takaisin

pääsivulle

Carita Forsgren

Novelleja

 

takaisin

pääsivulle

OUDOT VIERAAT


1. maaliskuuta
Hei, uusi päiväkirja! Olet ensimmäiseni. Minun nimeni on Debora. Se on nimi jonka sain perheeltäni. Mieluiten kutsuisin itseäni Mowgliksi, lempikirjani päähenkilön mukaan. Kiplingin Mowgli on poika ja minä olen tyttö, mutta mitä sillä on väliä. Minäkin jouduin vauvana eroon vanhemmistani ja kaikista ihmisistä.
Täytin tänään 16 vuotta. Nyt on ilta, juhlat yhteistilassa päättyivät tunti sitten. Makaan sängyllä ja kirjoitan tätä kynttilänvalossa - viime päivinä on ollut sekä pilvistä että tuuletonta, joten generaattorivirtaa pitää säästää. Serkkuni yrittää saada unta viereisessä sängyssä ja huomauttelee koko ajan milloin aion sammuttaa kynttilän. Häntä harmittaa etten kerro mitä kirjoitan.
Serkkuni luulee että kirjoitan jotain salaista Achimista. Achimin nimi on oikeastaan Joachim, hän on 19-vuotias ja kotoisin Saksasta. Hän ohjelmoi tietokoneitamme ja on hirvittävän söpö, ainakin serkkuni mielestä. Serkkuni pelkää että vien häneltä mahdollisuudet Achimiin. Mitkä mahdollisuudet? Hän on yhdentoista. Minnehän piilottaisin tämän kirjan, ettei hän löydä sitä kun olen muualla? Pitää miettiä.

Kertoisinko perheestäni? Äitini Zara muutti lapsena pohjoiseen suuren mullistuksen aikaan, pakolaisena yhdessä siskonsa kanssa. Äiti pitää kirjoista yli kaiken, varsinkin jos niissä on runoja, ja hän vihaa miehiä yli kaiken, varsinkin jos he ovat suomalaisia. Isäni oli suomalainen ja olen kuullut ainakin viisi eri tarinaa siitä miten hän kuoli. Ainoa mies jota äitini sietää lähellään on Jyri, joka hankkii ja tuo hänelle säännöllisesti kirjoja. Jyri on kumma kyllä suomalainen, eli äiti ei aina ole niin kovin looginen.
Äidille on kertynyt niin paljon kirjoja, että hän lainaa niitä nykyään kaikille kiinnostuneille. Siitä on tullut hänen työnsä. Hän tekee tyhjiäkin paperiarkkeja joita sitoo kirjoiksi. Niitä hän antaa ihmisille jotta he voisivat merkitä tarinoitaan muistiin. Tämä kirja on hänen lahjansa minulle.
Tiedän että Jyri on rakastunut äitiini. Tätini Narinç ja serkkunikin tietävät sen. Tshk ja Krr-Krr näkevät sen, ehkä jopa selvemmin kuin muut. Vain äiti väittää ettei ole huomannut mitään. Niinpä. Jyri ei uskalla tehdä aloitetta, eikä äiti halua, tai ei tiedä haluavansa. (Tuo kuulostaa tasan yhtä sekavalta kuin mitä se on. Luulin että kirjoittaminen olisi helppoa, mutta ei se olekaan. Ainakaan minulle.) Ai niin, Jyri maalaa työkseen hyvin pieniä ja tarkkoja kuvia ihmisistä, sellaisia joita voi kuljettaa taskussa. Miniatyyrejä.
Narinç on äidin sisko, siis tätini. Narinç-täti on serkkuni äiti. Se sukuselvityksestä. Narinç-täti asuu meillä, mutta seurustelee vakituisesti Tuomon kanssa, joka ei asu meillä. En tiedä miksei. Enimmän aikansa Narinç-täti viettää suunnittelupalavereissa tai suurissa ja pienissä kokouksissa. He - Narinç ja Tuomo siis - keksivät joka kuussa uuden tavan valloittaa maailma takaisin ihmisille. Kukaan ei ole vielä toteuttanut paljoa, koska kaikki ovat joko keskenään eri mieltä tai sitten yhteydet toisiin keskuksiin katkeilevat.
Narinç-täti suuttuu kun sanon noin ja alkaa selostaa pitkänä luettelona, mitä kaikkea on jo saatu aikaan. Lopuksi hän kysyy, mitä minä hänen asemassaan tekisin ja onko itselläni yhtään kunnon ehdotusta, miten asiat toteutettaisiin paremmin. (Voi olla että on.)
(Käytänkö liikaa sulkumerkkejä?)
Mitä voin sanoa itsestäni? Käyn koulua ja teen työtä, niin kuin kaikki täällä jotka osaavat kävellä ja puhua. Jälkimmäinen - puhumisen opettelu - oli minulla isomman vaivan takana kuin ihmisillä keskimäärin, mutta siitä kerron toiste. Osaan ampua kaikenlaisilla aseilla aika hyvin, niin kuin kaikki yli kymmenvuotiaat täällä. Tietysti osaan itsepuolustusta ja ratsastusta ja Sun-Tzuta ja - äh, tämä käy tylsäksi. Kaikkein eniten pidän siitä miten kaikki toimii. Tuo oli huonosti sanottu. Yritän uudelleen: minusta on kiva ottaa selville mikä liittyy mihin.
Tämä on oman kappaleen arvoinen. Siis on mukava purkaa ja koota aseita. Tai tietokoneita. Tai ottaa selvää biologiasta ja genetiikasta ja evoluutiosta, niin että tietää miksi joku kasvi tai eläin on sen näköinen kuin se on. Tai miettiä miksi henkilöt käyttäytyvät jollain tavalla eikä jollain toisella tavalla tietyssä tilanteessa. Tai tajuta miksi maa kiertää aurinkoa, tai miten massa ja nopeus vetävät aikaa ja tilaa kiemuroille ja kuopille.
Ajattelen ajatukset ensin muuna kuin sanoina. Sitten kun näen ajatuksen mielessäni kokonaan, yritän sovittaa sen lauseisiin. Joskus yksi kieli on parempi kuin toinen: englanti sopii sellaiseen mitä en kehtaa ajatella suomeksi tai arabiaksi, saksa taas on hyvä filosofia-ajatuksi in. Kaverit eivät näytä ymmärtävän, kun yritän selittää tätä. Ennen luulin että kaikki tekevät samalla tavalla.
On toinenkin juttu minkä olen huomannut itsestäni. En ole kertonut tästä kellekään, koska se kuulostaisi liian kummalliselta. Tiedän joskus mitä tulee tapahtumaan. Aavistan miten asiat ratkeavat, miten tulee todennäköisimmin käymään.
Niin kuin eilen minusta tuntui, että Achim tulisi taakseni ruokalajonoon, ja niin kävi. Tai kun äiti hukkasi viime viikolla uusimman kirjansa (sen missä ikävänoloinen egyptiläisukko sanoo 1. sivulla olevansa kyllästynyt elämään ja jaarittaa sitä muutaman sata sivua), niin tiesin että hän löytäisi sen ennen pitkää. Toiset olivat äkäisiä, kun en auttanut etsimään kirjaa tai vaikuttanut mitenkään huolestuneelta sen suhteen.
En tiedä mistä ennalta-arvaamisen kyky johtuu. Ehkä se on kaikilla, mutta siitä ei vain puhuta. Onhan paljon muutakin mistä ei puhuta. (Se on minusta tosi ärsyttävää!)
Siitä tuli mieleeni. En ole kertonut paljon mitään meidän kamasseistamme, Tshkistä ja Krr-Krr’istä. Hekin kuuluvat perheeseen, jollain lailla. Ainakin he asuvat meillä.
Minä en pidä Krr-Krr’istä. Hän on äitini tuttuja ajalta ennen kuin hän löysi minut, niin kuin Jyrikin. Äiti luottaa Krr-Krr’iin, enimmäkseen. Minusta taas tuntuu että Krr-Krr koko ajan suunnittelee jotain mielessään. Ihan kuin hän arvioisi meitä kaikkia, kuin olisimme tavaroita kiertokauppiaan kassista. Minun tulee kylmä silloin kun hän on lähettyvillä.
Tshk on Narinç-tädin ystävä ja mukavampi kuin Krr-Krr, omalla tavallaan. Tshk on koko ajan vähän hermostunut ja epävarma, pelkää loukkaavansa jotakuta väärillä sanoilla. Hän on kamalan uskovainen ja on siitäkin hermostunut ja epävarma. Hän pelkää loukanneensa henkiä puhuttuaan väärään aikaan väärille henkilöille. Joskus Tshk yrittää käännyttää meitä tai muita keskuksen ihmisasukkaita uskoonsa, mutta tähän asti vähällä menestyksellä - varmaan osittain siksi ettei juuri kukaan tajua mitä hän sanoo. Hänen suomensa on hirveää ja se on ainoa ihmiskieli mitä hän jotenkin osaa.
Kysyin joku aika sitten Krr-Krr’iltä, miten hän suhtautuu henkiin, joista Tshk aina jaksaa puhua. Krr-Krr sanoi ensin mukavaan tapaansa suurin piirtein näin:
- Älä nimitä minua Krr-Krr’iksi. Tiedät ettei se ole nimeni.
Kamassien mielestä on epäkohteliasta antaa toisille henkilökohtaisia nimiä. He sanovat ennemmin “Se-joka-on-nyt-nukkumassa” tai “Se-joka-seisoo-puun-luona”, tai muuta vastaavaa. Tai sitten he viittaavat sukulaisuussuhteisiin. He kutsuvat vain eläimiä erisnimillä.
- Tshk ja Krr-Krr ovat siis sukuhenkienne nimiä? minä intin, muistellen jotain mitä Tshk oli selittänyt.
- Ei, ne ovat ihmisten suuhun sopivia väännöksiä alkuperäisistä nimistä, vastasi Krr-Krr aikoen jo kävellä pois.
- Mutta ovatko henget todellisia?
- Ne ovat olemassa niille jotka aistivat ne, Krr-Krr sanoi lähes täydellisellä suomen kielellään, jossa on pelkkä aavistus sihinää.
Halusin kysyä vielä lisää hengistä, mutta Krr-Krr sanoi olevansa väsynyt.
- Leikkaus joka minulle tehtiin tänne tullessani ei onnistunut aivan täydellisesti, hän selitti. - Kipu on liian suuri, jotta voisin puhua enempää. Keskustellaan myöhemmin lisää.
Minun melkein kävisi sääliksi Krr-Krr’iä, jollei hän olisi niin ällöttävä. Sekä Narinç-täti että äiti ovat varoittaneet, että hän pelailee mielellään psykologisia pelejä ja yrittää tarkoituksella saada toisen sympatiat puolelleen. Mutta kuka ei sitä joskus itsekin tekisi?
Kipu jota Krr-Krr valitti oli kumminkin todellista, vaikka luulen että se on yhtä kovaa kaikilla keskuksen kamasseilla. Toiset puhuvat siitä peitellymmin kuin Krr-Krr. “Hinta jonka maksamme”, he sanovat. Nykyään jo yli puolet leikatuista selviää hengissä. Se on hyvä prosentti, sanovat molemmat keskuksen lääkärit.
Huomaatko, päiväkirja (Ketä oikein puhuttelen kun sanon noin? Kuulostaa tyhmältä.) - miten käytän koko ajan sanaa kamassi enkä sitä toista nimitystä, niin kuin eräät vielä nykyäänkin tekevät. Eivät kamassitkaan sano meitä enää eläimiksi-jotka-katsovat-takaisin tai eläimiksi-jotka-eivät-ole-eläimiä, edes keskenään puhuessaan. (Osaan heidän kieltään, joten olen kuullut.) He sanovat meistä m’nsh - germaanisperäinen sana sopii äänteiltään heille paremmin kuin muut. Människa, mensch, m’nsh. Selkeää, sikäli kuin vokaalittomuus ei häiritse.
Kun puhumme englantia, sanomme heistä että he ovat the kah’mash, tai joskus kah’mish. Heidän kielellään se tarkoittaa outoa vierasta talossa, tai muukalaista josta ei tiedä onko hän ystävä vai vastustaja. Outoja vieraita he ovat. Monet ihmiset täällä ja muissa keskuksissa - ja vielä useammat ulkopuolella - eivät luota heihin. Eikä ihme.
Kun täällä tulee riitoja ihmisten ja kamassien välille, on monilla tapana tulla minun luokseni ennen kuin riitely kasvaa tappeluksi. Ärsyttävää. Pienenä en ymmärtänyt miksi he tulivat ja mitä he minusta halusivat ja se kaikki pelotti. Nyt ymmärrän oikein hyvin ja enimmäkseen se suututtaa. Olen heille vain esimerkki jostain.
- Katsokaa Deboraa, ihmiset sanoivat aluksi. - Tuollaisia ne haluavat tehdä kaikista lapsistamme.
- Katsokaa, he sanoivat kun aloin oppia puhumaan. - Meillä on sittenkin toivoa.
- Katsokaa, sanoivat kamassit ihmisille kun Krr-Krr teki puheestani sujuvaa. - Jotkut meistä ovat teidän puolellanne.
- Katsokaa muualle kuin minuun, sanon minä heille kaikille nykyään. - Minulla on omakin elämä. Painukaa minne huvittaa.
(Joo joo, varmaan sanon! Tuo on se mitä haluaisin sanoa, jos kehtaisin. Yleensä olen hiljaa ja käännyn pois.)
Sellaista on elämäni nyt. Sanoinko jo että Achim huomasi minut ihan oikeasti tänä iltana, juhlan aikana? Me puhuimme ainakin kymmenen lausetta. Luulen että söpöintä hänessä ovat silmät. Narinç-täti oli lainannut punaista pukuaan minulle ja se istui hyvin, varsinkin rintojen kohdalta. Ehkä Achim huomasi minut punaisen puvun takia.14. elokuuta
On kulunut puoli vuotta siitä kun viimeksi kirjoitin. Narinç-täti ja Tuomo menivät eilen kihloihin. Kirjoitan näköjään vain kun on ollut juhla.
Narinç-täti, serkkuni ja Tshk aikovat muuttaa Tuomon asuntoon tämän jälkeen, pois meiltä. Se on hyvä, koska täällä on viime aikoina ollut vähän ahdasta. Jyri nimittäin asuu meillä nykyään aina silloin kun ei ole maalausmatkalla.
Ei siinä mitään, me olemme kaikki iloisia äidin puolesta. Vaikka äiti sanookin etteivät he varsinaisesti seurustele. Me muut olemme lyöneet vetoja, milloin he alkavat seurustella varsinaisesti. Molemmat kamassit uskovat ettei siihen mene kauaa, kun taas Narinç-tädin mielestä saamme vielä odottaa pitkän aikaa.

