PIHLAJAMÄKI
Aarnika-aika

AARNIALUETTA JA ASUTUSTA KYLIEN VÄLIMAILLA
Asutuksen leviäminen
Pukinmäen kartanon maita
Boxbacka Ab:ltä Helsingin kaupungille
Pihlajamäki ja Viikin latokartano
Armeijoiden tähystyspaikkana ja harjoitusalueena
Tsaarinaikaisia linnoituksia
Malmin ja Pukinmäen raja-aluetta
Kouluolot pitäjäaikana
Seurakunnallinen toiminta ennen Helsinkiin liittämistä


Kartta vuodelta 1885.

Asutuksen leviäminen

Kivi- tai pronssikautisia löytöjä ei Pihlajamäen alueella ole tiettävästi tehty. Se oli asumiseen sopimatonta kallioista seutua ja laaksotasanteet olivat niihin aikoihin vielä veden alla. Kristuksen syntymän aikoihin maahamme levinnyt kaskiviljelystä harrastanut suomalainen talonpoikaiskulttuuri ulottui sekin vain Uudenmaan länsiosiin. Vantaanjokilaakso ympäristöineen oli edelleen asumatonta seutua, jossa sekä virolaiset että sisämaassa asuvat hämäläiset heitä edeltäneiden lappalaisten tavoin kävivät kalastamassa ja metsästämässä

Eivät myöskään Suomen rannikon asuttaneet ruotsalaiset uudisasukkaat valinneet Pihlajamäkeä asuinpaikakseen. Ensimmäiset näistä olivat viikinkejä, jotka tekivät alueelle retkiään. Mm. Kirkkonummen seudulla on monia muistoja viikinkiajoilta. Kansanperinteen mukaan myös Vartiokylän ns. Linnavuoren ensimmäiset rakentajat olivat viikinkejä.

Kristinuskon myötä rannikkoseutujen ruotsalaistuminen kuitenkin voimistui. Uudenmaan alueella ratkaiseva ajankohta oli toinen ristiretki. Se suuntautui 1200-luvun puolivälissä Hämeeseen. Vantaanjokilaakson uudisasutus tuli näihin aikoihin Hälsinglandista Keski-Ruotsista. Siitä alue sai nimensäkin Helsinge (Hälsinge). Myös alueen läpi kulkevaa jokea alettiin kutsua nimellä Hälsingeå (Helsinginjoki). Sisämaassa sama joki tunnettiin kuitenkin Vantaanjoki (Vanantaanjoki).



Pukinmäen kartano.

Pukinmäen kartanon maita

Pukinmäen alueelle nykyisestä Pihlajamäestä luoteeseen syntyi näihin aikoihin kylä, jonka nimi 1400-luvulla oli Sonaby. Sonabyn suurin talo oli Bocksbacka. Tila tunnetaan vuodesta 1435. Tällöin kuningas Erik Pommerilainen antoi elokuun 10. päivänä, Pyhän Laurin päivänä, Nils af Bocksbackelle (Pukinmäen Niilolle) käskykirjeen, jolla Bocksbacka tehtiin aateliskartanoksi eli rälssisäteriksi. Tämän kartanon maihin Pihlajamäkikin kuului.

1500-luvulla kartano jaettiin kahdeksi tilaksi, Bocksbackaksi ja Stensböleksi. Bocksbackalla, Stensbölellä ja Malmin kylän taloilla oli yhteinen peltoaukea, joka ulottui Ala-Malmilta Vantaan rantaan saakka. Savelan ja Pihlajamäen välinen alue, ns. Tattaripuron alue nykyisen Longinojan molemmin puolin oli liian märkää pelloksi, joten se oli niittymaana. Sitä kutsuttiin nimellä Söderäng.

1600-luvulla Stensböle ja Bocksbacka yhdistettiin ja tila pysyi samalla omistajalla 1700-luvun alkuun asti. Suvun jäsenet käyttivät nimeä Bock. 1600-luvun sotien aikana Bockit kuitenkin köyhtyivät ja viimeisen Bockin, Zacris Bockin, oli itsensä tehtävä töitä pelloillaan talonpoikien tapaan.

