[ Kirjoituksia ]

 

 

 

RAHAKYSYMYS

 

 

JOHDANTO

 

8. luku Watchman Neen kirjasta: "Concerning

our Missions", 1939. (suom. "Apostolinen

lähetystyö", Kaikille luoduille, Pietarsaari,

1940). Vaikka kirja on jo vanha ja suomennos

vanhahtava, niin asiasisältö on mitä ajankoh-

taisin. Watchman Nee kirjoittaa kirjansa joh-

dannossa mm.: "Me haluamme löytää Jumalan

alkuperäisen tahdon, eikä sitä, mitä Hän myö-

hemmin on sallinut. Tahdomme nähdä, mikä

oli Jumalan tarkoitus 'alusta', nähdä asiat sel-

laisina, kuin ne olivat kaikessa puhtaudessaan

Jumalan mielestä lähteneinä, eikä sellaisina,

miksi ne ovat tulleet Hänen kansansa jonkun

osan 'sydämen kovuuden' tähden...Tämä kirja

on tarkoitettu niille, jotka opittuaan tuntemaan

Messiaan ristiä ja ristin salaisuutta, tietävät in-

himillisen luonnon turmeltuneisuuden, eivätkä

tahdo vaeltaa lihan vaan Hengen mukaan. Tah-

toisimme auttaa niitä, jotka tunnustavat Messi-

aan herruuden kaikessa ja pyytävät palvella

Herraa Hänen osoittamallaan eikä itsevalitulla

tavalla".

 

Uutta painosta Watchman Neen kirjasta

"Apostolinen lähetystyö" on
saatavana
Ly-Kustannuksesta

 

Sisältö:

Merkillinen vaikeneminen rahakysymyksestä

Uskonelämän tärkeys

Saada evankeliumista elatuksensa

Lahjojen vastaanottamisen periaate

Asenne pakanoihin

Seurakunnat ja työntekijät

Työntekijät ja heidän työnsä

Tarpeittemme tunnetuksi tekeminen

Työntekijäin kesken

Miksi ei uskon lähetystä

 

 

MERKILLINEN VAIKENEMINEN

RAHAKYSYMYKSESTÄ

 

Samalla kuin Apostolien teoissa kerrotaan mo-

nia pieniäkin yksityiskohtia apostolien työstä,

on ihmeellinen tosiasia, että sitä seikkaa, jota

inhimilliseltä katsantokannalta pidetään kaiken

työn suorituksessa ensiarvoisen tärkeänä, ei

mainita ensinkään. Minkäänlaista selitystä ei

anneta siitä, miten työn tarpeet tai työntekijäin

persoonalliset tarpeet tulivat täytetyiksi.

 

Tämä on todellakin hämmästyttävää! Mitä ihmi-

set pitävät kaikkein tärkeimpänä asiana, se oli

apostoleille vähäarvoista. Seurakunnan varhai-

sina päivinä kulkivat Jumalan lähetit jumalalli-

sen rakkauden pakoittamina. Heidän työnsä ei

ollut yksinomaan ammatti, eikä heidän uskonsa

Jumalaan ollut järkiperäistä, vaan hengellistä, ei

pelkästään tietopuolista, vaan mitä käytännölli-

sintä laatua. Jumalan rakkaus ja uskollisuus oli-

vat heille todellisuuksia, eikä heissä herännyt

mitään epäilyksiä ajallisten tarpeittensa täytty-

misestä. Eikä nykyäänkään rahakysymys tuota

mitään vaikeutta niille, joilla on elävä usko Ju-

malaan, ja jotka Häntä todella rakastavat.

 

Koska rahakysymyksellä on tärkeät seuraukset,

niin käyttäkäämme vähän aikaa sen käsittelyyn.

Jumalalla on suurin voima armon alalla, mutta

mammonalla on suurin valta maailmassa. Ellei-

vät Jumalan palvelijat voi rahakysymystä sel-

västi ratkaista, silloin heiltä jää myös monta

muuta kysymystä ratkaisematta. Kun rahakysy-

mys kerran on ratkaistu, on ihmeellistä, kuinka

monta muuta kysymystä selviää itsestään sen

mukana. Kristillisten työntekijäin asenne raha-

kysymyksissä on jokseenkin hyvä merkki siitä,

ovatko he todella Jumalan valtuuttamia, vai ei.

 

Jos työ on Jumalasta, se on hengellistä, ja jos

työ on hengellinen, on tarpeiden täyttämisen

tapa myöskin hengellinen. Jos tarpeiden täyt-

täminen ei ole hengellisellä tasolla, silloin itse

työkin nopeasti ajautuu maallisen liike-elämän

tasolle. Ellei hengellisyys leimaa työn rahallis-

ta puolta, silloin hengellisyys sen muissakin

osissa on ainoastaan tietopuolista laatua.

Työssä ei ole mitään puolta, joka niin todella

johtaa käytännöllisiin kysymyksiin kuin sen ta-

loudellinen puoli. Voitte olla teoreettinen missä

muussa asiassa tahansa, mutta ette tässä kysy-

myksessä.

 

 

USKONELÄMÄN TÄRKEYS

 

Huolimatta siitä, mikä kunkin palvelusvirka on,

olisi jokaisen työntekijän harjoitettava uskoa

kaikkien persoonallisten, samoin kuin työnsä

tarpeiden täyttymiseksi. Jumalan Sanassa em-

me näe kenenkään työntekijän pyytäneen tai

vastaanottaneet palkkaa palveluksistaan. Paa-

vali ei tehnyt Efeson seurakunnan, eikä min-

kään muunkaan seurakunnan kanssa mitään

sopimusta siitä, että saisi jonkun määrätyn

palkkion määrätyn ajan palveluksesta. Raama-

tussa ei kerrota mitään tapausta, joka osoittaisi,

että Jumalan palvelijoiden pitäisi turvautua inhi-

millisiin lähteisiin tarpeittensa tyydyttämiseksi.

Me luemme siellä Bileamista, joka koetti tehdä

kauppaa profeetan lahjallaan, mutta hänen saa-

mansa tuomio oli ilmeinen: Luemme myöskin

Gehasista, joka koetti saada aineellista voittoa

Jumalan armosta, mutta hän tuli pitaliseksi syn-

tinsä tähden.

 

Ei kenenkään Jumalan palvelijan tulisi turvata

mihinkään inhimilliseen välineeseen, joko yksi-

tyiseen tai seuraan ajallisten tarpeittensa tyy-

dyttämiseksi. Jos hän voi ne tyydyttää omien

kättensä töillä tai yksityisillä tuloilla, on se hy-

vä ja oikein, muussa tapauksessa tulisi hänen

olla riippuvainen yksin Jumalasta niiden tyy-

dyttäjänä, niin kuin aikaiset apostolitkin olivat.

Herran lähettämillä kahdellatoista apostolilla ei

ollut mitään määrättyä palkkaa, eikä sitä ollut

kellään Hengen lähettämälläkään apostolilla.

He katsoivat yksinkertaisesti Herraan kaikkien

tarpeittensa täyttäjänä.

 

Aikaisempien apostolien esimerkin mukaan ei

nykypäivienkään apostolien tulisi pitää ketään

ihmistä työnantajanaan. Heidän tulisi uskoa,

että Hän, joka on lähettänyt heidät, on kantava

edesvastuun kaikesta, mitä he Hänen tahtonsa

tiellä tarvitsevat, niin ajallisissa kuin hengelli-

sissä asioissa.

 

Jos mies voi luottaa Jumalaan, lähteköön teke-

mään Hänen työtään, ellei, pysyköön kotona,

sillä häneltä puuttuu ensimmäinen edellytys

työhön. On olemassa yleinen luulo, että jos

työntekijällä on vakituiset tulot, on hän va-

paampi tekemään työtä ja niin muodoin tekee

sen paremmin. Mutta tosiasia on, että hengel-

lisessä työssä tarvitaan epävarmoja tuloja, sil-

lä ne tekevät tarpeelliseksi läheisen yhteyden

Jumalan kanssa, Hänen tahtonsa alituisen, sel-

vän ilmaisun ja suoranaisen jumalallisen kanna-

tuksen. Maailmallisissa asioissa ei työntekijä

tarvitse muita edellytyksiä kuin tahdon ja ky-

vyt, mutta inhimillinen into ja luonnolliset lah-

jat eivät ole edellytyksenä hengelliseen palve-

lukseen.

 

Ehdoton riippuvuus Jumalasta on tarpeellinen,

jos työ on oleva Hänen tahtonsa mukainen. Sik-

si Jumala haluaa, että Hänen työntekijänsä heit-

täytyisivät yksin Hänen varaansa taloudellisten

tarpeittensa tyydyttäjänä, niin etteivät he voi

muuta kuin vaeltaa läheisessä yhteydessä Hä-

nen kanssaan ja oppia luottamaan Häneen jat-

kuvasti. Vakituiset tulot eivät kasvata luotta-

musta Jumalaan, eivätkä edistä yhteyttä Hänen

kanssaan, mutta sen tekee varmasti täydellinen

riippuvaisuus Hänestä kaikkien tarpeittemme

täyttäjänä.

 

Mitä epävarmempi jonkun työntekijän toimeen-

tulo on, sitä enemmän hän turvaa Jumalaan, ja

mitä enemmän harjoitetaan luottavaista, Juma-

lasta riippumisen asennetta, sitä hengellisem-

pää on työ. On siis selvää, että työn luonne ja

sen tarpeitten tyydyttämisen lähde ovat lähei-

sessä yhteydessä toistensa kanssa. Jos työn-

tekijä saa määrätyn palkan ihmisiltä, ei tehty

työ voi koskaan olla puhtaasti jumalallista.