Minä olen omasta mielestäni edistynyt Achimin suhteen. Tänäänkin kun ohjelmointitunti päättyi, jäin ainakin kymmeneksi minuutiksi juttelemaan hänen kanssaan! Me puhuimme siitä miten viestiyhteyksiä toisille mantereille voisi parantaa, ja minä kerroin siitä uudesta salaa laukaistavasta satelliitista, josta olin kuullut Narinç-tädiltä.
Achim olisi halunnut puhua pitempään, mutta minun piti mennä budotunnille. Kunpa hän tajuaisi pyytää minua treffeille. Jos minä pyydän ensin, hän varmaan vain nauraa sille kuinka kömpelö olen. Hän on niin paljon vanhempi kuin minä, kolme vuotta!
15. elokuuta
Achim pyysi minua treffeille!!! Kunpa olisi jo huomisilta!! (Äiti sanoo että huutomerkkiä on käytettävä harkiten. No minä harkitsin ja päätin että tuossa on hyvä paikka.)
(Suluistakin äiti varoittaa.)

Tuomo aikookin muuttaa meille, yhdessä ikivanhan raidallisen kollikissansa kanssa. Asuntomme sijaitsee paremmin kuin Tuomon kämppä, tänne on helppo louhia laajennusosa. Sitä paitsi Tuomon luona ei ole ennestään kamassisäilöä, jota Tshk olisi tarvinnut.
Keskukseen on tullut lisää väkeä viime aikoina ja he tarvitsevat asuntoja. Äiti on huolissaan siitä, riittääkö kaikille keskukseen tulijoille ruokaa. Miksei riittäisi, viljelyluolissahan kasvaa vihanneksia lattiasta kattoon, kaikki seinätkin ovat viljelypintana.

Tuomon kissa kuulemma pissaa nurkkiin. Kivaa.


17. syyskuuta
Olemme seurustelleet Achimin kanssa kuukauden. Äidin mielestä meidän ei pitäisi mennä niin usein ulos maan pinnalle, mutta minne muualle menisimme? Keskuksessa ei ole montaa tarpeeksi rauhallista paikkaa. (Meillä kotona ei sentään enää ole rakennustyömaata, se meteli oli kamalaa.) Sitä paitsi me emme ikinä mene kauas ja pysyttelemme hyvin piilossa. En minä pöljä ole. Äiti varoittaa aina ansoista ja minä sanon aina että osaan kyllä varoa.
Sitä paitsi täällä keskuksessa on tylsää.
Kurssikaverit ovat kateellisia että sain napattua Achimin itselleni ensimmäisenä. Serkkuni on tosi kiukkuinen!
Meitä kaikkia on käsketty olla tarkkaavaisempia kuin ennen. Tietovuoto, joka on vaivannut keskusta jo vuoden, on käynyt pahemmaksi viime viikkoina. Eniten epäillään kamasseja, tietenkin. Sama juttu joka kerta.
Eilen illalla ovellemme ilmestyi joukko väkeä, joita emme ennestään kovin hyvin tunteneet, suurin piirtein kymmenen ihmistä. He kysyivät äidiltä, missä meidän palvelijamme olivat. Äiti sanoi - niin kuin hän aina sanoo - ettei meillä mitään palvelijoita ole.

Ei pitäisi olla yllätys, että meillä kotona ollaan tarkkoja sanoista. Äiti sanoo aina kaikille meillä käyville vieraille, että palvelijoille maksetaan palkkaa, joten Tshk ja Krr-Krr eivät ole sellaisia. Mitä he ovat?
Tshk todella käyttäytyy niin kuin olisi meillä töissä. Hän järjestelee paikkoja, laittaa ruokaa, pesee pyykkejä ja siivoaa melkein kiusaksi asti. Hän kyselee jatkuvasti - lähinnä Narinç-tädiltä - mitä voisi tehdä puolestamme. Jollei Tshk’ille ole mitään tekemistä, hän näyttää niin onnettomalta että meidän on pakko keksiä jotain pelkästään hänen mielikseen. Kuitenkin hän on keskuksen paras geologi ja säätieteilijä silloin kun ei jankuta elävien ja kuolleiden hengistä. Siinä olisi työtä tarpeeksi.
Entä Krr-Krr? Hän hoitaa kurssiryhmien opetuksen ilman mutinoita ja niin hyvin, että kaikki keskuksessa osaavat jo ainakin alkeet kamassinkielestä. Meillä kotona hän ei tee mitään, ellei erikseen pyydetä. (Siinä hän on aika lailla samanlainen kuin serkkuni.) Kun olin seitsemän vanha, muistan miten äiti pitkän riidan jälkeen sai Krr-Krr’in opettamaan minut puhumaan kunnolla.
- Mikset voi uskoa ettei se koskaan onnistu? kysyi Krr-Krr.
- Sinä saat sen onnistumaan, sanoi äitini. Hän roikotti Krr-Krr’iä muistakseni juuri silloin ylösalaisin. Äidillä on sellainen tapa aina välillä, miesten ja kamassien suhteen. Narinç-täti nimittää sitä “Zaran piileviksi psykopaatin taipumuksiksi”.
Joka tapauksessa Krr-Krr’iä pitää suostutella kunnolla ennen kuin hän tekee mitään. Muutenkin hän käyttäytyy kuin olisi suuri marttyyri, joka kärsii jaloudestaan. Se varmaan liittyy siihen tapaan, jolla hän alun perin tuli keskukseen.
Juuri Krr-Krr’in se eilinen väkijoukko halusi nähdä. He epäilivät häntä tietovuodosta.
- Tulkaa muuna aikana, sanoi Narinç-täti, joka oli myös tullut ovelle katsomaan mistä oli kyse. - Meidän kamassimme o vat siellä missä heidän kuuluukin olla tähän aikaan illasta: omassa säilössään. Olisi sopimatonta pyytää heitä tulemaan ulos.
Ihmiset mutisivat vähän aikaa jotain keskenään.
- Vielä lapsia samassa asunnossa...
- Se lapsi varsinkin...
Lopulta he sanoivat palaavansa toisena päivänä, jonain iltapäivänä. Me huokasimme helpotuksesta, kun väki vihdoin ja viimein lähti pois. Kuka olisi uskonut, että säilö oli tosiaan kamasseille turvapaikka tällä kertaa. Ja miksi he sanoivat minua lapseksi?
Suunnilleen kerran vuodessa keskuksessa nousee väittely säilöjen tarpeellisuudesta. Jotkut sanovat, etteivät säilöt näin käytettyinä ole tarpeeksi turvallisia - he haluaisivat kaikki kamassit täällä jatkuvaan seurantaan, mieluiten kokonaan lukkojen taakse. Aika harvat uskaltavat avoimesti vastustaa säilöjä ja vaatia kamasseille suurempia vapauksia. Useimmat myöntävät, ettei järjestely ole täydellinen, mutta hyväksyvät säilöt välitien ratkaisuna.
Niinpä meilläkin Tshk ja Krr-Krr joutuvat joka ilta viimeistään puoli yhdeksältä menemään siihen pieneen huoneeseen tai oikeastaan komeroon, jota sanomme säilöksi. Raskaan metallioven saa auki vain ulkopuolelta. Me emme saa avata säilön ovea ennen aamuseitsemää, missään tapauksessa. Inhottavaa, mutta minkäs teet. “Missä kulkee oikeudenmukaisuuden ja kostonhimon raja?” kysyy Narinç-täti usein, varsinkin pitäessään suuren kokouksen puheitaan, joista melkein kaikki osanottajat liikuttuvat.
Krr-Krr’iä on epäilty ennenkin. Hän saapui keskukseen saman vuorokauden aikana kuin äiti ja minä, seurattuaan meidän jälkiämme lumessa. Hän oli huonossa kunnossa. Vartijat olisivat ampuneet hänet saman tien, ellei hän olisi puhunut niin selvästi ihmiskieltä, pyytäen saada nähdä äitini, anoen turvapaikkaa. Äiti sanoi että hän voisi jäädä, samoilla ehdoilla kuin muutkin kamassit täällä. Krr-Krr suostui.
Keskuksen molemmat lääkärit (heitä on aina sama määrä, yksi ihminen ja yksi kamassi) pakkasivat liikkuvan leikkaussalin mukaansa kahteen rinkkaan ja kyyditsivät Krr-Krr’in kovaa vauhtia muutaman kilometrin päähän keskuksesta. He irrottivat hänen suojapukunsa ja leikkasivat paikantimen pois hänen sisältään. Niin on pakko tehdä kaikille kamasseile jotka tahtovat liittyä meihin. Kaikki eivät selviä hengissä edes puvun irrottamisesta. Onnekkaimmille jää paleltumisvammoja sekä lopuksi elämää iso vuotava haava, joka ei koskaan umpeudu kokonaan.
(sydän- ja kukkapiirroksia)
Mistä olin kirjoittamassa? Aloin ajatella muita asioita tässä välissä. Enimmäkseen ajattelin Achimia, myönnetään. Huomenna me menemme taas metsäpaikkaamme, jollei sada. Kohta on liian kylmä tavata kunnolla ulkona.
Ai niin, Krr-Krr. Hän on ainoa kamassi, joka on tullut tänne sillä tavalla yhtäkkiä, ilman että siitä olisi sovittu etukäteen. Eikä hän käyttäydy kovin viehättävästi, niin kuin olen kertonut. Toisaalta hän on yhtä tylsä sekä ihmisiä että omanlaisiaan kohtaan.
Lopetan nyt tähän. Kirjoitan taas kun jotain mielenkiintoista tapahtuu. (Melkein turha toivo!)


