[ Miksi Israel iski jälleen? ] [ Kirjoituksia ] [ Kotisivu ]

 

 

Nasserin aikakirja

 

Eikö Nasserin aikakirja ole muistettavien tapahtumien kirja? Sen kirjan kirjoittaminen aloitettiin tuhansien egyptiläisten verellä kesällä 1967 pyramidien maan hehkuvaan hiekkaan. Kirjoittamista jatkettiin Jordanin lakeuksilla kuolinhuutojen kajahdellessa ympäri Pyhän maan atmosfääriä.

Kirjan loppusanat laadittiin Syyrian kukkuloiden välissä Neuvostoliiton avustuksella, jota se antoi liittolaiselleen monella eri tavalla. Kirjan tuskan täyttämille sivuille mahtuu verta, tulta ja savupatsaita. Sinne mahtuu napalmin hiiltämää sotamateriaalia yhtä hyvin kuin kilometrien pituisia juuttuneita ajoneuvojonoja. Siinain hiekkaerämaa voisi kertoa kymmenien tuhansien ihmisten kohtalosta. Monet heistä eivät koskaan enää palanneet perheittensä luokse. Kirjan sivuja sävyttävät tuhansien raajarikkoisten ihmisten epätoivo ja tuska.

Mistä tämä kirja sai alkunsa ja miksi kutsun sitä Nasserin aikakirjaksi? Löytyisikö selitys siitä, että pienen ihmisen suuruuden tuntu oli päässyt valloilleen?

Nasser oli tuolloin kansansa suosion huipulla. Arabivaltioiden katseet olivat kääntyneet Egyptin mahtavaan hallitsijaan. Viha Israelia kohtaan oli täyttänyt Nasserin sydämen. Hänen mahtipontinen kerskailunsa oli antanut rohkeutta PLO:n johtajalle Ahmed Shukeirille, joka ilmoitti arabikansoille, että nyt oli tullut se hetki, jolloin Israel työnnettäisiin Välimereen. Kairon kaduille kokoontuneet ihmismassat huusivat: "Nasser, Nasser, me olemme takanasi ja tahdomme teurastaa ja tuhota heidät." Nasser oli arvioinut Israelin tuhoamisen vievän viisi päivää, kun Damaskoksessa johtava kenraali oli sitä mieltä, että kuluisi enintään neljä päivää, niin Israel olisi poistettu maailman kartalta.

Miten kävi? Israelin armeijan kenraali oli antanut ilmavoimille käskyn tuhota Egyptin ilmavoimat ja hävittää sen lentokentät. Aikaisin aamulla 5. kesäkuuta 1967 kenraali Mordekhai Hodin määräys pantiin täytäntöön. Alhaalla Egyptin tutkien ulottumattomissa lensi israelilaisten lentokoneiden parvi kohti tuhottavia kohteita. Kaikkien aikojen ilmahyökkäys kohti vihollisen koneita ja lentokenttiä alkoi. Alhaisella nopeudella ja matalalla lentäen osumatarkkuus oli erittäin hyvä. Vähemmässä kuin kolmessa tunnissa maassaolevista koneista oli tuhottu 391 ja lisäksi ilmasta oli pudotettu 60 arabikonetta. Israelin tappiot olivat 19 konetta sekä muutamia vangeiksi joutuneita.

Vielä kello 8 Israelin koneiden tulittaessa liekkimerenä roihuavaa kenttää kenraali Jeshajahu Gavis siirtyi Egyptin armeijan massoja vastaan Siinailla. Gavis sai vastaansa seitsemän egyptiläistä divisioonaa ja noin 1000 panssarivaunua, jotka olivat neuvostoliittolaisia T -55 mallisia ja peräti uusia. Israelin armeijan sotilaat murtautuivat egyptiläisten rintaman läpi ja katkaisivat paluutien egyptiläisiltä joukoilta. Gasan alueella oli silloin PLO:n tukikohta, jonka johtajana oli Ahmed Shukeiri. PLO:n leiri meni taisteluissa pirstaleiksi ja noin 10.000 egyptiläistä sotilasta jäi motitetuksi.

