PIHLAJAMÄKI
Pihlajamäki
Pihlajamäkeä vuonna 2005
Mukana suuressa alueliitoksessa
Toisen maailmansodan jälkeen Helsingin väkiluku lisääntyi hyvin nopeasti. Uusien asukkaiden sijoittaminen tuotti ongelmia. Kaupunki tarvitsi lisämaata. Sitä saatiin liittämällä siihen suuria alueita ympäristökunnista. 1946 toteutetun ns. suuren alueliitoksen yhteydessä laaja alue Helsingin pitäjän eleläosasta liitettiin Helsingin kaupunkiin. Tällöin myös Pihlajamäen alue tuli osaksi Helsinkiä.
Muita suuren alueliitoksen yhteydessä Helsinkiin liitettyjä alueita olivat mm. Malmi, joka oli ollut Helsingin pitäjän hallinnollinen keskus, sekä koko radanvarsialue Puistolaan asti. Helsinkiin liitettiin myös 1920-luvulla Helsingin pitäjästä itsenäisiksi kunniksi irrottautuneet Oulunkylän, Kulosaaren ja Huopalahden maalaiskunnat sekä 1923 muodostettu Haagan kauppala. Näin Helsinkiä ympäröiva alue Lauttasaaresta Laajasaloon tuli osaksi Helsinkiä.
Pihlajamäen alue oli näihin aikoihin pääasiallisesti urheilu- ja virkistyskäytössä. Kesäisin siellä käytiin mustikassa. Talvisin siellä oli useita eripituisia merkittyjä latuja. Sinne rakennettiin myös hyppyrimäki. 1950-luvulla moottoripyöräurheilun harrastajat totesivat hyppyrimäen maaston olevan mainio harjoittelu- ja kilpailupaikka. Mainoksissaan he nimesivät alueen Aarnikaksi. Alue oli moottoripyöräilijöiden käytössä noin 2,5 vuotta. Tänä aikana siellä ajettiin myös SM-ajot.
Aarnikanmäki tuli suurelle yleisölle tutuksi myös toista kautta. Sotainvalidit rakennuttivat sinne tanssipaikan, Aarnikan lavan. Etenkin keskikesän juhannusjuhlat olivat suosittuja. Huvilupaa juhannusjuhlien järjestämiseen ei kuitenkaan saatu enää sen jälkeen, kun eräs humalikko putosi seitsemän metrin syvyiseen kallionhalkeamaan.
Säilän talon paikka Maasälvän leikkipuiston takana
Lähiön suunnittelu alkaa
Kauan ei Pihlajamäen alue saanut olla koskematon. Rakentamistarve kaupungissa kasvoi niin suureksi, että vanhat asuinalueet eivät enää riittäneet. Tällöin alettiin ns. lähiöiden rakentaminen. Ne rakennettiin entisten kylien välimaastoon ja niiden taustalle alueille, joissa asutusta ei juuri ollut. Uusien lähiöiden rakentaminen alkoi vuonna 1953 alkaneen yleiskaavatyön valmistuttua. Alustava maankäyttösuunnitelma uusia asuinalueita varten sekä ehdotus uudeksi päätieverkoksi oli kuitenkin tehty jo ennen sitä.
Pihlajamäki oli ensimmäinen kokonaan kerralla rakennetuista uusista lähiöistä Helsingissä, vaikka Herttoniemeä ja Maunulaa rakennettaessa oli jo toteutettu joitakin lähiörakentamisen periaatteita. Sen suunnittelussa käytettiin paljon samoja ideoita kuin Espoon Tapiolan puutarhakaupungin suunnittelussa. Pihlajamäessä kuitenkin ensi kertaa sovellettiin uutta rakentamistekniikkaa: sieltä löytyvät Suomen ensimmäiset betonielementtitalot.
Nimen Pihlajamäki se sai vasta 1959 asemakaavaluonnoksen käsittelyn yhteydessä. Tohtori Reino Castrén otti tuolloin yhteyttä "alkuasukkaisiin" ja haastatteli mm. rakennusmestari Maunu (Make) Säilää. Tämä paljasjalkainen aarnikanmäkeläinen oli alueen menneisyydestä kertoessaan maininnut mm. alueen vaikuttajahahmon, Rönnkullan Kallen. Tästä professori Castrén sai ajatuksen nimetä suunnitteilla oleva lähiö Pihlajamäeksi. Alueella on tiettävästi ollut myös Rönnbacka-niminen torppa.
Pihlajamäen asemakaava vuodelta 1959.