 

Usko on mitä tärkein asia Jumalan palvelemi-

sessa, sillä ilman sitä ei voi olla mitään todella

hengellistä työtä. Mutta meidän uskomme tar-

vitsee harjoitusta ja vahvistamista, ja siihen

tarkoitukseen Jumala käyttää aineellisia tarpei-

ta. Saatamme tunnustaa uskovamme Jumalaan

hyvin monissa vähemmän tunnettavissa asiois-

sa ja saatamme pettää itsemme, luulemalla todel-

la luottavamme Häneen silloinkin, kun meillä ei

ole ensinkään uskoa. Tämä yksinkertaisesti sik-

si, ettei ole mitään kouraantuntuvaa osoittamas-

sa meidän epäuskoamme. Mutta kun taloudelli-

set tarpeet tulevat eteemme, on asia niin käytän-

nöllinen, että uskomme todellisuus joutuu heti

koetukselle.

 

Ellemme voi uskoa Jumalan täyttävän ajalliset

tarpeemme, emme voi luottaa Häneen hengellis-

ten tarpeittemme täyttäjänä. Mutta jos todella

koemme Hänen uskollisuutensa aineellisten tar-

peitten alalla, olemme myös kykeneviä luotta-

maan Häneen hengellisissä vaikeuksissa joko

työn yhteydessä tai omassa persoonallisessa

elämässämme. Mikä vastakohta onkaan siinä,

jos julistamme toisille, että Jumala on elävä Ju-

mala, emmekä kuitenkaan itse uskalla luottaa

Häneen aineellisten tarpeittemme täyttäjänä!

 

Edelleen, hänellä, jolla on kukkaro, on myöskin

auktoriteetti. Jos ihmiset kannattavat meitä, he

myös valvovat työtämme. On selvää, että jos

saamme tulot jostakin määrätystä lähteestä, on

meidän myöskin annettava selonteko työstäm-

me kyseessä olevaan paikkaan. Milloin tahansa

luotamme ihmisiin, ei työmme voi olla joutumat-

ta heidän vaikutuksensa alaiseksi. On vakava

väärinkäsitys kuvitella, että voimme ottaa vas-

taan rahaa ihmisiltä, ja samalla tehdä Jumalan

työtä. Jos olemme ihmisten kannattamia, silloin

täytyy meidän etsiä heidän mielisuosiotaan, ja

usein on mahdotonta saada samalla kertaa sekä

ihmisten että Jumalan mielisuosio.

 

Jumalalla tulee olla omassa työssään ainoa mää-

räysvalta. Siksi Hän ei tahdo meidän olevan ai-

neellisissa tarpeissamme riippuvaisia mistään

inhimillisestä lähteestä. Monet meistä ovat yhä

uudelleen kokeneet, että Jumala on johtanut

meitä raha-asiain kautta. Silloin, kun olemme ol-

leet Hänen tahtonsa tiellä, olemme varmasti saa-

neet sen, mitä olemme tarvinneet. Mutta niin

pian kuin olemme menettäneet elävän kosketuk-

sen Hänen kanssaan, on tarpeittemme täyttymi-

nen ollut epävarma. Toisinaan olemme kuvitel-

leet Jumalan tahtovan meidän tekevän määrä-

tyn asian, mutta Hän on osoittanut, ettei se ol-

lutkaan Hänen tahtonsa, pidättämällä aineelli-

set varat. Niin olemme olleet Herran alinomai-

sen ohjauksen alaisia, ja tämä johto on ollut

mitä kallisarvoisin. Jos lakkaamme olemasta riip-

puvaisia Hänestä, kuinka voisi luottamuksemme

silloin kehittyä?

 

Ensimmäinen kysymys, joka jokaisen tulisi rat-

kaista, uskoessaan olevansa Jumalan kutsuma,

on taloudellinen kysymys. Jos hän ei voi katsoa

yksin Herraan jokapäiväisten tarpeittensa täyt-

täjänä, silloin ei hänellä ole edellytystä Herran

työhön. Sillä ellei hän ole taloudellisesti riippu-

maton ihmisistä, ei hänen työnsäkään voi olla

heistä riippumaton. Ellei hän voi luottaa Juma-

laan kaikkien tarvittavien varojen tyydyttäjänä,

voiko hän luottaa Häneen kaikkien työn kysy-

mysten ja vaikeuksien vaatiessa ratkaisuaan?

Jos olemme täydellisesti riippuvaisia Jumalasta

kaikissa tarpeissamme, silloin olemme vastuus-

sa työstämme yksin Hänelle, ja siinä tapaukses-

sa ei työmme tarvitse tulla ihmisten johdon alai-

seksi. Saanko neuvoa kaikkia, jotka eivät ole

valmistuneet kulkemaan uskon tietä, jatkamaan

maallisten velvollisuuksiensa hoitamista, eikä

antautumaan hengelliseen palvelukseen? Jokai-

sen työntekijän tulee olla kykenevä luottamaan

yksin Jumalaan.

 

Jos meillä on todellinen usko Jumalaan, silloin

meidän tulee kantaa kaikki vastuu omista ja

työn tarpeista. Meidän ei tule salaisesti toivoa

apua jostakin inhimillisestä lähteestä. Meillä tu-

lee olla usko yksin Jumalaan, ei Jumalaan ynnä

ihmiseen. Jos veljet osoittavat rakkautta, kiittä-

käämme Jumalaa. Jos he eivät sitä tee, kiittä-

käämme Häntä kuitenkin. Jumalan palvelijalle

on häpeäksi kiinnittää yksi silmänsä Häneen ja

toinen ihmiseen tai olosuhteeseen. Jokaiselle

kristillisen työn tekijälle on arvotonta tunnus-

taa luottavansa Jumalaan ja kuitenkin toivoa

apua toisista lähteistä. Tämä on pelkkää epä-

uskoa.

 

Olen alati sanonut ja sanon sen uudelleen, että

niin pian kuin katseemme kääntyvät veljiin, tuo-

tamme häpeää työtovereillemme ja Herran nimel-

le. Meidän uskosta elämisemme tulee olla ehdot-

toman todellista, eikä huonontua "almuista elä-

miseen". Uskallamme olla täydellisesti riippu-

mattomia ihmisistä raha-asioissa, koska uskal-

lamme täysin luottaa Jumalaan. Uskallamme

heittää pois kaiken toivon ihmisiin, koska meillä

on täysi luottamus Herraan.

 

Jos me toivomme ihmisiin, silloin heidän tulo-

lähteittensä kuivuessa meidän tulomme myös-

kin kuivuvat. Meillä ei ole "johtokuntaa" taka-

namme, mutta meillä on "kallio" allamme, eikä

kukaan, joka seisoo tällä kalliolla, tule koskaan

häpeään. Ihmiset ja olosuhteet muuttuvat, mut-

ta me kuljemme eteenpäin vakavasti, jos luotta-

muksemme perustuu Jumalaan. Kaikki hopea ja

kulta on Hänen, eikä kukaan, joka vaeltaa Hä-

nen tahdossaan, tule koskaan puutteeseen.

Olemme taipuvaisia luottamaan Jumalan lapsiin,

jotka aikaisemmin ovat lähettäneet meille lahjoja,

mutta he kaikki muuttavat täältä. Meidän tulee

pitää katseemme kiinnitettynä muuttumattomaan

Jumalaan, jonka armo ja uskollisuus kestävät iäti.

 

Kaksi alkuaskelta Jumalan työssä ovat: ensim-

mäinen, uskon rukous tarpeellisten varojen saa-

miseksi, sitten itse työn alkaminen. Nykyään,

voi! Monilla Jumalan palvelijoilla ei ole uskoa,

ja kuitenkin he pyytävät Häntä palvella. He alka-

vat työn, vaikka heillä ei ole siihen tarvittavaa

edellytystä; siksi ei sillä, mitä he tekevät, ole mi-

tään hengellistä arvoa. Usko on ensimmäinen

välttämätön asia kaikessa Jumalan työssä, ja si-

tä tulisi käyttää niin aineellisissa kuin muissakin

tarpeissa. Ellei ole mitään uskoa varojen saami-

seksi, silloin, huolimatta siitä, miten hyvä työ

on, häviää se ennemmin tai myöhemmin. Kun

raha loppuu, loppuu työkin.

 

 

SAADA EVANKELIUMISTA ELATUKSENSA

 

Herramme on sanonut: "Työmies on palkkansa

ansainnut" (Luuk. 10:7); ja Paavali kirjoitti ko-

rinttolaisille: "Samoin myös Herra on säätänyt,

että evankeliumin julistajain tulee saada evan-

keliumista elatuksensa" (1 Kor. 9:14). Mitä mer-

kitsee saada evankeliumista elatuksensa? Se ei

merkitse, että Jumalan palvelijan tulisi saada

määrätty hyvitys seurakunnalta, sillä nykyinen

Jumalan työn palkkausjärjestelmä oli tuntema-

ton Paavalin päivinä. Mutta se merkitsee sitä,

että evankeliumin saarnaajat saavat vastaanot-

taa lahjoja veljiltä. Mitään sopimusta ei kuiten-

kaan tehdä sellaisten lahjojen yhteydessä. Ei

mitään määrättyä aikaa ole mainittu, ei mitään

määrättyä rahasummaa, eikä mitään määrättyä

vastuunalaisuutta. Kaikki on vapaan tahdon

asia. Kun Jumala koskettaa uskovien sydämiä,

antavat he lahjoja Hänen palvelijoilleen. Vaikka

nämä palvelijat vastaanottavat lahjoja ihmisten

kautta, on heidän luottamuksensa kuitenkin ko-

konaan Jumalassa. Häneen ovat heidän silmän-

sä kiinnitetyt, Hänelle he kertovat tarpeistaan,

ja Hän on se, joka vaikuttaa lastensa sydämis-

sä antamisen halua.

