Sinilintu
Viljo Pohjolan kalevalamittaisia runoja

Terve! Olen Viljo Pohjola, parikymppinen opiskelija Itä-Suomesta. Tällä sivulla on esillä joitakin kalevalamittaisia runojani. Aloitin runoilun tehdessäni vuonna 1998 roolipeliin kehyskertomuksen, "Nitsin Laulun", joka myös on esillä täällä. Sivun kuvitus on itse tekemäni.

Sähköpostiosoitteeni on miekkavuori@jippii.fi



Runot: Tulisaari / Mikä ruotsi on minulle? / Miehenalku / Heimon Helmi / Nitsin laulu / Kauhut / Meri nieli maan minulta


Tulisaari
 

Nousipa Lapista lintu,
maasta pohjan rautaputki,
takaa turjan tunturien
tasaiselle taivahalle.
Siitä välkkyen välittyi
luvut suomeksi luetut
kuultavaksi kaikkialle
maan ylitse ympyräisen.

Tuonne pääsi päälle tuulen
ylle ilman iskeytyvi.

Katselivat kaikki kansat
ruuduista rätisevistä.
Siellä säihkyi suomalainen,
pimeässä pilkotteli
kappaleena kirkkahana
taustanaan tähet tuhannet.

Pää terävä tuon teräksen,
kapea kuin keihään kärki,
kulki taivahan tasoa,
kulki kautta kuun kuperan:
Kaikki manteret mykistyi,
hiljenivät maat hälyiset.

Pysähtyi etehen päivän,
tielle auringon asettui.
Siellä siipensä sirotti,
siellä laskokset levitti.
Peitti päivän polttavaisen,
varjollansa valtavalla.

Sinipiiri saastutettu
päivän paistolta pelastui,
lämmöltä läkähtävältä;
kasvihuonekattilalta.

Lämpö vain Lapissa laski,
kylmenivät yöt kesäiset,
kaikki Pohjola pakastui,
heinäkuussa halla koitti.

Tiesivät jo tieteilijät
mistä kylmässä kysymys:
merivirta, maan pelastus,
elon alku, tuo etelän,
oli päässyt päättymähän,
kerennyt katoamahan.

Järvet jäätyi, korvet kylmyi,
kaikki kaupungit katosi,
alle kuuran maa menehtyi,
kansan tantere tuhoutui.

Samosivat suomalaiset
veräjille vierahille
almua anelemahan,
kotipaikkaa pyytämähän.

Kuulivat he kaikkialla
sanotun samalla lailla:
"Mitä mulko-muukalainen
minun maassani matelet?"

Mietti mulko-muukalainen,
sinisilmä suomalainen;
mietti hetken mielessänsä
arvaeli aivoissansa
kansan kohtalon kovuutta,
elon kaiken katkeruutta.

Nosti päänsä pystymmäksi,
sanoi suorasti sanansa:
"Tämä on minunkin maani,
vaikka on poloinen pohja
kymmenen tuhannen vuoden
jälkeen jäänyt jäätiköihin.
Anna mulle siis asumus,
rantakaistale kapea,
jossa kansani asuisi,
yhdessä ja ehtymättä,
ettei kielemme katoa,
sekoitu ei suun perinne!"

Etelänmaan mies mutisi,
suomalaiselle sanovi:
"Mikä mongoli oletkin,
taikka eskimo etevä,
ei sinua silloin nähty,
kun kasvoivat kulttuurimme;
kansat antiikin ajoivat
vaunuillansa voittamahan,
tai kun Eurooppa edistyi,
valloitti monia maita,
keksi ja kehitti kaiken!

Ei sitä sinulle suoda,
kurja eskimo, kotia,
kun ei sulla kulttuuria
ole koskaan ollutkana,
eikä kielesi kivinen
ole suurinta sukua!
Ainahan olet asunut
jäätiköllä jää-kodassa,
mene siis takaisin sinne!"

Suomen vaalean valion,
puhunutta pään pidemmän,
kuultuansa tuon kirouksen;
niin on raskaan röyhkeyden,
tullut ei sanoja suusta,
luukusta ei lausehia;
kuului hampaiden kitinä.

Nyrkki vyöllensä nykertyi,
teräskahvalle kovettui.
Kuni säilän säihkyväisen
tempaisi terävän piikin.
Sen suuntasi aurinkohon;
kohti taivasta kohotti.

Laiva auringon edessä
vanteet varjoista vapautti.
Puhkesi kuin purjekangas
myrskytuulen mylviessä
joka ruutu tuon kudoksen
voimalankojen välistä.

Pääsi päivä paistamahan
päällä pilvien punaisten.

Tulisaari
 

Alkuun

Mikä ruotsi on minulle?
 