20. syyskuuta
Ei ole kulunut viikkoakaan kun viimeksi kirjoitin. Nyt on tapahtunut kaikenlaista, suurin osa siitä mielenkiintoista.
Me olemme yötä oikeassa talossa. Tämä on puusta tehty, yli sata vuotta vanha ja hylätty, niin kuin useimmat talot täällä päin. Täällä on ullakko ja alakerrassa takka johon emme varmuuden vuoksi laita tulta. Makuupussien lämpö saa riittää meille.
Keskuksen tilanne alkoi käydä vaaralliseksi. Krr-Krr’in syyttelijät palasivat seuraavana päivänä, juuri kun olin Achimin kanssa metsässä. Serkkuni kertoi heistä illalla tultuani takaisin. Menin heti puhumaan äidin, Jyrin, Narinç-tädin ja Tuomon kanssa.
- Miksette kertoneet minulle, että he syyttivät minuakin, Krr-Krr’in lisäksi? kysyin heiltä. He istuivat naamat vakavina pöydän ääressä, katsoivat ensin toisiinsa ja sitten minuun.
- Me aioimme kertoa, sanoi Narinç-täti. - Mietimme juuri mitä voimme tehdä.
- Miten he kehtaavat edes sanoa sellaista, sanoi äiti nousten pöydästä ja alkaen kävellä ympäri huonetta. - ‘Ei tyttäresi varmaan pahaa tarkoita, mutta ymmärräthän hänen taustansa’... Ovat vielä olevinaan ystävällisiä.
- Missä Krr-Krr on? minä kysyin. Serkkuni oli sanonut, että hänet oli viety jonnekin.
- Hän on putkassa, sanoi Tuomo.
- Meidän säilömme ei muka kelvannut, sanoi Narinç-täti. - Meidän on lähdettävä täältä. Heti huomisyönä haemme Krr-Krr’in ja häivymme.
- Miksei jo tänä yönä? kysyi Jyri.
- Tänä yönä he odottavat meidän tekevän jotain, Narinç-täti vastasi. - Huomenna he epäilevät vähemmän, varsinkin jos käyttäydymme normaalisti.
Äiti tuli takaisin pöydän ääreen, vielä vihaisemman näköisenä kuin aikaisemmin. Hän pysähtyi Narinç-tädin eteen. Arvelin että nyt oli tulossa yksi isoista riidoista äidin ja Narinçin välillä. Toivoin ettei kumpikaan sisaruksista tällä kertaa heittelisi tavaroita, ainakaan niin että mitään menisi rikki.
- Totta kai sinä ehdotat pakenemista, Narinç. Sinä olet aina juoksemassa karkuun kun tulee vähänkin vaikeaa. On muitakin tapoja käsitellä ongelmia.
- Ai? Uskotko että järkevä keskustelu auttaa tässä tapauksessa? Minä luulen ettet sinä halua jättää kirjojasi, sen takia kiukuttelet.
Siinä vaiheessa minä suutuin heille kaikille. Nyt jälkeen päin tuntuu että olin vähän lapsellinen, mutta tarkoitin mitä sanoin. Huusin ett&au ml; miksei kukaan kysynyt minun mielipidettäni, enkö minä ollut kenenkään mielestä tärkeä. En jäänyt kuuntelemaan mitä heillä oli vastattavaa, vaan painuin pois.
Myöhemmin illalla äiti tuli vuoteeni viereen hieromaan sovintoa, niin kuin hän tekee kun olemme riidelleet. Minä olin kuuntelevinani, mutta samalla suunnittelin mielessäni mitä seuraavana päivänä tekisin.
Kerroin päivällä Achimille mitä olin ajatellut ja hän piti sitä hyvänä suunnitelmana. Hän itse tarjoutui mukaan ennen kuin ehdin edes kysyä. Kävin kotona pakkaamassa välttämättömät tavarat. Tapasimme metsässä jonkin matkan päässä keskuksesta, sopimassamme paikassa. Sieltä jatkoimme matkaa tähän tyhjään kylään.
Achim kysyy saisiko hän lukea mitä kirjoitan. Sanon että kirjoitan suomeksi, ettei hän ymmärrä siitä. Hyvä että voin sanoa niin. En halua että oikeastaan kukaan lukee tätä, minun lisäkseni. Ei edes Achim, vaikka hän on mukava ja ihanin mies mitä on.
Kohta pitää mennä nukkumaan, sillä lampun virta ei riitä pitkäksi aikaa. Kirjoitan yhden asian vielä. Minun mielestäni tämä oli hyvä ratkaisu. Kerron huomenna minkä takia, kun on taas valoisaa.
21. syyskuuta
Aamu.
En tiedä missä Achim on. Hän ei ollut vieressäni kun heräsin. Siitä on nyt tunti. Kaikki hänen tavaransa ovat täällä. Laitoin sikurijuomaa retkikeittimellä ja söin pari protekeksiä aamiaiseksi. Tein pienen kierroksen ulkona (Siellä on kylmä! Yöllä oli pakkasta.) ja tulin takaisin sisälle. Illalla pystyttämämme aurinkopurje oli kerännyt sen verran voimaa aamun valosta, että saatoin laittaa lämmittimen päälle tähän huoneeseen. Kohme on nyt häipynyt sormistani sen verran, että kynä pysyy kädessä. Katselen välillä ikkunasta. Voisin mennä penkomaan ullakkoa, katsomaan löytyykö sieltä mitään, vaikka vanhoja kirjoja äidille.
Tuolta Achim tulee!
Iltapäivä. (Äiti sanoo että alleviivauksia tekstissä pitäisi välttää, mutta tämä on tärkeää.)
En tiedä mitä ajatella. Kaikki on muuttunut. Vaikka kaikki näyttää samalta, mikään ei ole samaa kuin eilen. Kuin ennen.
Kyyristelen ullakon kierreportailla, kaikkein pimeimmässä sopessa. Rappunen jolla istun on punaiseksi, oikeastaan punaruskeaksi maalattua puuta. Maalipinta on halkeillut yllättävän vähän vuosikymmenten aikana. Askelten jättämää kulumaa näkyy vain portaan reunassa, missä alemmat maalikerrokset ja harmaa puu tulevat näkyviin. Seinät on päällystetty vihreäraitaisella paperitapetilla. Täällä haisee pöly enemmän kuin muualla talossa.
Tuntuu hyvältä kuvailla jotain mikä on arkista, lähelläolevaa muttei läheistä sisältä. Niin kuin rappusia. Itkettää taas.
Itken.
Äiti ja Narinç-täti huutavat minua alakerrassa. Eivät tiedä minne menin. Kohta he löytävät minut täältä, pyytävät varmaan mukaansa ulos. Haluavat lohduttaa. Minä en tahdo lohdutusta, ei se kumminkaan auttaisi. Ei nyt.

