[ Kirjoituksia ]

PAIKALLISSEURAKUNTIEN

JÄRJESTÄMINEN

JOHDANTO

9. luku Watchman Neen kirjasta: "Concerning

our Missions", 1939. (suom. "Apostolinen

lähetystyö", Kaikille luoduille, Pietarsaari,

1940). Vaikka kirja on jo vanha ja suomennos

vanhahtava, niin asiasisältö on mitä ajankoh-

taisin. Watchman Nee kirjoittaa kirjansa joh-

dannossa mm.: "Me haluamme löytää Jumalan

alkuperäisen tahdon, eikä sitä, mitä Hän myö-

hemmin on sallinut. Tahdomme nähdä, mikä

oli Jumalan tarkoitus 'alusta', nähdä asiat sel-

laisina, kuin ne olivat kaikessa puhtaudessaan

Jumalan mielestä lähteneinä, eikä sellaisina,

miksi ne ovat tulleet Hänen kansansa jonkun

osan 'sydämen kovuuden' tähden...Tämä kirja

on tarkoitettu niille, jotka opittuaan tuntemaan

Messiaan ristiä ja ristin salaisuutta, tietävät in-

himillisen luonnon turmeltuneisuuden, eivätkä

tahdo vaeltaa lihan vaan Hengen mukaan. Tah-

toisimme auttaa niitä, jotka tunnustavat Messi-

aan herruuden kaikessa ja pyytävät palvella

Herraa Hänen osoittamallaan eikä itsevalitulla

tavalla".

Uutta painosta Watchman Neen kirjasta

"Apostolinen lähetystyö" on saatavana

Ly-Kustannuksesta

Sisältö:

Paikallisseurakuntien järjestäminen

"Pappi" tai työntekijä seurakuntahallinnossa

Kokouspaikka

Kokoukset

Sananpalvelusvirka, työ ja seurakunnat

PAIKALLISSEURAKUNTIEN

JÄRJESTÄMINEN

Katsokaamme nyt, miten paikallisseurakunta on

järjestettävä. Paitsi sitä kristittyjen joukkoa, jo-

ka muodostaa seurakunnan, katsotaan nykyai-

kaisen käsityksen mukaan kolme asiaa välttä-

mättömäksi seurakunnan olemassaololle. Nämä

ovat "pappi", kirkkorakennus ja "jumalanpalve-

lukset". Kristillinen maailma epäilisi seurakun-

nan olemassaoloa, jos näistä kolmesta asiasta

yksi puuttuisi.

Mitä joku ajattelisi nykyaikana seurakunnasta

ilman pappia? Kutsukaa häntä "pastoriksi" tai

miksi muuksi haluatte, mutta sellainen mies teil-

lä joka tapauksessa pitää olla. Hän on tavalli-

sesti erikoisesti koulutettu seurakuntatyöhön

ja hän saattaa olla joko omalta paikkakunnalta,

tai muualta siirretty työntekijä. Mikä hyvänsä

on hänen menneisyytensä, ja huolimatta siitä,

mitkä ovat hänen edellytyksensä, hän on nyt

antautunut kokonaan seurakunnan asioita hoi-

tamaan. Täten seurakunnat ovat jaetut kahteen

luokkaan, "papistoon", joka pitää tehtävänään

hengellisten asiain hoitamisen ja "maallikkoi-

hin", jotka huolehtivat maallisista asioista. Sit-

ten tietysti pitää olla kirkkojumalanpalvelukset,

joista papisto on vastuussa, ja näistä on tärkein

sunnuntaiaamupäivän kokous. Voitte kutsua

sitä "jumalanpalvelukseksi" tai "kokoukseksi"

tai miksi haluatte, mutta sellainen kokous tulee

olla vähintäin joka sunnuntai, jolloin seurakun-

nan jäsenet istuvat penkeissään ja kuuntelevat

saarnaa, jonka heidän pastorinsa on valmista-

nut. Ja luonnollisesti tulee olla kirkkorakennus.

Saatatte kutsua sitä "saliksi", "kokouspaikaksi",

"kappeliksi" tai "kirkoksi", mutta miksi tahansa

sitä kutsutte, sellainen paikka tulee olla, sillä mi-

tenkä muuten voisitte "mennä kirkkoon" sun-

nuntaisin? Mutta mitä nykyään pidetään välttä-

mättömänä seurakunnalle, sitä pidettiin koko-

naan tarpeettomana seurakunnan historian var-

haisina päivinä. Katsokaamme, mitä Jumalan

Sana sanoo asiasta.

"PAPPI" TAI TYÖNTEKIJÄ

SEURAKUNTAHALLINNOSSA

"Paavali ja Timoteus, Messiaan Jeshuan palve-

lijat, kaikille pyhille Messiaassa Jeshuassa, jot-

ka ovat Filipissä, sekä myös seurakunnan kait-

sijoille ja seurakuntapalvelijoille" (Fil. 1:1). Ai-

noastaan Raamatullisessa seurakunnassa em-

me tapaa mitään lausuntoa "papista", joka val-

voisi sen asioita. Sellaisessa asemassa on aina

ryhmä paikallisia vanhimpia.

Emme mistään saa selvempää ja täydellisem-

pää esitystä jonkun seurakunnan jäsenistä

kuin tuosta yllä lainaamastamme Filippiläiskir-

jeen jakeesta. Seurakunta käsittää "kaikki py-

hät", "seurakunnan kaitsijat" ja "seurakunta-

palvelijat". "Seurakuntapalvelijat" olivat mie-

hiä, jotka oli valittu "pöytäpalvelukseen"

(Apt. 6:2-6). Heidän tehtävänään oli siis huo-

lehtia yksinomaan käytännöllisten asiain hoi-

dosta. "Seurakunnan kaitsijat" olivat vanhim-

pia, jotka valvoivat kaikkia seurakunnan asioi-

ta. (Tämä käy selvään ilmi Apt. 20:17,28 ja Tiit.

1:5,7) "Seurakunnan kaisijain" ja "seurakunta-

palvelijoiden" lisäksi mainitaan "kaikki pyhät".

Nämä kolme ryhmää muodostavat koko seura-

kunnan, eikä mihinkään seurakuntaan voida li-

sätä jotain muuta ihmisryhmää, tekemättä sitä

samalla epäraamatulliseksi järjestöksi.

Ennenkuin käymme tarkastamaan vanhimpia,

luokaamme lyhyt silmäys seurakuntapalvelijoi-

hin. Heillä ei ole niin tärkeä asema kuin vanhim-

milla, jotka johtavat seurakuntaa. Heidät on va-

littu palvelemaan seurakuntaa. He ovat niiden

päätösten toimeenpanijoita, joita Pyhä Henki

antaa vanhimpien ja seurakunnan kautta. Kos-

ka seurakuntapalvelijain tehtävät koskevat to-

dellisuudessa enemmän seurakunnan elämää

kuin työtä, katsomme tämän lyhyen maininnan

heistä riittäväksi.

Vanhimmista huomatkaamme kaksi seikkaa.

Ensinnäkin he ovat valitut seurakunnan vel-

jien keskuudesta. He eivät ole työntekijöitä,

jotka ovat saaneet erikoisen Jumalan kutsun

omistautua kokonaan hengelliseen työhön. He

ovat ainoastaan hyvämaineisia uskovia, joilla

on yleensä perheensä ja maallinen työnsä tai

liikevelvollisuutensa. Toiseksi, vanhimmat ovat

valitut paikallisten veljien keskuudesta. Heitä

ei ole siirretty toisista paikoista, mutta heidät

on erotettu juuri siinä paikassa, jossa he elävät.

Eikä heitä ole kutsuttu jättämään tavallista toin-

taan, vaan yksinkertaisesti omistamaan vapaa-

na olevan aikansa seurakunnallisiin velvolli-

suuksiin. Seurakunnan jäsenet ovat paikallisia,

ja kun vanhimmat ovat valitut jäsenten keskuu-

desta, seuraa siitä, että he ovat myös paikallisia

henkilöitä (Apt. 14:23; Tiit. 1:5).

Koska kaikki Raamatulliset vanhimmat ovat

paikallisia veljiä, silloin eroamme Raamatulli-

selta pohjalta, jos siirrämme jonkun miehen

toiselta paikkakunnalta valvomaan seurakun-

nan asioita. Tässä näemme seurakuntien ja

apostolisen työn eron. Joku veli voidaan siir-

tää toiselle paikkakunnalle pitämään huolta

siellä tehtävästä evankelioimistyöstä, mutta

ketään veljeä ei voida lähettää pois omalta

paikkakunnalta hoitamaan toisella paikkakun-

nalla olevaa seurakuntaa. Vanhimmat johta-

vat kaikkia Jumalan seurakuntia ja kaikki

vanhimmat ovat valitut paikallisten veljien

keskuudesta.

Jos joukko ihmisiä on pelastunut jossain pai-

kassa, ja joku veli on jätetty niitä hoitamaan,

silloin on väärin viitata tuohon joukkoon seu-

rakuntana. Jos asioiden johto on vielä työnte-

kijän käsissä, eikä ole siirtynyt paikallisille vel-

jille, silloin kysymyksessä hänen työnsä, eikä

seurakunta. Pitäkäämme aina tämä erotus sel-

vänä. Apostolinen työ on aina työntekijän kä-

sissä, ja seurakuntaa hoitavat aina paikalliset

veljet. Milloin tahansa joku työntekijä valvoo

asioita, silloin on kysymyksessä työ, eikä seu-

rakunta.

Aikaisemmin on mainittu, että Jumalan Sana

puhuu paikallisista vanhimmista, mutta ei pai-

kallisista apostoleista. Kun Paavali jätti Tiituk-

sen Kreettaan, ei hänen tarkoituksensa ollut,

että Tiitus olisi siellä johtanut seurakunnan

asioita, vaan että hän olisi asettanut vanhim-

pia jokaiseen paikkaan, niin että he olisivat pi-

täneet huolen asioista. Työntekijän tehtävä

on perustaa seurakuntia ja asettaa vanhimpia,

mutta hänen ei pidä koskaan ottaa välitöntä

vastuuta seurakunnista. Jos apostoli ottaa

jossain paikassa vastuun paikallisseurakun-

nan asioista, niin hän muuttaa silloin joko vir-

kansa luonteen tai seurakunnan luonteen. Ei

mikään muualta tullut apostoli ole pätevä pai-

kallisen vanhimman virkaan, siinä asemassa

voivat olla ainoastaan paikalliset miehet.