Maamme parasta arkkitehtuuria
Helsingin kaupunki tilasi asemakaavan arkkitehti Olli Kiviseltä. Asemakaavan suunnittelu tapahtui samanaikaisesti rakennusten suunnittelun kanssa. Suunnittelutyössä olivat mukana professori Kivisen lisäksi arkkitehdit Esko Korhonen ja Sulo Savolainen. Alueen lounaisosan suunnittelu ratkaistiin kilpailun avulla vuonna 1960. Kilpailuun saapui 31 ehdotusta, joista voittajaksi nousi Lauri Silvennoisen "Kypsää satoa". Lopputulos oli erinomainen. Niinpä vuonna 1961 Suomi Rakentaa -näyttelyssä sekä Suomen arkkitehtuurin esittelyissä Pariisissa 1964-1965 ja Tunisiasssa 1965 Pihlajamäki valittiin edustamaan maamme parasta arkkitehtuuria.
Alkuperäinen Pihlajamäki edustaa funktionaalista kaupunkisuunnittelua, vaikka siinä on myös futuristisia piirteitä. Sen rakennuskaavan periaatteiden mukaan Pihlajamäessä on runsaasti auringonvaloa, ilmaa ja väljyyttä. Asemakaavassa on kallioselänteiden reunoille sijoitettu pitkiä lamellitaloja ja näiden vastakohdaksi korkeita torneja. Pohjoisosan pitkät Esko Korhosen suunnittelemat lamellitalot luikertelevat maaston korkeuskäyrien mukaisesti, joskus u-muotoisinakin. Lounaisosan 8-kerroksiset kansainvälistäkin mainetta tuoneet tornitalot ovat taas kilpailun voittajan Lauri Silvennoisen käsialaa.
Professori Olli Kivisen toisesta saman ajan ja samojen periaatteiden mukaan rakennetusta lähiöstä Vantaan Kaivokselasta on sanottu: "Alueessa on linjakkuutta ja luonnonläheisyyttä. Maaston käsittely on herkkää, koska rakennukset on sommiteltu luikertelemaan maaston korkeuskäyrien mukaisesti..." Samaa voidaan sanoa Pihlajamäestä. Se on luonnonläheinen ja luonnon omia linjoja seuraava onnistunut kokonaisuus. Tosin joku on esittänyt täysin vastakkaisiakin mielipiteitä, mm. näin: "Tämän asumalähiön arkkitehtoninen olemus taistelee ehkä voimakkaimmin lähiympäristönsä luontoa vastaan."
Pihlajamäen futuristista olemusta kuvaa taas se, että mm. Risto Jarva filmasi Pihlajamäen lounaisosassa vuonna 1969 valmistuneen tieteiselokuvansa, joka oli sijoitettu viisikymmentä vuotta filmin tekoa myöhempään aikaan. Pihlajamäki näkyi filmissä kolossaalisena linnakkeena, jossa oli toteutunut Silvennoisen ajatus lamellitalojen muodostaman perustason ja siitä kohoavien tornien luomasta yhtenäisestä veistoksellisesta luonteesta (Hurme, Suomalainen lähiö Tapiolasta Pihlajamäkeen).
Hakan talot etualalla, Saton talot taaempana.
Haka ja Sato suurimmat rakentajat
Haka ja Sato olivat alkuperäisen Pihlajamäen suurimmat rakentajat. Haka toimi rakentajana Liusketien ja Maasälväntien puoleisella alueella ja sen rakennusurakat valmistuivat ensiksi. Ensimmäiset asukkaat pääsivät muuttamaan alueelle vuoden 1962 alussa. Samaan aikaan HKL aloitti liikenteen Pihlajamäkeen ja osuusliike Elanto avasi myymälän Maasälväntie 11:ssa. Ostoskeskuksen ensimmäinen osa valmistui vuonna 1963, Lauri Silvennoisen suunnittelema kansakoulu 1964 ja Osmo Siparin suunnittelema Helsingin Uusi Yhteiskoulu 1968.
Samaan aikaan kun kallioitten päällä rakennettiin, rakennettiin myös kallioitten sisällä. Alueella haluttiin talokohtaisten väestönsuojien asemesta tehdä korkealuokkaiset kalliosuojat. Räjäytykset sekä kuuluivat että tuntuivat. Joidenkin taloyhtiöitten kohdalla ne jopa "kouraisivat lomsaa". Pihlajamäkeläisten maanalaisen omaisuuden laskettiin tuolloin olleen parin miljoonan luokkaa. Graniittitien väestösuojan pinta-ala on on 1500 m2 ja siihen mahtuu 2170 henkilöä ja Liusketien väestösuojan, johon mahtuu 1500 henkilöä, 1350 m2.