Myöhemmin.
Lähdin heidän mukaansa. Annoin heidän lohduttaa. Aurinko paistoi matalalta, kun kävelimme talon villiintyneessä puutarhassa. Lehdet alkavat kellertää. Omenoita oli paljon; söimme niitä. Minä itkin vähän lisää.
- Rakastitko häntä? kysyi Narinç-täti. En osannut vastata. Halusin kertoa ettei tässä ollut kyse siitä rakastinko vai enkö. Yllätyin että äiti osasi sanoa mitä ajattelin:
- Sinä luotit häneen. Et odottanut että hän tekisi näin.
- Niin, myönsin. - Menin luottamaan. Tyhmää.
Taisin taas itkeä. Äiti jatkoi:
- Ei se tyhmää ollut, kokematonta vain. Me kaikki olemme käyneet sen lävitse: jossain vaiheessa matto kiskaistaan alta pois. Mutta ei elämä lopu, vaikka siltä tuntuu. Sinä kuljit ovesta, tervetuloa maailmaan.
- Äitisi osaa löytää joka tilanteeseen jotain pirteää sanottavaa, totesi Narinç-täti. - Zara, sinä kuulostat siltä kuin kehenkään ei voisi luottaa pätkääkään.
- Koetan olla realisti.
Kun Achim lopulta tuli takaisin, kysyin häneltä missä hän oli ollut. Kiertelemässä paikkoja, hän vastasi ja sanoi usein käyvänsä pitkillä aamukävelyillä. Hän lämmitti uudelleen sen mitä sikurista oli jäljellä. Arvelimme, että jos toiset olivat lähteneet keskukselta heti aamunkoitteessa, he olisivat täällä puolenpäivän tienoilla. Meillä oli muutama tunti aikaa ennen sitä. Päätimme käyttää alkuosan siitä perusteelliseen rakasteluun.
Lukemissani ja kuulemissani romanttisissa tarinoissa ei ikinä mainita, kuinka tahmeaa naiminen oikeasti on. Saati että annettaisiin käytännön vihjeitä miten tehdä se niin ettei jää jälkiä.
Jälkeen päin menimme istuskelemaan talon kuistille, jonne aamupäivän aurinko sopivasti paistoi. Tuntui kuin meidät olisi vähäksi aikaa irrotettu muusta maailmasta. Vain me kaksi olimme oikeasti olemassa, ja puutarha, ja talo meidän takanamme. Achim istui alemmalla rapulla, minä ylemmällä. Lepuutin jalkojani hänen olkapäillään.
- Sano että tein oikein, pyysin Achimilta.
- Sinä teit oikein.
- Tunnen Zaran tarpeeksi hyvin, jatkoin. (Sanon äitiä Zaraksi silloin kun en ole hänen kanssaan kahden.) - Tämä on ainoa keino, ei hän muuten muuta mieltään. Jos minä lähden ensin, Zara taipuu Narinç-tädin ja toisten suunnitelmiin. Ja jätinhän minä lapun. He tietävät tulla tänne.
- Olet sanonut tuon jo kymmenen kertaa tai useammin, sanoi Achim, suudellen minua. - Puhutaan muusta.
Pöyhin hänen tukkaansa sormillani ja kysyin, mistä hän halusi puhua.
- Et ole koskaan kertonut ajastasi ennen kuin tulit keskukseen, sanoi Achim.
Hän tarkoitti aikaa ennen kuin opin puhumaan. Siitä kaikki haluaisivat kuulla minun kertovan: viidestä vuodesta jotka vietin kamassien luona. Sanoin Achimille - niin kuin olen sanonut muille sitä ennen - ettei ole paljoa kerrottavaa, koska muistan niin vähän. Hän pyysi kertomaan edes jotain. Mitä tahansa.
En olisi halunnut sukeltaa niin kauas menneeseen, mutta suostuin siihen Achimin mieliksi. Kerroin tuoksuista ja mauista, joiden alkuperä tuntui olevan niin syvällä että niiden täytyi olla tuolta ajalta. Kerroin toistuvasta painajaisesta, jossa äitini ja isäni kohtaavat toisensa. Kuulin myöhemmin että olin paikalla silloin kun isäni kuoli, samoin kuin Krr-Krr. Painajaisen täytyy olla siitä hetkestä peräisin.
- Voinko kysyä jotain? sanoi Achim kun olin kertonut sen vähän mitä pystyin. Nyökkäsin. Jostain syystä itketti vähäsen.
- Vihaatko koskaan vanhempiasi?
Se tuli yllätyksenä. Achim oli sanonut sen hiljaa, katsellen pihan villiintyneitä ruusupensaita, muttei minua.
- Miksi kysyt? sanoin niin kuin en olisi tajunnut mitä hän tarkoitti. Ehkä aavistin että hän halusi kertoa jotain itsestään. Niin kuin hän tekikin.
- Sinut annettiin pois vauvana, Achim totesi. - Minä... Meidän kylässämme West-Falenissa oli tapana... Kun vanhin lapsista täytti viisi vuotta he...
Achimin katkeilevasta selityksestä sain selville, että jokaisen perheen esikoinen - tyttö tai poika - oli viimeistään viisivuotiaana annettava kamasseille. Achimilla oli ollut isoveli.
- Äiti ja isä piilottivat hänet. Kun kamassit tulivat, heille väitettiin että veljeni oli kuollut. Minut vietiin hänen sijastaan. Enää en vihaa vanhempiani, mutten ole antanut sitä heille anteeksi.
Achim sanoi sen rauhallisesti, saksan-kuuloisella englannillaan. Minä olisin sanonut sellaisen asian toisella tavalla. Tai - itseni tuntien - olisin ollut hiljaa. Halasin häntä, tiesin että hän tarvitsi sitä. Odotin että hän olisi alkanut nyyhkyttää. Niin ei käynyt.
- Kamassien luona ei ollut niin vaikeaa kuin odotin, Achim jatkoi. - Siellä tunsin että minua tarvittiin. Kaikista pidettiin huolta. Meistä välitettiin.
Aloin ihmetellä itsekseni, millaisessa paikassa Achim oli oikein elänyt. Useimpien kamassien hoteissa olleiden kertomukset eivät kuulostaneet tuolta, alkaen omasta perheestäni.
- Jos sinulla oli siellä niin mukavaa, miksi pakenit? kysyin häneltä. Hän kohautti hartioitaan, puolittain hymyillen.
- En minä oikeastaan paennut, hän vastasi.
Eräs epämiellyttävä ajatus alkoi kasvaa sisälläni. Nousin rappusilta väittäen että minun oli tullut kylmä ja menin sisälle. Toivoin ettei Achim tulisi perässäni, mutta mitä muutakaan tekemistä hänellä olisi ollut.
Aloin viikata ja rullata makuupussejamme kokoon, jotta sormillani olisi ollut tekemistä. Meidän molempien tuoksut tuntuivat pusseissa vielä. Alapääni alkoi hyräillä itsekseen, minusta riippumatta, muistellen hetki sitten laulamaansa laulua ja toivoen lisää. Minä olin eri mieltä. Yritin saada yhtä ikkunoista auki, jotta huoneen ummehtunut ilma vaihtuisi tuoreempaan. Ikuvanhat puupuitteet olivat turvonneet ja vääntyneet niin kieroon etteivät voimani riittäneet avaamiseen. Achim tuli apuun, vaikken olisi halunnut.
Yhdessä rehkien saimme työnnettyä ikkunan auki.
- Uskotko sinä ihmisiin? kysyi Achim minulta.
- Miten niin? Mitä tarkoitat?
Achim alkoi puhua keskuksesta, siitä miten kaikki siellä kyräilivät toisiaan, juonittelivat, yrittivät päästä parempaan asemaan polkemalla muita. Väitin vastaan, etteivät kaikki siellä olleet sellaisia. Hänen mielestään liian harva oli erilainen.
- Sinuakin he epäilivät ja syyttivät, vaikket ollut tehnyt mitään. Kamassit ovat oikeassa: ihmiset ovat sokeita. Mutta sokeakin pärjää, jos saa opastusta.
Achim kuulosti siltä kuin olisi ollut harjoitellut sanomansa lauseet etukäteen. Ainakin hän oli miettinyt ja pyörittänyt niitä mielessään monet kerrat, siitä olin varma. En voinut enää kätkeä ajatuksiani, itseltäni tai häneltä.
- Sinä välitit keskuksen tietoja eteenpäin. Sinä olit se vuoto.
- Niin, hän myönsi. - Minusta se oli oikein. Mutta en minä jatka sitä enää.
- Oletko muuttanut mielesi?
- Tiedustelu ei ole enää tarpeen, hän sanoi sulkien ikkunan. - Kävin aamulla releeasemallani kertomassa viimeisimmän tilanteen. Evakuointialukset tulevat iltapäivällä viemään keskuksen väen pois.
Siihen asti olin onnistunut pysyttelemään rauhallisena, korkeintaan olin vilkuillut sivusilmällä mistä löytyisi tarpeen mukaan kättä pitempää tai suojautumispaikkaa. Tämä oli juuri sellainen yllättävä tilanne, jollaisen varalta budo-sensei käski alituiseen olla valmiina. Hengitä. Älä anna tunteiden viedä. Ole itse rauhallinen. Keskity tekniikkaan ja ennakoi. Pelottele vastustajaasi, hämää häntä, löydä hänen heikko kohtansa. Mikä tahansa voi olla ase.
Toisin sanoen menetin itsehillintäni täysin. Huusin ja kirosin minkä pystyin. En viitsi toistaa sitä kaikkea tässä sanasta sanaan. Achim katsoi minua hämmästyneen näköisenä.
- Minä luulin että ymmärtäisit, hän sanoi. - Perheesi on lähtenyt sieltä hyvissä ajoin, ei heille käy kuinkaan. Ajattelin että sinulle voisin kertoa. Että olisit samalla puolella kuin minä. Sen takia mitä sinulle tapahtui lapsena.
- Sinä olet samanlainen kuin kaikki muut, huusin Achimille. - Minä sanoin etten edes muista siitä ajasta mitään. Miten voisin sen perusteella olla kenenkään puolella, paitsi itseni? Miksei kukaan usko, mikset sinäkään voi uskoa etten ole mitenkään erikoinen? Pysy kaukana minusta!
Achim oli ulko-oven puolella huonetta. Ehkä jos yrittäisin ulos ikkunan kautta? Me pälyilimme toisiamme kuin tappeluun valmistautuvat kissat.
- Sinä olet toisenlainen, sanoi Achim hiljaa. Hän ei ollut koko aikana korottanut ääntään. - Usko pois. Muut ihmiset huomaavat sen sinussa, vaikket itse sitä tajua.
Hän kaappasi minua vyötäisistä ennen kuin ehdin hypätä ikkunalasista lävitse. Kamppailimme hetken verran. Minä olen hyvä, mutta niin oli hänkin. Ketteryydessä olimme samanveroisia, ja osasimme keskittää yhtäläisesti voimia - joita hänellä oli enemmän. Hän sai minut kohta kammettua mahalleni ja naulittua pätevällä otteella lattiaa vasten.
- En olisi saanut menettää malttiani, sanoin enemmän itselleni kuin hänelle.
- Tiedän että haluat mennä varoittamaan keskuksen väkeä, Achim sanoi, yhä rauhallisella äänellä. (Hän osasi tapella hermostumatta - toisin kuin eräät!) - Tuskin he sinua uskoisivat, vaikka ehtisit sinne.
- Päästä minut, sanoin. Hän ravisti päätään. Lupasin etten lähtisi minnekään. Hän ei uskonut minua, mikä ei ollut yllätys.
Silloin - miten selittäisin tämän? Tshk sanoi että se saattaa olla muutakin kuin pelkkää omaa kuvitelmaani, joten yritän kuvailla miltä minusta tuntui. Eli: maatessani siinä Achimin tasaisessa puristuksessa (hän käytti voimaansa vain sen verran kuin oli tarpeen, ei enempää) nousi sisälläni jokin minkä olemassaolosta tulin silloin vasta tietoiseksi, jotain mikä oli ja ei ollut osa minua. Se pyrki ulos suustani kamassinkielisinä sanoina, jotka kerran lausuttuina muuttaisivat kaiken, sen verran tiesin.
Ennen kuin ehdin sanoa mitään kerkisi Achim napauttaa minua kevyesti takaraivoon, juuri siihen pisteeseen josta lähtee taju. Hei hei, olin poissa.
Herätessäni näin ensimmäisenä Tshkin ja Krr-Krr’in rumat kasvot, sikäli kuin niitä voi kasvoiksi nimittää.
- Tallella vielä, sanoi Tshk sekavaan tapaansa. - Palasi matkalta, ei enää poissa, enää tässä ja pieni osa muualla.
- Zara, hän on tajuissaan taas, kutsui Krr-Krr äitiäni, jonka nopeat askeleet kuulin takaani. Narinç-täti ja Jyri tulivat myös luokseni, samoin serkkuni ja Tuomo.
He kysyivät mitä oli tapahtunut ja minä kerroin. He eivät tienneet minne Achim oli mennyt; heidän saapuessaan taloon hän oli jo ollut poissa. Kerrottuani kaiken minkä tiesin päätettiin, että Tuomo lähtisi varoittamaan keskusta, tai ainakin yrittämään. Hän on meistä nopein ja hänen sanaansa luotettaisiin enemmän kuin meidän muiden.
Molemmat kamassit puolestaan lähtivät Achimin perään. Niin sovittiin, koska Tshk on paras jäljittäjämme - hän pystyy aistimaan mistä joku on kulkenut - ja koska Krr-Krr puolestaan osaa toimia tarpeen vaatiessa tarkkaan ja tehokkaasti.
Olen kirjoittanut tätä niin että se näyttää yhdeltä pötköltä, niin kuin olisin tehnyt sen yhtenä ja samana päivänä. Olemme viipyneet tässä talossa viikon verran ja olen joka päivä kirjoittanut vähän lisää. Lokakuu on alkanut, vaikkei sitä vielä ilmoista huomaa. Nyt sataa.
Tuomo tuli takaisin alkuviikosta. Hän oli päässyt keskukselle liian myöhään, siellä ei ollut ketään. Hän kertoi miten aavemainen tunnelma siellä oli ollut, kun ihmisten tavarat ja vaatteet olivat olleet tallella ja kanttiinin pöydissä oli vielä ruokaa jäljellä. Kaikki salaisiksi tarkoitetut paperit ja laitteet oli tietysti viety pois. Kamassien turvasäilöt olivat tyhjiä. Tuomo viipyi pari päivää paikan päällä, keräten varusteita ja yrittäen löytää mitään johtolankaan viittaavaa. Äiti itki kuullessaan että asunnossamme oli ollut kaikki muu tallella paitsi kirjat.
Krr-Krr ja Tshk palasivat toissapäivänä. He olivat seuranneet Achimin jälkiä, kunnes olivat huomanneet niiden vievän suoraan lähimpään kamassisiirtokuntaan. Sinne he eivät voineet kuvitellakaan menevänsä, karkureita kun ovat.
Niinpä me asutamme tätä taloa sillä välin kun mietimme minne seuraavaksi menisimme ja mitä seuraavaksi tekisimme. Jyri ja me muut yritämme lohduttaa äitiä kirjaston menetyksestä. Narinç-täti ja Tuomo laativat uusia, monimutkaisia suunnitelmia lohduttaakseen toisiaan.
Minä olen käyttänyt aikani harmittelemalla, miten pystyin olemaan niin hölmö että luotin Achimiin niin paljon. Toiset sanovat että minun on turha syyttää siitä itseäni, sellaista sattuu ja tästä lähinhän osaan varoa. Serkkuni on ainoa joka on minulle suoraan vihainen. Hän sanoo että ilman minua me istuisimme rauhassa kotona ja kaikki olisi hyvin. Niin kuin hän ei muka olisi ollut lääpällään Achimiin.
Tshk nuohoaa pitkin talon seinänvieriä, tunnustellen lattioita ja tavaroita pahemmin kuin Tuomon kissa. Odotamme milloin hän alkaa pissata nurkkiin. Kun kysyin miksi hän tekee sitä, hän vastasi tunnustelevansa henkiä. Niitä kuulemma riittää täällä.
Krr-Krr’in mielestä Tshk’in tunnusteluissa ei ole mitään kummallista, hän sanoo että Tshk’in ruumiiseen on aikanaan asennettu siirre, joka laajentaa tämän aisteja. Siirre saa hänet kuulemma ‘näkemään aineen ja ajan pyörteitä’, niin kuin ilmavirtauksia ja mannerlaattojen liikkeitä, mikä tekee hänestä hyvän geologin ja sääennustajan. Sen lisäksi Tshk tunnistaa ajattelevien olentojen läsnäolosta syntyneet jäljet aineessa. Krr-Krr mainitsi lopuksi ettei siirre tee omistajastaan mitenkään tavallista älykkäämpää. Voisikohan Krr-Krr’ille hankkia kohteliaisuussiirteen?