Kun egyptiläiset joukot oli murskattu Gasassa, israelilaiset jakautuivat kahtia. T oinen joukko lähti kohti El Arishia Välimeren rantaan ja toinen jäi tuhoamaan Suezille johtavaa tietä. Yli seitsemänsataa panssaria jäi täysin taistelukuntoisina sotasaaliiksi israelilaisille. Siinain tiet olivat täynnä Israelin tuhoamaa kalustoa. Nasser ei olisi voinut uskoa todeksi että Israel kykenisi pienellä joukollaan saamaan aikaan tällaista hävitystä ja tuhoamaan hänen huippunykyaikaista kalustoaan. Nasser oli pannut turvansa MIG-21 koneisiin, nykyaikaisiin panssarivaunuihin, infrapunalaitteisiin sekä nykyaikaiseen tykistöön. Näin Goljatkin muinoin luuli voittavansa vähäisen paimenpojan. Goljatilla oli varustus, jota ei kenenkään olisi luullut voittavan.

Kesäkuun viidennen päivän aamuna Israelin hallitus oli lähettänyt tiedon kuningas Husseinille, että Israelilla ei ole aikomusta hyökätä Jordaniaan. Hussein oli kuitenkin tietämätön murskaavista tappioista, joita Egyptin armeija oli kohdannut menetettyään ilmavoimansa. Israelin puolella oli täydellinen uutispimennys, jotta arabeilla olisi tilaisuus tapansa mukaan kerskua teoillaan ja suurennella niitä. Eikä kauan tarvinnut odottaa, kun Hussein sai ilmoituksen Egyptin armeijan komentajalta kenraali Amerilta. Ilmoitus sisälsi viestin tappioista, joita Israelin armeija oli kohdannut. Siinä kerrottiin, että egyptiläiset olivat tuhonneet noin 75 % Israelin ilmavoimista. Samassa viestissä oli mainittu, miten Egyptin maavoimat tunkeutuivat Negevin erämaan läpi Israeliin.

Tämän perusteella Hussein päätti hetkensä koittaneen ja hän aikoi lunastaa lupauksensa antamalla Nasserille tämän tarvitseman avun. Hänen armeijansa avasi tulen pitkin aselepolinjaa ja kohdisti sen sitten israelilaisiin kaupunkeihin ja kyliin. Vain kolme tuntia taistelujen alkamisesta Siinailla, ne alkoivat myös Jerusalemissa. Jordanian sotaväki oli lähtenyt liikkeelle. Vanhan kaupungin puolelta kuului konekiväärien kotkotusta, ja kranaatit räjähtelivät aiheuttaen sekasortoa ja paniikkia ihmisjoukossa.

Egyptiläisen kenraalin johtamana taistelut siirtyivät Israelin ja Jordanian väliselle rajalle. Jordanialaisten asemista näytti, että osumia oli tullut joka puolelle kaupunkia. Niistä kertoivat useista kohdin tuprohtelevat savupatsaat. Hussein puhui Jordanian radiossa: "Tämä on kohtalomme ratkaiseva taistelu. Me olemme ratkaisevan taistelumme alkuvaiheessa ja toivomme sen johtavan voittoon. Me elämme kunnialla tai kuolemme kunnialla."

Nasser koki hyvänolon tunnetta kuunnellessaan Husseinin puhetta. Siinä oli Allahin vastaus hänelle. Nasser oli ehtinyt miettiä avunsaannin mahdollisuuksia nähtyään veriset tappionsa ja ilmavoimansa lyötyinä. Hänen mielessään oli käynyt ajatus kääntyä YK:n puoleen, mutta hän oli hylännyt sen heti. Hän oli itse pyytänyt YK:n vetäytymistä Israelin ja Egyptin väliseltä rajalta ollessaan varma voitostaan.

Vanhan kaupungin valtaamiseen johtava rynnäkkö suoritettiin keskiviikkona pimeyden väistyttyä kaupungin yltä. Voi mikä näky: juutalaisia jälleen itkumuurilla taistelujen laannuttua. Rabbi Shlomo Goren luki Tooran kirjoitusta: "Ylistäkäämme Herran

palvelijoita, ylistäkäämme Herran nimeä. Luota Israelin Jumalaan, sillä hän on sinun voimasi ja kilpesi. Hän on kuullut rukouksesi. Hän on pelastuksesi. Kiittäkää Herraa, sillä hän on hyvä ja hänen armonsa pysyy iankaikkisesti." Ilmassa oli juhlan tuntua. Shofar-torven ääni toi mieliin vuosituhansien muistot Pyhän kirjan lehdiltä. Idylliä eivät pystyneet rikkomaan jostakin kuuluneet hajanaiset laukaukset, vaan kansa julisti voittoaan: "Me olemme vallanneet Jumalan kaupungin."