 

Tätä Paavali tarkoitti, kun hän puhui "evanke-

liumista elatuksensa saamista". Hän itse otti

vastaan lahjoja Filippin seurakunnalta (Fil. 4:

16), ja kun hän oli Korintossa, auttoivat Make-

donian veljet häntä (2 Kor. 11:9). Nämä ovat esi-

merkkejä elatuksen saamisesta evankeliumista.

Paavali otti vastaan satunnaisia lahjoja yksityi-

siltä ja seurakunnilta, mutta hänellä ei ollut mi-

tään määrättyä palkkiota saarnaamisestaan.

 

Niin, "työmies on palkkansa ansainnut", ja hä-

nen tulisi todella saada elatuksensa evankeliu-

mista. Mutta teemme hyvin, kun kysymme itsel-

tämme: Kenen työntekijöitä olemme? Jos olem-

me ihmisten työntekijöitä, niin katsokaamme

heihin kannatuksemme saamiseksi. Mutta jos

olemme Jumalan työntekijöitä, silloin ei meidän

tule katsoa kehenkään muuhun kuin Häneen,

vaikkakin Hän saattaa täyttää tarpeemme tois-

ten ihmisten kautta. Koko kysymys riippuu täs-

tä, onko Jumala kutsunut meidät ja lähettänyt

meidät? Jos Hän on antanut kutsun ja valtuu-

tuksen, silloin Hänen myös täytyy olla ja Hän

on vastuussa kaikesta, mihin kuuliaisuutemme

Häntä kohtaan johtaakin. Kun teemme tarpeem-

me tiettäväksi Hänelle, kuulee Hän varmasti ja

Hän on vaikuttava ihmisten sydämissä sen, et-

tä he varustavat meidät kaikella, mitä tarvitsem-

me. Jos olemme ainoastaan "vapaaehtoisia"

Jumalan palveluksessa, silloin ei Hän ole vas-

tuunalainen niistä vaikeuksista, joihin joudum-

me, ja niin emme ole kykeneviä elämään evan-

keliumista.

 

Kun eräs henkilö ajatteli tulla Kiinaan Herraa

palvelemaan, näki hän etukäteen ne vaikeudet,

mitä hänellä on lähtiessään yksin vieraaseen

maahan ja niin hän pyysi neuvoa Mildmay Juu-

talais-lähetyksen Mr. Wilkinson'ilta, joka sanoi:

"Vieras maa, ei mitään lupausta avustuksesta,

eikä minkään seuran kannatusta, - kaikki nämä

eivät tuota mitään vaikeutta. Kysymys on siitä,

menettekö omasta alotteestanne, vai oletteko

Jumalan lähettämä?" Hän vastasi: "Jumala lä-

hettää minut". "Silloin ei enempiä arveluita tar-

vita", sanoi Mr. Wilkinson, "sillä jos Jumala lä-

hettää teidät, silloin vastuu on Hänen". Niin,

jos menemme omasta alotteestamme, silloin hä-

tä ja häpeä odottavat meitä. Mutta jos menem-

me Jumalan lähettäminä, on kaikki vastuunalai-

suus Hänellä, eikä meidän tarvitse koskaan ky-

syä, kuinka Hän sen hoitaa.

 

Mutta Korintossa ei Paavali elänyt evankeliu-

mista. Hän teki siellä omin käsin telttoja. Näin

on ilmeisesti kaksi tapaa suhtautua Jumalan

palvelijoiden tarpeisiin: Joko he pyytävät Juma-

laa koskettamaan lastensa sydämiä antamaan,

mitä tarvitaan, tai he ansaitsevat sen, omista-

malla osan aikaansa "maalliseen" työhön. Saat-

taa olla oikein hyvä työskennellä omin käsin,

mutta pyydämme huomauttaa, että Paavali ei pi-

tänyt tätä ainoana tapanaan. Se on jotain poik-

keuksellista, asia, johon ryhdytään erikoisissa

olosuhteissa.

 

"Jos me olemme kylväneet teille hengellistä hy-

vää, onko paljon, jos me niitämme teiltä aineel-

lista? Jos muilla on teihin tällainen oikeus, eikö

paljoa enemmän meillä? Mutta me emme ole

käyttäneet tätä oikeutta, vaan kestämme kaikki,

ettemme panisi mitään estettä Kristuksen evan-

keliumille. Ettekö tiedä, että ne, jotka hoitavat

pyhäkön toimia, saavat ravintonsa pyhäköstä,

ja jotka ovat asetetut uhrialttarin palvelukseen,

saavat osansa silloin kuin alttarikin? Samoin

myös Herra on säätänyt, että evankeliumin julis-

tajain tulee saada evankeliumista elatuksensa.

Mutta minä en ole ainoatakaan näistä oikeuksis-

tani hyväkseni käyttänyt. Enkä kirjoitakaan tätä

siinä tarkoituksessa, että niitä minuun sovitettai-

siin, sillä mieluummin minä kuolen. Ei kukaan ole

minun kerskaustani tyhjäksi tekevä...Mikä siis

on minun palkkani? Se, että kun julistan evanke-

liumia, teen sen ilmaiseksi, niin etten käytä oi-

keutta, jonka evankeliumi minulle myöntää"

(1 Kor. 9:11-15,18).

 

On erikoisia oikeuksia, jotka ovat kaikkien evan-

keliumin saarnaajien etuoikeuksia. Paavali ei ot-

tanut mitään vastaan Korintossa, koska hän oli

silloin erikoisissa olosuhteissa. Mutta vaikka

hän ei käyttänyt hyväkseen etuoikeuksiaan

evankeliumin julistajana siinä tilaisuudessa, on

kuitenkin selvää, että hän teki sen muualla. "Vai

olenko tehnyt syntiä siinä, että - alentaessani

itseni, jotta te ylenisitte - olen ilmaiseksi julista-

nut teille Jumalan evankeliumia? Muita seura-

kuntia minä riistin, ottaessani heiltä palkkaa pal-

vellakseni teitä. Kun olin teidän luonanne ja kär-

sin puutetta, en rasittanut ketään. Sillä mitä mi-

nulta puuttui, sen täyttivät veljet, jotka tulivat

Makedoniasta; ja kaikessa minä varoin olemas-

ta teille rasitukseksi, ja olen vastakin varova.

Niin totta kuin Kristuksen totuus on minussa,

ei tätä kerskausta minulta riistetä Akaian maan-

äärissä" (2 Kor. 11:7-10).

 

 

LAHJOJEN VASTAANOTTAMISEN

PERIAATE

 

Ei ole luvallista ottaa määrättyä palkkaa seura-

kunnalta ja määrätyissä tapauksissa ei ole luval-

lista vastaanottaa edes satunnaista lahjaa. Paa-

vali käytti tätä periaatetta, kun ei ottanut vas-

taan mitään Korinton seurakunnalta. Jos joku

antaa meille lahjan säälistä meitä kohtaan, sil-

loin emme Herran tähden uskalla ottaa sitä vas-

taan. Jos taas tarjotaan lahjoja, jotka tekisivät

meidät riippuvaisiksi antajasta tai saattaisivat

meidät heidän valvontansa alaisiksi, silloin täy-

tyy meidän kieltäytyä niistäkin. Kaikkien Juma-

lan palvelijoiden tulee luottaa ainoastaan Hä-

neen kokonaan tarpeittensa täyttäjänä, ja sil-

loinkin, kun heille tarjotaan vapaasti lahjoja, tu-

lee heidän kyetä selvästi eroittamaan, voiko Ju-

mala ottaa vastaan sellaisia lahjoja, vai ei.

 

Vanhan Testamentin aikana annettiin Israelin

kansan kymmenykset leeviläisille. Israelilaiset

uhrasivat Jumalalle, eikä leeviläisille, mutta jäl-

kimmäiset olivat Jumalan puolesta heidän uhre-

jaan vastaanottamassa. Tänä aikana me olemme

leeviläisten asemassa, ja ne lahjat, jotka ojenne-

taan meille, uhrataan todellisuudessa Jumalalle.

Me emme ota vastaan lahjoja keneltäkään ihmi-

seltä, sentähden emme ole kiitollisuudenvelas-

sa kenellekään. Jos joku haluaa kiitosta, tulee

hänen etsiä sitä Jumalalta, sillä Jumala itse vas-

taanottaa uhrit. Siksi, milloin tahansa meille an-

netaan lahja, on välttämätöntä, että olemme sel-

villä siitä, voiko Jumala ottaa tuon lahjan vas-

taan, vai eikö. Ellei Jumala voisi sitä vastaanot-

taa, niin emme mekään uskalla sitä tehdä.

 

Emme uskalla ottaa vastaan lahjoja ilman eroi-

tusta, ettemme asettaisi Jumalaa väärään ase-

maan. (Sanon tämän kunnioittaen.) On paljon

ihmisiä, joiden elämä ei kelpaa Jumalalle. Kuinka

Jumala voisi silloin ottaa vastaan heidän uhre-

jaan? Jos Hän ei voi sitä tehdä, silloin emme me-

kään uskalla tehdä sitä Hänen sijastaan. Meidän

tulisi ottaa vastaan rahaa ainoastaan silloin, kun

siten tehdessämme emme joudu mihinkään vel-

voitukseen puoleltamme, ja kun emme saata Ju-

malan mieltä väärinkäsityksen alaiseksi.