Meidän, jotka Jumalan kutsumina olemme työ-

hön tulleet, on oltava ehdottoman selvillä siitä,

että meitä ei ole koskaan kutsuttu asettumaan

minkään paikan pastoreiksi. Voimme uudelleen

vierailla seurakunnissa, joita olemme perusta-

neet ja auttaa uskovia, joita aikaisemmin olem-

me johtaneet Herran luo, mutta emme milloin-

kaan voi tulla heidän papikseen ja hoitaa hen-

gellisten asiain vastuuta heidän puolestaan.

Heidän tulee tyytyä vanhimpiin, joita apostolit

ovat asettaneet, ja oppia kunnioittamaan ja tot-

telemaan heitä. Ilmeisesti tarvitsevat uskovat

enemmän armoa alistuessaan henkilöiden oh-

jaukseen, jotka ovat heidän omasta keskuu-

destaan, kuin myöntyessään miehen johtoon,

joka tulee muualta, ja jolla on erikoiset edelly-

tykset hengelliseen työhön. Mutta Jumala on

näin järjestänyt, ja me alistumme Hänen viisau-

teensa.

Apostolisen työn ja seurakunnan suhde on to-

dellisuudessa hyvin yksinkertainen. Työntekijä

saarnaa evankeliumia, sieluja pelastuu, ja lyhyen

ajan jälkeen valitaan heidän joukostaan muuta-

mia suhteellisesti edistyneempiä ottamaan pai-

kallisten asioiden edesvastuu hoitaakseen. Näin

seurakunta on syntynyt! Apostoli seuraa sitten

Hengen johtoa toiseen paikkaan, ja siellä toistu-

vat samat asiat. Näin paikallisen seurakunnan

hengellinen elämä ja toiminta kehittyy, kun us-

kovilla on oma vastuunalaisuutensa, ja työ laa-

jenee lakkaamatta, koska apostolit ovat vapaita

siirtymään paikasta toiseen evankeliumia saar-

naten ja uusia seurakuntia perustaen.

Ensimmäinen kysymys, mikä usein tehdään seu-

rakunnan yhteydessä, on: "Kuka siellä on pap-

pina?" Kysyjän mielessä on ajatus: "Kuka on

vastuussa tässä seurakunnassa saarnatoimin-

nasta ja hengellisten asiain hoitamisesta?" Seu-

rakunnan johdon pappisvaltainen järjestelmä

on erinomaisen suosittu, mutta koko ajatus on

vieras Raamatulle, josta näemme, että vastuu

seurakunnasta on uskottu vanhimmille, eikä

"papeille" sellaisenaan. Ja vanhimmat ainoas-

taan valvovat seurakunnan työtä, eivätkä suo-

rita sitä veljien puolesta. Jos jossain uskovien

joukossa ainoastaan pappi toimii, ja kaikki seu-

rakunnan jäsenet ovat passiivisia, silloin tuo

joukko on lähetys, ei seurakunta. Seurakunnas-

sa ovat kaikki jäsenet toimivia. Erotus vanhim-

pien ja muiden jäsenten välillä on siinä, että jäl-

kimmäiset toimivat, samalla kuin edelliset sekä

itse toimivat että valvovat muiden työtä.

KOKOUSPAIKKA

Toinen asia, joka on pidetty erikoisen tärkeänä

seurakunnan olemassaololle, on kirkkorakennus.

Seurakunta-ajatus on niin usein yhdistetty kirk-

korakennukseen, että rakennukseen itseensä on

usein viitattu "seurakuntana". Mutta Jumalan

Sana kutsuu eläviä uskovia "seurakunnaksi", ei

tiilikiviä eikä muurilaastaa (ks. Apt. 5:11; Mt. 18:

17). Raamatun mukaan ei seurakunnalle ole aina

edes välttämätöntä omata erikoista veljesyhtey-

teen erotettu paikkaa.

Juutalaisilla oli erikoiset kokouspaikkaansa ja

minne tahansa he menivät, rakensivat he syna-

gogan jumalanpalveluspaikaksi. Ensimmäiset

apostolit olivat juutalaisia, ja heille oli luonnol-

lista juutalaisten taipumus rakentaa erikoisia ju-

malanpalveluspaikkoja. Jos kristillisyys olisi

vaatinut, että erikoisia paikkoja erotetaan juma-

lanpalvelus-tarkoitukseen, niin varhaiset apos-

tolit, juutalaisesta ympäristöstä lähteneinä ja

luonnollisine taipumuksineen, olisivat olleet

hyvinkin valmiita sellaisia rakentamaan. Häm-

mästyttävää on, että he eivät rakentaneet eri-

koisia rakennuksia, ja näyttävät tarkoituksella

syrjäyttäneet koko kysymyksen. Ei kristinusko,

vaan juutalaisuus opettaa, että tulee olla erikoi-

sia jumalanpalvelukseen pyhitettyjä paikkoja.

Uuden Testamentin temppeli ei ole aineelli-

nen rakennus, se on rakennettu elävistä per-

soonista, jotka kaikki ovat Herraan uskovia.

Koska Uuden Testamentin temppeli on hengel-

linen, on kysymys uskovien kokous- tai juma-

lanpalveluspaikoista vähemmän tärkeä. Katso-

kaamme, kuinka Uusi Testamentti käsittelee ky-

symystä kokouspaikoista.

Kun Herramme oli maan päällä, Hän kokoontui

opetuslastensa kanssa ajoittain vuoren rinteel-

lä, ajoittain meren rannalla. Hän kokosi heidät

ympärilleen joskus huoneessa, toisinaan ve-

neessä, ja oli aikoja, jolloin Hän vetäytyi hei-

dän kanssaan erilleen erääseen ylisaliin. Mutta

ei ollut mitään "pyhitettyä" paikkaa, missä Hän

olisi tavallisesti kokoontunut omiensa kanssa.

Helluntaina opetuslapset olivat kokoontuneet

erääseen yläkerran huoneeseen ja Helluntain

jälkeen he kokoontuivat joko temppelissä tai

erikseen kodeissa (Apt. 2:46), tai ajoittain Salo-

monin pylväskäytävässä (Apt. 5:12). He ko-

koontuivat rukoukseen eri kodeissa, joista yksi

kuului Marialle (Apt. 12:12), ja luemme, että ker-

ran he olivat kokoontuneet erään rakennuksen

kolmannessa kerroksessa olevassa huoneessa

(Apt. 20:8). (He kokoontuivat myös koulussa,

Apt 19:9; huom. MZ).

Näistä kohdista päättäen he kokoontuivat hy-

vin erilaisissa paikoissa, eikä heillä ollut mitään

virallista kokouspaikkaa. He käyttivät yksinker-

taisesti hyväkseen mitä rakennusta tahansa, jo-

ka sopi heidän tarpeisiinsa joko yksityiskotia

tai ainoastaan jotain huonetta jossain talossa,

tai muutoin jotain suurta, yleistä rakennusta,

kuten temppeliä, vieläpä jotain avonaista paik-

kaa, kuten Salomon pylväskäytävää. Heillä ei

ollut mitään rakennuksia, joita olisi erikoisesti

käytetty jumalanpalvelustilaisuuksissa. Heillä

ei ollut mitään, mikä olisi vastannut nykyajan

"kirkkoa".

"Ja kun viikon ensimmäisenä päivänä olimme

kokoontuneet murtamaan leipää, niin Paavali,

joka seuraavana päivänä aikoi matkustaa pois,

keskusteli heidän kanssansa ja pitkitti puhet-

taan puoliyöhön saakka. Ja monta lamppua oli

palamassa yläsalissa, jossa me olimme koolla.

Niin eräs nuorukainen, nimeltä Eutykus, istui

ikkunalla" (Apt. 20:7-9). Trooaassa tapaamme

uskovat kokoontuneina erään rakennuksen kol-

mannessa kerroksessa. Tuossa kokouksessa

oli ihastuttava, kodikas henki, sellaisena vasta-

kohta nykyajan tavallisille "jumalanpalveluksil-

le", joissa kaikki seurakunnan jäsenet istuvat

kankeina penkeissään. Mutta tämä Trooaan ko-

kous oli todella Raamatullinen. Ei siinä ollut mi-

tään virallista leimaa. Siinä näkyi todellinen elä-

mä täydellisessä luonnollisuudessaan ja puh-

taassa yksinkertaisuudessaan. Sopi aivan hy-

vin, että muutamat pyhät istuivat akkunalla, sa-

malla kun toiset saattoivat istua lattialla, kuten

Maria oli ennen tehnyt.

Meidän tulee palata kokouksissamme "yläsalin"

periaatteeseen. Ensimmäinen kerros on liikepaik-

ka, missä ihmiset tulevat ja menevät, mutta ylisa-

lissa on enemmän kodin henkeä, ja Jumalan las-

ten kokoukset ovat perheasioita. Ehtoollisateria

oli yläsalissa, samoin Helluntaina olivat opetus-

lapset kokoontuneet sinne ja niin jälleen tässä

kokouksessa. Jumala tahtoo "yläsalin" läheisen

tuttavuuden, eikä mahtavien julkisten rakennus-

ten jäykän muodollisuuden, antavan leiman Hä-

nen lastensa kokouksille.

Tästä syystä näemme Jumalan Sanassa, miten

Hänen lapsensa kokoontuvat siinä perheilma-

piirissä, mikä vallitsee yksityisessä kodissa.

Luemme Priskan ja Akulaan kodissa kokoontu-

vasta seurakunnasta (Room. 16:3; 1 Kor. 16:19),

Nymfan kodissa kokoontuvasta seurakunnasta

(Kol. 4:15), ja Filemonin kodissa kokoontuvasta

seurakunnasta (Filem. 2). Uudessa Testamentis-

sa mainitaan ainakin nämä kolme eri seurakun-

taa, jotka kokoontuivat uskovien kodeissa. Mi-

ten seurakunnat syntyivät sellaisissa kodeissa?