Zacris Bockin kuoltua tilan peri hänen tyttärensä, joka oli mennyt naimisiin toiseen vanhaan ja köyhtyneeseen aatelissukuun kuuluvan Henrik Blåfieldin kanssa. Blåfieldit olivat pahoin velkaantuneet helsinkiläiselle tullimiehelle Petter Wetterille. Tämä oli vienyt heiltä Herttoniemestä osan toisensa jälkeen. 1710 Petter Wetter onnistui samaan haltuunsa myös Bocksbackan. Näin Pihlajamäen mahtavat kalliot ja metsät joutuivat hänelle.

Petter Wetter pakeni kuitenkin pian - kaikkien muiden tavoin - isonvihan sekaisia oloja. Palattuaan Tukholmasta sodan täysin hävittämälle seudulle hän kohta kuoli. Wetterin pojasta Abraham Wetteristä tuli Helsingin pormestari eikä hän koskaan asunut Bocksbackan tilalla. Tilaa hoiti vouti. Wetterin perilliset myivät tilan 1700-luvun puolivälissä. Sen jälkeen tila kulki kaupoissa omistajalta toiselle, kunnes sen 1790 osti Oulunkylän kartanon omistaja Henrik Sohlberg.

Sohlbergin omistuksessa Bocksbackasta tehtiin Oulunkylän kartanon sivutila ja sellaisena se pysyikin vuoteen 1875. Tilan osti tuolloin malmilainen rusthollari Konstantin Bergström. 1906 Bergströmin perilliset myivät kartanonsa toiselle alueen mahtisuvulle Bonsdorffeille. Nämä omistivat Kumpulan kartanon ja ostivat myös Sonabyn rusthollin.

Vuonna 1862 Pukinmäen alueen läpi rakennettiin rautatie. Hjalmar-herra (lääketieteen tohtori Hjalmar von Bonsdorff) ei tyytynyt ajamaan hevosella Malmin rautatieasemalle, joka oli saanut pysäkkioikeudet 1870. 1886 hän sai järjestetyksi kartanon kohdalle rautatiepysäkin. Pysäkki oli Bocksbackan kartanon mailla ja sai nimen Boxbacka (vuodesta 1946 Bocksbacka). Pysäkki palveli aluksi vain kahta kartanoa, mutta osoittautui myöhemmin hyvin tärkeäksi, kun alueelle alettiin suunnitella huvilakaupunkia.



Vantaanjoki.

Boxbacka Ab:lta Helsingin kaupungille

Huvilakaupunkia rupesivat puuhaamaan Hjalmar von Bonsdorffin lapset. He omistivat Sonabyn. Vilhelm von Bonsdorffin johdolla he 1907 perustivat Boxbacka Ab -nimisen yhtiön. Samantapaisia "maankeinotteluyhtiöitä" oli Helsinkiä ympäröivillä alueilla useita. Yhtiö osti lisäksi Konstantin Bergströmin perillisiltä Bocksbackan, Stensbölen, Eskoksen, Påhlsin ja Dahlsin tilat. Näin myös osa Pihlajamäestä kuului Bonsdorffeille, jotka omistivat tuolloin kaiken kaikkiaan 556 ha maata.

Bonsdorffit olivat suunnitelleet "huvilakaupunkinsa" siten, että radan pohjoispuolelta myytäisiin suurempia palstoja ruotsinkieliselle herrasväelle ja radan eteläpuolelta pienempiä palstoja suomenkieliselle työväestölle. Kielipäätös ei kuitenkaan toteutunut, sillä ensimmäisen maailmansodan sekavina vuosina - alueella oli venäläistä linnoitustyöväkeä - monet ruotsinkieliset myivät palstansa ja uusi ostaja oli usein suomenkielinen.

Maailmansodan aikana yhtiön tilakaupat hiljenivät muutoinkin tuntuvasti. Kukaan ei etukäteen voinut sanoa, mihin venäläiset kaivaisivat vallihautojaan. Pihlajamäen korkeat kalliot olivat oivallista linnoitusmaastoa, joten siellä oli tykkitie ja tykistön hevosia ja linnoituksia. Linnoitustöiden tähden palstamyyntiä ei voitu harjoittaa Pihlajamäessä.

