Hyvältä näytti: jo ulos saattoi ikkunasta nähdä yleisön keski-iän olevan jossain kuudenkymmenen paremmalla puolella. Kumpi puoli sitten parempi onkaan? Ei vauvanaamaisia teinejä hormonien vallassa. Poliisiautojen tilalla päivystivät ambulanssit mahdollisten sairauskohtausten varalta. Tämä sopi kuin valettu rapautuneisiin intresseihini. Siispä sisälle ja asemiin.

Parhaat paikat Savoy-teatterin yläparvella odottivat pyllyjämme. Ylhäällä olikin runsaasti tilaa. Iäkäs juhlaväki kansoitti enemmänkin permannon puolta, sen verran kun sinne huimaukseltani uskalsin kurkistella.

Sieltä marssivat orkesterin pojat: torvia mukavasti, flyygeli, Murtojärvellä puoliakustinen Gibson, Sointu levy-yhtiön Ari Hakulinen bassotti ja johti. Juontajakin oli: iskelmäradion toimittaja Maarit Niiniluoto olikin tarpeeseen. Hän toimi yllättävän hartaaksi ja jäyhimmän pääle juhlalliseksi osoittautuvan tilaisuuden pastorina ja logistiikan ohjajana. Liikutus tuntui paksuna limakalvona omassakin kurkussa (osoittautui myöhemmin myös keuhkoputken tulehdukseksi) kun bongailin yleisön joukosta Brita Koivusen, Vieno Kekkosen jne.

Annikki tuli minulle tutuksi 60-luvulla mumman vintillä, jossa kuuntelin vanhoja savikiekkoja ja äidin sisarusten sinne jättämiä levyjä. Alkuperäisen Maruzzellan lisäksi suurimman vaikutuksen tekivät Tapio Rautavaara, Triola orkesteri ja erityisesti Annikki Tähden Kuningaskobra ja Balladi Olavinlinnasta. Näitä kaikkia soittelin eri nopeuksilla ja taisin kokeilla, miltä levy kuulostaa kynnellä soitettunakin. Annikin laulu oli hyvä kaikilla nopeuksilla: hänen metallinen äänensä oli kuin pora tai leikkuri: eikös Annikin isä ollutkin konepajalla töissä? Noo, joka tapauksessa sinne jäivät savikiekot grammariin pyörimään, kun Oulun herrat purkivat Tuiran puutalot ja väki muutettiin tehorakentamisen alta pois.

Kiintotähti liukui hieman täristellen, kuin pienten pyörien päällä lavalle mikrofonin ääreen ja aloitti eleettömän laulannan. Olemus oli tasaisen liikkumaton, kuin patsas tai kaukana tuikkiva tähtönen. Laulun jälkeen seurasi kiitos joka kerran samaan muottiin valettuna: "Minä kiitän: kiitos!" Annikki säteili paikalleen jähmettyneenä: liikkumattamana ja etäisenä. Tuossa karismassa ja olemuksessa oli jotain tuttua: myös Läjä Äijälä on samasta metallista valmistettu. Hänkin säteilee jähmettyneenä meille monille niin tyypillistä kollektiivista suomalaista aleksityymistä herkkyyttä.

Kappaleet seurasivat toisiaan pareittain, tuplien välillä Maarit Niiniluoto taustoitti jäykästi mutta runsaasti rönsyillen Suomi-iskelmän ja laulajan vaiheita. Annikin ääni on painunut iän myötä - oliko 74? - melkoiseksi bluesääneksi joka kantoi korkealla liikkuessaan melkoisesti soraa mukanaan. Vibraattokin oli aikamoista sinikäyrää ja saatan kuvitella eläkkeelle jääneiden ikätoverikollegoitten supattavan kateellisina: "Kyllä mun ääni sentään paremmas kunnossa olis." MUTTA Annikilla on pokkaa ja rohkeutta jatkaa keikkailua ja ihmisyyden monimuotoisuuden todistamista.

Biisien tempot olivat menneestä, paremmasta maailmasta. Hidas olikin siten tosi hidas, ja keskitempoinen oli hidasta sekin. Tätäkö Eemeli tarkoitti sanoessaan :"Mulla menee hitaasti"? Orkesteri oli loistava rennossa tunnelmoinnissaan, tätä ei uskalla kutsua svengiksi. Niitä hitaita biisejä siis riitti ja uni olisi päässyt yllättämään ilman pirtsakoita vieraita, Kai Lindiä ja Arja Tuomarilaa, joka oli nätti kuin koru. Kaitsu oli iso nyrkkeilysäkki ohuiden sätkyttelevien rimppakinttujen päällä. Ajattelin juuri katsovani peiliin kun Siri kuiskasi "Mä inhoon tuota miestä!" No se siitä, mutta lauloivat helkkarin hyvin muutaman dueton ja sätkyttelivät sitten varjoihin. Kova on viihdyttäjän kohtalo.

Väliajalla käytiin pyörimässä aulan täydessä ihmisflipperissä. Siri halusi ostaa Annikin juhlalevyn, johon luvattiin myös nimmari konsertin jälkeen. Konsertin toisella puoliskolla harrasta tunnelmaa olisi voinut kerätä mukaan jälleenmyyntiin Annikin heittäessä tunnetuimmat hittinsä. Kuningaskobrasta pääsi laulajadiivalla hetkeksi sanatkin unohtumaan, mutta tyylikkäästi hän senkin tilanteen hoiti pyytämällä anteeksi kesken biisin. Kari Kuuvan Oudot satamat oli illan uusi hitti. Sanat opittiin meidän taloudessa ulkoa yhdellä kuuntelulla.

Loppu oli ovella. Patsaan, tarkoitan Annikin kukitus suoritettiin, mikä aiheutti pienen kauhunhetken kun patsaanjäykkä juhlakalu alkoi vääjäämättömästi kaatua selälleen kompastuttuaan piuhaan. Mutta korjausliikkeeksi puolisensataa pikaista täristävää tipuaskelta kymmensenttisillä koroilla, ja tasapaino oli jälleen saavutettu. Kaikki hyvin ja juhlakansa vaati seisaallaan encorea.

Tangoa saatiinkin vielä ja sitten siirryime aulaan odottelemaan laulajadiivaa nimikirjoituksia jakamaan. Pian pääsimmekin jonottamaan tähden eteen. "Mikä pikkuriikkinen tyttö siinä on? Piditkö kuulemastasi?" kysyi Annikki nimmaria pytävältä Siriltä. "Ihan hyvä keikka", vastasi Siri, vaikka kuulemma tarkoitti, että OIKEEN HYVÄ!