 

Joskus saattaa tapahtua, että lahja on oikea sa-

moinkuin lahjoittajan asennekin. Mutta lahjan-

sa vaikutuksesta saattaa lahjoittaja pitää itseän-

sä oikeutettuna sanomaan sanansa työstämme.

On aivan paikallaan, että uhraaja selvittää, mi-

hin tarkoitukseen hänen lahjansa on käytettä-

vä, mutta hänen asiansa ei ole päättää, miten

työ on tehtävä. Ei kenenkään Jumalan palveli-

jan pidä uhrata vapauttaan Jumalan johdon

seuraamisessa siten, että ottaisi vastaan jotain

rahaa, joka asettaisi hänet inhimillisen valvon-

nan alaiseksi. Lahjoittaja on täydellisesti vapaa

määrittelemään, mihin tarkoitukseen hänen an-

tinsa olisi käytettävä, mutta heti, kun se on an-

nettu, tulisi hänen jättää se siihen, eikä koettaa

käyttää sitä keinona, jonka kautta haluaisi epä-

suorasti valvoa työtä. Jos hän voi luottaa Ju-

malan palvelijaan, niin luottakoon häneen. Ellei

hän voi sitä tehdä, silloin ei hänen tarvitse an-

taa rahaansa hänelle.

 

Maallisessa työssä harjoittaa henkilö, joka an-

taa varat, valvontaa työssä, johon hänen va-

ransa ovat tarkoitetut. Näin ei ole hengellises-

sä työssä. Siinä kuuluu kaikki valvonta hänelle,

jonka Jumala on kutsunut tuota työtä teke-

mään. Hengellisessä työssä hallitsee työntekijä

rahaa, eikä raha hallitse työntekijää. Hänelle, jol-

le Jumala on uskonut työn, Hän on myös ilmai-

seva sen tavan, millä työ on tehtävä. Työntekijä

ei uskalla ottaa vastaan rahaa keneltäkään, joka

käyttäisi lahjaansa sekaantuakseen Jumalan tah-

don tekemiseen.

 

Jos lahjoittaja on hengellinen persoona, ky-

symme ilolla hänen neuvoaan. Mutta hänen

neuvoaan kysytään ainoastaan hänen hengel-

lisyytensä, eikä hänen lahjansa perusteella.

Jos hän voi luottaa meihin, ja jos hän on selvil-

lä siitä, että Jumala johtaa häntä antamaan lah-

jansa meille, silloin voimme ottaa vastaan hä-

nen uhrinsa. Pitäköön hän muussa tapaukses-

sa rahansa, ja jatkakaamme me Jumalan työtä

sillä tavalla, kun Hän on meitä ohjannut, kat-

soen yksin Häneen työn ja omien tarpeidemme

tyydyttäjänä.

 

Palvellessamme Jumalaa tulee meidän kaikessa

säilyttää ehdoton riippuvaisuussuhteemme Hä-

neen. Jatkakaamme herkeämättä työtämme, oli-

pa sitten varoja runsaasti tai vähän, tunnus-

taen, että olemme saaneet sen luottamustehtä-

vänä Jumalalta, ja että se on asia, josta meidän

tulee olla vastuussa yksin Hänelle. "Ihmistenkö

suosiota minä nyt etsin vai Jumalan? Tai ihmi-

sillekö pyydän olla mieliksi? Jos minä vielä tah-

toisin olla ihmisille mieliksi, en olisi Messiaan

palvelija" (Gal. 1:10).

 

Meidän tulee olla ehdottomasti riippumattomia

ihmisistä, mitä tulee työn rahalliseen puoleen.

Mutta riippumattomuudessammekin tulee mei-

dän säilyttää todella nöyrä asenne ja taipuvai-

suus ottamaan vastaan neuvoja jokaiselta Ruu-

miin jäseneltä, joka on läheisessä yhteydessä

Pään kanssa. Meidän tulisi odottaa saavamme

heidän kauttaan vahvistusta sille johdolle, jon-

ka olemme saaneet suoraan Jumalalta. Mutta

kaikki neuvo, jota me etsimme ja vastaanotam-

me toisilta, perustuu heidän hengellisyyteen-

sä, eikä heidän rahalliseen asemaansa. Me

olemme halukkaat kysymään Ruumiin rikkaim-

man jäsenen neuvoa, ei hänen rahojensa täh-

den, vaan niistä huolimatta. Samoin olemme

juuri yhtä valmiit tiedustelemaan köyhimmän

jäsenen neuvoa, ei hänen köyhyytensä täh-

den, vaan siitä huolimatta. Rahaasioissa tulee

meidän pysyä tällä perustuksella, että olemme

ainoastaan Jumalan kanssa tekemisissä. Ol-

koon Paavalin kerskaus myöskin meidän kers-

kauksemme!

 

 

 

ASENNE PAKANOIHIN

 

Tässä kysymyksessä on periaatteena: "Eivätkä

ota pakanoilta mitään" (3 Joh. 7). Emme uskal-

la ottaa mitään kannatusta Jumalan työhön

niiltä, jotka eivät Häntä tunne. Ellei Jumala ole

vastaanottanut ihmistä, ei Hän voi vastaanottaa

hänen rahaansa, ja ainoastaan sen, mitä Jumala

on vastaanottanut, uskaltavat Hänen palvelijan-

sakin vastaanottaa. Jos joku Jumalan palveluk-

sessa oleva vastaanottaa työn edistämiseksi ra-

haa pelastumattomalta henkilöltä, silloin hän to-

dellisuudessa saattaa Jumalan kiitollisuuden

velkaan syntisille. Älkäämme koskaan vastaan-

ottako Jumalan puolesta rahaa, jonka johdosta

joku syntinen saattaisi suuren, valkoisen valta-

istuimen edessä syyttää Jumalan käyttäneen

hyväkseen hänen varojaan.

 

Kuitenkin ei tämä merkitse sitä, että meidän pi-

täisi hyljätä jopa pakanoiden vieraanvaraisuus-

kin. Jos me Jumalan johdatuksesta joudumme

vierailemaan jossain Melitessä, silloin voimme

hyvin käyttää hyväksemme ystävällisen Pub-

liuksen vieraanvaraisuutta. Mutta tämän tulee

olla ehdottomasti Jumalan sallimuksesta, eikä

se saa olla säännöllisesti sattuva asia. Periaat-

teemme tulisi aina olla se, ettemme ota mitään

pakanoilta. Kun alamme käyttää heidän rahaan-

sa, on työmme vajonnut surulliseen tilaan.

 

 

SEURAKUNNAT JA TYÖNTEKIJÄT

 

Pitäisikö seurakuntien pitää huolta työntekijäin

tarpeista? Jumalan Sana antaa kysymykseemme

selvän vastauksen. Me näemme siitä, että seura-

kuntien keräämää rahaa on käytetty kolmeen eri

tarkoitukseen:
1. Köyhille pyhille. Raamattu kohdistaa paljon

huomiota tarpeessa oleviin Jumalan lapsiin, ja

paikallisten uhrilahjojen suuri osa menee hei-

dän puutteensa lieventämiseksi.
2. Paikallisseurakunnan vanhimmille. Olosuh-

teitten johdosta voi seurakunnan vanhimmille

käydä tarpeelliseksi luopua varsinaisista tehtä-

vistään ryhtyäkseen hoitamaan kokonaan seu-

rakunnan asioita. Siinä tapauksessa tulisi pai-

kallisten veljien käsittää aineellinen vastuun-

alaisuutensa heistä ja koettaa ainakin jossakin

määrässä korvata heille se, mitä he ovat uhran-

neet seurakunnan tähden (1 Tim. 5:17,18).
3. Työtätekeville veljille ja työhön. Tätä tulee

katsoa uhrina Jumalalle, eikä ihmisille makset-

tuna palkkana.

 

"Muita seurakuntia minä riistin, ottaessani

heiltä palkkaa palvellakseni teitä. Kun olin tei-

dän luonanne ja kärsin puutetta, en rasittanut

ketään. Sillä mitä minulta puuttui, sen täyttivät

veljet, jotka tulivat Makedoniasta; ja kaikessa

minä varoin olemasta teille rasitukseksi, ja olen

vastakin varova" (2 Kor. 11:8,9). "Tiedättehän

tekin, filippiläiset, että evankeliumin alkuaikoi-

na, kun lähdin Makedoniasta, ei mikään muu

seurakunta kuin te yksin käynyt minun kans-

sani tiliyhteyteen annetusta ja vastaanotetusta

...Olen nyt saanut kaikkea, jopa ylenpalttisesti;

minulla on yllinkyllin, saatuani Epafroditukselta

teidän lähetyksenne, joka on "suloinen tuoksu",

otollinen, Jumalalle mieluinen uhri (Fil. 4:15,18).

Missä seurakunnan jäsenet ovat hengellisiä, ei-

vät he voi muuta kuin huolehtia Herran asiasta

omien paikkakuntiensa ulkopuolellakin, ja Her-

ran rakkaus pakoittaa heitä uhraamaan sekä te-

kijöille että työhön. Jos jäsenet eivät ole hen-

gellisiä, voivat he mahdollisesti päätellä, että

heille riittää se, kun hoitavat vastuun seurakun-

nasta. Mutta ne jäsenet, jotka ovat hengellisiä,

käsittävät aina Jumalan työtä ja työntekijöitä

koskevan velvollisuutensa. He katsovat sekä

velvollisuudekseen että ilokseen edistää Her-

ran työtä lahjoillaan.