Sota-ajan hankaluudet saivat Bonsdorffit hieromaan kauppaa Helsingin kaupungin kanssa Boxbacka Ab:n maista. Tämä oli alkanut etsiä kasvutilaa itselleen varsinaisen kaupungin ulkopuolelta. Näin Helsingin kaupunki seurasi Tukholman esimerkkiä, tosin kymmenen vuotta siitä jäljessä. 1917 kaupunki osti yhtiön koko osakekannan ja sai siten kaikki ne maat, joita ei vielä ollut myyty, mm. Pihlajiston ja suurimman osan Pihlajamäkeä.



Viikin Latokartano.

Pihlajamäki ja Viikin Latokartano

Pihlajamäen kaakkoisosien talonpoikais- ja torppariasutus sai alkunsa 1500-luvulla Helsingin kaupungin perustamisen yhteydessä. 1550 kuningas Kustaa Vaasa antoi määräyksen, jonka mukaan Vantaanjoen suuhun oli perustettava Helsingin kaupunki. Perustamispäiväksi on nimetty 12. kesäkuuta 1550. Käskyn perusteella Vantaanjoen suussa olevalle saarelle rakennettiin linnoitus, Kuninkaankartano.

Kaupungin perustamisen yhteydessä kuninkaan viljelysmaiksi lunastettiin suuria maa-alueita läheisistä talonpoikaiskylistä. Näin esimerkiksi Pihlajamäestä etelään olleet Västervikin ja Östervikin kylien talonpojat joutuivat luovuttamaan viljelysmaansa kaupungille ja muuttamaan pois alueelta. Monet näistä siirtyivät Pihlajamäen ja Malmin suuntaan. Kylien maille perustetulle suurelle maatilalle keskitettiin Kuninkaankartanon talous. Maatila sai nimekseen Wijks Ladugård, Viikin Latokartano.

Tilalla kasvatettiin ruista ja ohraa. Sieltä tuotiin linnoitukseeen myös kalat, lihat, maidot ja munat. Vuoden 1555 aikakirjan mukaan tilalla oli puolensataa lehmää, kolmattasataa lammasta, 40 kanaa ja 12 hanhea. Viljelys perustui aluksi kaskenpolttoon, johon muinaiset lehtomaat soveltuivat hyvin. Kalastus oli myös tärkeä elinkeino, olihan Vantaanjoki kuuluisa suurista lohisaaliistaan.

Viikin Latokartanon historia on monivivahteinen. Se oli pitkään mm. maaherran virka-asuntona. Kartanon töistä huolehtivat mm. torpparit. Näiden määrä lisääntyi erityisesti 1700-luvulla, Viikin kartanossa kuudesta kolmeentoista. Näistä monet asuivat Pihlajamäen alueella. Torppien itsenäistyttyä jälkeläiset jäivät alueelle pienviljelijöiksi. Ajan tavan mukaan jokaista taloa ympäröi pieni maatilkku ja sen takapihalla oli muutama lehmä, lammas, kana ja porsas, joillakin jopa hevonen.

Romaanikirjallisuuden mukaan Pihlajamäen alueella asui menneinä aikoina metsärosvoja ja tietäjä-ukkokin. Tarina kertoo mm. Kaarina Maununtyttären hakeneen neuvoa lemmenhuoliinsa tietäjä-ukolta. Ukko ei ollut hänelle kuitenkaan neuvoa antanut. Paluumatkalla olivat metsärosvot vielä hyökänneet kuninkaallisen seurueen kimppuun. Nuori rohkea helsinkiläiskauppias oli kuitenkin pelastanut Kaarinan sekä tämän seurueen ja ajanut rosvot pakosalle.

Kartta pikkuvihan ajalta (Ruotsin sota-arkisto).

Armeijoiden tähystyspaikkana ja harjoitusalueena

Pihlajamäen sijainti Malminkylän lähellä ja Helsingistä Hämeenlinnaan ja Porvooseen vievien teiden risteysalueen tuntumassa teki siitä sotilaallisesti tärkeän. Maanmittari Fr.J.Fonseenin pitäjänkuvauksen (vuodelta 1751) mukaan maantie Helsingistä Hämeenlinnaan erkani Porvooseen menevästä tiestä hiekkakankaalla, jota kutsuttiin Malmin kentäksi. Kenttä oli peninkulman päässä kaupungista, hyvin tasainen ja puuton. Selostuksen mukaan lääninrakuunat kokoontuivat sinne säännöllisesti pitämään harjoituksia.