Nasser ei tiennyt Tiranin salmea sulkiessaan ja keskittäessään voimiaan Siinaille, että on olemassa häntä väkevämpi voima. Hänen armeijansa osoittautui täysin paperitiikeriksi väkevimmän sotapäällikön edessä. Jordanian kuningas Husseinilla eivät asiat olleet sen paremmin. Hän laski, että kaatuneita miehiä oli 15000. Vasta vuosia jälkeenpäin hän kirjoitti väärästä tiedonannosta, jonka hän oli ottanut vastaan ja jonka johdosta hän oli lähtenyt sotimaan ja hävinnyt.

Vielä oli jäljellä Syyria. Israelin pohjoisen rajan takaa oli tykkituli alkanut kiihtyä. Se oli suunnattu kohti Ein Gevin ja Tel Kafirin kibbutseja. Useiden terroritekojensa takia syyrialaiset olivat kauan olleet Israelin huomion kohteena. Syyria oli maa, jota Israel oli halunnut rangaista kovimmin. Sieltä oli tehty lukemattomia ryöstöretkiä Israelin puolelle. Monet kalastajat olivat menettäneet vuosien varrella henkensä. Moniin siviilikohteisiin oli tehty hyökkäyksiä. Aika oli tullut panna tilit tasan.

Israelilaisten panssarivaunujen kolonna teki taivalta puskutraktoreiden raivatessa tietä kohti Syyrian kukkuloita. Aamulla 9. kesäkuuta Israelin ilmavoimat olivat vapautuneet muilta rintamilta ja suunnanneet matkansa kohti Neuvostoliiton tukemaa Syyrian rintamaa. Neuvostoliiton väliintulo oli Israelille melkoinen riski, mutta muuta vaihtoehtoa ei ollut. Syyria oli tuottanut tarpeeksi paljon vahinkoa Israelille.

Israelin iskiessä Syyriaan sen inhimilliset mahdollisuudet olivat vähäiset. Sillä oli ollut vastassaan monien arabimaiden tukemat Egypti ja Jordania. Miehet olivat väsyneitä taisteluista, kun taas Syyrialla oli levännyt armeija. Kenraali Elad Peled johti urhoollisesti joukkoja taisteluun. Helikopterista pudotettiin laskuvariomiehiä kauaksi vihollisen selustaan sen rajojen sisälle. Panssaroitu armeija liikkui Darbashiyyan läpi kohti Kuneitraa, joka valloitettiin 24 tunnin taistelun jälkeen. Golanin kukkulat vallattiin Israelille, ja Syyrian tulenuhka siirtyi pois Israelin rajakylistä.

Syyrialle, joka oli ollut innokkain sotimaan, kelpasi nyt YK:n ehdottama tulitauko. Ei olisi ollut kuin ajan kysymys, milloin Damaskuksen kohtalosta olisi päätetty. Nasserin aikaansaama vyöry oli loppusuoralla. Israelin laivasto purjehti jälleen vapaana Tiranin salmissa, jotka oli avattu. Sillä oli vapaa pääsy Akaban lahdelle ja Sharm el-Sheikhiin. Israelin lippu oli nostettu Suezin kanavalle julistamaan, kenen aluetta se on.

Nasser oli myöhemmin myöntänyt, ettei sillä ollut puolustusta riittävästi Suezin länsipuolella. Israelilaisille olisi ollut tie auki Kairoon. Suuren miehen toiveet olivat valuneet taisteluiden aikana erämaan hiekkaan, mutta Kairo oli säästynyt, samoin kuin verisesti lyötyarmeijan jäännös. Kuuden päivän sota oli kääntynyt Nasserille tappioksi. Myös Syyria ja Jordania saivat maksaa kalliisti kuuliaisuutensa Nasserille.

 

Israel oli iskenyt jälleen. Tosin ei sekään ollut selvinnyt ilman tappioita. Kuolleita oli 777 ja 2586 haavoittunutta. Lisäksi oli monia joutunut vangeiksi, jotka myöhemmin vapautettiin. Arabeilla tappiot osoittivat suurempia lukuja. Kerrotaan 15.000 haavoittuneesta ja noin 6000 vangista ja kadonneesta. Kaatuneitten lukua tuskin kukaan voi tarkkaan sanoa, mutta se oli suuri. Arabien aineelliset tappiot liikkuivat miljardeissa dollareissa.

