaa kansalaistoimintaa mukavasti sängyssä löhöilemällä

Määrittelen itseni elintasopakolaiseksi, koska asun Moskovassa osaksi siksi että Suomessa ei pelkällä opintotuella penniä rankasti venyttämättä selviä. Mutta valintani olla maksamatta on kuitenkin enemmän periaatteellinen kuin taloudellinen. Toisin kuin Koijärveä ja Vanhan valtausta (joista jälkimmäinen ei tosin ollut väkivallaton) muistelevien nostatuksesta voisi päätellä, avoin ja väkivallaton kansalaistottelemattomuus on nykyisin hyvin heikko keino uusien ongelmien nostamiseksi yhteiskunnalliseen keskusteluun. Suurin osa aktioista kuitataan postimerkin kokoisilla STT:n uutispätkillä, joissa ainoa haastateltu on poliisi. Eniten tiukan gandhilaisia metodeja ajavat ja kärkkäimmin niistä luisuvia tuomitsevat ovat yleensä niitä, jotka päätyvät hallitusvastuuseen toteuttamaan ideoitaan poliisin ja armeijan uhan – väkivallattomien metodien vastakohdan – avulla. Vähemmän tekopyhien riippumattomien ja vakiintuneiden kansalaisjärjestöjenkin kynnys lähteä kentälle kasvaa kasvamistaan, ja toiminta painottuu lobbaukseen, jossa viime kädessä kuitenkin rahakkain voittaa eikä ruohonjuuritason toimijalla ole mahdollisuuksia.

EU-maista ilmeisesti vain Suomi ja Portugali jatkavat sakkojen muuntamista vankeudeksi, ja molemmat harkitsevat käytännöstä luopumista lähiaikoina. Ehdin siis viime tingassa. Koko sakkorangaistuksesta on tullut täysin järjetön rituaali, erityisesti usein väkivallattomaan toimintatapaan liitettyyn "raingaistukseen alistumisen" ideaalin kanssa. Kansalaistottelemattomien oikeudenkäynnit eivät todellakaan kiinnosta mediaa enää lainkaan, Koijärvestä on jo 22 vuotta. Pienet poliittiset "rikokset" tuntuvat olevan valtiolle täysin ok, kunhan niistä maksetaan "vero" sakon muodossa joka myös sopivasti rajoittaa näitä "rikoksia" tekevien määrää. Jonkinlaista omatunnon hinnoittelua siis, neoklassisen taloustieteen opetusten äärimmäistä soveltamista! Omatuntoveron maksaminen on minulle kuitenkin aivan järjetön idea.

Liikkeen tapaista

Muurinmurtajat-ryhmä järjesti elokuun 23. päivä kansalaistottelemattomuus-tempauksen, jossa he "kaivoivat tunnelia vapauteen" muurin toisella puolella. Tunnelista ei ilmeisesti ehditty saada kovin vakuuttavan pituista, sen sijaan erään osallistujan muurin yli kiven avulla heittämästä köydestä olisi voinut tullakin jotain. Oma ulkoiluni oli tosin puoli kymmeneltä aamulla, jolloin suurin osa aktivisteista tuskin on edes hereillä, joten kuulin aktiosta vasta viikkoa myöhemmin. Vartijat yrittivät kuulemma väittää osanottajille ettei vankeja voitu päästää ulkoilemaan aktion takia, mikä oli ilmeisesti paskanjauhantaa. Laillisia seuraamuksia aktion osanottajille ei ilmeisesti ole tullut. Indymediasta tulostetut ja postitse lähetetyt kuvat aktiosta päätyivät sellin seinää koristamaan.

Juttelin lyhyesti aktiosta parin suunnittelijan kanssa etukäteen, toivoin että tekisivät sellaisen ajan kanssa että osanottajilla olisi hauskaa - tässä ilmeisesti onnistuttiin. Näin siksi, että vankitukitoiminta ei Suomessa, eikä juuri missään muuallakaan ole mikään massoja mobilisoiva muotijuttu - aktiivisimmat ihmiset ymmärtävät sen merkityksen erittäin hyvin, mutta passiiviset tukijat eivät. Näin vankituki-mielenosoitukset muuttuvat helposti piinallisiksi kääpiömiekkareiksi.

