|
Helsingin Sanomat
torstaina, 18. syyskuuta 1997
VIIME VIIKOLLA kirjoitin että monia harrastuksia on jäänyt kokeilematta ja että nyt alkaa olla myöhäistä aloittaa.
Mutta petankki on poikkeus. Muutaman kerran tänä syksynä ovat kaverit saaneet minut houkutelluksi illansuussa korttelin (mon quartier) puistoon pelaamaan tätä ranskalaista kuulapeliä, josta käytetään nimitystä petanque, joskus myös boules.
Yleensä olen kartellut pelejä ja kisoja, koska kilpailuviettini on kehittymätön. Olen kyllä nähnyt petankki-porukoidenkin hihkuvan ja karjuvan ja kiroilevan, jopa suhteettomin volyymein, tappion tai voiton tuottamasta ilosta tai pettymyksestä.
Mutta meillä on ollut hauskaa. Kukaan ei ole huutanut eikä epäonnistuneille heitoille ole naurettu.
Petanquessa on se hauska puoli, että kokenut ja taitavakin pelaaja saattaa heittää huonosti: rautapallo on oikukas ja menee usein omaa kaartaan. Ja kun puiston hiekkakenttä on epätasainen ja vielä viettää eri suuntiin, on kuulaa vaikea hallita.
Tottakai nämä jo monia kesiä pelanneet ketut osaavat käsitellä palloa ja hallita peliä. He esimerkiksi kilkkaavat eli osuvat halutessaan edellisiin palloihin jolloin pelitilanne saattaa muuttua ratkaisevasti.
Mutta onneakin tarvitaan. Juuri kun olet viskannut rautapallon sanoisiko päin männikköä, onnistuukin seuraava heitto sanoisiko nappiin. Tilanteet vaihtelevat koko ajan kaksi- tai kolmimiehisten joukkueiden yrittäessä pisteitä.
Meillä pelit etenivät tasaisesti, suuria piste-eroja ei syntynyt. Huomasin  ihmeekseni jotenkin samastuvani "omaan" joukkueeseen, toivovani että vastapuolen kaverit epäonnistuvat ja että meidän heittomme tuottavat pisteitä. Tiimikaverin kilkattua kilpailijoiden kuulan pois tieltä, tunsin iloa...vaikka eihän minun pitänyt olla peleistä riehaantuvaa tyyppiä. Kun ensimmäisiä kertoja näin petankkia pelattavan se näytti yksitoikkoiselta. Mutta nyt kun on itse päässyt pelin makuun...Ainakin kerran täytyy vielä tänä syksynä koettaa.
|
TIKU-petankki
23.9.1997
TIKU-petankki -