Jos määrätyssä paikassa oli muutamia uskovia,

ja yhdellä heistä oli tarpeeksi suuri asunto, jo-

hon kaikki mahtuivat, silloin he aivan luonnolli-

sesti kokoontuivat siellä, ja tuon paikan kristi-

tyitä kutsuttiin "seurakunnaksi, joka kokoon-

tuu N. N:n talossa".

Kaiken tulee alkaa alusta. Kun seurakunta on

perustettu, tulee uskovien oppia heti alusta

kokoontumaan omassa keskuudessaan, joko

omissa kodeissaan tai jossakin toisessa raken-

nuksessa, jonka he voivat hankkia itselleen.

Tietenkään ei jokainen seurakunta ole "kodis-

sa" kokoontuvaa seurakunta. Mutta "kodissa"

kokoontuvaa seurakuntaa pitäisi pikemmin

suosia kuin katsoa taka-askeleeksi. Jos usko-

vien lukumäärä on suuri, ja heidän paikkakun-

tansa laaja, voi heille käydä tarpeelliseksi ko-

koontua eri "kodeissa" (tämä voi merkitä taloja,

saleja tai muita rakennuksia), kuten Jerusalemin

pyhät tekivät, sensijaan, että kokoontuisivat

yhdessä paikassa. Jerusalemissa oli ainoastaan

yksi seurakunta, mutta sen jäsenet kokoontui-

vat eri "kodeissa".

Täten "kotien" periaatetta voidaan vielä nyky-

ään sovittaa käytäntöön. Tämä ei merkitse sitä,

että koko seurakunnan pitäisi aina kokoontua

erikseen. Tosiasiassa on tärkeätä ja suureksi

hyödyksi, että kaikki uskovat kokoontuvat ai-

van säännöllisesti yhteen paikkaan (1 Kor. 14:

23). Jotta sellaiset kokoukset voitaisiin tehdä

mahdollisiksi, voisivat he joko lainata tai vuok-

rata jonkun julkisen paikan kokouksiinsa. Tai

jos heillä on tarpeeksi varoja, voisivat he hank-

kia jonkun salin pysyvästi. Mutta uskovien ko-

koontumispaikka voisi yleisesti olla yksityisko-

dissakin. Ellei sopivaa sellaista ole tarjolla, voi-

daan muitakin huoneustoja hankkia. Mutta mei-

dän tulisi pyrkiä suosimaan kristittyjen kodeis-

sa pidettäviä kokouksia.

Nykyajan mahtavat rakennukset korkeine tor-

ninhuippuineen puhuvat maailmasta ja lihasta,

pikemmin kuin Hengestä. Monesta syystä ne

eivät ole läheskään niin sopivia kristittyjen ko-

kouksille kuin Jumalan kansan yksityisasunnot.

Ihmiset tuntevat ensinnäkin olevansa paljon

vapaampia puhumaan hengellisistä asioista ko-

din sovinnaisuudesta vapaassa ilmapiirissä,

kuin ti-lavassa kirkkorakennuksessa, jossa kaik-

ki johdetaan muodollisella tavalla, ja jossa ei si-

täpaitsi ole samaa mahdollisuutta keskinäiseen

seurusteluun. Niin pian kuin ihmiset astuvat

noihin erikoisiin rakennuksiin, he aivan kuin

pakosta asettuvat passiivisiksi ja odottavat,

että heille saarnattaisiin. Kodin ilmapiirin tulisi

vallita kaikissa Jumalan lasten kokouksissa,

niin että veljet voisivat tuntea itsensä vapaiksi,

jopa tekemään kysymyksiäkin (1 Kor. 14:35).

Kaiken tulisi olla Hengen valvonnan alaisena,

mutta siinä tulisi olla myöskin Hengen vapaus.

Edelleen, jos seurakunnat kokoontuvat veljien

yksityiskodeissa, niin he luonnollisesti tunte-

vat, että seurakunnan asiat ovat heidän asioi-

taan. Siinä on läheisen yhteyden tunne seura-

kunnan ja heidän välillään. Monet kristityt tun-

tevat, että seurakunnan asiat ovat heille jotain

kaukaista. Heillä ei ole mitään läheistä kiinnos-

tusta niihin, sillä ensinnäkin, heillä on "pappin-

sa", joka on erikoisesti vastuussa kaikista näis-

tä asioista. Sitten heillä on suuri kirkkoraken-

nus, joka näyttää olevan niin etäällä heidän ko-

deistaan, ja jossa asioita hoidetaan sellaisella

järjestelmällisyydellä ja tarkkuudella, että se ai-

van painostaa ja sitoo henkeä.

Vielä edelleen, uskovien kodeissa pidetyt ko-

koukset voivat olla hedelmällisenä todistukse-

na ympäröiville naapureille ja ne tarjoavat tilai-

suuden evankeliumin saarnalle ja julistukselle.

Monet, jotka eivät halua mennä kirkkoon, tule-

vat mielellään yksityiseen asuntoon. Ja koko-

usten vaikutus on erittäin suureksi avuksi kris-

tittyjen perheille. Lapset tulevat jo varhaisesta

nuoruudestaan hengelliseen ilmapiiriin ja heillä

on alituiseen tilaisuus nähdä iäisten asioiden

todellisuus. Toisaalta, jos kokoukset pidetään

kristittyjen kodeissa, säästyy seurakunta mo-

nista aineellisista menoista. Yksi syy, miksi kris-

tityt kirkkohistorian kolmen ensi vuosisadan ku-

luessa kestivät voitollisina Rooman vainot, oli,

että heillä ei ollut mitään erikoisia rakennuksia

jumalanpalveluksia varten, vaan he kokoontui-

vat kellareissa, luolissa ja muissa huomaamatto-

missa paikoissa. Sellaisia kokouspaikkoja eivät

heidän vainoojansa helposti löytäneet. Mutta

nykyajan suuret ja kalliit rakennukset löydettäi-

siin ja hävitettäisiin helposti, ja seurakunnat hä-

viäisivät nopeasti. Nykyajan mahtavat raken-

nukset edustavat pikemminkin maailmaa kuin

Messiasta, jonka nimeä he kantavat. Salit ja

muut rakennukset, joita työtä varten tarvitaan,

ovat kokonaan toinen asia; puhumme tässä ai-

noastaan kirkoista.

Näin on Raamatullinen käytäntö seurakunnan

järjestämisessä mitä yksinkertaisin. Niin pian

kuin jossakin paikassa on muutamia uskovia,

he alkavat kokoontua jonkun joukkoonsa kuu-

luvan uskovan kotona. Jos heidän lukumäärän-

sä kasvaa, niin että ei ole mukavaa kokoontua

yhdessä kodissa, voivat he kokoontua useissa

eri kodeissa, mutta koko uskovien joukko voi

kokoontua määräajoin yhteen jossakin yleises-

sä paikassa. Riippuen seurakunnan aineellisista

varoista voidaan sitä varten joko lainata, vuok-

rata tai rakentaa kokoussali. Mutta muistakaam-

me, että pyhien ihanteelliset kokouspaikat ovat

heidän omissa yksityisissä asunnoissaan.

Jos Herra kutsuu jonkun palvelijansa pysyväm-

pään todistustehtävään jollakin paikkakunnalla,

silloin erikoisen rakennuksen tarve työn yhtey-

dessä saattaa olla paljon suurempi kuin mitä

seurakunnan huoneusto käyttöönsä tarvitsee.

Jos työtä halutaan jatkaa jossakin paikassa, on

melkein välttämätöntä, että sitä varten on ole-

massa kokoussali, jota vastoin veljien kodit

melkein aina voivat tyydyttää seurakuntako-

kouksien tarpeet.

KOKOUKSET

Lausukaamme ensin muutama sana Seurakun-

nan luonteesta, ennenkuin käymme käsittele-

mään kokouskysymystä. Messias on Seura-

kunnan Pää, ja "me, vaikka meitä on monta,

olemme yksi ruumis Messiaassa, mutta itseku-

kin olemme toistemme jäseniä" (Room. 12:5).

Lukuunottamatta Messiasta, ei Seurakunnalla

ole mitään päätä; kaikki uskovat ovat ainoas-

taan jäseniä ja "itsekukin olemme toistemme jä-

seniä". "Keskinäinen yhteys" ilmaisee Seura-

kunnan luonteen, sillä kaikki uskovien väliset

suhteet ovat yhden jäsenen suhde toiseen, ei

koskaan pään suhde jäseniin. Kaikki ne, jotka

muodostavat seurakunnan, ovat vain Ruumiin

jäseniä. Ei kukaan ota pään asemaa. Koko seu-

rakunnan elämän ja kaiken sen toiminnan tulee

kantaa tätä luonteenomaista "keskinäisen yh-

teyden" leimaa.

Mutta apostolisen työn luonne on aivan erilai-

nen kuin seurakunnan luonne. Työssä on aktii-

visia ja passiivisia ryhmiä. Apostolit ovat toimi-

via, ja ne, joiden keskuudessa he toimivat, ovat

passiivisis, toiminnan kohteita, jotavastoin seu-

rakunnassa ovat kaikki toimivia. Apostolisessa,

perustavassa työssä on toiminta yksipuolista,

seurakunnassa yleistä.

Kun tunnemme sen peruseroavaisuuden, mikä

on työn luonteen ja seurakunnan välillä, silloin

helposti ymmärrämme Raamatullisen, kokouksia

koskevan opetuksen, jota nyt aiomme käsitellä.

Raamatussa puhutaan kahdenlaisista toisistaan

eroavista kokouksista: seurakuntakokouksista

ja apostolisista kokouksista. Jos me haluamme

tehdä selvän erotuksen näiden molempien välil-

lä, tulee meidän ensin käsittää seurakunnan ja

työn erilainen luonne. Heti kun me näemme tä-

män selvästi, ei tarvita muuta kuin silmäys jo-

honkin kokoukseen, kun olemme perillä siitä,

minkä luontoinen se on. Mutta ellemme kykene

tekemään tätä erotusta, sekoitamme alinomaa

seurakunnan ja työn.