Miksi Israel oli iskenyt? On olemassa käsite, jota kutsutaan itsepuolustukseksi. Nämä kolme arabivaltiota oli iskenyt ensin Israeliin. Iskuja oli tehty jo vuosia. Suuria tappioita oli kirjattu Israelissa toistuvasti. Venäläisvalmisteiset raketit olivat sinkoilleet kielloista huolimatta israelilaisten siviilien joukkoon. Miksi ei kukaan puuttunut asiaan?

Israel oli yksin kuuden päivän sodan syttyessä. Sitä ympäröivät 250.000 arabisotilaan joukot, jotka olivat nykyaikaisilla sotakoneilla varustetut. Arabien rintamassa oli yli 2000 tankkia ja noin 700 taistelukonetta ja pommittajaa. Maailma katsoi sitä, mitä monet olivat toivoneet: Israelin tuhoa. Kun Hitler tappoi yli kuusi miljoonaa juutalaista, niin nykymaailma kyselee, miksi ei Israel iskenyt vastaan. Jos Israel ei olisi iskenyt vastaan kuuden päivän sodassa, niin sitä ei enää olisi. Jälkipolvi saisi lukea historian lehdiltä, kuinka paha poistettiin Lähi-idästä.

Kolmen arabivaltion häviäminen pienelle Israelille oli käsittämätön asia. Nasser etsi syyllisiä Amerikan ja Ison-Britannian ilmavoimista. Neuvostoliitto syytti turvallisuusneuvostossa Israelia salakavaluudesta vaatien korvausta arabien uhreille. Israelin ulkoministeri Abba Eban vastasi Neuvostoliiton solvauksiin, ettei koskaan ole ollut niin oikeudenmukaista kaista sodankäyntiä kuin heidän itsepuolustuksensa oli ollut. Hän muistutti tilanteesta, jolloin Leningrad oli vihollisen saartama ja suuren häviön edessä. Ellei se olisi tehnyt mitään, niin varma kuolema olisi ollutvastaus suuren sotajoukon hävinneille toiveille.

Heinäkuun 4. päivänä 1967 pidetyssä erityisistunnossa päätettiin vastustaa Jerusalemin yhdistämistä, jonka Israel oli muutamia päiviä aikaisemmin tehnyt. Saatanalliset voimat olivat vastustamassa Suuren Kuninkaan kaupungin tuloa Israelin pääkaupungiksi, niin kuin Jumala oli suunnitellut.

Muutamien kuukausien kuluttua sodan päättymisestä saapui Neuvostoliitosta noin 3000 neuvonantajaa ja erikoismiestä Egyptiin. Neuvostoliitto selitti arabeille, ettei ole riittävää omistaa nykyaikaista kalustoa. Niitä pitää osata myös käyttää. Monia satoja Egyptin armeijan upseereita ja lentäjiä lähetettiin saamaan koulutusta Neuvostoliittoon.

Arabijohtajien huippukokous istui syyskuussa 1967 Khartumissa. Siellä päätettiin muutamista asioista: "Ei rauhaa Israelin kanssa", "Ei Israelin tunnustamista", "Ei neuvotteluja Israelin kanssa", "Ei kaupankäyntiä Israelin kanssa". Kun sitten YK:n turvallisuusneuvosto kokoontui lokakuussa 1967, niin siellä säikähdettiin Khartumin konferenssin jyrkkää kantaa, missä Neuvostoliitto oli kuitenkin järkkymätön. Tosin monet maat kieltäytyivät hyväksymästä näin kovaa linjaa.

Nasser ei vain ollut muuttunut ystävällisemmäksi Israelia kohtaan, vaan hän odotti sopivaa tilaisuutta hyökätäkseen. Hän tiesi Goljatin elävän ja odotti siirtoja, joita se tulisi tekemään sionismin poistamiseksi.

