PETER GREEN & SPLINTER GROUP TAVASTIALLA 12.9.2002


Missä mun narikkalappu olikaan? Pistin sen johonkin sellaiseen taskuun, josta löydän sen helposti kovassakin humalassa. Sitä ei löydy mistään taskusta. Eikä se ole lompakossakaan. Ei edes pankkikorttikotelossa. Perkele, taas sen tein! Aina jotain hukkuu kapakkareissuilla. Tällä kertaa ei kuitenkaan mitään arvokasta kuten ihmisyys tai kännykkä. Mutta ilta on vielä nuori: olen yhä Tavastialla enkä saa takkiani ennenkuin portsarit sen löytävät - jos löytävät - konserttiyleisön poistuttua. Encoren jälkeen väki vyöryy aulaan jonottamaan. Siinähän on Topi Sorsakoski. Hei, Kristiina Halkola ja Jukka Virtanen! Hyi perkele, nyt menee Waltarin tyyppejä. No onpa heterogenistä väkeä: muusikoita ja yritysjohtajia, elämänsä ryypänneitä putkimiehiä. Kello on yli yksi ja tungos narikalla on ohi. Nyt voisin saada takkini jos sitä ei ole jo lunastettu. Takki löytyy pienellä etsinnällä viimeisten joukosta. Sopertelen jotain anteeksipyytävää ja tyhjennän lompakon kolikkolokeron sisällön portsarin käteen. Viisi minuuttia bussin lähtöön. Bussikorttikin on tallella. En tarvitsekaan huoltajaa: ilta meni melko asiallisesti!

Fleetwood Macissa ja Peter Greenissä tiivistyy rockin hulluus. 60-70-luvun vaihteessa rockmuusikon ammatin raskaus poltti hänet loppuun. Peter katosi kuvioista luovuttettuaan omaisuutensa biafralaisille - tai ainakin yritettyään tehdä niin - ja heiluttuaan haulikon kanssa levy-yhtiönsä johtajien edessä. Sen jälkeen pari vaatimatonta soololevyä sitten kahdenkymmenenviiden vuoden hiljaisuus. Kunnes muuan Peter Green tuli jälleen julkisuuteen yhdeksänkymmentäluvun puolivälissä. Erikoista tässä oli, että kyseessä oli huijari, sikafarmari joka alkoi saada lisätienestejä esiintymällä vanhana Fleetwood Mac kitaristina. Median kiinnostuttua asiasta huijausyritys selvisi ja lopulta oikea Peter Green kaivettiin esille, sille annettiin kitara käteen ja rakennettiin kuntoutumisen mahdollistavat olosuhteet. Ja nyt on ilmestynyt jo kolme paluun jälkeistä levyä ja kitarasankari kiertää maailmaa yhtyeen kanssa. Lehtihaastattelujen perusteella nykyinen Peter Green olisi mitättömyys ellei hän olisi Peter Green. Elämänpiiri on kapea eikä Peter yritäkään kuvata sitä värikkääksi. Hän puhuu vähän, jos ollenkaan, ei visioi eikä tarinoi. Häneen verrattuna on Brian Wilson terve mies.

Kun Green tulee Suomeen keikalle, menen katsomaan vahvassa lääkityksessä olevaa vanhaa hullua joka on kuntoutunut salonkikelpoiseksi artistiksi, vaikka onkin varjo entisestään. On jännittävää nähdä miten hän on saanut itsensä kasaan. Tämä on tirkistelyä ja sirkushuvia, mutta myös musiikki uusimmilla levyillä on ollut hyvää. Kello 23 yhtye saapuu lavalle. Kuka noista on Peter Green? Kaksi sataviisikymmentä kiloista piisamia seisoo lavalla kitaran kanssa ehdokkaana. Veikkaan aluksi violettiin pukeutunutta, mutta oikea Greeni on tietenkin lavan keskellae seisova harmaaseen verhoutunut kitarankantaja, jolla on kappa päässä. Iso bändi, kosketinsoittajakin perkele. Varttunutta glamouritonta soittajakuntaa. Saman tien aloitetaan: impressionistinen bluesambient alkaa humista, jumalauta me ollaan heti blueskohdussa, ajattomassa hyväolossa, josta ponnistaa ulos saman tien ensimmäinen piisi, yllättävän nopeatempoinen RB, jossa Peter laulaa ja soittaa meille tänä iltana ensimmäistä kertaa. Tunnistamme lauluäänen ja kitaran soundin ja olemme haltioissamme koko yleisö! Peter Green perkele! Siinä se soittaa ja laulaa ja kuulostaa itseltään kaikkien näiden vuosien jälkeen. Bändi soittaa raffinoitua yritysjohtaja r&b:ia, ei tosiaankaan mitään Fat Possum kamaa. Violetti kakkoskitaristi kontrolloi koko a jan Peterin tekemisiä. Hyvästä syystä, sillä muutaman kerran Greeni jää ilman ohjausta ja näyttää heti hyvin eksyneeltä. Mutta setti etenee kaikesta huolimatta varmasti ja tyylikkäästi kuin Volvon uusin rekkamalli, sellainen jonka esteettisesti nuiva amerikkalaiskuskikin hyväksyisi. Ei mitään haparointia tai epävarmuutta, Greeni laulaa, soittaa kitaraa ja huuliharppua niinkuin hänen pitääkin. Pientä dementian tuntua on biisien mukaan tulossa ja soolojen lopettamisessa, muuten taimaus pelaa loistavasti. Nautin erityisesti hetkistä, jolloin Greeniä ohjaava violetti unohtaa holhottinsa yksin keskelle lavaa: näyttää että hän marssii ulos lavalta millä hetkellä tahansa eikä palaa enää koskaan. Setti on huolella harjoiteltu ja rakennettu, mutta se kestää ja kestää. Vielä puolelta öin rakastin koko bändiä mutta pikku hiljaa paranoia iskee. Akustinen osuus tulee puolen yön jälkeen ja siinä kitarasankari järjestää jännittävimmät hetket violetin kompatessa. Henkeä pidätellen odotan tuleeko Green ollenkaan mukaan piiseihin: tulee kyllä, mutta yleensä vihoviimeisellä säädyllisellä hetkellä. Pyyhin tuskanhikeä otsalta, kun kitarat vaihtuu sähköisiin ja muu bändi tulee taas mukaan. Nyt ote on erilainen: violetti kitaristi ottaa selkeät johtajan eleet eikä enää tyydy peesaamaan Greenin taustalla. Tyyppi hallitsee täysin Greenin soittotyylin eikä enää piilottele. Albatrossissa Violetti soittaa leadia ja Green komppaa vaisusti. Setti jatkuu violetin johdolla: se laulaa ja soittaa soolot ja Green komppaa ja soittaa huuliharppua. Violetin pullistelutuokio on ymmärrettävä, hän tuskin haluaa piilotella kykyjään. Avuttoman taiteilijan ohjaamisesta on otettava palkkio. Greenin kuuloinen kitarismi jonkun muun soittamana ei vaan jaksa oikein kiinnostaa. Haluan Greenin. Ja hetkinen, kai se harmaa piisami hoiti kuitenkin ne aiemmat kitaraosuudet, jotka rekisteröin Greenin soitoksi. Mielestäni olin tarkkana ja seurasin Greenin tekemisiä. Ja se soitti!! Soitti se! Vai miten se oli? Tarvitsisin nyt pikakelausta. Bussi lähtee kohta. Missä helevetisä mun narikkalappu on?