Miksi Suomemme saloilla,
kaupungeissa ja kylissä,
tuota toisen kansan kieltä
käsketähän koululaisten
oppimahan kuin olisi
syy sivuuttaa suomeamme?

Yksi kieli kansallani
aina ollut ja osattu.
Se on kieli kansakunnan,
kieli metsän ja merien.
Ei kaunista kasvojani,
sukuani suurentele
tai sivistä sieluani
ruotsiksi väkisinvääntö.

Olen jo kovin komea,
sivistynyt sielultani,
sekä rohkea rodultain,
suomen kieltä käyttäissäni;
ollessani onnellinen
yksilöllinen, ylevä,
nuori, vaan ei nuokkuvainen,
ei vanha, vaan valveutunut.

Suomi on kotini kieli,
kieli muinainen minulla.
Sanat sen sinessä soivat
puhtoisina, painavina,
taivaan pilvistä putovat,
kirkkaina kuin kastehelmet,
korpimaista kumpuavat,
vesistöistä vierähtävät,
kaikuvat ne kallioista,
harjuista hymähtelevät!

Mikä ruotsi on minulle,
kun pitäisi myös minunkin
sitä koulussa kokea,
opintiellä oudostella?

Ei se kuulu kansalleni
heleälle heimolleni,
muuten kuin lakien kautta,
sävelillä säädöksien!

Tekikö vakava valta,
sortoaika, Suomenmaalle
päälle niin pimeän peiton,
lukinverkon niin väkevän,
porukasta pikkuisesta,
linnan herroista lujista,
ettei siitä alta pääse
edes itsenäistyttyä?

Alkuun


Miehenalku
 

Minä mietin, miehenalku,
muutamaa asiaa aivan.
Yks' on impyet ihanat,
kesäpäivän koitto toinen,
kolmas kauneuden kadotus
iän tullessa tuhoisan.

Vaan on vielä tärkeämpi
maailman olemus outo;
salat syntyjen syvien
joita mietin mielessäni.

Kuitenkin: on kansakunnan
kohtalo ylitse muiden.
Säilyykö suloinen Suomi
tällä inhalla ajalla?

Olen miehenä mitäton,
enkä vanha vuosiltani,
vaan en heimoain häpeä
itseäni ollenkana!
En ihaile ulkomaita,
kaukokansoja kadehdi,
rahan vallasta valistu,
jäljittele; johtavia
kulttuureitakaan kumarra.
En alistu uskomahan
valheita verisen vallan;
asein tuotuja tosia,
sotakirveen kantamia.
Kansa kallis on minulla.
 

Alkuun

Heimon helmi
 

Älä itke heimon helmi,
kaunis kansasi valio.
On sinun elosi tähden,
vuoksi kaikkein kallehimman,
kauan kuoltu ja eletty
vuosissa tuhatluvuissa.

Älä vaivojas valita,
uusi polvi, päällimmäinen.
Valossa sinä vaellat,
maailmassa mahtavassa.
Mennehet on maan sisässä
alla jalkojes jalojen.

Älä heimoas häpeä,
itseäsi ainakana.
Aina kun sinä kävelet,
kävelevi heimon henki.
Aina kun sinä älyät,
onpi heimosi hereillä.

Olet taidolla taottu,
valikoitunut valohon,
liian kallis kuolemahan,
ennen aikasi tuloa.
Vältä tietä tuonelahan,
vältä keinoin kaikkinaisin.

Älä menneitä murehdi,
tulevia viel' vähempi!
Nyt on aikasi elohon,
vuoro tehdä tehtäväsi;
nouse nuori nostamatta
suuntasi jo suunnittele!

Alkuun


Suuripäinen

Nitsin laulu
 

Nyt on aika Nitsin laulun,
rodun rohkean runojen.

Laji tehtiin taivahassa
ylimmiksi ihmisiksi
taivon kantta kantamahan,
aurinkoa auttamahan,
kuuhutta kulettamahan,
taivoa tähittämähän.

Vaskesta taottiin tuolla,
taivon kantakalliolla,
kilkuteltiin kuun valossa
muodoltansa mahtavaksi.

Siinä mahtava makasi
aloillaan alasimella.
Eipä henkihin heränny,
saanut sielua sininen.

Tuuli jäinen tuuditteli
pimeästä pohjolasta.
Jumalamme sen julisti
sieluksi sinirotuisen.

Siitä nousi nostamatta,
jalan kahden korkealle.

Eipä tyytynyt tupaansa,
ylhäiseen olotilaansa.
Siellä taivahan sinessä
ylvähät yliotukset
salamoin sotia käyvät,
valokaarin vainosia.