15. lokakuuta.
Ilta.
Yhä täällä vanhassa talossa. Suunnitelma talven viettoa varten alkaa olla valmis. Opin Achimin tapauksesta varomaan sen verran, että kirjoitan siitä tarkemmin vasta kun pääsemme sinne.
Ihmettelen vieläkin mikä oikein oli valtaamassa minut ennen kuin Achim iski minut tajuttomaksi. Mainitsin siitä kautta rantain Tshk’ille, jonka arvelen olevan meistä eniten henkialan asiantuntija. Muille en ole kertonut, en edes äidille. Muistan että Tshk selitti jotain. Mutta olin sen verran järkyttynyt silloin siitä mitä muuta oli tapahtunut, etten muista kunnolla mitä se oli.
Huomenaamulla aion puhua Tshk’ille. Ai niin, voinhan tehdä sen saman tien. Unohdin ettemme ole enää keskuksessa, missä kaikkien kamassien piti mennä tiettynä kellonlyömänä turvasäilöihin. Aikuiset päättivät, että täällä keskenämme ollessamme voimme laatia omat sääntömme. Yksi niistä oli, että Tshk ja Krr-Krr ovat yhtä vapaita kulkemaan kuin me muutkin.
- Tuskin heillä on mitään syytä tulla yöllä viiltämään kurkkujamme auki, totesi Narinç-täti viikko sitten hymyillen rutikuivasti, ja toiset olivat samaa mieltä. Kun kamasseilta itseltään kysyttiin mitä he ajattelivat, he vastasivat ettei heidän kuulu sellaisesta päättää vaan ihmisten.
Kerron sitten mitä sain selville Tshk’iltä!