Pihlajamäen lämpöhuollosta vastasivat alussa yksittäiset lämpöyhtiöt. Näitä olivat mm. Aarnikan Lämpö Oy ja Pihlajamäen Lämpö Oy. Alueen liittyminen kaupungin kaukolämpöverkkoon on tapahtunut vähitellen. Asuntoihin asennettiin kaasuliedet. Liesissä käytettiin alkuvuosina kaupunkikaasua, Sörnäisissä Helsingin kaupungin kaasulaitoksella valmistettua kaasua. Kun Helsingin kaupunki siirtyi käyttämään maakaasua, sai Pihlajamäki sen 1992 kaupunginosista ensimmäisenä.
1965 Pihlajamäessä asui 2604 ruokakuntaa ja niihin kuului 8112 henkilöä. Alle 18-vuotiaita lapsia oli 2666. Asunnon keskimääräinen pinta-ala oli 58,6 m2. Huoneistoista vajaa kolmasosa oli työsuhdeasuntoja tai vuokra-asuntoja. Ammatissa toimivista miehistä johtajia ja toimihenkilöitä oli jonkin verran enemmän kuin työntekijöitä (1112/984). Ammatissa toimivista naisista johtajia tai toimihenkilöitä oli kaksi kertaa enemmän kuin työntekijöitä (1343/668)
Vuonna 1966 Helsingin sanomat tiedotti: "200 pientä pihlajamäkeläistä vuodessa. Syntyvyys Pihlajamäessä on edelleen erittäin suuri. Se on n. 50 % korkeampi kuin Helsingissä keskimäärin. Kun Helsingissä on syntyvyyden määrä 18 promillea väestön määrästä, on se Pihlajamäessä 28 promillea. Voimakas syntyvyys tulee aiheuttamaan lasten ja nuorten kohdalla monia vaikeuksia. Leikki- ja urheilutilat ovat liian vähäiset, samoin kerho- ja kokoontumistilat."
Koska Pihlajamäkeä rakennettiin monella suunnalla yhtä aikaa, joka puolelta löytyi kuoppia ja kaivantoja sekä puolivalmiita rakennuksia. Oli betonimyllyjä, nostureita, semettivaluja ja erilaisia työkaluja. Kaikki nämä kiinnostivat alueelle jo muuttaneita lapsia. Usein kuitenkin kävi niin, ettei tutkimusmatkailija löytänyt takaisin kotiin. Tällöin perustettiin Etsintäpalvelu. Sen yhdyspaikkoina olivat Pihlajamäen Apteekki, paikallinen huoltoasema sekä Pihlajamäen Lämpö Oy. Etsintäpalvelun rungon muodostivat kymmenen hengen vahvuiset taloyhtiöitten etsintäryhmät.
Ryhmänjohtaja toimi hälyttäjänä. Useampaankin kertaan etsittiin mm. Juha-poikaa. Kerran hänet löydettiin radan varresta nukkumasta. Juhan Tapani-veljeä taas kiinnostivat talojen pitkät kellarikäytävät. Punatukkainen Rauno ongittiin mutaisena Mustastasuosta, nykyisestä Sorsalammikosta.
Asemakaava vuodelta 1971.
Pihlajisto nousee
Vielä 1960-luvulla jäi Pihlajamäen ja varsinaisen kaupungin väliin muhkea metsäalue. Sieltä löytyivät mustikat piirakkaan ja herkulliset sienet kastikkeihin. 1969 lehdissä alkoi kuitenkin näkyä kirjoituksia siitä, että alueelle Pihlajamäen kylkeen nousee uusi asumalähiö, Pihlajisto.
Pihlajiston suunnittelu aloitettiin keväällä 1969. Suunnitteluaikataulu oli hyvin kireä. 1969-1973 asuntotuotanto-ohjelmassa alueelle edellytettiin 100.000 m2 asuntokerrosalaa. Asemakaavaan niitä tuli kaikkiaan 116.000 m2. Asuinkerrosalasta 56 % oli asuntolainoitettuja huoneistoja, joista hieman yli puolet vuokra-asuntoja. Alueen suurin rakennuttaja oli Keskus-Sato Oy. Alueen rakentamisen päättyessä 1970-luvun puolivälissä siellä asui noin 4000 asukasta.
