Perinteiset teltta-asumukset

Kartiomaisia asumuksia on käytetty satoja, ehkä tuhansia vuosia kaikkialla, missä ilmasto on vaatinut lämpimän asunnon. Niitä ovat käyttäneet nomadikansat pohjoisen napapiirin seuduilla, saamelaiset Skandinaviassa, ostjakit, vogulit, jakuutit, korjakit ja tšukšit Siperiassa, preeriaintiaanit Pohjois-Amerikassa ja eskimot Kanadassa. Rakennusaineena on ollut tukkeja, ruoteita, tuohta, kaarnaa, monenlaista ruohoa, turvetta ja nahkoja. Kaikissa näissä teltoissa oli keskellä tuli, räppänä teltan huipussa, oviaukko itään päin ja kunniapaikka peräpuolella.

Kota on yleinen nimitys erilaisista saamelaisten perinteisistä majoista. Tuli on perinteisesti avoin mutta se voi olla tilapäisesti tai pysyvästi korvattu puuliedellä turvekodassa tai kammissa.

Puolikota

Puolikota, lávu tai laavupuoli (1), muistuttaa rakenteellisesti kotaa ja on laavua eli lakka (2) vanhempi tilapäismajoite. Puolikodan rakentaminen on helppoa, koska sen tukipuitakaan ei tarvitse sitoa, jos jättää ruodepuiden latvaoksat karsimatta. Pohjolan olosuhteissa seiniin käytetään havu-, turve- tai tuohikatetta. Myös heinää tai ruokoa käytettiin. Puolikodan seinää ei rakenneta puoltatoista metriä korkeammalle. Pienellä tulella varustettunakin se on tilavampi kuin laavu.
Puolikotaa on käytetty alkeellisten ihmisten majoitteena maapallon joka kolkalla. Vielä nykyään se kelpaa mainiosti hätämajoitteena. Nykyaikana valmistetaan käteviä ja kevyitä louteita kankaasta (3).

Pistekota

Pistekota, pirrikota tai keilakota (4) on alkeellisin kesäasumus, mutta nomadit käyttivät sitä talvellakin. Pistekotaa ei pidä kuitenkaan sekoittaa varsinaiseen saamelaisten asuinkotaan, joka on kaari- tai korvakkokota Nahalla tai kankaalla katettua pistekotaa kutsutaan myös umpilaavuksi (8). Pistekodalla ja intiaanien tiipiillä ei ole paljon yhteistä, joten niitäkään ei saa sekoittaa toisiinsa.

Siirrettävällä pistekodalla on kartiomuotoinen runko joko 3- 4 suorasta ruodepuusta tai latvoihin jätetyistä oksahaarukoista (5).

Jo kivikaudella kehitettiin pistekotaa varustamalla se erillisellä nahkaisella sisäteltalla. Näin keksittiin talviasunnoksi sopiva kaskikerrosteltta. Poronhoitajien käyttämä pistekota on ollut kesäasumus. Sen kateaineena on käytetty nahkoja tai koivuntuohta (6).

Pistekodan pystyttäminen on helppoa. Pystytetään kolme ruodepuuta, joiden latvoihin jätetyt oksat lukitaan toisiinsa. Nämä muodostavat tuen noin 30:lle ruodepuulle, jotka sovitetaan latvahaarukoihin kartiomaiseksi katteeksi. Kodan tiivistämiseksi vedenpitäväksi kateaineena käytettiin nahkoja ja tuohta. Niitä pitivät paikoillaan katetta vasten asetetut ruodepuut. Tällaista asuntoa ei siirretty kovin usein, koska kotanahat ovat painavia ja ruodepuiden suuri lukumäärä tekee rakentaminen aikavieväksi. Nykyään kodan katteena käytetään loudetta (kangasta). Tämä tapa on kuitenkin kohtalaisen uusi; se lienee otettu käyttöön vasta 1900-luvun alussa.

Nykyaikaiset kevyet telttakodat valmistetaan pinnoitetusta nailonkankaasta, mutta jos itse haluaa rakentaa halvan umpilaavun (8) voi käyttää kevytpeitettä katteena.

Loudekota

Talvella kota katettiin vanhoilla raanuilla (eräs paksu kangas), kesällä hurstilla (perinteisesti sarkaa), mutta ennen vanhaan käytettiin yhteen ommeltuja tuohenpaloja. Oveksi poikkilistoilla pingotettu vaate, joka laskeutui omalla painollaan ulkoapäin pielipuita vasten.