 

Seurakuntia kehoitetaan UT:n kirjeissä anta-

maan avustusta köyhille pyhille ja myöskin

pitämään huolta paikallisista vanhimmista ja

opettajista. Mutta mitään mainintaa ei ole siitä,

että heitä olisi kehoitettu antamaan kannatusta

apostoleille tai sille työlle, jota he tekivät. Syy

tähän on ilmeinen. Kirjeiden kirjoittajat olivat

itse apostoleja, sentähden ei heidän olisi ollut

sopivaa pyytää lahjoja itselleen tai työlleen, ei-

kä heillä ollut lupaa tai ohjetta Herralta tehdä

niin. Heidän sopi aivan hyvin kehoittaa uskovia

antamaan toisille, mutta mitä tuli heidän omiin ja

työnsä tarpeisiin, saattoivat he katsoa ainoas-

taan Jumalaan. Kun he huolehtivat toisten tar-

peista, ei Hän unohtanut heidän tarpeitaan, ja

Hän itse vaikutti omiensa sydämissä sen, että

he antoivat kaikki, mitä tarvittiin. Nykyajan

työntekijöidenkin tulisi tehdä, kuten vanhan-

ajan apostolien, niin että pitäisivät huolta ai-

noastaan toisista, ja Jumala on kaikessa pitävä

huolta heistä.

 

Tuo oli suuri ja jalo lausunto, minkä veljemme

Paavali antoi filippiläisille. Hän uskalsi sanoa

noille, jotka olivat melkein hänen ainoat kan-

nattajansa: "Minulla on yllinkyllin". Paavali ei

antanut mitään viittausta puutteesta, mutta otti

rikkaan Isän lapsen aseman, eikä hänellä ollut

mitään pelkoa siitä, että niin tehdessään enem-

pi kannatus lakkaisi tulemasta.

 

Apostoleille sopi oikein hyvin sanoa uskotto-

malle, joka itse oli ahdistuksessa: "Hopeaa ja

kultaa ei minulla ole". Mutta tätä ei tarpeessa

oleva apostoli olisi mitenkään voinut sanoa us-

koville, jotka olisivat olleet valmiina auttamaan

apua pyydettäessä. Herralle tuottaa häpeää, jos

joku Hänen edustajansa ilmaisee tarpeita, jotka

herättäisivät toisissa sääliä häntä kohtaan. Jos

meillä on elävä usko Jumalaan, kerskaamme aina

Hänessä ja kaikissa tilanteissa uskallamme julis-

taa: "Minulla on yllinkyllin". Jumalan todellisis-

sa palvelijoissa ei ole mitään pikkumaista tai al-

haista, he ovat kaikki suuria sieluja.

 

Me olemme Jumalan edustajia tässä maailmas-

sa ja me olemme täällä todistaaksemme Hänen

uskollisuudestaan. Sentähden tulisi meidän en-

nenkaikkea raha-asioissa olla kokonaan riippu-

mattomia ihmisistä ja luottaa täydelleen Juma-

laan. Meidän asenteemme, sanojemme ja teko-

jemme tulisi todistaa, että Hän yksin on meidän

tarpeittemme tyydyttäjä. Jos tässä suhteessa

on jotakin heikkoutta, riistämme Jumalalta sen

kunnian, joka kuuluu Hänelle.

 

Jumalan palvelijoina tulee meidän osoittaa Ju-

malamme runsaita varastoja. Älkäämme peljätkö

esiintyä rikkaina ihmisten edessä. Emme saa

koskaan teeskennellä, mutta sellainen asenne

sopii täydellisesti rehellisyyteen. Pitäkäämme

rahalliset tarpeemme salassa, vaikka se johtaisi

ihmisiä ajattelemaan meidän tulevan hyvin toi-

meen silloinkin, kun meillä ei ole mitään. Hän,

joka näkee salassa, huomaa kaikki tarpeemme,

ja Hän on ne tyydyttävä, ei niukasti, vaan "rik-

kautensa mukaisesti täyttävä kaikki teidän tar-

peenne kirkkaudessa, Messiaassa Jeshuassa"

(Fil. 4: 19). Uskallamme tuottaa vaikeuksia Ju-

malalle, koska Hän ei tarvitse meidän apuamme

tehdäkseen ihmeitänsä.

 

Jumalan Sanasta huomaamme kaksi asiaa, jotka

koskevat Hänen lastensa suhdetta rahallisiin

kysymyksiin. Yhdeltä puolen tulisi työntekijäin

varoa ilmaisemasta tarpeitaan muille kuin Juma-

lalle. Toiselta puolen tulisi seurakuntien uskol-

lisesti muistaa sekä työntekijäin että heidän

työnsä tarpeita. Heidän ei pitäisi lähettää lahjo-

jaan ainoastaan niille, jotka työskentelevät hei-

dän läheisyydessään tai niille, jotka ovat kutsu-

tut heidän keskuudestaan, vaan filippiläisten ja

makedonialaisten tavoin tulisi heidän usein pal-

vella jotain kaukana olevaa Paavalia.

 

Seurakuntien näköalan tulisi olla paljoa laajem-

man kuin se on. Nykyinen järjestelmä, jossa jo-

ku seurakunta kannattaa omaa "pappiaan" tai

omaa lähetyssaarnaajaansa, oli tuntematon

apostolien päivinä. Jos Jumalan lapset palvele-

vat ainoastaan niiden aineellisia tarpeita, jotka

ovat samalla paikkakunnalla, niin huomioon ot-

taen nykyajan mahdollisuudet rahojen lähettä-

misessä kaukaisiinkin seutuihin, heiltä todella-

kin puuttuu hengellistä näkemystä ja laajasy-

dämisyyttä. Työntekijäin puoleltaan ei pidä

odottaa mitään ihmisiltä, ja seurakuntien puo-

leltaan pitäisi uskollisesti muistaa työtä ja työn-

tekijöitä sekä kotona että ulkomailla. Seurakun-

tien hengellisen elämän tähden on välttämätön-

tä, että ne osoittavat käytännöllistä mielenkiin-

toa työhön. Jumala ei voi käyttää epäuskoista

työntekijää, eikä Hän voi käyttää myöskään

rakkaudetonta seurakuntaa.

 

Jos työntekijä tulee seurakunnan kutsusta ly-

hyelle vierailulle jollekin paikkakunnalle, silloin

on aivan oikein, että hän nauttii heidän vieraan-

varaisuudestaan. Mutta jos hän viipyy siellä

määräämättömän ajan, silloin tulee hänen Juma-

lan edessä pitää itse huoli tarpeistaan, muuten

hänen uskonsa Jumalaan häviää. On oikein, et-

tä veljet antavat satunnaisia lahjoja työnteki-

jöille, niinkuin filippiläiset antoivat niitä Paava-

lille, mutta heidän ei pidä ottaa vastuunalai-

suutta kenestäkään. Jumala sallii meidän vas-

taanottaa lahjoja, mutta Hänen tahtonsa ei ole,

että toiset tulisivat meistä vastuunalaisiksi.

 

"Emme ole tehneet kenellekään vääryyttä, em-

me ole olleet kenellekään turmioksi, emme ke-

nellekään vahinkoa tuottaneet" (2 Kor. 7:2).

"Enkä ole oleva teille rasitukseksi" (2 Kor. 12:

14). "Sillä me emme koskaan ole liikkuneet lie-

hakoivin sanoin, sen te tiedätte, emmekä mil-

lään tekosyyllä voittoa ahnehtineet; Jumala on

todistajamme" (1 Tess. 2:5). "Emmekä ilmaisek-

si syöneet kenenkään leipää, vaan työssä ja

vaivassa me ahkeroitsimme yöt ja päivät, ettem-

me olisi kenellekään teistä rasitukseksi" (2 Tess.

3:8). Näistä kohdista näemme selvästi apostolin

asenteen. Hän ei halunnut säilyttää mitään kuor-

maa toisten päälle, eikä hän halunnut millään ta-

valla hyötyä toisten kustannuksella.

 

Ja tämän tulee olla meidänkin asenteemme. Mei-

dän tulisi olla palkkaa ottamatta ja huolellisesti

varoa hyötymästä kenenkään veljemme kustan-

nuksella. Apostolien tulisi olla halukkaita ole-

maan hyödyksi toisille, mutta millään ehdolla

ei heidän pitäisi pyrkiä hyötymään toisista. Hä-

peällistä on tunnustaa luottavansa Jumalaan

ja kuitenkin samalla esiintyä vaivaisena, joka

kertoo puutteistaan ja herättää toisissa sääliä.

Jumalan palvelija, joka todella näkee Jumalan

kunnian ja oman kunniakkaan asemansa yhtenä

Hänen työmiehistään, voi hyvin olla riippuma-

ton toisista, vieläpä anteliaskin heitä kohtaan.

Me voimme ainoastaan hetken nauttia veljiem-

me vieraanvaraisuutta, mutta meidän tulee mitä

tarkimmin varoa hyötymästä heidän kustannuk-

sellaan pikkuasioissa. Mikään ei ilmaise luon-

teen pikkumaisuutta siten kuin se, että ollaan

valmiina vastaanottamaan kaikenlaisia pikku-

etuja. Ellemme ole varovaisia näissä asioissa,

voimme yhtä hyvin luopua tehtävästämme.

 

Työntekijäin kaikki toimet vaikuttavat suuresti

työhön, ja ellei meillä ole kaikissa asioissa elä-

vää luottamusta Jumalaan, tulemme helposti lu-

paavien tulojen määrättäväksi. Rahalla on suuri

vaikutusvoima ihmisiin. Ellei meillä ole todellista

uskoa Jumalaan ja vilpitöntä sydäntä tekemään

Hänen tahtoaan, tulemme todennäköisesti varo-

jen noususta ja laskusta riippuviksi. Jos toimin-

tamme on riippuvainen rahallisista lähteistä, sil-

loin olemme palkkalaisia, jotka teemme työtä

palkan edestä, tai kerjäläisiä, jotka pyydämme

antimia, ja niin tuotamme häpeää Herran Nimelle.