Vene saapui taivon äärtä,
tietä tähtien terävä.
Hohti tähtenä sinisnä,
valokiilana valaisi,
sylkien sinisavua
haavoista hajotetuista.

Pursi taivosta putosi,
kaaren kaltevan katolta.
Maahan murskaksi menevi,
hylky halkesi, hajosi.

Suli sirpaleet sataiset
vuoreksi valottomaksi.

Sieltä nous' sinirotuinen
purresta pudotetusta
jalan kahden kankahalle
metsäisehen manterehen.
Sanovi sanalla tuolla:
"Tämä maa on tutkimatta,
aukio asuttamatta,
viholliset viiltämättä,
olennot opettamatta,
vaan en taida toimeen tulla,
näillä auvoilla avuilla,
pilvimaiden piirtehillä."

Rotu itseään isonti
sopivammaksi sotahan,
vaikeuksissa voittamahan,
kylmässä koluamahan,
tuulessa tutisevassa,
meren hyisen hyrskehissä:
Silmät säihkyvät säkenet,
pimeässä pilkottavat,
tuolta temmattiin tulesta,
hiilloksesta hiipuvasta.
Kourat kaari-kynnelliset;
ne on korpilta kopattu,
raatolinnulta revitty.
Kiiltohampahat kiteiset
kalvakkaista kallioista
särjetyistä sirpaleista.

Säilyi vaski maan valio,
teräs taivahan tasoinen,
rakenteena rikkumatta
jumalien jatkehena.

Kesti vuosia tuhansin,
kului kaudet ja katosi.
Kansa kasvava kohosi
yli maiden, manterien.

Löytyipä vakainen vuori
tuolta keski-manterelta.
Siihen syntyi Suuripäinen,
suuri johtaja sujahti.

Kutsuvi kokohon miehet,
laittoi urhot laivoihinsa,
laivat jo veti vesille,
työnsi aavoille alukset.

Kohtasi Kironin kansan
niemellä nimettömällä.
Siellä söivät suoliansa
alhaiset aliotukset.

Nousi maihin mahtikansa,
pahan paikan puhdisteli.
Nitsin niemehen perusti,
Valtion Valakivehen.


 
 

Alkuun

Kauhut
 

Kerran kaikki kauhut nousi
tuolta suolta, sammalesta.
Nousi maasta maa-eliöt,
pitkäkaulaiset kurottui.

Huusivat nuo hukkuneetki,
unohdetut noin ulisi,
tuolta mustista mudista,
syöverin sydänvesistä.

Kuulin jo pihalle käyvän,
kotiani kolkuttavan,
availevan akkunoita,
saranoita sormeavan.

Enpä niitä toivottanu
tervetulleeksi tupahan.
Tapasin mä tapporaudan,
kirveen kouraisin käteeni.

Kohtasin mä kauhukansan
raivolla räjähtävällä.
Pisaroina permannolle
putosivat päät pahaiset.

Herätessä haamut haihtui,
aamunkoittohon katosi.

Luulin päässeeni pahasta,
yöstä jo ylentyneeni.
Vaan näin päivyen pahaksi,
vaivat vaikeiksi valossa.
Paha on pimeän pelko,
pahempi on päivän pelko,
pelko haastavan häpeän,
kauhu kaiken kankeuden.

Menin suolle, sammalelle
kauhukansaa kutsumahan.

Laski päivä, kuu kohosi,
metsä häilyi hiljaisena.
Olin yksin, kaipaelin
pitkäkaulojen pitoihin.
 
 

Alkuun

Meri nieli maan minulta

Kysytään usein kylillä,
tai kaduilla kaupunkien,
mistä kuljin kujallensa.

Meri nieli maan minulta,
alle aaltojen syvien.

Olenko mie edes miesi,
ilman maatani, mokoma?
Pellossani on perintö,
hiekassani heimon henki,
kanta kansani kivessä,
ikimahti maaperässä.
Siellä sielu on sukuni,
siellä tantere taruni,
kieleni kotialue,
jossa jo kuha kutevi,
merikäärme matkoavi.

Nyt on kalliot kudussa,
metsät lauhkeat levässä.
Valkovuoret valtavimmat;
niistäkin vain huimat huiput
yli pinnan pistelevät
veden ollessa matalan.

Oisi tulva mut tuhonnu,
hävittäny hyökyaalto.
Katala on kohtaloni;
pala puuta mut pelasti.

Toki täälläkin elelen,
muiden vieraana majoitun,
puhun vierasta puhetta,
kieltä heimollein hapanta,
lajilleni laadutonta,
suuhuni sopimatonta,
mutta mielummin olisin
oman pellon pientarella,
kalan kallossa asua,
simpukoiden silmissäni.

Alkuun

Alkumuna