Varhaisessa Seurakunnassa oli kokouksia, jot-

ka olivat määrätysti yhdistetyt seurakuntien

kanssa, ja toiset olivat yhtä määrätysti yhdis-

tetyt apostoliseen työhön. Jälkimmäisessä pu-

hui ainoastaan yksi mies, ja kaikki muut olivat

hänen kuulijoitansa. Yksi seisoi toisten edes-

sä ja ohjasi saarnallaan niiden ajatuksia ja sy-

dämiä, jotka istuivat hiljaisina kuunnellen. Tä-

män luontoinen kokous voidaan heti helposti

tuntea apostolisen työn yhteydessä olevaksi

kokoukseksi, koska se kantaa työn leimaa, so.

yhdeltä puolelta aktiivinen ja toiselta puolen

passiivinen. Siinä ei ole mitään "keskinäisyy-

den" leimaa.

Seurakunnan kokouksessa "on jokaisella jo-

takin annettavaa; millä on virsi, millä opetus,

millä ilmestys, mikä puhuu kielillä, mikä selittää"

(1 Kor. 14:26). Tässä tapauksessa ei yksi johda,

aikkien muiden seuratessa, vaan jokaisella on

esitettävänä osansa hengelliseksi rakennuksek-

si. On totta, että ainoastaan osa läsnäolioista

ottaa osaa, mutta kaikki voivat sen tehdä. Raa-

mattu näyttää nämä molemmat, toisistaan ero-

tettavat kokoukset: apostoliset kokoukset, jot-

ka ovat yhden miehen johdossa, ja seurakun-

nan kokoukset, joissa kaikki paikalliset veljet

ottavat osaa kokouksen kulkuun.

Apostoliset kokoukset voidaan jakaa kahteen

luokkaan - uskoville ja uskottomille pidettyihin

kokouksiin. Se kokous, joka pidettiin heti sen-

jälkeen kuin Seurakunta syntyi, oli uskottomil-

le pidetty apostolinen kokous (Apt. 2:14). Salo-

monin pylväskäytävässä pidetyt kokoukset

(Apt. 3:11), samoinkuin kokous Korneliuksen

asunnossa (Apt. 10) olivat saman luontoisia, ja

Apostolien teoissa on vielä kertomuksia muis-

takin samanlaisista kokouksista. Ne olivat sel-

västi apostolisia kokouksia, eivätkä seurakun-

nan kokouksia, koska yksi mies puhui, ja kaikki

muut kuuntelivat.

Paavalin saarna Trooaassa oli seurakunnalle

(Apt. 20). Se oli apostolinen luonteeltaan, sillä

se oli yksipuolinen, apostolin yksin puhuessa

kokoontuneille. Paavali saarnasi Trooaan vel-

jille, koska hän matkusti sen kautta. Jokainen

apostoli, joka kulkee jonkun paikan kautta, on

hänen tavallaan vapaa ottamaan vastaan velji-

en kutsun auttaakseen heitä hengellisesti. Paa-

valin ollessa Roomassa tulivat uskovat hänen

vuokraamaansa asuntoon kuulemaan hänen to-

distustaan (Apt. 28:23,30,31). Tämä työ on jäl-

leen luonteeltaan erikoisesti apostolista, yhden

miehen ollessa aktiivinen, toisten seuratessa

mukana passiivisina.

Toinen kokouslaji mainitaan ensimmäisessä

Korintolaiskirjeessä: "Jos nyt koko seurakun-

ta kokoontuisi yhteen ja kaikki siellä puhuisi-

vat kielillä ja sinne tulisi opetuksesta tai uskos-

ta osattomia, eivätkö he sanoisi teidän olevan

järjiltänne?...Kuinka siis on, veljet? Kun tulette

yhteen, on jokaisella jotakin annettavaa: millä

on virsi, millä opetus, millä ilmestys, mikä pu-

huu kielillä, mikä selittää; kaikki tapahtukoon

rakennukseksi. Jos kielillä puhutaan, niin puhu-

koon kullakin kertaa vain kaksi tai enintään kol-

me, ja yksi kerrallaan, ja yksi selittäköön; mutta

jos ei ole selittäjää, niin olkoot vaiti seurakun-

nassa ja puhukoot itselleen ja Jumalalle. Profee-

toista saakoon kaksi tai kolme puhua, ja muut

arvostelkoot; mutta jos joku toinen siinä istuva

saa ilmestyksen, vaietkoon ensimmäinen. Sillä

te saatatte kaikki profetoida, toinen toisenne

jälkeen, että kaikki saisivat opetusta ja kaikki

kehoitusta. Ja profeettain henget ovat profee-

toille alamaiset; sillä ei Jumala ole epäjärjestyk-

sen, vaan rauhan Jumala... (14:23,26-33).

Tämä on ilmeisesti seurakunnan kokous, koska

sitä ei johda yksi mies kaikkien muiden ollessa

johdettavia, vaan kukin armolahjoilla varustet-

tu esittää osuutensa kokouksessa sen mukaan

kuin Henki ohjaa. Apostolisessa kokouksessa

on määrätty erotus saarnaajan ja hänen kuuli-

jakuntansa välillä. Mutta yllä selostetuntapai-

sessa kokouksessa saattaa kuka tahansa seu-

rakunnan armolahjoilla varustetuista jäsenistä

olla saarnaaja, ja ketkä tahansa voivat olla kuu-

lijoina. Mitään ei ole ihmisen päätettävänä, ku-

kin ottaa paikkansa sen mukaan kuin Henki joh-

taa.

Tämä ei ole "jokamiehen" virka, vaan Pyhän

Hengen virka. Profeetat ja opettajat julistavat

Sanaa niinkuin Herra sen antaa, muiden pal-

vellessa seurakuntaa toisin tavoin. Eivät kaik-

ki voi profetoida ja opettaa, mutta kaikki voi-

vat pyytää profetoimisen ja opettamisen lah-

joja (jae1). Jokaiselle seurakunnan jäsenelle

annetaan tilaisuus auttaa toisia ja jokaiselle

annetaan tilaisuus tulla autetuksi. Yksi veli

saattaa puhua kokouksen yhdessä kohdas-

sa, ja toinen veli myöhemmin. Henki voi vali-

ta sinut auttamaan veljiä tällä kertaa ja minut

seuraavalla kerralla. Kokouksessa on kaiken

läpikäyvänä hallitsevana periaatteena "kaksi

tai kolme" (jakeet 27,29). Jopa eivät samat

"kaksi tai kolme" profeettaa ole pysyvästi ase-

tetut puhumaan kokouksissa, vaan kussakin

kokouksessa valitsee Henki kaksi tai kolme

kaikkien läsnäolevien profeettojen keskuudes-

ta. Että sellaiset kokoukset ovat seurakunnan

kokouksia, nähdään ensi silmäyksellä, sillä ko-

ko toiminta kantaa selvästi keskinäisyyden lei-

maa.

Uudessa Testamentissa on ainoastaan yksi jae,

joka puhuu kritittyjen keskinäisen kokoontumi-

sen tärkeydestä, nim. Hepr. 10:25: "Älkäämme

jättäkö omaa seurakunnankokoustamme, niin-

kuin muutamien on tapana, vaan kehoittakaam-

me toisiamme, sitä enemmän, kuta enemmän

näette tuon päivän lähestyvän". Tuossa ja-

keessa sanotaan kokoontumisen tarkoitukse-

na olevan sen, että kehoittaisimme "toisiamme".

Tämä ei ilmeisestikään ole apostolinen kokous,

sillä tässä tapauksessa ei ole yksi mies kehoit-

tamassa koko seurakuntaa, vaan kaikilla jäsenil-

lä on samanlainen vastuunalaisuus toistensa

kehoittamisessa. Seurakunnan kokouksessa

on keskinäisyyden leima.

Niinkuin Raamatussa on kerrottu saattaa seura-

kunta kokoontua monessa eri tarkoituksessa.

Ensiksi, rukoukseen (Apt. 2:42; 4:24,31; 12:5);

toiseksi Sanan lukemiseen (Kol. 4:16; 1 Tess.

5:27; Apt. 2:42; 15;21,30,31); kolmanneksi, lei-

vänmurtoon. Nämäkään kokoukset eivät ole

jonkun yksityisen johdossa, joka kantaisi kai-

ken edesvastuun, koska viitataan "maljaan, jon-

ka me siunaamme...ja leipään, jonka murramme"

(1 Kor. 10:16,17) - (Apt. 2:42; 20:7); ja neljännek-

si, hengellisiä lahjoja käyttämään (1 Kor. 14).

Viimeksi mainittu kokouslaji on erikoismielessä

seurakunnan kokous, koska sanaa "seurakun-

nassa" käytetään toistamiseen niissä jakeissa,

jotka sitä kuvaavat (28,34,25). Tästä kokouk-

sesta on sanottu, että kaikki saattavat profetoi-

da. Kuinka erilaista on tämä, kuin jos yksi mies

saarnaa, ja kaikki muut istuvat hiljaisina pen-

keissään kuunnellen hänen saarnaansa! Tuol-

laisella kokouksella ei ole mitään sijaa seura-

kunnan erilaisten kokousten joukossa, sillä sen

luonteesta käy selville, että se on apostolinen

kokous. Ja ollen apostolinen kokous kuuluu

työhön, eikä varsinaiseen seurakunta-elämään.

Ne kokoukset, joissa toiminta on yksipuolista,

eivät sisälly seurakunnan ohjelmaan, sillä niiltä

puuttuu kaikille seurakunnan kokouksille oleel-

linen piirre. Missä tehdään jotain yrityksiä nii-

den sovittamiseksi seurakunnan ohjelmaan,

siellä on varmaan seurauksena paljon ikävyyttä.

Ikävä kyllä, tämänlaiset kokoukset ovat nyky-

ään seurakunnissa etualalla. Mihinkään ko-

kouksiin ei tulla niin säännöllisesti kuin näihin.