Meidän ei pitäisi koskaan mennä johonkin paik-

kaan sentähden, että siellä rahallisen kannatuk-

sen puolesta on valoisat työmahdollisuudet. Ei-

kä meidän pitäisi koskaan kieltäytyä menemästä

jonnekin siitä syystä, että rahallinen kannatus

ei ole lupaava. Kaikessa toiminnassamme tulee

meidän kysyä itseltämme: olenko Jumalan tah-

don tiellä vai johtavatko minua taloudellist pää-

telmät? Tarkoituksemme on palvella Herraa eikä

etsiä toimeentuloa itsellemme.

 

 

TYÖNTEKIJÄT JA HEIDÄN TYÖNSÄ

 

Olkoon meille selvänä, ettei meidän tule pitää

huolta ainoastaan persoonallisista tarpeistam-

me, vaan myöskin työmme tarpeista. Jos Juma-

la on kutsunut meidät johonkin työhön, silloin

kaikki sen yhteydessä olevat rahalliset menot

ovat meidän asiamme. Mihin tahansa menemme,

olemme vastuussa kustannuksista alusta lop-

puun asti. Jos Jumala on kutsunut meidät tien-

raivaajan työhön, saattavat menot vuokrasta,

huonekaluista ja matkoista ym. nousta huomat-

tavaan summaan, mutta me yksin olemme siitä

edesvastuussa. Joka ei voi ottaa edesvastuuta

omista ja sen työn tarpeista, johon Jumala on

hänet kutsunut, hän ei ole sen arvoinen, että

häntä voitaisiin kutsua Jumalan palvelijaksi.

 

Toinen kohta, johon meidän tulee kiinnittää

huomiomme, on selvän eroituksen tekeminen

niiden lahjojen välillä, jotka ovat tarkoitetut

persoonalliseen käyttöömme ja niiden välillä,

jotka ovat annetut työhön. Voi näyttää liialli-

selta mainita, mutta kuitenkin on korostettava,

ettei työntekijän pitäisi käyttää mitään rahaa,

mikä on annettu työtä varten, omiin persoonal-

lisiin tarpeisiinsa. Se tulee käyttää joko niiden

menojen peittämiseksi, jotka ovat hänen oman

työnsä yhteydessä tai sitten on se lähetettävä

toiselle työntekijälle. Meidän tulee oppia van-

hurskautta kaikissa raha-asioissa. Jos työn yh-

teydessä on jotain vajausta varoissa, on työn-

tekijän siitä vastattava, ja jos on jotain ylijää-

mää, ei hän voi sitä käyttää omien tarpeittensa

tyydyttämiseksi.

 

Kun olin juuri alkanut Herraa palvella, luin

erään tapauksen Hudson Taylorin elämästä,

joka oli minulle suureksi avuksi. Jos muistan

oikein, oli asiain kulku seuraava: Taylor oli St.

Louis'in kaupungissa Yhdysvalloissa ja oli mat-

kalla Springfieldiin pitämään kokouksia. Ajuri,

joka toi hänet asemalle, myöhästyi, niin että

hänen saapuessaan oli juna jo lähtenyt, eikä

näyttänyt mitenkään mahdolliselta, että hän

olisi määräajaksi ennättänyt kokoukseen. Mut-

ta hän sanoi seurassaan olevalle henkilölle:

"Isäni johtaa junat, ja minä olen ajoissa perillä".

Kysyttyään asemalla he saivat tietää, että eräs

toinen juna lähtee toiselle suunnalle, mutta se

leikkaa Springfieldiin kulkevan radan. Kuiten-

kin Springfieldiin sitä linjaa kulkeva juna lähtee

ratojen yhteysasemalta aina kymmenen minuut-

tia aikaisemmin kuin tämä toinen juna sinne saa-

puu. Hetkeäkään epäröimättä sanoi Taylor, että

hän menee sitä tietä, huolimatta siitä, että ase-

malla kerrottiin, etteivät nuo junat koskaan koh-

taa toisiaan.

 

Heidän odottaessaan junan lähtöä tuli eräs her-

rasmies asemalle ja antoi Taylorille vähän rahaa.

Kääntyen seurassaan olevan puoleen hän huo-

mautti: "Ettekö näe, että Isäni on juuri lähettä-

nyt minulle junarahan!" Hän tarkoitti tällä, että

vaikka hän olisi ennättänyt ajoissa asemalle, ei

hän olisi voinut nousta ensimmäiseen junaan.

Seurassa oleva henkilö oli hämmästynyt. Hän

tiesi, että Taylorilla oli hallussaan koko summa

rahaa, joka oli annettu hänelle työtä varten Kii-

nassa, ja siksi hän kysyi: "Mitä tarkoititte sano-

essanne, ettei teillä ollut matkarahaa?" Taylor

vastasi: "Minä en koskaan käytä persoonallisiin

menoihini sitä, mikä on annettu työhön. Omaa

käyttöäni varten merkityn rahan olen saanut

juuri nyt!" Melkein ensi kerran tuon radan his-

toriassa saapui St. Lous'ista tuleva juna yhteys-

asemalle aikaisemmin kuin tuo toinen, ja Taylor

saattoi saapua määräajaksi Springfieldiin.

 

 

TARPEITTEMME TUNNETUKSI TEKEMINEN

 

Niinkuin olemme jo sanoneet, apostoli voi roh-

kaista Jumalan kansaa muistamaan pyhien ja

vanhimpien tarpeita, mutta hän ei voi mainita

mitään omista tarpeistaan. Kiinnittäköön hän

vaan seurakuntien huomiota toisten tarpeisiin,

ja Jumala on kiinnittävä heidän huomionsa hä-

nen tarpeisiinsa. Huolehtikoon hän pyhien ja

vanhimpien tarpeista, ja Jumala on käyttävä

pyhiä ja vanhimpia johtamaan seurakuntien

huomiota hänen tarpeisiinsa.

 

Meidän tulee varoa kaikkea mainostusta työn

yhteydessä. Sydämen luottamuksen Jumalaan

tulee olla ehdottoman rehellistä, ja tarpeemme

on tehtävä tunnetuksi ainoastaan Hänelle. Jos

Herra niin johtaa, voimme Hänen kunniakseen

kertoa, mitä Hän on tehnyt meidän kauttamme.

(Katso Apt. 14:27, 15:3,4.) Mutta mitään ei ole

tehtävä mainostuksen tavalla siinä toivossa,

että saataisiin aineellista apua. Sitä Herra ei

suosi, ja se vahingoittaa meitä itseämme. Jos

uskomme käy heikoksi aineellisissa asioissa,

huomaamme pian, että se ei myöskään riitä sil-

loin, kun työn yhteydessä nousevat vaikeudet

panevat sen koetukselle. Sitäpaitsi, jos me tie-

dämme jotain Ristin voimasta minä-elämän voit-

tamiseksi, niin miten voimme turvautua mainos-

tukseen työmme hyväksi ja ottaa siten asiat

pois Jumalan käsistä, sekä viedä niitä eteenpäin

omin ponnistuksin?

 

Olen monasti nähnyt työtä, joka alussa on ollut

puhtaalla uskon pohjalla, ja Jumalan siunaus on

levännyt sen yllä. Pian työntekijät tunsivat työn

laajentamisen tarvetta ja laajensivat sitä todella

tavallisten tulojensa yli. Sen seurauksena täytyi

heidän turvautua välilliseen mainostukseen saa-

dakseen varoja tarpeisiinsa. Varokaamme itse

laajentamasta työtä, sillä jos laajennus on ihmi-

sistä, täytyy meidän käyttää ihmistekoisia työ-

tapoja tyydyttääksemme uusia vaatimuksia. Jos

Jumala näkee, että työ tarvitsee laajennusta,

laajentaa Hän itse sitä, ja jos Hän laajentaa sitä,

on Hän vastuussa sen kasvaneista tarpeista.

 

Kun inhimillisiä menetelmiä käytetään työn laa-

jentamiseksi, pitää keksiä inhimillisiä keinoja uu-

sien tarpeitten tyydyttämiseksi. Näin turvaudu-

taan mainostukseen, jotta saataisiin vaikeus

ratkaistuksi. Kiertokirjeet, selonteot, kuvalliset

julkaisut, edustustyö, erikoiset asiamiehet ja

erikoiset työkeskukset ovat niitä keinoja, joita

kristilliset työntekijät ovat paljon käyttäneet

tulojensa lisäämiseksi.

 

Ihmiset eivät ole halukkaita odottamaan, että

Jumala laajentaisi työtä omalla ajallaan. Koska

he eivät voi kärsivällisinä odottaa sen kehitys-

tä, vaan pakoittavat sen keinotekoisesti kasva-

maan, täytyy heidän turvautua luonnollisiin

keinoihin ja toimintaan tyydyttääkseen tuon

kasvun vaatimuksia. He ovat kiiruhtaneet kehi-

tystä, siksi heidän täytyy keksiä keinoja ja vä-

likappaleita tulojen kasvamiseksi. Jumalan työn

luonnollinen kasvu ei tee tarpeelliseksi mitään

ihmisluonnon toimintaa, sillä Jumala vastaa

kaikista vaatimuksista, mitkä Hän synnyttää.