Myös Pihlajamäen kalliot voidaan tunnistaa tuon ajan sotapäiväkirjoista taistelevien osapuolien tähystyspaikoiksi. Pikkuvihan osalta niistä kerrotaan mm. Tapani Mattilan kirjassa "Sodankäyntiä Suomessa 1742 kahden sotapäiväkirjan mukaan". Niissä kaksi tanskalaista upseeria, kapteeni Diedrich Anthon von Diethardt ja majuri Andreas Haach, kuvailevat Ruotsi-Suomen armeijan perääntymistä ja Venäjän armeijan hyökkäyksiä.

Kummassakin päiväkirjassa huomio kiinnittyy pihlajamäkeläisiin (ja viikinmäkeläisiin) maisemakuvauksiin. Maasto on rämeikköistä ja ympäröivien kukkuloiden ja ylitsepääsemättömien vuorten hallitsemaa. Kallioilta ei näkynyt vain joelle, jonka toisella rannalla vihollisjoukot liikehtivät, vaan myös satamaan, jossa oli suuria aseistettuja laivoja.

Pihlajamäestä itään ja pohjoiseen oleva nummialue, jolla ns. hattujen sodan sotilasleirit sijaitsivat ja jolla ruotsalaisten rakuunoiden tiedetään harjoitelleen vuosittain, säilyi sotilaitten harjoitusalueena Suomen jouduttua Venäjän vallan alle 1809. Venäläisissä kartoissa se on merkitty sotilasalueeksi vuoteen 1890. Silloin seurakunta osti siitä 25 hehtaaria hautausmaata varten. Jo tätä ennen alueelle oli rakennettu Malmilta sivuraide. Hautausmaalle pääsi junalla vuoteen 1958. Nykyään hautausmaa on noin 90 hehtaaria. Siellä on noin 50.000 hautaa ja haudattuja lähes 150.000.

Tsaarinaikaisia linnoituksia Aarnikanmäellä.

Tsaarinaikaisia linnoituksia

1900-luvun alussa Venäjän pelättiin joutuvan sotaan. Venäjän yleisesikunnassa ryhdyttiin tällöin suunnittelemaan valtakunnan pääkaupungin Pietarin puolustusta. 1809 solmitun Haminan rauhan jälkeen Suomi kuului Venäjään, vaikka sillä oli autonomia. Siksi puolustuslinja suunniteltiin kulkemaan Suomen etelärannikkoa myöten. Suomenlahden sotilaskohteiden suojaaminen oli tärkeää, koska Venäjän laivasto oli hävitetty 1905 Tsusiman meritaistelussa Japanin lähellä.

Alkusuunnitelmassa Viaporin, nykyisen Suomenlinnan, tehtävänä oli suojata Itämeren laivaston torpedoveneitä vihollisen maa- ja merihyökkäyksiltä. Tähän tehtävään päätettiin rakentaa maa- ja merilinnoitus. 1914 loppukesällä alkanut sota kuitenkin pakotti yleisesikunnan laatimaan uusia nopeammin toteutettavia suunnitelmia. Tälläin Viaporin linnoitusta päätettiin vahvistaa maan puolelta.

Vuodesta 1915 alkaen Helsingistä ympäristöineen tuli suuri linnoitustyöleiri. Maarintamalla rakennettiin aina maaliskuun vallankumoukseen asti. Varustuksia rakennettiin Westendistä Tapiolan, Leppävaaran, Kaarelan, Pakilan, Pukinmäen, Malmin, Pihlajamäen ja Myllypuron kautta Vartiokylänlahteen. Linnoitustöiden yhteydessä kaikki lähiympäristöjen metsät hakattiin.

Linnoitustöissä käytettiin aluksi paikallista väestöä, sittemmin venäläisten lähettämiä linnoitussotilaita ja -työläisiä, jopa tataareja, kirgiisejä ja kiinalaisia. Louhinta- ja valutyöt tehtiin urakkatöinä ja muut työt päivätöinä. Päivätöissä sattui runsaasti tapaturmia ja vakavia onnettomuuksia. Uhrit haudattiin vähin äänin läheiselle Malmin hautausmaalle.