Ketä pidetään todella hyvänä kristittynä? Eikö

häntä, joka tulee viitenäkymmenenäkahtena

sunnuntaina vuodessa kirkkoon kuulemaan

papin saarnaa? Mutta tämä on passiivisuutta

ja kuoleman merkki. Henkilö, joka on käynyt

vuoden joka sunnuntai kirkossa, ei ole oikeas-

taan kertaakaan ollut seurakunnan kokoukses-

sa. Hän on ollut ainoastaan työn yhteydessä

pidetyssä kokouksessa. En tarkoita sitä, ettei

meillä pitäisi olla koskaan tällaisia kokouksia,

vaan korostan sitä, että tällainen kokous kuu-

luu apostoliseen työhön, eikä seurakuntaan.

Jos on joku työntekijä paikkakunnalla, silloin

voidaan pitää tällaisia kokouksia, muussa ta-

pauksessa ei. Paikallisseurakunnalla ei seu-

rakuntana ole sellaisia kokouksia. Missä niitä

pidetään seurakunnan yhteydessä, ei meidän

tule niitä suosia, vaan tulee auttaa uskovia nä-

kemään, että seurakunnan kokoukset ovat seu-

rakunnan johdossa.

Jos apostoliset kokoukset ottavat seurakunnan

kokousten paikan, silloin seurakunnan jäsenet

käyvät passiivisiksi ja toimettomiksi, odottaen

aina apua, sensijaan, että Jumalan Henkeen

luottaen koettaisivat olla avuksi toisille jäsenil-

le. Tämä on vasten Uuden Testamentin keski-

näisen avun ja keskinäisen rakentumisen peri-

aatetta.

Syy, miksi Kiinassa olevat seurakunnat ovat

satavuotisen kristillisen lähetystyön jälkeen

vielä heikkoja, on siinä, että Jumalan palvelijat

ovat paikallisseurakuntiin tuoneet kokousmuo-

don, joka oikeastaan kuuluu perustavaan työ-

hön, ja seurakunnan jäsenet ovat luonnollises-

ti päätelleet, että kun he käyvät sellaisissa ko-

kouksissa ja aivan passiivisesti ottavat vastaan

kaiken, mitä heille on opetettu, silloin he ovat

suorittaneet pääosan kristillisestä velvollisuu-

destaan. Yksilöllinen vastuunalaisuus on kado-

tettu näkyvistä ja seurakuntien toimettomuus

on estänyt hengellisen elämän kehitystä.

Edelleen, sunnuntai-aamupäivän saarnan jat-

kuvaan hoitamiseen tarvitaan hyvä saarnaaja.

Työntekijää ei tarvita vain hoitamaan seura-

kunnan asioita, vaan myös kokousten jatku-

miseksi hengellistä rakentumista varten. On

luonnollista, että jos hyviä puheita on pidet-

tävä joka sunnuntai, seurakunnat toivovat

saavansa jonkun, jolla on paremmat edelly-

tykset saarnaamaan, kuin äsken kääntyneillä

paikallisilla veljillä. Kuinka he voisivat pitää

hyvän saarnan kerran viikossa? Ja kuinka voi-

taisiin odottaa jonkun saarnaavan paremmin

kuin erikoisesti kutsuttu Jumalan palvelija? Ja

niin apostoli asettautuu paikoilleen seurakun-

taa paimentamaan, ja sen johdosta sekä seura-

kunnat että apostolinen työ kadottavat kumpi-

kin erikoispiirteensä.

Tuloksena on vakava tappio kummallakin ta-

holla. Veljet tulevat laiskoiksi ja itsekkäiksi,

koska heidän ajatuksensa ovat keskittyneet ai-

noastaan heihin itseensä ja siihen apuun, jota

he voivat saada. Toisaalta evankelioimattomat

alueet jäävät ilman työntekijää, koska apostolit

asettautuvat alalleen tullakseen seurakuntien

vanhimmiksi. Toiminnan puuttuessa pysähtyy

seurakuntien hengellinen kasvu, ja apostolien

puutteessa pysähtyy työn laajeneminen.

Koska on niin paljon turmiota saatu aikaan tuo-

malla seurakuntiin työn piirre, ja täten on kum-

maltakin riistetty niiden tosi luonne, tulee mei-

dän tehdä selvä erotus niiden kokousten välillä,

jotka kuuluvat apostoliseen työhön, ja niiden

välillä, jotka kuuluvat erikoisesti seurakunnalle.

Kun Jumala siunaa jossakin paikassa pyrkimyk-

semme sielujen pelastumiseksi, katsokaamme,

että pelastuneet ymmärtävät alusta alkaen, että

kokoukset, jotka johtivat heidän pelastumiseen-

sa, kuuluvat työhön, eikä seurakunnalle, ja että

he ovat seurakunta, jonka tähden heillä tulee

olla omat seurakuntakokouksensa. Heidän tu-

lee kokoontua kodeissaan tai toisissa paikois-

sa rukoilemaan, Sanaa tutkimaan, murtamaan

leipää ja harjoittamaan hengellisiä lahjojaan. Sel-

laisissa kokouksissa tulee heidän tarkoitukse-

naan olla keskinäinen auttaminen ja keskinäi-

nen rakentuminen.

Jokaisen yksityisen tulee kantaa osansa vas-

tuunalaisuudesta ja välittää toisille, mitä hän

on itse saanut Herralta. Kokousten kulun ei pi-

täisi olla kenenkään yksityisen taakkana, vaan

kaikkien jäsenten tulisi kantaa kuormaa yhdes-

sä ja heidän tulisi koettaa auttaa toisiaan luot-

taen Hengen opetukseen ja johtoon ja Hänen

voimansa turvin.Niin pian kuin uskovat ovat

pelastuneet, tulisi heidän alkaa kokoontua kes-

kuudessaan säännöllisesti. Sellaiset paikallis-

ten uskovien kokoukset ovat todellisia seura-

kunnan kokouksia.

Työn yhteydessä olevat kokoukset ovat aino-

astaan väliaikaista laatua (ellei tarkoituksena

ole ylläpitää erikoista todistusta erikoisessa

paikassa). Mutta uskovien kokoontumisella

veljesyhteyteen ja keskinäiseksi rakentumisek-

si on pysyvä luonne. Vieläpä, vaikka uskovat

olisivat hyvin epäkypsiä ja heidän kokouksen-

sa näyttäisivät aivan lapsellisilta, tulee heidän

oppia tyytymään siihen apuun, mitä he saavat

toinen toisiltaan, eikä heidän tule aina toivoa

voivansa istua kuulemaan hyvää saarnaa. Hei-

dän tulisi etsiä hengellisiä lahjoja ja Jumalan il-

moituksia, ja jos heidän tarpeensa johtavat hei-

tä Herraan turvautumaan, tulee siitä runsas siu-

naus koko seurakunnalle.

Vastakääntyneiden uskovien kokouksilla on

alussa luonnollisesti kypsymättömyyden leima,

mutta jos työntekijä ottaa sellaisten kokousten

vastuun hoitaakseen, ei hän sillä edistä niiden

kehitystä, vaan estää sitä. Kunkin paikkakun-

nan seurakunnan hengellistä tilaa eivät osoita

työn yhteydessä pidetyt kokoukset, vaan seu-

rakuntakokousten laatu. Kun joku apostoli pi-

tää suuremmoisen saarnan, ja kaikki uskovat

nyökyttävät myöntäen päätään ja säestävät

saarnaa usein toistuvilla innokkailla "Aamenil-

laan", niin kuinka syvällisen hengelliseltä seu-

rakunta näyttääkään! Mutta vasta sitten, kun

he kokoontuvat omassa keskuudessaan, tulee

heidän todellinen hengellinen tilansa esille.

Apostolinen kokous ei ole oleellinen osa seu-

rakunnan elämästä, se on ainoastaan osa työs-

tä, ja se loppuu työntekijän lähtiessä. Mutta

Seurakunnan kokoukset jatkuvat keskeytymät-

tä, riippumatta siitä, onko työntekijä läsnä tai

poissa. Koska seurakuntakokousten ja aposto-

lisen työn yhteydessä olevien kokousten välis-

tä eroavaisuutta ei ole aina käsitetty, on alin-

omaa sattunut, että veljet ovat lakanneet ko-

koontumasta keskuudessaan, kun työntekijä

on mennyt muuanne. Yksi hengellisen epäon-

nistumisen suurimpia syitä nykyään on siinä,

että Jumalan lapset ovat luulleet seurakunnan

olevan osan apostolista työtä, niin että milloin

on tilaisuus kuulla saarnaa, he tulevat mielel-

lään kuulemaan; mutta jos ei ole ketään saar-

naajaa, niin kokoukset loppuvat automaattises-

ti, eikä ole mitään ajatusta kokoontua yksinker-

taisesti yhteen toisiaan auttamaan.

Mutta kuinka paikalliset uskovat kykenevät

toisiansa palvelemaan? Apostolisena aikana

pidettiin itsestään selvänä, että Henki tuli kaik-

kiin uskoviin niin pian kuin he kääntyivät Her-

ran puoleen, ja Hengen mukana tulivat hengel-

liset lahjat, joita käyttämällä seurakunnat raken-

tuivat. Yleisin muoto, jonka Jumala on säätänyt

seurakuntien rakentumiseksi, ovat tavalliset

seurakunnan kokoukset, eikä ne kokoukset, joi-

ta työntekijät johtavat. Syy, miksi seurakunnat

ovat nykyään niin heikkoja, on siinä, että työn-

tekijät koettavat rakentaa niitä niillä kokouksilla,

jotka ovat heidän hoidossaan, sensijaan, että

jättäisivät seurakuntalaiset oman vastuunalai-

suuden varaan rakentamaan toisiaan varsinai-

sissa seurakunnan kokouksissa.

Mistä johtuu, että 1 Kor. 14. luvussa mainitut

seurakunnan kokoukset eivät ole enää osana

seurakunnan elämässä? Se johtuu siitä, että

niin monilta Jumalan kansasta puuttuu koke-

mus Hengen vuodatuksesta, jota ilman 1 Kor.