 

Mainostus on kehittynyt hienoksi taiteeksi tänä

aikana. Mutta jos meidän pitää ottaa ohjeemme

liikemiehiltä ja käyttää uudenaikaisia mainostus-

metoodeja työmme onnistumiseksi, jättäkäämme

silloin sananpalvelusvirkamme ja muuttakaamme

kutsumuksemme. Maailman viisaus julistaa, että

"tarkoitus pyhittää keinot", mutta näin ei ole mil-

loinkaan hengellisellä alalla. Meidän tarkoituk-

semme tulee olla hengellisen, mutta meidän kei-

nomme tulee myöskin olla hengellisiä. Risti ei

ole pelkkä symbooli, se on tosiasia ja periaate,

jonka tulee hallita kaikkea Jumalan työtä.

 

Meidän tulee antaa Pyhän Hengen estää meitä,

missä Hän tahtoo, eikä tule koettaa pakoittaen

tarttua asioiden kulkuun koskettamalla jumallis-

ta työtä inhimillisin käsin. Ei ole ensinkään tar-

peellista keksiä keinoja, joilla vetäisimme huo-

miota työhömme. Jumala kyllä voi kaikkivallas-

saan ja kaitselmuksessaan hyvin kantaa edes-

vastuun kaikesta. Jos Hän vaikuttaa ihmisissä

sen, että he auttavat meitä, silloin on kaikki hy-

vin. Mutta jos me koetamme itse vaikuttaa ihmi-

siin, silloin joudumme kärsimään, ja työkin saa

kärsiä vahinkoa. Jos me todella uskomme Juma-

laan, saamme jättää asian kokonaan Hänen kä-

siinsä.

 

Me kaikki luotamme Jumalaan elatukseksemme,

mutta miksi tarvittaisiin siitä puhua? Tunnen

vastenmielisyyttä, kun kuulen Jumalan palveli-

joiden korostavan sitä tosiasiaa, että he saavat

elatuksensa uskon kautta. Uskommeko todella

Jumalan kaikkivaltaan ja kaitselmukseen? Jos

niin teemme, silloin varmasti voimme luottaa

Hänen tekevän tarpeemme tunnetuksi pyhil-

leen ja järjestävän asiat niin, että tarpeemme

tulevat täytetyiksi ilman, että meidän tarvitsee

tehdä niitä tunnetuiksi. Vaikkapa ihmiset päät-

telisivät elintavastamme, että meillä on yksityi-

siä tuloja, ja sen johdosta olisivat pidättyväi-

siä lahjojensa antamisessa, emme siitäkään vä-

litä. Neuvoisin sananpalvelusvirassa olevia

nuorempia veljiäni, etteivät puhuisi persoonal-

lisista tarpeistaan tai uskostaan Jumalaan, niin

että paremmin voisivat Häntä koetella.

 

 

TYÖNTEKIJÄIN KESKEN

 

Vanhasta Testamentista näemme, että vaikka

leeviläiset olivat Jumalan sijassa ottamassa

vastaan kymmenyksiä koko Hänen kansaltaan,

he itse myöskin uhrasivat kymmenyksiä Hänel-

le. Herran palvelijan tulee oppia antamaan yhtä-

hyvin kuin vastaanottamaan. Me ylistämme Ju-

malaa siitä jalomielisestä tavasta, jolla työnteki-

jät ovat aikaisemmin auttaneet työntekijätove-

reitaan, mutta me tarvitsemme vielä enemmän

huomaavaisuutta työssä olevien veljiemme kai-

kissa aineellisissa tarpeissa. Meidän tulee muis-

taa Paavalin sanoja: "Nämä minun käteni ovat

työllänsä hankkineet, mitä minä ja seuralaiseni

olemme tarvinneet" (Apt. 20:34). Meidän ei tule

toivoa saada tarpeeksi ainoastaan itsellemme ja

työllemme, vaan meidän tulee pyytää Jumalalta

niin paljon, että sitä riittää annettavaksi muille-

kin. Jos meitä askarruttaa ainoastaan omat per-

soonalliset tarpeemme, sekä työmme tarpeet,

niin että unohdamme, mitä työtoverimme tarvit-

sevat, silloin on hengellisen elämämme taso

liian matalalla. Paavalin tavalla tulee meidän ala-

ti ajatella niitä, jotka ovat kanssamme, ja auttaen

palvella heitä heidän tarpeissaan. Jos joku kes-

kuudessamme on ainoastaan vastaanottaja, eikä

antaja, on hän arvoton Hänelle, joka hänet lähet-

ti ja niille, jotka työskentelevät hänen kanssaan.

 

Ajatellessamme ajallisia tarpeitamme tulisi mie-

lessämme aina olla "minä ja seuralaiseni". Raha,

jonka Jumala lähettää minulle, ei ole ainoastaan

minulle, vaan myöskin niille, jotka ovat kanssa-

ni. Eräs veli esitti kerran, että Jumala varmasti

täyttäisi kaikkien työtovereittemme tarpeet, jo-

ten meidän ei tarvitse olla liiaksi huolissamme

heistä, erikoisesti kun emme ole mikään lähetys,

eikä meillä ole mitään rahallisia velvoituksia heis-

tä. Mutta veljemme unohti, että emme ole ainoas-

taan vastuunalaisia omista ja työmme tarpeista,

vaan olemme Paavalin tavalla hengellisessä mie-

lessä vastuunalaisia myöskin niistä, jotka ovat

kanssamme. Olemmeko hyviä työntekijöitä vai

ei, käy ilmi siitä huomaavaisuuden määrästä,

mitä osoitamme veljillemme työssä.

 

Koska emme ole mikään lähetys, eikä meillä ole

mitään ihmistekoista järjestöä, ei mitään pääma-

jaa, eikä varojen keskitystä, ja niin muodoin ei

myöskään mitään jakelukeskusta, niin kuinka

voivat kaikkien työtovereittemme tarpeet tulla

tyydytetyiksi? Tämän kysymyksen ovat asiaan

kiinnostuneet veljet minulle usein esittäneet.

Vastaus on tämä: Kaikki tarpeet tulevat täyte-

tyiksi, jos jokainen käsittää kolmenkertaisen ta-

loudellisen vastuunsa: Ensiksi, persoonallisista

ja perheensä tarpeista; toiseksi, työnsä tarpeis-

ta; ja kolmanneksi, työtoveriensa tarpeista. Mei-

dän ei tule toivoa Jumalan täyttävän ainoastaan

omat ja lähimpien seuralaistemme tarpeet, vaan

meidän tulee yhtä määrätysti pyytää Häntä lä-

hettämään meille ylimääräisiä varoja, niin että

voisimme lähettää jotain niillekin, jotka ovat

työyhteydessä kanssamme. Tietenkään ei meil-

lä ole mitään virallisia velvollisuuksia heitä koh-

taan, mutta emme voi olla tunnustamatta hen-

gellistä vastuunalaisuuttamme.

 

Työntekijäin tarpeet vaihtelevat, samoin vaih-

televat myöskin työn tarpeet. Sitäpaitsi eri yksi-

löitten rukouksen voima vaihtelee, ja uskon mit-

ta on myöskin erilainen. Tästä seuraa, että mei-

dän tulommekaan eivät ole samat. Mutta jokai-

sen meistä tulisi erikoisesti harjoittaa uskoa, jot-

ta meillä olisi kylliksi varoja jaettavaksi toisten-

kin välttämättömiin tarpeisiin. Saamamme ja an-

tamamme summat saattavat vaihdella, mutta sa-

ma periaate on voimassa kaikille. Kun sellaisel-

la pohjalla toimitaan, ei mitään päämajaa tarvita,

sillä jokainen meistä toimii eräänlaisena pääma-

jana ja jakelukeskuksena.

 

Tietysti tämä ei merkitse sitä, että meidän tulisi

lähettää samanlainen summa kaikille, jotka ovat

meidän kanssamme työyhteydessä. Tämä asia

on yksityisen johdon varassa. Me uskomme Ju-

malan kaikkivaltaan ja johtoon ja jätämme Hä-

nen järjestettäväkseen lahjojen jakamisen, niin

ettei kenellekään tule ylijäämää, ja ettei kukaan

jää puutteeseen. Jos Jumala johtaisi meitä lähet-

tämään rahaa säännöllisesti jollekin työntekijäl-

le, olisi hyvä lähettää se yhden veljen kautta täl-

lä kertaa ja toisen kautta seuraavalla kerralla, niin

että saajan huomio kiintyisi vähemmän antajaan.

 

Jumalan hallituksen periaate raha-asioissa on:

"Joka oli paljon koonnut, sille ei jäänyt liikaa,

ja joka oli koonnut vähän, siltä ei mitään puut-

tunut" (2 Kor. 8:15). Jokaisen, joka on koonnut

paljon, tulee olla halukas siihen, ettei hänelle

jää mitään ylijäämää, sillä ainoastaan silloin voi

hän, joka on koonnut vähän, olla ilman puutetta.

Muutamat meistä olemme todenneet kokemuk-

sesta, että kun me kannamme niiden kuormaa,

jotka ovat koonneet vähän, niin Jumala pitää

huolen siitä, että me kokoamme paljon. Mutta

jos me ajattelemme ainoastaan omia tarpeitam-

me, silloin voimme enintäin toivoa kokoavamme

vähän ja saavamme olla ilman puutetta. On etu-

oikeus voida auttaa veljiämme työssä ja voida

antaa pois, jopa suurimman osan tuloistamme.

 

Nuo, jotka ovat oppineet ainoastaan ottamaan,

saavat harvoin vastaanottaa, mutta nuo, jotka

ovat oppineet antamaan, saavat aina vastaan-

ottaa, ja heillä on aina enemmän annettavaa.