16. lokakuuta.
Myöhään illalla houkuttelin Tshk’n vaivihkaa mukaani ylös vintille sanomalla että olin kiinnostunut uskonnollisista asioista. Ehkä en edes valehdellut.
Istuimme haalistuneiden aikakauslehtien ja pölyttyneiden satavuotiaitten muovijoulukuusten välissä, ja siellä kerroin uudelleen siitä mitä olin tuntenut ja ollut sanomaisillani kun olin joutunut alakynteen Achimille. Tshk kosketti päätäni eturaajallaan ja alkoi mutista katkonaisella suomellaan:
- Sinä... kaksi henkeä sisällä...kolmas portista mennyt... ulkona enemmän... tietää sinä...
Sanoin että hän voisi rauhassa puhua omaa kieltään. Hän teki helpotusta ilmaisevan eleen ja jatkoi:
- Sinulla on kyky joka on minulle uusi. Voit kuulla mitä suuret henget sanovat. Minä tunnen vain pienet henget; sen missä niitä on tai on joskus ollut.
En ymmärtänyt mitä hän yritti selittää. Sanoin etten ollut tähän asti kuullut minkäänlaisia henkiä, suuria tai pieniä.
- En tarkoita oikeaa kuuloa. Kaksi suurta ja kolmas portista kulkenut pystyvät puhumaan kauttasi. Sinä olet ainoa joka tietää mitä ne todella tahtovat.
- Tuo menee mystiseksi, sanoin. - Yritätkö leikkiä ennustajaa?
- Kysy Häneltä-joka-tuli-äitisi-perässä, sanoi Tshk. - Hän tietää koska muokkasi sinut sisältä päin.
Tshk tarkoitti Krr-Krr’iä, sen tiesin. Äkkiä tajusin myös, että joku muu oli kuullut mitä olimme puhuneet. Olin ajatellut ettei meitä häirittäisi vintillä, toiset kun viettivät iltaa alakerran kamarissa. Menin rappusiin johtavalle ovelle, joka aukesi juuri ennen kuin ehdin koskea kahvaan. Se oli äitini.
- Myönnetään että tulin uteliaaksi, Zara sanoi. - Enkä olisi saanut kuunnella salaa tällä tavalla. Mikset ole kertonut minulle noista... tunteistasi?
- Ei se minusta ollut tärkeää, minä vastasin.
En ollut varma olisiko minun pitänyt olla hämilläni vai vihainen, se kai näkyi jonkinlaisena kiemurteluna. Mikäli äiti huomasi vaikean oloni, hän ei sanonut mitään. Hänen kiinnostuksensa oli muualla.
- Tule alakertaan, hän sanoi. - Tai tulkaa molemmat. Sinä Tshk saat kertoa kaikille mitä äsken sanoit Deboralle.
Rappusissa kysyin äidiltä mitä hänellä oli mielessä. Hän pysähtyi hetkeksi.
- Eikö se ole aika selvää? Zara sanoi kevyesti hymyillen. - Krr-Krr saa luvan selittää.
- Selittää minkä? kysyin.
- Mitä hän sinulle teki, äiti sanoi niin tyynellä äänellä että käsivarsieni karvat nousivat pystyyn. Hän on yhtä rauhallinen vain silloin kun hän kerää voimia suuren yhteenoton varalle. Minulle tuli jostain syystä mieleen, mitä Achim oli taannoin kysynyt vanhempien vihaamisesta.
Alkuun Krr-Krr ei suostunut vastaamaan äitini kysymyksiin, heitti vain ivallisia kommenttejaan. Huomasin että Zaran posket alkoivat punottaa yhä enemmän. Hän meni aivan Krr-Krr’n lähelle ja sanoi:
- Muistatko mitä me sovimme sinä päivänä, kun tulit perässäni keskukseen?
- Muistan, sanoi Krr-Krr. - Minä lupasin jotain, mutta niin lupasit sinäkin.
- Mistä te puhutte? minä kysyin.
Krr-Krr puhui hiljaisella äänellä:
- Zaralla ja minulla on sopimus. Teimme sen ennen näitä aikoja. Kun minä olin paennut niitä jotka olivat olleet omiani, me muutimme sitä minkä olimme sopineet aiemmin. Emme paljoa, jonkin verran vain. Niin kauan kuin asun ihmisten luona, saan olla ja mennä niin kuin haluan, tiettyyn rajaan asti.
- Se raja olen minä, sanoi äitini.
- Niin. Jos Zaran mielestä ollaan ääritilanteessa, hänellä on oikeus - miten sen sanoisin - oikeus kaikkeen.
- Sama koskee Narinçia ja Tshk’iä, sanoi Tuomo väliin. - Mutta sekä Tshk että Krr-Krr ovat milloin vain vapaita lähtemään.
- Mutta kaikki me tiedämme ettei heillä ole muuta paikkaa minne mennä, väitin vastaan.
Toiset päästelivät myöntäviä äännähdyksiä. Vain äitini vastasi katseeseeni, muut vilkuilivat vaivautuneina seinien repeillyttä tapettia. Jatkoin päättelyketjua ja sanoin:
- Käytännössä nämä meidän kamassimme ovat orjia, eikö niin?
- Se on totta, vastasi Narinç-täti. - Niin me olemme heidän kanssaan sopineet. Me kuuluimme joskus heille, nyt on heidän vuoronsa kuulua meille.
Tämä oli ensimmäinen kerta kun kuulin siitä puhuttavan suoraan. Ehkä olen aina tajunnut sen jollain tavalla tai tasolla. Ennen eilisiltaa en vain ole tohtinut kysyä, tai ajatella tarpeeksi pitkälle. Nyt ymmärrän minkä takia: tietämättömän ei tarvitse ottaa kantaa mihinkään. (Onpa tuo olevinaan hieno ja syvällinen lause. Äh. Kunpa jo oppisin kirjoittamaan kunnolla.)
- Se ei ole oikein! purskahti suustani. - Ei meillä ole oikeutta, vaikka he...
En eh tinyt sanoa lausetta loppuun, koska juuri sillä hetkellä äitini iski matalan potkun Krr-Krr’in mahapanssariin, suoraan siihen kohtaan missä tällä oli leikkausvammansa. Krr-Krr kaatui kyljelleen ruskeanpunaisille lattialaudoille, joille levisi pieni lammikko violettia nestettä hänen sisältään. Tshk oli hetkessä Krr-Krr’in vierellä, asettuen kilveksi äitini hyökkäystä vastaan. Narinç meni Jyrin tielle tämän yrittäessä estää Zaraa. En ollut ennen nähnyt tätiäni niin hurjistuneena, ja äitini raivo on ihan oma lukunsa.
- Mitä sinä teit Deboralle? äitini huusi Krr-Krr’ille kamassien kielellä. - Vastaa! Mitä teit tyttärelleni?
- Hän ei kuule, sanoi Tshk. - Pyörtyi, ei voi vastata. Kipu liian kova.
Äitini kääntyi pois, haroi hetken tukkaansa, huokasi. Näin että hänen silmistään valui kyyneliä.
- Mitä te tuijotatte, hän kysyi meiltä suomeksi. - Tshk, sinulla on lääkkeitä, mene hakemaan niitä. Debora, hae säiliöstä vettä, jotta hän virkoaa.
Tunnin päästä saimme Krr-Krr’in tulemaan tajuihinsa. Jyri oli sen aikaa jutellut hiljaa äitini kanssa, rauhoittaen tämän vähitellen. Minä olin yhtaikaa suutuksissa ja loukkaantunut kaikille sekä kyllästynyt koko tilanteeseen, ja vielä harmissani siitä että tulin aloittaneeksi tapahtumat.
- Emmekö voi jatkaa tätä huomenna? minä kysyin.
Krr-Krr näytti todella voipuneelta. Kaikki paitsi Narinç-täti ja äitini vaikuttivat myöntyväisiltä, mutta ennen kuin kukaan heistä ehti vastata mitään, sanoi Krr-Krr itse:
- Viedään loppuun se mikä on aloitettu. Zara, haluatko vastauksia vai tekeekö mielesi lyödä minua vielä lisää?
Zara oli juuri vastaamassa, kun äkkiä minä nousin seisomaan ja menin suoraan hänen ja Krr-Krr’in väliin. Siihen asti olin istunut huoneen nurkassa ja enimmäkseen kuunnellut.
- Olisi vähitellen aika, että te molemmat vastaatte minun kysymyksiini! huusin.
- Debora? kysyi äitini. - Mikä sinun on?
Minua itketti, mutta sain sanottua:
- Te jauhatte omia juttujanne, ettekä välitä mitä minä ajattelen.
- Totta kai me välitämme, sanoi äitini ja yritti koskettaa hartioitani. Minä ravistauduin kauemmas.
- Kaikki luulevat että minä olen joku kummajainen, sanoin ja käännyin selin toisiin. - Ehkä olenkin. Eikä kukaan kerro totuutta. Miksi sinä Zara hylkäsit minut heti kun synnyin? Mitä minun isälleni tapahtui? Ja mitä Krr-Krr teki minulle?
Kukaan huoneessa ei vastannut mitään.
- Minä olen kyllästynyt teihin, minä sanoin.
Sen sanottuani lähdin huoneesta. Menin viereiseen pikkukamariin, jossa tavarani olivat, ja aloin pakata kassia. Kohta Narinç-täti raotti varovasti ovea.
- Tiedät varmaan ettei sinun kannata lähteä kovin kauas, eikä kovin pitkäksi aikaa, sanoi Narinç-täti asiallisena kuten aina.
- En viivy kauaa, vastasin. - Minun pitää saada miettiä kaikessa rauhassa.
- Ymmärrän, sanoi Narinç. - Äitisi ei mielellään puhu menneistä. Zara oli vain neljäntoista kun isäsi raiskasi hänet. Marko - isäsi - oli perhetuttu. Hän lupasi hyvittää sen mitä tapahtui, sanoi että järjestäisi sinulle mukavan adoptioperheen. Me uskoimme häntä. Vasta myöhemmin me saimme selville että Marko oli välittänyt sinut kamasseille. Äitisi oli sillä välin tutustunut Krr-Krr’iin, joka toi sinut takaisin.
- Ja Zarako kosti Markolle? minä kysyin. Olin kuunnellut tarkkaan.
- Niin kosti, sanoi Narinç-täti. - Zara johdatti isäsi ansaan. Krr-Krr oli se, joka lopulta veti liipaisimesta. Sitä en tiedä, mitä Krr-Krr sinulle myöhemmin teki. Miten hän sai sinut puhumaan. Sitä sinun on kysyttävä häneltä.
- Minua ei huvita puhua Krr-Krr’ille.
- Yritä edes, sanoi Narinç-täti. - Hän on ulkona kuistilla, odottaa että tulet. Ja Debora, odota sinä mieluiten aamuun ennen kuin lähdet minnekään, sopiiko? Se on turvallisinta.
Krr-Krr todella istui - tai ennemmin oli käpertyneenä kuistin rappusella. Sytytin akkukäyttöisen lyhdyn ja asetin sen rappusille meidän väliimme. Aamun koittoon oli enää muutama tunti aikaa. Kiedoin isoa ruudullista villahuiviani tiiviimmin hartioille.
- Eikö sinun ole kylmä? kysyin Krr-Krr’iltä.
- Minun on aina kylmä, hän vastasi ykskantaan. - Kaikki meikäläiset palelevat täällä koko ajan. Olemme jumissa tällä vetisellä planeetalla jonka ilmakehä tekee sairaaksi.
Sen sanottuaan Krr-Krr oli hiljaa jonkin aikaa. Haukottelin; yön rasitukset alkoivat vaatia maksuaan minultakin.
- Menen hakemaan vettä, sanoin rikkoakseni hiljaisuuden. - Otatko sinäkin?
- En minä vettä halua, Krr-Krr sanoi niin vaimeasti että tuskin kuulin. - Tahdon pois täältä. Mutta ethän sinä sitä välitä kuulla, haluat tietää miksi olet sellainen kuin olet.
- Pyydän että kertoisit, minä sanoin. Krr-Krr vastasi:
- Äitisi halusi sinun puhuvan, ja se oli ainoa keino jonka osasin. Annoin sinulle sekä kielen että tajunnan.
- Ei Zara varmaan tarkoittanut että antaisit minulle teikäläisten siirteitä, sanoin.
- Ei se ollut mikään siirre, jatkoi Krr-Krr. - Kieli on aineeton virus joka muokkaa eläimen tajunnan tietoiseksi mieleksi. Rakensin sinulle uuden muunnelman.
- Minkälaisen? minä kysyin. Krr-Krr oli hiljaa.
Istuimme hetken aikaa puhumatta mitään, kuunnellen yötä. Tunsin mahassani lievän huonon olon puistatuksen, joka meni kohta ohi.
- Mikset kertonut kellekään siitä - uudesta viruksesta? kysyin lopulta. - Siitä jonka istutit minuun.
- En ollut ensin varma toimisiko se. Kokosin perusosat kuolleiden ja elävien kielten palasista, sekä ihmisiltä että meikäläisiltä.
- Ja muuttelit muutamia geenejä, minä täydensin.
- Muunsin vain muutamaa proteiiniketjun palaa sinussa ja sukusoluissasi, Krr-Krr sanoi. - Aivoissasi pelaa hiukan erilainen j&au ml;rjestelmä kuin muilla ihmisillä. Se olisi voinut olla luonnollinen mutaatio.
- Sitä et uskaltanut sanoa Zaralle, totesin. Sen hän myönsi. Pystyn hyvin kuvittelemaan miten äitini suhtautuisi Krr-Krr’iin, jos kuulisi minun olevan hullun lingvistikon kokoonkursima hirviö. Ehkä liioittelen.
- Miten niiden muutosten joita teit pitäisi vaikuttaa? kysyin. Se mitä Krr-Krr oli kertonut ei vielä selittänyt miksi Tshk oli puhunut ‘kahdesta suuresta’ jotka halusivat muka puhua kauttani.
- Jos olen onnistunut, sinun pitäisi tietää mistä on kyse, tai osata päätellä, vastasi Krr-Krr. Jos hän olisi ollut ihminen, hän olisi varmasti virnistänyt. Nousin seisomaan.
- Taidan osittain tietää mitä tarkoitat, sanoin Krr-Krr’ille. - Tule, mennään takaisin sisälle. Siellä ei tarvitse palella yhtä paljon kuin tässä kuistilla.
Krr-Krr kavahti taaksepäin. Toisten läsnäollessa hän käärii itsensä aina sarkasmiin, mutta nyt hän uskalsi näyttää pelkonsa, ollessaan minun kanssani kahden. Kysyin häneltä suoraan mistä se johtui. Hän oli vähän aikaa hiljaa, kunnes sanoi:
- Debora, voitko ottaa minut mukaasi?
Aioin vastata että tahdoin kuljeskella vähän aikaa yksin, kunnes kesken kaiken tajusin mitä Krr-krr’in kysymys todella koski. Istuuduin uudelleen hänen viereensä, tällä kertaa lähemmäs.
- Tarkoitatko, että haluaisit tästä lähtien mieluummin seurata minua kuin Zaraa? kysyin. (Piilosanontoja toisensa perään! Ne ovat tarttuneet minuunkin.)
- Minä en pärjää Zaran kanssa, sanoi Krr-Krr keinuttaen itseään hiljaa vasemmalta oikealle. - Hänkään ei siedä minua. Toivoin että tämä yö toisi muutoksen, vaan kaikki meni pahemmaksi. Suojele sinä minua.
Ajattelin mielessäni saattoiko tässä piillä ansa. Miksi minä, miksei Krr-Krr ollut kysynyt vaikka Jyriltä. Vastaus paukahti päähäni kaikkea muuta kuin miellyttävänä:
- Krr-Krr. Sinä pyydät minua, koska - koska minäkin kuuluin joskus sinulle. Niin kuin Zara.
- Niin, myönsi Krr-Krr.
- Zara ei ikinä suostu.
- Suostutko sinä?
En vastannut mitään.