14. linjojen mukaan johdettu kokouskin on

pelkkää tyhjää muotoa. Ellei kaikilla niillä, joi-

ta johdamme Herran luo, ole erikoista kokemus-

ta Pyhällä Hengellä täyttymisestä, ei paljoakaan

hyödytä opettaa heille, miten heidän tulisi joh-

taa seurakuntakokouksiaan, sillä sellaiset ko-

koukset tulevat olemaan voimattomia ja ilman

vaikutusta. Jos uskovilla on Pyhä Henki, niin

kuin alkuseurakunnan aikana, Hän antaa lahjoja

ihmisille, ja sellaiset miehet kykenevät vahvista-

maan pyhiä ja rakentamaan Messiaan Ruumista.

Paavalin ensimmäisestä kirjeestä korintolaisille

näemme, että Jumala varusti uskovat hengelli-

sillä lahjoilla siten, että he kykenivät jatkamaan

seurakuntien rakennustyötä aivan riippumatta

apostoleista. (Tämä ei merkitse, etteivät he enää

olisi tarvinneet mitään apostolien apua. Sitä he

ehdottomasti tarvitsivat.) Voi, että nykyään mo-

net Jumalan kansasta pitävät suuremmassa ar-

vossa Jumalan palvelijoita kuin Hänen Pyhää

Henkeänsä. He tyytyvät siihen, että joku työn-

tekijä palvelee heitä lahjoillaan, sensijaan, että

etsisivät itselleen Hengen lahjoja. Näin on to-

dellisten seurakunnan kokouksien tilalle täyty-

nyt tulla työntekijäin hoitamat kokoukset.

1 Kor. 14. luvussa, missä käsitellään seurakun-

nan kokousta, ovat apostolit kokonaan jätetyt

pois kertomuksesta. Heille ei ole mitään sijaa

paikallisseurakunnan kokouksessa! Kun seura-

kunnan jäsenet kokoontuvat, ja hengellisiä lah-

joja käytetään, esiintyvät profetoiminen ja muut

lahjat, mutta apostoleista ei mainita sanaakaan

siitä yksinkertaisesta syystä, että apostoleille

ei ole määrätty mitään paikkaa paikallisseura-

kunnan kokouksissa. Heidät on asetettu perus-

tavaan työhön.

Kun paikallisseurakunta kokoontuu, tulevat

armolahjat käytäntöön. Viralla ei ole mitään si-

jaa, ei edes apostolin viralla. Mutta tämä ei en-

sinkään estä vierailevaa apostolia puhumasta

seurakunnan kokouksessa. Tätä kuvaa se tosi-

asia, että Paavali otti osaa Trooaassa pidettyyn

kokoukseen. Mutta on huomattava, että Paa-

vali oli ainoastaan läpikulkumatkalla Trooaassa,

ja niin hänen puheensa siellä oli ainoastaan ti-

lapäisluontoinen, jotta paikalliset pyhät voisi-

vat hyötyä hänen hengellisistä lahjoistaan ja

Herran tuntemisestaan. Tämä ei ollut pysyvä

järjestely.

Apostolit apostoleina edustavat työssä olevaa

virkaa, eikä mitään erikoista lahjaa. Siksi heidät

jätetään kokonaan huomioon ottamatta. Heistä

ei mainita mitään tässä paikallisseurakunnan

kokouksessa. Seurakunnan järjestyksessä ei

heillä ole mitään paikkaa, sillä heidän virkansa

aposto-leina ei ole seurakuntia, vaan perusta-

vaa työtä varten. Jumala antoi armolahjoja pai-

kallisille veljille, että he voisivat olla profeettoi-

na, evankelistoina, paimenina ja opettajina, ja

täten varustet-tuina voisivat hoitaa hengellisen

palvelusviran paikkakunnalla. Apostolit eivät

kanna edesvastuuta minkään seurakunnan hen-

gellisistä eikä aineellisista asioista. Vanhimmat

ovat vastuussa paikallisesta johdosta, ja pro-

feetat sekä toiset sananpalvelusvirassa olevat

huolehtivat paikallisesta hengellisen palvelus-

työn hoitamisesta.

Eikö sitten apostoleilla ole mitään tehtävää pai-

kallisessa seurakunnassa? On varmasti! Heillä

on vielä paljon alaa seurakuntien auttamiseksi.

Käytännöllisissä asioissa he voivat antaa välil-

lisesti neuvojaan vanhimmille, jotka hoitavat

välittömästi seurakunnan asioita. Ja seurakun-

nan kokouksissa he voivat palvella niillä hen-

gellisillä lahjoilla, joita he saattavat omistaa,

esimerkiksi profetian tai opettamisen lahjalla.

Heidän apostolista virkaansa ei oteta mihin-

kään lukuun seurakunnan kokouksessa, jossa

käytetään hengellisiä lahjoja. Apostoleina he

eivät voi käyttää mitään "apostolista lahjaa",

mutta veljinä he voivat auttaa uskon veljiään

niillä lahjoilla, joita Henki on saattanut heille

lahjoittaa.

Ei apostoleilla, eikä vanhimmillakaan sellaisi-

naan ole mitään osaa kokouksissa. Tässä lu-

vussa (1 Kor. 14) ei vanhimmilla ole ensinkään

mitään paikkaa. Heitä ei edes mainita. Olemme

jo osoittaneet, että vanhimmat ovat virkaa eikä

sananpalvelusta varten. Heidät on asetettu

seurakunnan hallintoon, ei sananpalvelukseen.

Virka on hallitusta, ja lahjat ovat sananpalve-

lusta varten. Kokouksissa, jotka ovat sanan-

palvelusta varten, vaikuttavat ne, joille Jumala

on antanut lahjoja, eivätkä ne, joilla on virka.

Siten seurakunnan kokouksissa on johto pro-

feetoilla, opettajilla ja evankelistoilla, eikä van-

himmilla.

Meidän tulee tehdä erotus vanhinten tehtävän,

sekä profeettojen ja opettajien tehtävän välillä.

Heidän työnsä on erilainen, mutta he eivät

välttämättä ole eri persoonia. On aivan mah-

dollista, että yksi henkilö toimii kummassakin

ominaisuudessa. Vanhimmat ovat niitä, joilla

on virka paikallisseurakunnassa; profeetat ja

opettajat ovat paikallisseurakunnassa olevia

henkilahjoilla varustettuja sananpalvelijoita.

Vanhimmat ovat seurakunnan joka-aikaista hal-

lintoa varten. Profeetat ja opettajat ovat sanan-

palvelusta varten seurakunnan kokouksissa.

Missä tahansa on seurakunta, asettaa Herra

vanhimpia ainoastaan sen hallintoon, mutta

Hän antaa myös muutamille veljille lahjoja, teh-

däkseen heidät sananpalvelijoiksi kokouksia

varten. Mutta tämä ei merkitse, ettei vanhimmil-

la olisi mitään tehtävää kokouksissa. Milloin ta-

hansa kokouksissa tarvitaan hallintoa, he voi-

vat sitä siellä harjoittaa. Mitä tulee sananpalve-

lukseen, he voivat profeettoina tai opettajina

käyttää lahjojaan. On melkein välttämätöntä,

että vanhimmat ovat profeettoja ja opettajia,

sillä muussa tapauksessa eivät he voi tehok-

kaasti ohjata seurakuntaa.

Muistettava kohta on, että seurakunnan ko-

koukset ovat sananpalvelusviran aluetta, eikä

muita virkoja varten. Niissä käytetään hengelli-

siä lahjoja yhteiseksi rakennukseksi. Koska

apostolin ja seurakunnan vanhimman tehtävät

ovat kummatkin virkoja, yksi perustavaa työtä

ja toinen seurakuntaa varten, eivät ne sellaisi-

naan kuulu kokouksiin. Mutta Jumala on seura-

kunnalleen armollinen ja antaa sille hengellisiä

lahjoja sen rakentumiseksi. Seurakunnan ko-

koukset ovat paikka, jossa näitä lahjoja käyte-

tään keskinäiseksi avuksi.

Kaikki "pyöreän-pyödän"-periaatteen mukaiset

kokoukset ovat seurakuntakokouksia, ja kaikki

"saarnatuoli- ja kirkkopenkki"-periaatteen mu-

kaiset kokoukset kuuluvat apostoliseen työhön.

Jälkimmäiset saattavat olla ohimenevää laatua,

eikä välttämättä pysyvä järjestely, jotavastoin

edelliset kuuluvat oleellisesti seurakunnan elä-

mään. Ne tekevät mahdolliseksi sinulle välittää

jotakin minulle ja samoin päinvastoin. Niissä

tarjoutuu tilaisuus "keskinäisen yhteyden" il-

menemiselle, joka on kaikkien seurakunnassa

olevien suhteitten oleellinen piirre.

Paikallisseurakunnissa emme voi suosia mitään

"saarnatuoli- ja kirkonpenkki"-periaatteen mu-

kaisia kokouksia, jotta yhdeltä puolen Jumalan

työntekijät olisivat vapaita matkustamaan laa-

jalti ja julistamaan hyvää sanomaa syntisille, ja

toiselta puolen uudet kääntyneet tulisivat jäte-

tyiksi Herralle saamaan Häneltä kaikkea tarvit-

semaansa varustusta toistensa palvelemisessa.

Kun seurakunnille täten jätetään kannettavaksi

heidän oma vastuunsa, heidän hengellinen elä-

mänsä kehittyy. Ja lahjat kehittyvät myös har-

joituksen kautta. On aivan oikein pitää aposto-

linen kokous, kun työntekijä vierailee paikka-

kunnalla, mutta kun hän menee, pitäisi saarna-

tuoli-luontoisten kokousten lakata. Paikallis-

seurakunnassa olevat profeetat, opettajat ja

evankelistat voivat myös aika ajoin pitää tällai-

sia kokouksia, mutta ne olkoot poikkeuksellisia,

sillä ne kasvattavat passiivisuutta, eivätkä ko-

konaisuuteen katsottuna edistä seurakuntien

hengellistä kehitystä.