Niin varhain kun heinäkuun alussa 1967 tapahtui laukausten vaihtoa Israelin armeijan ja egyptiläisten joukkojen välillä. Yhteenotot tapahtuivat siitäkin huolimatta, että maiden aselepolinja Suezin kanavassa etelässä oli selvä. Tulitus jatkui seuraavien kuukausien aikana, ja 21. lokakuuta 1967 Egyptin torpedovene upotti israelilaisen hävittäjä Eilatin. Hävittäjän noin 200:sta miehistön jäsenestä 47 oli kuollut tai joutunut kadoksiin. Israel varoitti Egyptiä toistuvista hyökkäyksistä, mutta tuloksetta. Viimein Israel iski Egyptin öljyjalostamoita, petrokemian teollisuutta ja öljytankkereita vastaan aiheuttaen niille valtavaa tuhoa. Tämä Israelin hyökkäys hiljensi taisteluita eteläisellä rintamalla.

Nasser ei kuitenkaan antanut vähällä periksi. Näytti siltä, että hän syyskuussa 1968 oli voimansa tunnossa ja päätti avata tulen Israelin ilmavoimia vastaan. Tulituksen tarkoitus ei suinkaan ollut vain se, että se olisi antanut itseluottamusta Nasserin miehille. Tarkoituksena oli ennen kaikkea tappaa israelilaisia sotilaita. Tätä sotaa nimitetään ns. näännytyssodaksi, sillä Goljatin vanhat perinteet sodankäynnissä tulivat käytäntöön nykyaikaisten aseiden myötä. Goljat oli lietsonut taistelua tyytymättömänä kuuden päivän sodan tappioihin ja päätöslauselmaan 242.

Muutamassa päivässä Israel oli saanut myös armeijansa taistelurintamaan ja tappioiden laskeminen alkoi jälleen. Kuolleita ja haavoittuneita oli molemmin puolin sekä aineellisia tappioita.

Olisiko Israelin tullut pidättäytyä iskuista? Eikö sillä ollut oikeutta puolustaa maataan? Miksi ei kukaan puuttunut Nasserin verenhimoiseen taisteluintoon? Saako Goljatin tahto vaikuttaa Lähi-idän tilanteeseen? Siinä muutamia kysymyksiä.

Edellä mainittiin päätöslauselma 242. Mikä tämä päätöslauselma 242 oikein on? Marraskuun 22. päivänä 1967 YK:n turvallisuusneuvosto laati päätöslauselman rauhan saamiseksi Lähi-itään. Tulkoon päätöslauselma julkaistuksi tässä asian selvennykseksi, sillä sitä on tulkittu sekavasti.

 

Turvallisuusneuvoston päätöslauselma 242
22. marraskuuta 1967

Turvallisuusneuvosto
Ilmaisee jatkuvan huolestuneisuutensa Lähi-idän vakavaan tilanteeseen.
Korostaa mahdottomuutta sodan avulla hankkia maa-alueita jakorostaa tarvetta työskennellä oikeudenmukaisen ja pysyvän rauhan puolesta, jossa jokainen alueen valtio voisi elää turvassa.
Korostaa edelleen, että jäsenvaltiot hyväksyessään YK:n perustuskirjan ovat sitoutuneet käyttäytymään yhdenmukaisesti perustuskirjan toisen artiklan mukaan.

1) Vahvistaa, että perustuskirjan periaatteiden toteuttaminen vaatii oikeudenmukaisuuden hyväksymistä ja Lähi-idässä kestävää rauhaa, mikä käsittäisi molempien seuraavien periaatteiden käyttämistä:

a) Israelin asevoimien vetämisen takaisin kuuden päivän sodassa miehitetyiltä alueilta.
b) Kaikkien vaatimusten ja valtioiden välisen sotatilan päättymistä, arvonantoa ja riippumattomuuden tunnustamista, alueen eheyttä ja jokaisen valtion poliittista itsenäisyyttä tällä alueella ja heidän oikeuttaan elää rauhassa turvallisten ja tunnustettujen rajojen sisällä, vapaana uhkauksista tai väkivallanteoista.

2) Vahvistaa edelleen välttämättömän tarpeen:
a) taata merenkulun vapaus kansainvälisten vesialueiden kautta.
b) saada aikaan oikeudenmukainen sopimus turvapaikkaongelmassa.
c) taata alueellinen loukkaamattomuus ja jokaisen valtion poliittinen itsenäisyys alueella sekä saada perustettua demilitarisoitunut vyöhyke.

3) Vaatii pääsihteeriä määräämään erityisedustajan Lähi-itään perustamaan ja ylläpitämään yhteyksiä sen valtioiden kanssa, edistämään sopua ja auttamaan ponnisteluissa saavuttaa rauhallinen ja hyväksytty asutus määräysten mukaisesti ja tässä kirjassa olevat periaatteet.