Miten esittelisin itseni parhaiten tästä lähin? “Hei, minä olen Debora, tiesittekö että olen mutantti?”
Ehkä Krr-Krr on väärässä. Mistä sen tietää, onnistuiko hän kaikessa mitä yritti. Ainakin osaan puhua, eikä se ole huono juttu.
Entä se mitä Krr-Krr pyysi minulta? En tiedä miten minun pitäisi suhtautua. He - tarkoitan aikuisia ja kamasseja - puhuvat suojelemisesta ja vastuusta, mutta heidän sanansa merkitsevät muuta kuin miltä päällepäin näyttää. En jaksaisi mennä niihin piiloleikkeihin mukaan, varsinkin kun ne ovat enemmän kuin leikkejä.
Nyt on seuraava päivä. Lähdin aamunkoitteessa liikkeelle, pari tuntia nukuttuani. Kuljin jonkin aikaa vailla päämäärää, kiersin pieniä järviä, ylitin harjun. Tulin mäelle jonka laella oli poltetun maatilan rauniot. Pää- ja sivurakennuksista oli enää kiviset perustukset jäljellä. Vähän matkan päässä entiseltä tilalta, etelärinteessä, seisoi nelisen metriä korkea kivenjärkäle seuranaan kolme pienempää lohkaretta ja tuuhea pihlaja täynnä marjoja.
Levitin lämpöalustan kivien viereen pihlajan juurelle ja istuuduin. Aurinko paistaa tähän ja lämmittää sopivasti, samoin kuin kuuma siankärsämötee termoksestani. Tämä paikka tuntuu jollain tavalla hyvältä, niin kuin olisin käynyt täällä usein. Tänne voisin tulla takaisin. Nyt olen saanut kirjoitettua kaikki eilisen tapahtumat.
Oho. Nukahdin hetkeksi. Heräsin, kun aurinko meni pilveen.
Ai niin, minun piti tehdä lista.
Näistä haluan ottaa selvää:
1) Mitä ne ‘kaksi suurta ja kolmas portista kulkenut’ ovat? Jos laajennan kysymystä: miten Krr-Krr’in tekemät muutokset vaikuttavat minuun?
2) Mitä kamassit tekevät täällä?
3) Voiko heidän kanssaan elää - siis ilman että yksi laji lyö toista matalaksi?
4) Olenko raskaana?
Viimeiseen kysymykseen tulee vastaus aikanaan, pitää vain jaksaa odottaa, ehkä sananmukaisesti. Siihen asti yritän olla ajattelematta sitä mahdollisuutta. Koetan keskittyä kolmeen ensimmäiseen kysymykseen.
1. Kaksi suurta ja kolmas... kamassit puhuvat portista kulkeneista, kun tarkoittavat kuolleita. Kaksi on elävää ja kolmas on kuollut. En tajua. Tshk väitti että voin kuulla - tai tuntea - kun henget puhuvat, jos haluan. Hei henget, herätkää! Sanokaa jotain!
Väärä taktiikka.
Silloin Achimin kanssa olin hätääntynyt ja järkyttynyt, niin hädissäni etten enää ajatellut sanoilla. Siinä se saattaa olla! Jos jätän hetkeksi sanat kokonaan pois ja ajattelen / päättelen pelkillä... muilla...
Se onnistui melkein. Tunsin sen. Vielä kerran.
//////
Tietenkin. Miksen heti tajunnut.

Yksi pyörre löytyi. Sukellan vielä kerran virtaan, jotta näkisin toiset kaksi.
Kaksi pyörrettä näkyi, mutta missä on kolmas?
Minun on palattava talolle. Kerron mitä löysin ja kysyn pari kysymystä Tshk’iltä ja Krr-Krr’iltä.


Illalla.
Kun ehdin takaisin kävelyltäni, Krr-Krr oli sairastunut. Tshk sanoi että Krr-Krr oli jo ollut huonossa kunnossa ennen kuin lähdimme keskuksesta; Zaran antama potku oli vain viimeinen pisara. Tshk’in lääkkeet lievittävät kipuja tiettyyn rajaan asti, mutteivat kuulemma voi parantaa enää tässä vaiheessa.
Zara on vihainen Krr-Krr’ille, koska tämä salasi todellisen tilansa.
- Mitä kuvittelit meidän tekevän? äitini kysyi Krr-Krr’iltä, hätistettyään ensin Tshk’in kauemmas. Tshk oli tavallistakin hysteerisempi; hän halusi olla koko ajan Krr-Krr’in vi erellä.
- Ei huvittanut ottaa riskejä, ähisi Krr-Krr. - Ajattelin, että jos se mitä te teette meille on puoliksikaan sellaista kuin me teemme, jos joku m’nsh sairastuu...
Krr-Krr näytti menettävän tajuntansa. Narinç-täti kysyi Tshk’iltä:
- Aikooko hän tosiaan kuolla?
Tshk ei näyttänyt kuulevan kysymystä. Hän tulla tohotti minun luokseni. Istuin sivulta revenneen sohvatyynyn päällä lattialla, joten päälakeni oli suunnilleen samalla tasolla kuin hänen korkein kohtansa. Huomasin että kaikkien huomio oli kiinnittynyt meihin.
- Sinä... Löysikö? kysyi Tshk suomeksi. - Kaksi tai kolme?
Vastaukseksi ojensin Tshk’ille käteni. Hän tarttui siihen kahdella pitkällä kynnellään niin kuin se olisi ollut kallisarvoinen, helposti särkyvä esine.
- Kokeile niin tiedät, minä sanoin.
- Kaksi kolmesta, Tshk mutisi siirtyen puhumaan omaa kieltään. - Missä on kolmas?
- Sano sinä. En voi etsiä kolmatta ellen tiedä mikä se on.
Tshk vaikeni, päästi käteni ja astui minusta kauemmas. Toiset tulivat puolestaan uteliaina lähemmäs.
- Onko tässä kyse siitä biosiirteestä jonka Krr-Krr pisti pääsi sisään? kysyi Narinç-täti minulta.
- Ei se ollut siirre.
Se oli Krr-Krr. Hän oli taas tajuissaan ja yritti nousta pystyasentoon nukkuma-alustallaan. Tällä kertaa Zara ehti hänen luokseen ennen Tshk’iä, asetellen tyynyjä niin että hän saattoi puoliksi seistä niihin nojaten. Kamassit joko seisovat tai ovat käppyrässä ollessaan paikoillaan, mutta he eivät osaa istua sillä tavalla kuin ihmiset. Vääränlaiset jalat.
- Minusta olisi ihan mukavaa, jos joku teistä kolmesta kertoisi, äitini sanoi, katsoen vuoron perään Tshk’iä, Krr-Krr’iä ja viimeiseksi minua. - Debora?
Mäellä, pihlajan alla olin suunnitellut, miten kertoisin siitä mitä olin löytänyt. Samalla olin tiennyt, miten todennäköisimmin kävisi. Menin niin hämilleni siitä miten kaikki katsoivat minuun ja odottivat mitä selittäisin, että sanat katosivat mielestäni. Silloin tunsin taas virran ja sen pyörteet. Aiemmin olin katsellut niitä kauempaa - nyt loikkasin mukaan ja annoin pyörteiden puhua suullani. Oikeastaan ne eivät puhuneet, vaan lauloivat.
Ensimmäinen pyörre puhui ihmisten tavalla, sekoittaen kaikkia kieliä joita tunsin. Yritän kirjoittaa tähän oman käsitykseni siitä mitä se sanoi:
- Olin kerran kapea.
Kauan sitten, pitkän aikaa olin silmäniskun,
huulten välähdyksen
levyinen. Kuuma manner kesti kauan.
Sieltä lähdin pohjoiseen, itään. Laajenin.
Kuumalla mantereella se tapahtui, ennen
lähtöä, törmäsin toiseen joka oli erilainen.
Heräsin.
Liu’uin tässä paikkeilla toiseen pyörteeseen. Se puhui kamassia.
- Kohtasit minut. Tein sinusta
sellaisen kuin itse olen, sellaisen kuin
minusta oli tehty. Lähdin pois ja sinä kasvoit.
Tulin takaisin, koska portista kulkenut käski:
korjaa virhe. Silloin
olit liian suuri, liiaksi samanlainen.
- Olin purojen ja virtojen meri, kun tulit takaisin, sanoi ensimmäinen pyörre katkeranoloisesti. - Nyt...
yhtä kapea kuin alussa.
Kietoudut ympärilleni, puristat yhä lujemmin,
mikset jo irrota?
- Portista kulkenut käskee jäädä, kunnes
olet sama kuin alussa. Kunnes nukut.

Hyppäsin pois ‘virrasta’. Näkyvä todellisuus palautui vähitellen silmieni ja muiden aistieni eteen, kuten olin kokenut pihlajan luona. Halkeillut tapetti, vanhoista seinistä huokuva kosteus. Kaikki ihmiset huoneessa näyttivät perusteellisen hämmentyneiltä. Ennen kuin kukaan muu ehti sanoa mitään, kuulimme miten Krr-Krr mutisi puoliksi voimattomalla äänellä:
- Ettekö te tajua vieläkään, miten selkeää se on? Iso virta, täynnä elämää. Pyörteet ovat eläimiä ja kasveja ja kaikkia muita, kaikista maailmoista. Kaikki joilla on tajunta kuuluvat suureen virtaan. Hän pystyy tunnistamaan itsensä kaltaiset pyörteet ja uimaan niissä. Kuuntelemaan niiden ääntä, tunnustelemaan minne ne ovat menossa. Ihmisten ja meikäläisten pyörteissä hän kävi äsken.
- Mutta Tshk kertoi kolmannesta pyörteestä, minä sanoin, tällä kertaa omalla äänelläni. - ‘Portista kulkeneet’ käskivät teidän tulla tälle planeetalle. Keitä he ovat? Miksen nähnyt heidän pyörrettään virrassa?
- Oikea tapa mutta väärä paikka yrittää, kähisi Krr-Krr. - Haluatko todella tietää?
Nyökkäsin. Krr-Krr teki huvittuneisuutta osoittavan eleen ja jatkoi:
- Silloin... sinun on suostuttava siihen mitä pyysin. Kokonaan.
Minusta oli uskomatonta, että Krr-Krr yritti viimeisillä elämänvoimillaan manipuloida jotakuta, siis minua. Onnistuneesti. Vilkaisin äitiini, joka oli tullut hiljaa vierelleni.
- Debora? hän kysyi. - Mitä hän tarkoittaa?
Kerroin hänelle. Zara istuutui lattialle minun ja Krr-Krr’in viereen, nojasi käsillä leukaansa ja mietti vähän aikaa.
- Heidän kokonsa hämää meitä, äitini sanoi lopulta. - He vaikuttavat vaarattomilta, koska ovat niin pieniä. Rumia ja silti jotenkin liikuttavia, aluksi. Herättävät auttamisvaiston, kunnes heihin tutustuu paremmin. Varo heitä.
Narinç-täti toi meille mukilliset vastatehtyä teetä. Serkkuni valitti että hänellä oli tylsää ja että hänen oli ikävä kavereitaan.
- Päätä sinä mitä tehdään, sanoi äitini lopulta. - Löydät varmaan oikean ratkaisun.
Minun ollessani kahden vaiheilla äitini kyykistyi Krr-Krr’in luo. He puhuivat hetken aikaa hiljaisella äänellä keskenään.
- Krr-Krr sanoo että jos suostut, sinun pitää antaa minulle jotain. Merkiksi.
Tällä välin olin päättänyt mitä tekisin. Menin käymään eteisessä , jonne olin jättänyt reppuni. Otin esiin pihlajanoksan, jonka olin katkaissut mäeltä mukaani. Siinä oli kolme tummanpunaista marjaterttua.
Palasin oksan kanssa kamariin.
- Onko minun sanottava jotain erikoista? kysyin.
- Ei välttämättä, sanoi äitini. - Tee miten sinusta tuntuu parhaalta.
Kaikki muut huoneessaolijat hiljenivät, tai kaikki paitsi serkkuni joka alkoi valittaa, että hänestä tämä kaikki oli typerää. Tuomo hyssytteli hänet olemaan hiljaa. Menin Krr-Krr’in luo ja otin yhden hänen raajoistaan käteeni. Zara teki samoin. Ojensin hänelle pihlajanoksan ja sanoin:
- Annan tämän sinulle, jotta voisin olla tämän kamassin suojelija tästä lähin.
Zara otti oksan, kiitti minua.
- Kiitos, sanoi myös Krr-Krr. - Minä näytän sinulle... kolmannen pyörteen...
Hänen äänensä kuulosti kaukaiselta. Tunsin miten hänen raajansa alkoi väristä kädessäni, sitten vapista. Lopulta hän tärisi rajusti kauttaaltaan. Menetimme otteemme hänestä, kun kouristukset valtasivat koko vartalon. Tshk hyppäsi yllättävän notkeasti hänen päälleen, tarttuen kaikilla raajoillaan kiinni ystäväänsä. Tajusin että Tshk halusi saattaa Krr-Krr’in ‘ulos portista’.
Neljännestunnin päästä Tshk irrotti otteensa Krr-Krr’istä ja nousi pois tämän luota. Krr-Krr oli lakannut liikkumasta.