Viaporin linnoitus oli jaettu meririntamaan ja kolmeen maarintaman puolustuslohkoon. Pihlajamäki kuului itäiseen puolustuslohkoon ja oli kymmenes tukikohta rajoinaan Malmin hautausmaa ja Vantaanjoki. Tukikohdan linnoituslaitteet rakennettiin maastoa hallitseville paikoille. Varsinaiset taisteluasemat hautoineen, tulipesäkkeineen ja sipaleenkestävine miehistösuojineen olivat etulinjassa. Sieltä lähti taaksepäin yhdyshautoja pommituksen kestäviin suojiin. Kukkulan suojan puolella oli kallioon louhittu suurempi ammusvarasto ja miehistösuoja, josta johti mukulakivetty yhdystie takana oleviin tykkiasemiin ja varastoihin. Mm. Rapakiventie ja Ketokiventie ovat näiden sotilas- ja tykkiteiden linjauksessa.

Pihlajamäessä Aarnikanmäki tarjoaa joitakin hyvin säilyneitä ja linnoitukselle ainutlaatuisia osia. Taisteluasemat on suunnattu pohjoiseen ja itään ja suojahuoneisiin johtava yhdyshauta on betonilla tuettu ja porrasmaisesti nouseva. Mäen suojasivussa on ollut tykkiasema. Sen miehistösuoja on säilynyt Rapakiventien itäpuolella.

Kymmenennen tukikohdan varustukset maaliskuun ensimmäisenä päivänä 1917 päivätyn asiakirjan mukaan olivat: asemassa 74 neljä 152 mm:n linnoitustykkiä, ja asemassa 75 neljä 228 mm:n mörssäriä. Lisäksi tykistöllä oli hevosia, jotka laidunsivat nykyisen Pihlajamäen ala-asteen koulun paikkeilla ja joita juotettiin silloin vielä lumpeita kasvavalla kirkasvetisellä Mustallasuolla, nykyisellä Sorsalammikolla.

Kymmenennen tukikohdan puolustukseen oli määrätty yhdeksäs komppania. Sen päälikkönä oli kapteeni Leni Bostamov. Taisteluja ei linjalla käyty. Toisen maailmansodan aikana Pihlajamäen kallioilla sodittiin kuitenkin tosissaan. Sekä Porraskallioilla että Aarnikanmäellä oli ilmantorjuntatykistön patteristo valonheittimineen.

Kieltolain aikana ja vielä 1930-luvullakin Pihlajamäki juoksuhautoineen oli mieluinen paikka salakuljettajille. Sinne varastoitiin suuria määriä saariston kautta tuotuja Helsingissä myytäväksi aiottuja väkeviä juomia. Aikaa myöten alueelle kertyi niin paljon tyhjiä kanistereita, että eräs mies jopa laittoi niistä mökkiinsä peltikaton.



Näkymä Aarnikanmäeltä Pukinmäen suuntaan.

Malmin ja Pukinmäen raja-aluetta

1920-luvulla Pihlajamäkeä ei Pihlajamäkenä tai millään muullakaan nimellä ollut vielä olemassa. Osan siitä katsottiin kuuluvan Malmiin ja osan Pukinmäkeen. Näiden raja kulki vinosti jossain nykyisen ostoskeskuksen vaiheilla. Niinpä vielä 1920-luvulla Malmin puolella asuvien posti tuli Markelinin kauppaan (nykyisen hautausmaan alueella). Taloa ei ole vielä purettu ja se on todennäköisesti alueen vanhin talo. Pukinmäen puolella asuvien posti tuli taas Pukinmäen Elantoon.

1930-luvulla suoritetun laskennan mukaan Pihlajamäen alueella asui 73 perhettä. Nämä edustivat monia eri ammattialoja: käsityöläisiä, tehdastyöläisiä, kivenhakkaajia, puutarhureita, kaupungin palveluksessa olevia jne. Pihlajamäessä toimi myös maankuulu Falckin suvun pahvisia matkalaukkuja valmistava matkalaukkutehdas. Suurin osa alueella asuvista oli kuitenkin pienviljelijöitä, useat Viikin torpparien jälkeläisiä.

Viikistä Pihlajamäkeen tuli 1917 myös puutarhuri Arthur Ahlberg. Hän oli opiskellut Saksassa ja ennen Viikin kartanoon puutarhuriksi tuloaan työskennellyt Kasvitieteellisessä puutarhassa Helsingissä. Hänen perustamastaan kauppapuutarhasta (Bergbo) kulki seuraavien vuosikymmenien aikana Helsinkiin miljoonien kilojen tavaravirta. Kauppapuutarha kasvihuoneineen sijaitsi Pihlajamäen ostoskeskuksen kohdalla.