Keskelle kotaa, juuri reppänän kohdalle (e), ladotaan liesikiviä. Lieden etukulmista ulottuu kumpaankin ovipieleen (d) ranka permikkä (b). Lieden ja kynnyksen väliin jäävässä nelikulmiossa on paljas maa (c) jossa pidetään polttopuita. Lieden taus (a) nimeltään posio, on peitetty kataja- tai kuusenhavuilla. Siinä olivat keittimet ja ruoka-astiat. Esikristillisenä aikana tämä oli myös pyhä paikka. Keittoastiat ripustettiin poikkipuuhun kiinnitetyllä ketjulla sopivalle korkeudelle tulen ylle. Tilat lieden kahta puolta sivuseinämillä ovat loitoja; ne katetaan varvuilla eli toroilla. Ovelta katsoen vasemmassa loidossa istuu posion ääressä isäntä (f), häntä vastapäätä lieden toisella puolen (h) emäntä. Pakkasilla pingotetaan loitoihin myös rankiset, joiden sisällä ilma melkoisesti lämpiää. Kodan voi laajentaa vetämällä kotapuita tyvistä ulommas. Laajennettuun kotaan mahtuu 15 henkilöä; he nukkuvat loidoissa poikittain, jalat seinään päin.

Turvekota

Suurporonhoitoon siirtymisen aikana alettiin rakentaa pysyväisluonteisia asuntoja. Järeämmän salvospuun käytön mahdollisti myös parempien kirveiden käyttöönotto. Turvekota muutti kodan rungon kokoonpanoa; ruodepuita oli asetettava tiheämpään ja loivempaan, jotta ne voisivat kannattaa raskaan kateaineen. Oli käytettävä entistä vahvempia tukipuita. Esikuvana on kuitenkin ollut alunperin kaari- eli korvakkokota. Keksintö tehtiin aikana, jolloin ei ollut nauloja tai pultteja rakentamisen apuna. Kaikki tukirakenteet olivat puuta, ja oksia sekä puunhaaroja käytettiin taitavasti hyväksi. Salvospuut tiivistettiin tuohella ja peitettiin eristävällä turvekerroksella. Tulisija oli edelleen keskellä kotaa.

Turvekammi

Kammi on pysyvä maja, usein kookkaampi kuin kodat. Siinä oli kupolimainen runko, joka usein rakennettiin hirrestä kuten turvekota mutta myös kivestä. Rungon päälle ladottiin kaksi turvekerrosta, joita pitivät paikoillaan seinää vasten asetetut painopuut, kunnes kerros oli kiinnikasvanut. Pohjakuviot vaihtelivat; oli ympyrän mallisia, soikeita, nelikulmaisia. Kammit esiintyivät tavallisesti kalastajasaameilla Finnmarkissa Pohjois-Norjassa.

Tipi

Tasankointiaanien tipi on kotien huippukehitys. On oikeastaan yhtä hullua verrata tipi kotaan, kuin verrata asuintaloa ulkovajaan. Ja vastakohtana oikeaan tasankointiaanitiipiin, olivat kodat surkeita, savuisia hökkeleitä. Sana tipi on sioux-kieltä, ti tarkoittaa asuntoa ja pi "käytetään" eli "käytetään asuntona". Usein sekoitetaan myös wigwam ja tipi, vaikka kysymyksessä on kaksi aivan erilaista majoitetta.

Tipi opittiin tuntemaan meillä vasta 1940-luvulla partioliikkeen välityksellä. Valitettavasti ei ymmärretty vielä kastevaatteen (sisäteltan) merkityksestä, joka on yksi tipin tärkeimmistä osista. Kastevaate ja savuläpät muodostavat yhdessä oivallisen ilmastointijärjestelmän, jota voidaan säätää vallitsevan sääolon mukaan (14). Savuläppien avulla savuaukko voitiin myös sulkea rankkasateen ajaksi (15).

Tipin katetta ei kiinnitetä tiukasti maanpintaan, vaan reunoille jää 20-30 sentin korkeus maasta. Sisällä oleva kastevaate sen sijaan tulee maahan asti ulottuen ylhäällä noin 180 sentin korkeuteen. Näin jää päällyskatteen ja kastevaatteen väliin nidepuiden levyinen ilmakanava, joka sekä johtaa korvausilmaa tulelle että auttaa samalla savun poistumista. Intiaanit käytti myös lukuisia hyvin poikkeavia kattamisvaihtoehtoja, nahkojen lisäksi käytettiin mm. tuohta, heinää, turvetta sekä viimeaikoina kangasta.

Tipien koko vaihteli suuresti. Keskikokoinen perhetipi oli halkaisijaltaan viiden ja kuuden metrin välillä, ja varustettu neljällä vuodepaikalla. Pohjakaava (17) ei ollut pyöreä, vaan kananmunan muotoinen. Lisäksi niiden sivukuva oli taaksepäin kallistunut, niin että takaseinä oli jyrkempi kuin etuseinä. Jotkut heimot kallistivat tipit enemmän kuin muut. Nidepuut harottivat yleensä muutaman jalan mitan verran ilmassa. Mutta esimerkiksi varisintiaanit käyttivät niin pitkiä salkoja, että teltta oli melkein tiimalasin näköinen.
Tipin pohjakaava on yleensä tällainen: a = alttari, b = vuode, d = ovi, e = tuli, f = isännän paikka, g = vieraan paikka, v = polttopuut.