Se kun ihmisen aivorustinki menee sekaisin, on kai vakava paikka? Minullehan on niin käynyt, tai kai se on ollut pitkällisen prosessin tulos. Mutta pystyykö sen syntyhetkeä ajoittamaan? Olisiko se vuosi 1997, jolloin innostuin eli sekosin Kalle Pääataloon? Samana vuonna tapahtui kyllä paljon muutakin merkittävää kohdallani, Hiljainen Kevät perustettiin, innostuin juurimusiikista, siis lähinnä rock'n'rollista (Link Wray ja Jerry Lee on ainakin pakko mainita) ja bluesista.

Mutta tänä keväänä homma levisi käsiin eli ajukoppa meni aivan sekaisin. Ensinnäkin lopetin viinan juonnin, kuinka pitkäksi aikaa, voi kun sen tietäisikin! Sitten rupesi tuo musiikinkuuntelu menemään ihan ihme urille! Tarkistanpa välillä muistiinpanojani. 22.4. olen ostanut Tikkurilan Anttilasta sen neljän cd:n Astor Piazzolla-boksin ja sehän oli menoa välittömästi. Siis erittäin hienoa musiikkia ja pariin viikkoon en tainnut mitään muuta kuunnellakaan.

Keväämmäällä alkoi sitten myös tuo jazz kiinnostamaan, olinhan toki jo aiemminkin ostanut ainakin yhden Thelonious Monkin levyn ja muutaman Charlie Parkerin, mutta eivät vielä tehneet sen ihmeempää säväystä. Mutta sitten ostin Niken kehoituksesta Charles Mingusta ja taashan se oli menoa! Perkele, kun onkin taas ihan saatanan hienoa ja komiaa meininkiä. Vielä pilasin siinä samalla vanhan kansakoulukaverinikin, postimies Lampisen. Ja eiköhän tuo naapurin poika menee pilaan viimeistään syksyllä, kun hänen opiskelunsa jatkuvat taas Lahdessa (terveisiä sinne). Eli eihän meille tahdo enää nykyään jytistä mikään muu kuin tuo pahamaineinen jazz. Piiput ja baskerit on jo tilauksessa, jazz-parta on ainakin minulla ollut jo jonkun aikaa (vuodesta 1987 muuten). Parrastako se kaikki siis sai alkunsa?

Kaikesta tästä oli siis lopputuloksena se, että me olimme 2.7.2004 Keuruun yläasteen salissa ihka oikeassa jazzkonsertissa! Hyi kauhea sanotte te, älkääpä yhtään yrittäkö! Tilaisuudessa esiintyivät How Many Sisters (Anna-Mari Kähärä, Mervi Hiltunen ja Pirjo Aittomäki) ja Kirmo Lintinen Trio. Hyi kauheata sanotte te taaskin! Mutta kyllähän tämä tilaisuus pesi miljoonia rokkikeikkoja mennen tullen! Bändi svengasi todella hyvin, heitä oli ilo kuunnella ja varsinkin rumpalin seuraaminen oli antoisaa, välillä soitti sudeilla, sitten olikin yhtäkkiä kapulat kädessä ja yhdessä kappaleessa mies paukutti rumpuja pelkästään käsillä. Ja läskibasso on kyllä mahdottoman hieno soitin! Ja sitten ne laulajat, todella mahtavaa! Ja esityksessä oli mukana paljon huumoria, mitä ei välttämättä pääse kokemaan rokkikeikoilla. Ja mitähän biisejä siellä kuultiin? Minä niitten kaikkien nimiä enää pysty muistamaan, mutta ainakin Cheek to cheekistä oli mahdottoman hieno sovitus, oli niillä laulajilla siinä todella tekemistä. Minun kultani kaunis on kuultiin myöskin ja yhdessä vanhassa Kurt Weill-kappaleessa oli Hectorin sanat, hmm. Ja se savukone oli ihan onneton, ei tällaisessa tilaisuudessa sellaista olisi tarvittu, kyllä siinä muutenkin pääsi tunnelmaan. Yksi kappale oli ihan silkkaa Astor Piazzollaa, todella mahtavaa! Siinä kuten muutamassa muussakin kappaleessa oli mukana vahvistuksena jouset, klarinetin soittaja poistui yhden kappaleen jälkeen.

How Many Sisters-levy on jo tilauksessa ja onhan tuota jazzia tullut viime aikoina muutenkin osteltua. Lisää sitä tulee ja paljon, siitä voitte olla varmoja! Mutta en minä niistä rock-levyistäkään tule luopumaan!



Kultturiviikonloppu jatkui lauantaina 3.7. Haapamäellä ja tällä kertaa ei ollut kyse jazzizta vaan elokuvasta. Paikallisella Suojalla oli illan viimeisenä näytöksenä (alkoi muuten kello 21.00, mitenkä minäkin jaksoin valvoa niin myöhään?) Komisario Palmun erehdys. Ohjaaja Matti Kassila oli myös paikalla ja hän kertoilikin mielenkiintoisia asioita ennen elokuvaa. Tiesittekö muuten, että alunperin etsivä Kokin rooliin oli ajateltu Uljas Kandolinia? Myös siitä mahtavasta Tummat silmät-lauluesityksesta Kämpin kabinetissa saatiin perinpohjainen selvitys. Hienoa!

Itse elokuva on todellinen klassikko, ei kai siitä tarvitse sen enempää sanoa. Muutamia hajahuomioita, alkuteksteissä mainittiin Arttu Suuntala, enpä siihenkään ole aikaisemmin kiinnittänyt huomiota. Ja mitähän hän mahtoi tehdä filmissä? Esitti koksiauton kuljettajaa. Ja eikö vain olekin nuori Leo Lastumäki puuseppänä elokuvan loppupuolella? Ja Toivo Mäkelän ilmestyessä näkökenttään Kämpin kabinetin pianistina oli jo ihan pakko nauraa. Uskomaton suoritus! Ja Leo Jokelahan on varastaa koko shown, hieno mies.

Tällaista siis täällä Keuruulla viikonloppuna, mitähän seuraavaksi? Ensi lauantaina olisi Claes Anderson Trio soittamassa jazzia Mänttässä. Sinne pitänee lähteä, olisihan rummuissa Reiska Laine. 18.8. esiintyisi How Many Sisters ja Kirmo Lintinen Trio Lahdessa, ehkäpä sinnekin?