Mitä enemmän käytätte rahaa muita varten, si-

tä enemmän tulonne kasvavat. Mitä enemmän

koetatte säästää, sitä enemmän "ruoste" ja

"varkaat" teitä vaivaavat (Mt 6:19,20).

 

Meidän ei tule rajoittaa antimiamme niihin, jotka

ovat lähimmässä ympäristössämme, vaan mei-

dän tulee muistaa kauempanakin olevia työnte-

kijöitä ja koettaa palvella heitäkin tarpeissaan.

Meidän tulee alati muistaa toisia työntekijöitä

ja heidän tarpeitaan niiden veljien edessä, joi-

den keskuudessa teemme työtä ja innostaa hei-

tä auttamaan toisia, pelkäämättä koskaan, että

Jumala siunaa toisia työntekijöitä enemmän

kuin meitä.

 

Meidän ei tule jättää mitään tilaa pelolle tai ka-

teudelle. Uskommeko todella Jumalan kaikkival-

taan? Jos siihen uskomme, silloin ei meidän tar-

vitse koskaan pelätä, että jotain, minkä Jumala

on tarkoittanut meille, jäisi meille tulematta. Paa-

valin ja hänen työtoveriensa tarpeet olivat suu-

ret, mutta vaikka hän piti ainoastaan pyhien ja

vanhimpien tarpeita seurakuntien edessä, niin

Jumala piti huolta hänen ja niiden tarpeista, jot-

ka olivat hänen kanssaan.

 

Jos haluatte työnne olevan niillä linjoilla, jotka

Jumala hyväksyy, silloin on välttämätöntä, että

kokemuksissanne Jumalan kaikkivaltaisuus on

vaikuttava tosiasia eikä pelkkä teoria. Kun tun-

nette Hänen kaikkivaltansa, silloin, vaikka ihmi-

set näyttävät liikkuvan umpimähkään ympäril-

länne, ja olosuhteet näyttävät vaihtelevan sat-

tuman varassa, uskotte kuitenkin, että Jumala

johtaa tienne jokaisen yksityiskohdankin Hä-

nen kunniakseen ja teidän parhaaksenne.

 

Toisten tarpeet voivat olla ihmisten tiedossa

silloin, kun ei kukaan tiedä, ehkeipä edes väli-

täkään mitään teidän tarpeistanne. Mutta jos

Jumalan kaikkivalta on teille todellisuus, sil-

loin teillä ei ole mitään huolta. Silloin näette,

että kaikki nuo sattuneet olosuhteet, välinpitä-

mättömät ihmiset, vieläpä pahan vastustavat

joukotkin saavat huomaamattaan täyttää Hä-

nen tahtoaan. Kaikki nuo riippumattomat voi-

mat tulevat sidotuiksi palvelemaan Hänen tar-

koituksiaan ja niiden tarkoituksia, joiden tahto

on sama kuin Hänenkin. Niin, "me tiedämme,

että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaak-

si, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hä-

nen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut"

(Room. 8:28).

 

Kysymys ei siis ole, ovatko tarpeemme pienet

vai suuret, ja ovatko ne tunnetut, vaan yksin-

kertaisesti tämä: Olemmeko Jumalan tahdon

tiellä? Uskomme saattaa joutua koetukselle,

samoin kärsivällisyytemmekin. Mutta jos olem-

me halukkaat jättämään asiat Jumalan käsiin

ja hiljaa odottamaan Häntä, silloin emme voi

olla näkemättä huolellista tapahtumien aikajär-

jestyksen säätöä ja yksityiskohtaista olosuh-

teitten johdatusta, niin että näköjään tarkoituk-

settomasta kaaoksesta sukeltautuu esiin täy-

delleen tarpeitamme vastaava täyttymys.

 

 

MIKSI EI USKONLÄHETYSTÄ

 

Muutamat ovat kysyneet: "Koska uskotte, että

kaikkien Jumalan palvelijoiden tulisi luottaa Hä-

neen päivittäisissä tarpeissansa, ja koska teillä

on koko joukko työtovereita, niin miksi ette ole

järjestäytyneet uskonlähetykseksi?"

 

Kahdesta syystä: Ensiksi, Jumalan sanassa on

kaikki työntekijäin yhteys hengellisellä eikä vi-

rallisella pohjalla. Niin pian kuin muodostetaan

virallinen järjestö, vaihtuu työntekijäin kesken

vallitseva hengellinen suhde viralliseen.

 

Toiseksi, yksin Jumalasta riippuvaisuus kaik-

kien ajallisten tarpeitten täyttymiseksi ei vaadi

virallisessa järjestössä niin elävää uskoa kuin

kysytään yksityisiltä, jotka ovat keskenään ai-

noastaan hengellisessä veljesyhteydessä. On

paljon helpompaa luottaa Jumalaan lähetykse-

nä, kuin luottaa Häneen yksilönä. Raamatussa

näemme yksilöllistä uskoa, mutta emme järjestö-

uskoa. Järjestössä on luonnollisesti jotain tulo-

ja, ja jokainen jäsen on varma hänelle tulevasta

osasta, harjoitti hän sitten uskoa tai ei. Tämä

avaa sellaisillekin ihmisille tien liittymään lähe-

tykseen, joilla ei ole Jumalaan luottavaa, toimi-

vaa uskoa. On todennäköistä, että niiltäkin, joil-

la liittyessään siihen on uskoa, persoonallinen

luottamus Herraan vähitellen harjoituksen puut-

teessa heikkenee, koska varoja tulee suhteelli-

sen säännöllisesti siitä huolimatta, harjoittavat-

ko lähetyksen yksityiset jäsenet uskoa vai ei.

 

On hyvin helppoa menettää usko Jumalaan ja

luottaa yksinkertaisesti järjestöön. Ne, jotka

tuntevat lihan heikkouden, tietävät, kuinka tai-

puvaisia me olemme luottamaan jokaiseen ja

kaikkeen muuhun kuin Jumalaan. On paljon

helpompaa panna toivomme lähetyksen suori-

tuksiin kuin taivaan korppeihin. Rakkaat, eikö

tämä ole totuus? Jos olen erehtynyt, antakoon

Jumala ja ihmiset minulle anteeksi!

 

Koska olemme niin taipuvaisia katsomaan vesi-

sankoon ja unohtamaan lähteen, täytyy Juma-

lan usein muuttaa keinojaan meidän tarpeittem-

me täyttämiseksi, saadakseen silmämme kiinni-

tetyksi lähteeseen. Niin taivaat, jotka ennen an-

toivat meille tervetulleita sadekuurojaan, tulevat

vasken kaltaisiksi. Virtojen, jotka ennen virkisti-

vät meitä, annetaan kuivua. Korpit, jotka toivat

meille päivittäisen ravinnon, eivät enää tule luok-

semme. Mutta silloin Jumala yllättää meitä huo-

lehtien tarpeistamme köyhän leskivaimon kautta.

Niin me saamme todeta Jumalalla olevan ihmeel-

lisiä keinoja. Järjestö-usko ei herätä persoonal-

lista luottamusta Jumalaan. Juuri tätä luottamus-

ta Hän tahtoo kehittää.

 

Tiedän, että järjestetyssä yhdistyksessä monet

vaikeudet katoavat automaattisesti. Inhimillises-

ti puhuen, se takaa paljon suuremmat tulot, sillä

monet Jumalan lapset antavat mieluimmin jolle-

kin järjestölle kuin yksityisille. Sitäpaitsi Jumalan

lapset huomaavat helpommin järjestetyn työn

kuin järjestymättömän työn. Mutta seuraavan

laatuiset kysymykset vaivaavat meitä alinomaa:

Uskotko todella Jumalaan? Pitääkö Raamatulliset

periaatteet uhrata mukavuuden tähden? Tahdot-

ko todella palvella Jumalan parhaita tarkoituspe-

riä kaikkine niitä seuraavine vaikeuksineen? Me

tahdomme, ja siksi ei meillä ole muuta vaihtoeh-

toa kuin työskennellä Messiaan Ruumiin perus-

talla hengellisessä yhteydessä kaikkien niiden

kanssa, jotka ovat samalla perustalla.

 

Mutta haluamme huomauttaa, että vaikkakaan

emme itse ole lähetys, emme vastusta lähetyk-

siä. Todistuksemme on positiivinen, ei negatii-

vinen. Uskomme, että Jumalan Sanassa lähetet-

tyjen eri ryhmät, jotka olivat yhdistyneet työ-

hön, seisoivat kaikki Ruumiin perustalla, eikä

mitään sellaista ryhmää oltu järjestetty lähetyk-

seksi. Jos veljemme kuitenkin tuntevat Jumalan

johtavan heitä muodostamaan sellaisen järjes-

tön, ei meillä ole mitään sitä vastaan sanottavaa.

Sanomme ainoastaan: Jumala siunatkoon teitä!

Meille olisi väärin muodostaa lähetys sentäh-

den, että toiset Jumalan lapset tekevät niin, kos-

ka emme näe Raamatullista perustetta siihen, ei-

kä meillä ole Hengen johtoa toimia siten.

 

Mutta siitä huolimatta, työskentelemmekö veljes-

yhteydessä niiden kanssa, jotka ovat ainoastaan

hengellisessä riippuvaisuussuhteessa toisiinsa,

tai järjestössä, jossa suhteet ovat virallisia, teh-

köön Jumala meitä ehdottomasti yhdeksi siinä,

että emme koeta etsiä niiden seurojen kasvua tai

laajennusta, joissa työskentelemme, vaan asetam-

me yksinomaiseksi päämääräksemme paikallisten

seurakuntien perustamisen ja rakentamisen.

 

 

Watchman Nee (Nii T'o Shen)

 

 

 

[ Alkuun ] [ Kirjoituksia ]