Tutkikaamme Apostolien tekoja nähdäksem-

me, minkä esimerkin Jumala on alussa asetta-

nut Seurakunnalleen. "Ja he pysyivät aposto-

lien opetuksessa ja keskinäisessä yhteydessä

ja leivän murtamisessa ja rukouksissa... Ja he

olivat alati, joka päivä, yksimielisesti pyhäkös-

sä ja mursivat kodeissa leipää ja nauttivat ruo-

kansa riemulla ja sydämen yksinkertaisuudella"

(Apt. 2:42,46). Sellaiset olivat olosuhteet Seu-

rakunnan historian varhaisina päivinä. Apos-

tolit eivät perustaneet mitään keskeskokous-

paikkaa uskoville, vaan nämä "pysyivät apos-

tolien opetuksessa ja keskinäisessä yhteydes-

sä ja leivän murtamisessa ja rukouksissa". He

kulkivat kodista kotiin viljellen veljesyhteyttä

keskenään.

Voimme nyt vetää omat johtopäätöksemme

näistä kolmesta kohdasta, joita olemme käsi-

telleet:

1. Missä tahansa on joukko uskovia jollakin

paikkakunnalla, valitaan heidän keskuudestaan

muutamia kypsyneempiä huolehtimaan toisista,

jonka jälkeen kaikki paikallinen vastuu kuuluu

heille. Uusille kääntyneille olisi heti alusta al-

kaen tehtävä selväksi, että seurakunnan johto

on Jumalallisen järjestyksen kautta uskottu pai-

kallisille vanhimmille, eikä kenellekään toiselta

paikkakunnalta tulleelle työntekijälle.

2. Seurakunta ei välttämättä tarvitse mitään vi-

rallista kokouspaikkaa. Jäsenet kokoontuvat

yhdessä tai useammassa kodissa, sen mukaan

kuin heidän lukumäärälleen on tarpeellista, ja

jos heidän pitäisi kokoontua eri kodeissa, on

hyvä, että koko seurakunta kokoontuu aika

ajoin yhteen paikkaan. Sellaisia kokouksia var-

ten olisi hankittava erikoinen paikka, joko tila-

päisesti tai pysyvästi, riippuen seurakunnassa

vallitsevista olosuhteista.

3. Työntekijät eivät ole vastuussa seurakunnan

kokouksista. Paikallisten uskovien tulisi oppia

käyttämään niitä hengellisiä lahjoja, joita Juma-

la on uskonut heille uskonveljiensä auttamisek-

si. Kaikki seurakunnan kokoukset johdetaan

"vapaan keskinäisen vuorovaikutuksen" eikä"

saarnatuoli- ja kirkonpenkki"-periaatteen mukai-

sesti. Kun joku apostoli vierailee paikkakunnal-

la, voi hän johtaa kokoussarjan paikallisseura-

kunnassa, mutta sellaiset kokoukset ovat poik-

keuksellisia. Tavallisissa seurakunnan kokouk-

sissa tulisi kaikkien veljien Hengen voimassa ja

johdossa tuoda niihin oma, erikoinen osuuten-

sa. Mutta jotta sellaiset kokoukset voisivat tul-

la ehdottoman arvokkaiksi, on välttämätöntä,

että uskovat ottavat vastaan hengellisiä lah-

joja, ilmestystä ja ilmoitusta, ja sentähden tu-

lisi kaikkien työntekijöiden pitää sydämen asia-

naan, että kaikki heidän kääntymykseen johta-

mansa saisivat todella kokea Hengen vuoda-

tuksen voimaa.

Jos Jumalan Sanan näyttämiä esimerkkejä seu-

rataan, silloin ei mitään vaikeuksia synny seu-

rakuntien itsehallinnossa, itsekannatuksessa

ja itsensä levittämisessä. Seurakunnat eri paik-

kakunnilla säästyvät myös monista turhista

kustannuksista, ja tämä taas tekee heidät kyke-

neviksi vapaammin auttamaan köyhiä uskovia,

kuten korinttolaiset tekivät, tai auttamaan työn-

tekijöitä, kuten filippiläiset tekivät. Jos seura-

kunnat seuraavat niitä linjoja, joita Jumala

itse on niille asettanut, silloin Hänen työnsä

menee eteenpäin estämättä, ja Hänen valta-

kuntansa laajenee maan päällä.

SANANPALVELUSVIRKA,

TYÖ JA SEURAKUNNAT

Tämän kirjan aikaisemmissa luvuissa olemme

jo nähneet, mitä sananpalvelusvirka, apostoli-

nen työ ja paikallisseurakunnat ovat. Tässä lu-

vussa olemme nähneet sananpalvelusviran ja

paikallisseurakunnan välisen yhteyden, sa-

moin kuin seurakunnan ja työn välisen eroa-

vaisuuden. Nyt voimme käydä lähemmin tutki-

maan, mikä yhteys on sananpalvelusviralla,

työllä ja seurakunnilla, jotta näkisimme selväs-

ti, miten ne ovat olemassa, miten ne toimivat, ja

mitkä niiden vastaavat alueet ovat, sekä missä

suhteessa ne ovat toisiinsa.

Apostolien tekojen 13. luvussa näimme, miten

Jumala oli perustanut yhden seurakuntansa

määrättyyn paikkaan. Sitten Hän antoi tuossa

seurakunnassa lahjoja muutamille yksityisille

tehdäkseen heidät kykeneviksi palvelemaan

profeettoina ja opettajina, niin, että seurakunta

rakentuisi. Nämä profeetat ja opettajat olivat

tuon seurakunnan sananpalvelusvirassa. Kun

nämä sananpalvelijat olivat elämässä ja lahjois-

sa saavuttaneet määrätyn kypsyyden, lähetti

Jumala kaksi heidän joukostaan työhön muille

paikkakunnille, ja historia toistui niissä seura-

kunnissa, joita nämä kaksi apostolia perustivat.

Ettekö näe tässä seurakuntien, sananpalvelus-

viran ja työn suhdetta?

1. Jumala perustaa seurakunnan jollakin paikka-

kunnalla.

2. Hän herättää seurakunnassa henkilahjoilla

varustettuja miehiä sananpalvelusvirkaan.

3. Hän lähettää muutamia näistä erikoisesti va-

rustetuista miehistä muualle työhön.

4. Nämä miehet perustavat seurakuntia eri pai-

koissa.

5. Jumala herättää näissä seurakunnissa toisia

henkilahjoilla varustettuja miehiä sananpalve-

lusvirkaan niiden rakentamiseksi.

6. Muutamille näistä uskotaan vuorostaan työ

toisilla kentillä.

Näin apostolinen työ synnyttää välittömästi

seurakuntia, ja seurakunnat synnyttävät välil-

lisesti apostolista työtä. Näin seurakunnat ja

työ kehittyvät liikkuen yhä uudistuvissa pii-

reissä. Työ aiheuttaa aina välittömästi seura-

kuntien perustamisen, ja seurakunnat johtavat

aina välillisesti edelleen työhön.

Jumalan sananpalvelusvirkaan herättämät ja

lahjoilla varustamat miehet toimivat sekä seu-

rakunnissa että perustavassa työssä. Kun he

ovat omalla paikkakunnallaan, he koettavat ra-

kentaa seurakuntaa. Kun he ovat toisilla seu-

duilla, he kantavat työn kuormaa. Kun he ovat

paikallisseurakunnassa, he ovat profeettoja ja

opettajia; kun heidät on lähetetty toiseen paik-

kaan, he ovat apostoleja. Miehet ovat samat

joko kotona tai ulkona, mutta heidän palvelus-

virkansa eroavat heidän vaikutuspiiriensä mu-

kaan. Sananpalvelusviran muodostavat profee-

tat ja opettajat, joiden alue on paikallinen, sekä

apostolit, joiden alue ylittää paikkakunnan ra-

jat. Koska edelliset palvelevat seurakuntia, ja

jälkimmäiset tekevät perustavaa eli lähetystyö-

tä, on Jumala tarkoittanut tämän viran kumman-

kin työalan hengellisiä tarpeita varten. Tässä

näemme taasen seurakuntien, sananpalvelusvi-

ran ja työn keskinäiset suhteet. Seurakunnat

synnyttävät työn; työn tuloksena perustetaan

seurakuntia; ja sananpalvelusvirka palvelee

sekä seurakuntia että työtä.

Efesolaiskirjeen neljännessä luvussa näemme,

että sananpalvelusviran piirinä on Messiaan

Ruumis, mikä saattaa ilmetä paikallisesti seura-

kuntana ja paikkakuntien rajoja huomioonotta-

matta apostolisena työnä. Tästä syystä on

apostolit, profeetat, evankelistat ja opettajat

liitetty yhteen, vaikka todellisuudessa aposto-

lien työn alue on aivan erilainen kuin näiden

kolmen muun palvelusala. Mutta kaikki kuulu-

vat yhteen sananpalvelusvirkaan, jonka vaiku-

tusalueena on Messiaan Ruumis.

Nämä kaksi ryhmää ovat vastuussa sananpal-

veluksen työstä. Toinen on Hengen lahjoilla

varustettu, ollakseen kykenevä palvelemaan

paikallisseurakuntaa. Toinen on kutsuttu näi-

den lahjoilla varustettujen joukosta palvele-

maan Herraa eri paikoissa, samalla kuin heille

on annettu virka heidän lahjojensa lisäksi.

Nuo, jotka ovat saaneet lahjoja, käyttävät niitä

palvellakseen Seurakuntaa ja tekevät sen pal-

vellen oman paikkakuntansa seurakuntaa. Ne,

joilla on sekä lahjat, että apostolinen kutsumus,

palvelevat Seurakuntaa siten, että palvelevat

eri paikkakuntien seurakuntia.