p>Pihlajamäen ja Pihlajiston välisessä laaksossa asui vielä silloin alueen viimeinen maanviljelijä, Labbard. Hän myi tilansa tuotteita suoraan hevoskärryltä. Kulkiessaan hän huuteli talojen rappukäytäviin: "Peeeruuunaaa, pooorkkaaanaaa, heeerneeeiiitäää." Ja rappukäytävät kaikuivat ja korot kopisivat, kun äidit lapsineen kipaisivat pihalle hevosen ja rattaiden luo. Mutta eräänä päivänä Labbardit muuttivat pois.Pieni viljelystila raivattiin tasaiseksi. Lehmä ei enää ammunut aamuisin eikä kaalimaalle voinut mennä varkaisiin. Pientilan tilalle tuli uuden sukupolven leikkikenttä, yhteinen alue, jolla pihlajamäkeläiset ja pihlajistolaiset voivat tavata ja tutustua toisiinsa. Leikkipuisto Salpaussselkä on toiminut erinomaisesti, kuten sen edeltäjäkin, Kiilletien ja Vuolukiventien välimaastossa ollut leikkikenttä./p>
Pihlajisto on monen eri arkkitehtiryhmän suunnittelema. Se näkyy lopputuloksesss, vaikka alueen ilme on pystytty säilyttämään yhtenäisenä. Alue rakennettiin tiiviiksi päin vastoin kuin alkuperäinen Pihlajamäki, jossa arkkitehtonisella suunnittelulla pihat on saatiin suuriksi. Rakentamisen tiiviys ei kuitenkaan poikkea Pihlajamäen muista myöhemmin rakennetuista alueista. Näitä edustaa mm. 1970-luvun puolivälissä rakennettu arkkitehti Hurmerinnan suunnittelema ja rakennustoimisto Puolimatkan rakentama alue Rapakiventien alkupäässä.
Pihlajisto oli pitkään liikenteellisesti "pussissa". 1987 saatiin tilanne korjatuksi ja julkinen liikenne alkoi kulkea Hernepellontien kautta. Näin saatiin korjatuksi eräs niistä seikoista, jotka olivat vähentäneet pihlajistolaisten asumisviihtyvyyttä jo 1970-luvulla tehdyn tutkimuksen mukaan. Tutkimuksen mukaan pihlajistolaiset olivat epäkohdista huolimatta koko lailla tyytyväisiä asuma-alueeseensa ja jaksoivat optimistisesti odottaa palvelujen parantumista.
Pihlajistossa on Pihlajamäen ja Pihlajiston ensimmäinen veistos. Se on Unkarin valtion lahjoittama Tamas Ortutayn pyrograniittiveistos "Maailman synty". Asukkaat ovat nimenneet sen yksinkertaisesti "Munaksi". Koska veistoksen lähtösanat liittyvät Kalevalaan, Pihlajamäki-Seuralla oli alkuvuosina tapana lakittaa se jättiläismäisellä Väinämöisen lakilla. Myöhemmin lakki luovutettiin kouluille. Useamman vuoden ajan ne vuoronperään huolehtivat patsaan lakittamisesta.
Rakenne- ja palvelukaavio 1990-luvun lopulta.
Lisärakentamisesta suojelukaavaan
Pihlajiston sekä muun lisärakentamisen myötä 1970-luvulla Pihlajamäkeen saatiin urheilukenttä, ostoskeskuksen laajennus (1971), kirjasto (1972), oma Esko Korhosen suunnittelema kirkko (1976) ja terveyskeskus (Pihlajisto) sekä toinen ala-asteen koulu (Pihlajisto). Uimahallia ei kuitenkaan saatu, vaikka se oli mukana 1971 asemakaavaehdotuksessa. Pihlajamäen lisärakentaminen on jatkunut 1980- ja 1990-luvuilla. Tärkeimpiä rakennuskohteita ovat olleet pieni teollisuusalue Kehä I:n lähellä, Rapakiventien varressa ostoskeskuksen luona ja Pihlajamäentien itäpuolella olevat pienkerrostalot sekä Marmoritien rivitalot (1980-luvulla), Liuskekujan ja Liuskepolun pienkerrostaloalueet sekä Kiilletien ja Vuolukiventien alun uudet tornitalot (1990-luvulla). 1990-luvulla saatiin myös Marja Rantasen suunnittelema nuorisotalo (1991) ja Antti Ilveskosken suunnittelema sosiaali- ja terveysasema (1994). Vuosituhannen vaihteessa Pihlajistosta lounaaseen nousi uusi kaupunginosa, Viikinmäki. Juuri nyt Helsingin kaupunki valmistelee Pihlajamäen suojelukaavaa. Suojelukaava myöntää Pihlajamäen arkkitehtonisen ainutlaatuisuuden. Tulevassa suojelukaavassa säädellään tarkasti myös täydennysrakentamista. Mahdollisten uudisrakennusten on sovittava 60-luvun arkkitehtuurin henkeen sen sijaan, että ne olisivat sen kanssa ristiriidassa. 1960-luvun rakennusperintö on Pihlajamäen suuri vahvuus, josta kannattaa pitää kiinni. DOCOMOMO (International Working party for documentation and conservation of buildings, sites and neighbourhoods of the modern movement) -listaus on siitä osoitus.
Paluu