Kolme päivää myöhemmin.
On ollut liian kiire, että olisin ehtinyt kirjoittaa viime päivinä.
Tshk sanoo ettei hän loukkaantunut meille siitä, että jouduimme lähtemään Krr-Krr’in hautauksesta kesken kaiken. Toivottavasti Tshk tarkoittaa sitä. En ole päättänyt, tekisinkö sen mitä hän jälkeen päin pyysi.
Hautajaiset alkoivat - olisi hankala sanoa että hyvin, mutta sillä tavalla kuin oli tarkoitus. Polttaminen ei tullut kyseeseen, heidän uskontonsa kieltää sen, joten olimme kaivaneet tarpeeksi syvän kuopan puutarhaan, omenapuiden väliin. Tuomo ja Narinç-täti olivat käytännöllisinä varmistaneet Tshk’iltä, että maapallon bakteerit todella hajottavat kamassejakin. Maan alta kuoriutuu tarpeeksi ihmisten jättämää tavaraa sadan vuoden takaa, emmekä me halunneet lisätä siihen enempää.
Aurinko paistoi ja ilma oli tyyni, joten sekin puoli oli kunnossa. Tshk tuntui tietävän seremoniat, ja myönnän että olin utelias kun hän aloitti suojapuvun riisumisen Krr-Krr’in päältä. Tämä oli meille ensimmäinen kerta, kun näkisimme kamassin sellaisena kuin tämä todella oli. Jyri oli varustautunut luonnospaperilla ja kynillä voidakseen piirtää tarkasti mallista.
Näky oli... erilainen, niin kaukana ihmismäisyydestä. Mutta kukaan meistä ihmisistä ei pystynyt katsomaan kauaa. Hajun takia. Löyhkä sai meidät perääntymään tuulen yläpuolelle muutamassa sekunnissa ja kääntämään selkämme. Tulimme silti huonovointisiksi. Lemu oli todella toiselta tähdeltä. Meidän yskiessämme kuulin Tshk’in mutisevan itsekseen:
- Hänen tuoksunsa on poissa... Olisi pitänyt tietää.
- Muistan tämän hajun, mutisi puolestaan äitini. Hänen ajatuksensa olivat muualla.
- Tshk? kysyi Narinç-täti, joka oli kasvoiltaan tällä välin yhtä vihertävänkalpea kuin me muutkin. - Olisiko siitä suurta haittaa, jos me muut menisimme kauemmaksi? Ettemme häiritse.
Tshk sanoi ettei se haitannut. En tiedä huomasiko hän mikä meitä vaivasi. Noloina siirryimme kauemmas kuvottavan löyhkän piiristä, joka tuntui seuraavan perässämme taloon asti, suljettujen ovien ja ikkunoiden taakse.
Hankalat tilanteet jatkuivat myöhemmin iltapäivällä. Tshk toi minulle pienen, kummallisen muotoisen esineen, sanoen että se oli lahja Krr-Krr’iltä minulle. Se on vaalea ja vähän violettiin vivahtava, ja se mahtuu suljettuun nyrkkiini. Kun sitä koskettaa paljain käsin, se tuntuu vähän pehmeältä ja samalla kiinteältä, kuin kumilta mutta ei ihan. Siinä on kolme ulkonevaa kohtaa, joissa on pyöreät, orgaaniset reunat. Jos Tshk olisi heti kertonut mikä se oikeastaan on, en olisi todennäköisesti pystynyt edes katsomaan siihen, saati ottamaan käteeni.
- Yksi osa portista kulkeneesta kuuluu suojelijalle, selitti Tshk. - Koska et ollut paikalla, valitsin tämän. Se on osa hänen tukirankaansa.
Kappale luuta. Sitä hän tarkoitti. Kohteliaisuuden voima onneksi esti minua pudottamasta luunpalaa lattialle, niin kuin mieleni olisi tehnyt.
- Etkö aio syödä sitä? kysyi Tshk.
Siinä vaiheessa pääni toimi aivan järjellisesti: sain ajateltua, että tämä oli selvästi jokin kamassien tapa, jota en voinut ihmisenä kokonaan ymmärtää. Samanaikaisesti polveni muuttuivat pehmeäksi mössöksi, joka kieltäytyi pitämästä minua pystyssä. Laskeuduin kyykkyyn lattialle.
- Luulen, että Debora haluaa säilyttää tuon - palasen - vähän aikaa itsellään, sanoi äitini yllättäen minut tahdikkuudellaan.
- Portista menijä jää kynnykselle seisomaan, ellei suojelija ole hänen mukanaan, väitti Tshk vastaan.
- Tshk, anna olla, sanoi Narinç-täti. - Debora päättää itse mitä tekee.
- Debi? Oletko kunnossa? kuulin äitini äänen kysyvän. - Näytät oudolta.
Olin vahingossa taas livennyt virran vietäväksi. Eräs sivupyörre näytti menevän mielenkiintoiseen suuntaan mutta tajusin, etten voisi jäädä. Juuri ennen kuin palauduin todellisuuteen koin välähdyksenä, mitä äskeinen sivupyörre tarkoittaisi meille, nyt ja tässä.
Äitini ja Narinç-täti olivat vielä luonani, näyttäen huolestuneilta.
- Joko palasit? kysyi äitini. Nyökkäsin ja sanoin tipahtaneeni virtaan.
- Sinun täytyy joskus selittää kunnolla, mikä se virta oikein on, sanoi Narinç.
- Ni in täytyy muttei tänään, vastasin. - Tänään meidän pitää lähteä. Tämä talo ei ole enää turvallinen.
- Miksei? kysyi Narinç. - Mikä meitä uhkaa?
Kerroin heille kamassien jäljityspartiosta, jonka olin nähnyt tulevan talolle vajaan kolmen tunnin päästä. Narinç-täti kiinnostui kovasti ja meni hakemaan Tuomon paikalle. He molemmat kyselivät minulta yksityiskohtaisesti, millaisesta partiosta oli kyse: kuinka monta henkeä, tavallisia vai raskaita joukkoja, millaiset varusteet, mistä he olivat lähteneet. Kaikkea sellaista. Lopulta Tuomo sanoi:
- On vaikea kuvitella, miten Deboralla voisi olla noin tarkkaa erikoistietoa. Minä ainakin uskon hänen ‘näkyynsä’, jos se nyt on oikea sana.
Toiset olivat samaa mieltä, paitsi serkkuni joka sanoi että yritin vain tärkeillä. Narinç-täti otti ohjat ja määräsi kaikki lähtöpuuhiin. Olimme valmiita ja pois talosta alle puolessa tunnissa. Muutaman tunnin kuljettuamme näimme, miten lähtösuunnastamme nousi savupilvi. Takaa-ajajamme olivat polttaneet talon.
Olemme nyt kolmatta päivää matkalla; kirjoitan tätä teltassa. Huomenna meidän pitäisi päästä maanalaiseen keskukseen, jossa Tuomolla on tuttuja. Minulla on yksinäinen olo. Eivät toiset minua välttele, ei niin voi sanoa. Silti tuntuu kuin he pitäisivät minuun etäisyyttä, eri tavalla kuin ennen. Pelkäävätkö he minua? Vai minäkö pidän heihin välimatkaa?
Äiti kävi äsken tässä luonani. Hän kysyi, vieläkö olen vihainen hänelle, isästäni ja muusta. En tiedä tosiaan. Ehkä olisin hänen asemassaan käyttäytynyt ihan samalla tavalla.
- Pitävätkö toiset minua ihan outona? kysyin ohimennen.
- Se ei ole olennaista, sanoi Zara. - Meidän pitää tottua siihen että olet erilainen kuin ennen. Paras että totut itsekin.
- Niin kai, minä myönsin. Zara oli vaiti, sitten hän äkkiä valahti valkoiseksi kasvoiltaan ja kiirehti ulos teltasta. Kun menin perään, löysin hänet metsän laidasta kyykyllään. Huomatessaan minut hän pyyhki suupielensä oksennuksesta ja nousi hiukan epävarmoin jaloin seisomaan.
- Minun piti kertoa tästä, sanoi Zara. - Taidat ymmärtää mistä on kyse.
Hymyilin. Saan siis sisaruksen. Krr-Krr olisi voittanut vetonsa Jyristä ja Zarasta. Vielä en ole kertonut omista epäilyistäni. Kunpa se ei olisi totta, miksi sen täytyi olla Achim? (Tiedän että se on totta, sen verran virta on paljastanut.)
Tämä kirja alkaa loppua; minun on löydettävä jostain lisää paperia. Luin äsken uudelleen ensimmäiset sivut puolen vuoden takaa. Käsialakin on niissä erilainen. Kuka höpsö tyttö ne kirjoitti?
Näin viime yönä unta Krr-Krr’istä. Tai en tiedä oliko se kokonaan unta vai jotain muuta.
- Syö viimeinen palaseni, sanoi Krr-Krr unessa. - Vasta silloin pystyn näyttämään sinulle kolmannen pyörteen.
- Miksi tahdot näyttää sen? minä kysyin häneltä. - Keitä kolmannen pyörteen väki oli?
- Ymmärrät kun puhut heille, sanoi Krr-Krr. - Meikäläisiltä oli virhe tulla tänne. Heidän avullaan voit karkottaa väkeni tästä tähtikunnasta. Tee se, Sinä-joka-näet-virran.
Kun heräsin, hytisin kauttaaltaan. Nyt pyörittelen Krr-Krr’in luunpalaa käsissäni. Ehkä Krr-Krr valehteli unessani, jos haamut voivat valehdella.
Tekisinkö sen. Uskallanko?


 

takaisin

pääsivulle

carita.forsgren@kolumbus.fi