Jumala käyttää näitä miehiä välittääkseen ar-

moaan Seurakunnalle: Heidän erilaiset lahjan-

sa tekevät heidät kykeneviksi välittämään ar-

moa Päältä Ruumiille. Hengellinen sananpal-

velus ei ole mitään vähempää kuin Messiaan

tuomista Hänen kansalleen. Jumalan ajatus,

antaessaan nämä miehet lahjana Seurakunnal-

leen on, että Messias, jonka he persoonallises-

ti ja kokemusperäisesti tuntevat, voisi Hengen

lahjojen kautta tulla tuoduksi Hänen kansal-

leen. Heidät annettiin Seurakunnalle "tehdäk-

seen pyhät täysin valmiiksi palveluksen työ-

hön, Messiaan Ruumiin rakentamiseen".

Täten meillä on sananpalvelusvirassa profee-

tat ja toiset sananpalvelijat lahjojaan käyttäen

palvelemassa paikallisseurakuntaa, kun taas

apostolit virkansa ja lahjojensa kautta palvele-

vat kaikkia seurakuntia. Näiden kahden ryhmän

palvelustyö on hyvin tärkeätä, koska kaikki Ju-

malan työ, sekä paikallinen että yleinen, on hei-

dän käsissään. Siksi Jumalan Sana julistaa, että

Jumalan Seurakunta on rakennettu apostolien

ja profeettojen perustukselle.

Jumalan perustamissa viroissa on vanhimmilla

ensimmäinen sija paikallisseurakunnassa, kun

sitä vastoin apostoleilla ei ole siinä mitään vi-

rallista asemaa. Toisaalta, apostolit hoitavat

pääviran perustavassa työssä, jossa vanhim-

milla ei ole mitään sijaa. Apostolit ovat ensim-

mäisellä sijalla universaalisessa Seurakunnas-

sa, ja vanhimmat ovat ensimmäisellä sijalla pai-

kallisseurakunnassa. Kun me näemme eron

apostolien ja vanhimpien vastaavien virkojen

välillä, silloin myös ymmärrämme, miksi nämä

molemmat tulevat alinomaa toistensa yhtey-

teen (Apt. 15;2,4,6,22,23). Apostolit ja vanhim-

mat ovat Seurakunnan ja seurakuntien korkeim-

mat edustajat. Apostoleilla on korkein virka

työssä, mutta paikallisseurakunnassa eivät he

apostoleina hoida mitään virkaa. Vanhimmat

taas hoitavat pää-viran paikallisseurakunnas-

sa, mutta vanhimpina ei heillä apostolisessa

työssä ole "valvontaoikeutta".

Paikallisseurakunnan palvelustyö jakaantuu

kahteen osaan, joista ensimmäinen koskee käy-

tännöllisten asioiden johtoa ja toinen hengel-

listä sananpalvelusta. Virat ovat yhdistetyt

seurakunnan johtoon, ja niitä hoitavat vanhim-

mat ja seurakuntapalvelijat. Lahjat ovat yhdis-

tetyt seurakunnan sananpalvelustoimeen, ja

niitä käyttävät profeetat ja opettajat (ja evan-

kelistat). Vanhimmat ja seurakuntapalvelijat

ovat vastuussa seurakunnan johdosta, kun si-

tä vastoin profeettojen ja opettajien huolena

ovat pääasiallisesti seurakunnan kokoukset.

Jos seurakuntapalvelijat ja vanhimmat ovat

myöskin profeettoja ja opettajia, silloin he voi-

vat johtaa seurakunnan asioita ja samalla ker-

taa hoitaa sananpalvelusta seurakunnan ko-

kouksissa.

Meidän tulee tehdä erotus vanhinten ja sanan-

palvelijoiden välillä. Vanhimmat johtavat seura-

kuntaa jokapäiväisessä elämässä, mutta ko-

kouksissa, jotka ovat rakentumista varten, on

Jumala määrännyt sananpalvelijat palvelemaan

seurakuntaa. Voimme toistaa tässä, että van-

himmat sellaisinaan ovat asetetut seurakunnan

hallintoon, eikä kokouksiin seurakuntaa raken-

tamaan. 1 Kor. 14. luvussa, jossa puhutaan ko-

kouksia silmällä pitäen, ei mainita vanhimpia

ensinkään. Jotta vanhimmat voisivat toimia

tehokkaasti, tulisi heillä olla myös profeetan,

opettajan tai evankelistan lahjat, ja on muis-

tettava, että toimittaessaan sananpalvelusta

kokouksissa, eivät he tee sitä vanhimpien omi-

naisuudessaan, vaan profeettoina, opettajina

tai muina sananpalvelijoina. Tässä jälkimmäi-

sessä mielessä heillä on osansa sananpalvelus-

virassa. 1 Tim. 5:17:stä käy selväksi, että heidän

varsinainen tehtävänsä on seurakunnan johto

ja hoito, mutta jotkut heistä (eivät välttämättä

kaikki) saattavat myöskin opettaa ja olla muka-

na sananpalveluksessa.

Täten sananpalvelusviralla, apostolisella työllä

ja seurakunnilla on aivan erilaiset tehtävänsä ja

alueensa, mutta todellisuudessa ne ovat rinnas-

tetut ja toisistaan riippuvaiset. Efesolaiskirjeen

neljäs luku puhuu Messiaan Ruumiista, mutta

ei mitään erotusta ole tehty seurakuntien, työn

ja sanan palvelusviran välillä. Seurakuntien

pyhiä, työtätekeviä apostoleja ja sananpalve-

lusviran eri hoitajia katsotaan kaikkia Messi-

aan Ruumiin valossa ja heidän suhteessaan

siihen. Sillä oli sitten kysymys paikallisseura-

kunnasta, sananpalvelusvirasta tai työstä, ne

kaikki ovat Seurakunnassa. Ne ovat oikeastaan

yhtä. Siten, vaikkakin on tarpeellista tehdä ero-

tus niiden välillä, jotta voisimme niitä paremmin

ymmärtää, emme todellisuudessa kuitenkaan

voi niitä erottaa.

Niiden, jotka ovat Seurakunnan eri palvelus-

tehtävissä, tulee nähdä Messiaan Ruumiin to-

dellisuus, ja heidän tulee, ruumiin jäseninä, toi-

mia toisistaan riippuvina. Heidän ei tulisi erilais-

ten velvollisuuksien tähden asettautua "veden-

pitäviin osastoihin". "Seurakunta, joka on Hä-

nen Ruumiinsa" käsittää seurakunnat, sanan-

palvelusviran ja apostolisen työn. Seurakun-

nat ovat Ruumis, paikallisesti ilmaistuna; sa-

nanpalvelusvirka on Ruumis toiminnassa; ja

apostolinen työ on Ruumis kasvua etsivänä.

Kaikki kolme ovat Ruumiin erilaisia ilmenemis-

muotoja, ja siksi ne ovat läheisessä suhteessa

toisiinsa ja toisistaan riippuvaiset. Mikään ei

voi liikkua tai olla olemassa itsekseen. Niiden

suhde on tosiasiassa niin elimellinen ja lähei-

nen, ettei mikään voi olla oikeassa itsessään,

ellei ole samalla oikeassa suhteessa muihin.

Seurakunta ei voi jatkua saamatta apua sanan-

palvelusviralta ja antamatta apua apostoliselle

työlle. Työ ei voi olla olemassa ilman sananpal-

velusviran myötätuntoa ja seurakunnan kanna-

tusta. Ja sananpalvelusvirka voi toimia ainoas-

taan silloin, kuin seurakunta ja apostolinen työ

ovat olemassa.Tämä on mitä tärkeintä.

Edellisissä luvuissa olemme koettaneet osoit-

taa niiden vastaavat toiminnat ja alueet. Nyt

on olemassa vaara, että ymmärtämättä Jumalan

asioiden hengellistä luonnetta, emme ainoas-

taan koeta tehdä erotusta näiden asioiden vä-

lillä, vaan hajoitamme ne eri osiin, kadottaen

täten tietoisuudestamme Ruumiin yhteenkuulu-

vaisuuden. Olipa näiden asioiden eroavaisuus

miten selvä tahansa, tulee meidän muistaa, että

ne ovat kaikki Seurakunnassa. Siitä seuraa, että

niiden tulee liikkua ja toimia yhtenä, sillä huoli-

matta siitä, mitkä niiden erikoiset toimintamuo-

dot ja -alueet ovat, ne ovat kaikki yhdessä Ruu-

miissa.

Täten me yhdeltä puolen teemme erotuksen

niiden välillä, ymmärtääksemme niitä; ja toisel-

ta puolen me pidämme mielessämme, että ne

ovat kaikki sukulaissuhteessa toisiinsa. Ei siis

niin, että muutamat lahjoilla varustetut miehet,

tuntien oman kykynsä, ottavat tehtäväkseen

palvella niillä lahjoilla, joita he omistavat; tai et-

tä muutamat henkilöt, kutsusta tietoisina, muo-

dostuisivat työtätekeväksi yhdistykseksi; eikä

niin, että muutamat samanmieliset uskovat liit-

tyisivät yhteen ja kutsuisivat itseään seurakun-

naksi. Kaiken tulee olla Ruumiin pohjalla. Seura-

kunta on Ruumiin elämä pienoiskoossa. Sanan-

palvelusvirka on Ruumiin toimintaa palveluk-

sessa. Apostolinen työ on Ruumiin laajenemis-

ta kasvun kautta. Eivät seurakunta, sananpalve-

lusvirka eikä perustava työ voi olla olemassa

itsekseen. Kunkin tulee saada olemassaolonsa

Ruumiista, löytää siinä paikkansa ja työsken-

nellä sen hyväksi.

Ellei tätä Ruumiiseen kuulumisen periaatetta

ja sen jäsenten keskinäistä riippuvaisuutta tun-

nusteta, ei voi olla mitään seurakuntaa, sanan-

palvelusvirkaa eikä työtä. Tämän periaatteen

tärkeyttä emme voi liiaksi korostaa, sillä ilman

sitä on kaikki ihmistekoista, eikä Jumalasta läh-

tenyttä. Sananpalvelusviran, työn ja seurakun-

tien perustava periaate on Ruumis. Tämä on Ju-

malan lasten elämän ja työn hallitseva laki.

Watchman Nee (Nii T'o Shen)

[ Alkuun ] [ Kirjoituksia ]