Kivenhakkaajille 1893 perustettu Malmin hautausmaa tarjosi jatkuvasti töitä. Ensimmäinen kiviveistämö perustettiin 1927. Aluksi sen nimi oli Virtanen & kumpp. Nykyisin se on Levanderin suvun hallussa. Toisen hautausmaan portin lähellä olleen kiviveistämön omisti Sundelin. Kun alueen tiet 1930-luvun alussa nimettiin, kiviveistämöiden välistä nykyisen leikkipuisto Maasälvän alueelle vievä vanha tykkitie sai näistä nimen Kivenhakkaajantie.

1930-luvulla Helsingin kaupunki teetätti alueella työttömyystöinä katukiviä. Nämä "nupukivet" louhittiin ruotsinkielisen väestön Stallberget-nimellä kutsumista kallioista. Kallioita on myöhemmin alettu kutsua Porraskallioiksi, koska ne (osittain myös louhinnan vuoksi) muistuttavat portaita. Nimen taustalla lienevät myös Tallinnan sotilasakatemian kiviportaat, jotka louhittiin suurelta osin juuri näistä kallioista ennen Englannin kuningas Edvardin Tallinnan vierailua.

Pihlajamäen alueella asuneista kannattaa mainita kuljetusliikkeen omistajan G.T.Öhrnbergin keisariksi kutsuttu isä. Hän oli Pihlajamäen suurin maanomistaja, jonka huvila oli entisen Brusastien, nykyisen Ketokiventien, pohjoispuolella. Hänen aikanaan talossa toimi jääkeskus, joka myi luonnonjäätä. Jäätöihin tarvittiin hevosia ja niitä oli talossa useita. Pihlajamäestä muistetaan myös Cavoniuksen veljekset, jotka pitivät mm. Aleksanterinkadun puhtaana lumesta ja hevosen lannasta.

Mainitsemisen arvoisia ovat myös Levanderin Kalle ja P.S. Säilä. Levanderin tontin kautta tehtiin 1920-luvulla ensimmäinen kärrytie Pukinmäen suuntaan. Siihen asti sinne oli päässyt Pihlajamäestä vain polkua myöten. Kärrytien katkaisi myöhemmin Aarnikanmäelle rakennettu hyppyrimäki. Matka Malmille taas lyheni noin 700 metriä, kun P.S. Säilä teki Malmin tiehen yhtyneen tien, joka tekijän mukaan nimettiin Säiläntieksi. Pihlajamäestä tunnettiin myös Uutelantie, joka seurasi melko tarkkaan nykyistä Maasälväntietä. Tien alussa oleva puistoaukea sai siitä nimen Uutelan aukio.

Pihlajamäessä asui myös Rönnkullan Kalle, värikäs hahmo. Nuoruutensa päivinä hän oli kiertänyt meriä ja ja asettunut sitten maanviljelijäksi ja paikkakunnan monitoimimieheksi. Hän omisti maa-alueen, joka ulottui Pihlajamäen nykyiseltä ostoskeskukselta Kehä I:lle. Alueen kautta Pukinmäkeen kulkeva tie sai sen tähden nimen Rönnkullantie. Myös hautausmaata vastapäätä oleva huoltoasema kuului hänelle. Hän ennätti olla kolme kertaa naimisissa. Eräs hänen vaimoistaan oli läheisen Longinmäen koulun opettajatar.

Kaupungista katsoen Pihlajamäki oli maaseutua, jylhää hiihtomaastoa ja jopa metsästysmaastoa. Siellä käytiin marjastamassa ja sienestämässä ja pelättiin Saarankalliota. Saarankallio sai nimensä erään leskivaimon lehmän mukaan. Saara-lehmä käyskenteli päivät pitkät kalliolla ja aina, kun joku tuli näkösälle, se syöksyi valtavat utareet keikkuen tulijaa tervehtimään. Harva ymmärsi lehmän seurallista luonnetta, ja niinpä useimmat juoksivat kiireesti karkuun.





Kouluolot pitäjäaikana
Seurakunnallinen toiminta ennen Helsinkiin liittymistä

Paluu


Copyright 2005 Ulla Welin ja Aune Greggas