Minua turhauttava juttu tämän hetken Suomen totaalikieltäytyjäliikkeessä on sen elämäntapaluonne. En oikeastaan usko ollenkaan yksilön elämäntapavaikuttamiseen, jos siinä ei ole mukana jonkinlaista voimakasta yhteisöllistä elementtiä. Selkein esimerkki on veganismi, joka sen näennäisestä yksilöluonteesta huolimatta valitaan yleensä kaveripiirin mukana, ja tiputetaan jos kaveripiiri syystä tai toisesta muuttuu. Suomessa oli vuosikausia vain pari tusinaa vegaania, mutta kriittisen massan ja mediakynnyksen ylitettyään liike kasvoi tuhatkertaiseksi.

Samoin pätee myös totaalikieltäytymiseen - jokaisella sivarilla on joku tuttu joka myös meni sivariin, mutta ei välttämättä totaalilla. Jotta totaali-liikkeestä voisi tulla todella tehokas liike, sen pitäisi ylittää tietty kriittinen massa. Sitä varten totaalia pitäisi propagoida varteenotettavana ja helppona jokamiehen vaihtoehtona. Joku 100 totaalia vuodessa voisi olla kriittinen raja, jonka jälkeen ainakin osittainen totaalikieltäytyminen tulisi muodikaaksi asumiskustannus- ja muiden vittuilujen turhauttamassa sivariyhteisössä, kasvaisi eksponentiaalisesti ja ajaisi nykyisen rangaistusjärjestelmän umpikujaan.

Propsit

Suomalaisilta postia tuli lähinnä aktivisteilta jotka olivat itse joskus olleet vangittuna - joko totaaleina, tai jonkun eläinoikeusliikkeen tukahduttamisyrityksen aikana. Tämä ei ole ihme, vain vankilassa ollut voi ymmärtää kuinka suureksi pienen postikortin merkitys voi kasvaa, erityisesti jos sitä ei tule. Postia tuli niin paljon ettei kaikkia voi mitenkään erikseen kiittää. Erityiskiitokset kuitenkin Industrial Workers of the Worldille, joka reagoi ennen kuin kukaan Suomessa ehti, Toimintakalenterille, Anarkistisen Mustan Ristin ryhmille ympäri maailmaa, A-infos kollektiiville, Varsovan Prahan alueen tovereille, Alter-EE listan väelle, Syndicalist Solidarity Networkille (Irlanti), Thomasille CNT-AIT-F:stä ja muille minulle kirjoittaneille International Worker's Associationin toimijoille, War Resisters Internationalille, sekä ennen kaikkea Aseistakieltäytyjäliitolle ja sukulaisille.

Hieman ärsytti se, että postitse tuli jatkuvasti pyyntöjä saada tapauksestani lisätietoja. Tavallaan oikeaa logiikkaa, että poliittisella vangilla on enemmän aikaa vastata kysymyksiin kuin ylityöllistetyillä tukijoukoilla - toisaalta on turhauttavaa kopioida samat asiat uudestaan ja uudestaan lyijykynällä, ja maksaa ilosta 3 markkaa postimaksuna. Pidemmäksi aikaa vankilaan joutuvan kannattaa varmaan kirjoittaa FAQ tapauksestaan, jota tukijoukot voivat monistaa sitä vastauskirjeisiin liitettäväksi.

Toinen tunne jota ainakaan minä en etukäteen voinut ennakoida, oli vapautumisen tunne. Aivan uskomaton fiilis, kun olisi syntynyt uudestaan! Pari päivää olin aika lailla pihalla. Vielä nytkin, melkein kaksi kuukautta myöhemmin ajatukset palaavat lyhyeen vankila-aikaan miltei päivittäin. Ehkä se tulee olemaan yksi niistä elämäni viidestätoista tapahtumasta, jotka muistan vielä 65 vuoden päästä tiputuslaitteessa kituuttavana dementikkopotilaanakin.

Antti Rautiainen