4) Vaatii pääsihteeriä selostamaan turvallisuusneuvostolle erityisedustajan ponnistelujen edistymisestä niin pian kuin mahdollista.

(Myths and Facts s. 220)

Päätöslauselmaa 242 on tulkittu siten, että Israelin on vetäydyttävä kaikilta kesäkuussa 1967 miehittämiltään alueilta. On olemassa erimielisyyttä siitä, mitä päätöslauselma 242:n periaate tarkoittaa. Arabit väittävät, että Israelin täytyy vetäytyä kaikilta alueilta. Israel ja USA ovat asiasta eri mieltä painottaessaan sitä, mistä turvallisuusneuvosto äänesti englanninkielisen tekstin vuoksi. Siinä on vain: from territories (alueilta) eikä from the territories (määrätyiltä alueilta).

Amerikan suurlähettiläs Arthur J. Goldberg, joka johti valtuuskuntaa YK:ssa 1967, huomautti 8.5.1973 päätöslauselma 242:n tarkoituksen tulkinnasta, ettei päätöslauselma ole itse työkalu, vaan vastaanotettu ja hyväksytty sopimus. Goldberg hylkäsi tulkinnan, että päätöslauselma kehottaa kokonaan Israelin vetäytymiseen. Hän kirjoitti, että päätöslauselma 242 ei selvästi vaadi Israelin vetäytymistä niille miehitetyille linjoille, jotka sillä oli ennen kuuden päivän sodan syttymistä.

Arabivaltiot ovat kielen kannalla tulkinnassa, mitä Neuvostoliitto ja Jugoslavia ehdottivat turvallisuusneuvostossa. "Vetäytymiskieli" ei kuitenkaan saanut kannatusta turvallisuusneuvostossa eikä kokouksessa.

Päätöslauselma 242 tarkoittaa yksinkertaisesti Israelin asevoimien vetämistä 1967 miehitetyiltä alueilta ja sen periaatteen ymmärtämistä, että jokainen valtio Lähi-idässä on oikeutettu elämään rauhassa turvallisten ja tunnustettujen rajojen sisällä.

Muilla sanoilla julistettu päätöslauselma on puutteellinen ja johtaa harhaan. Ei siis voida vaatia Israelia vetäytymään määrätyiltä tai kaikilta alueilta, mitkä on miehitetty sen toimesta ja kesäkuun viidennen päivän 1967 jälkeen. Ennemmin päätöslauselma 242 puhuu vetäytymisestä miehitetyiltä alueilta ilman rajoitusta pannen pääpainon sanoihin: turvallisten ja tunnustettujen rajojen sisällä.

Lordi Caradon, joka palveli Britannian suurlähettiläänä päätöslauselma 242:n väittelyn aikoihin, oli kesäkuun 12. päivänä 1974 Beirutissa ilmestyvän Daily Starin haastateltavana. Häneltä kysyttiin: "Miksi päätöslauselma 242 ei eritellyt tarkasti, miltä alueilta Israelin olisi vetäydyttävä?" Hän vastasi: "Olisi väärin vaadittu, että Israel palaisi 4. kesäkuuta 1967 vallinneeseen asemaan, koska ne asemat olivat ei-suotavia ja keinotekoisia. Kaiken lisäksi asemat olivat juuri niitä paikkoja, missä sotilaat joka puolella olivat tuona päivänä, kun taistelut päättyivät vuonna 1948. He olivat juuri aselepolinjalla, ja siksi emme vaatineet, että israelilaiset palaisivat niille, ja luulen, että meillä ei ole oikeutta siihen."

Israelin tulkinta lauselma 242:sta perustui tulokseen, mihin oli päästy. Vetäytyminen, tarkasteltuna päätöslauselman mukaan, ei olisi ollut "kaikilta alueilta", vaan ainoastaan niiden lopullisten rajojen puitteissa, mitkä oli sovittu osapuolten välillä ennen rauhan asettamista. Kuitenkin huolimatta erilaisesta tulkinnasta Israel, Egypti ja Jordania vastaanottivat päätöslauselman 242, PLO:n hylätessä sen. Päätöslauselmasta, jonka tarkoituksena oli turvata rauha Lähi-idässä, tulikin poliittinen välikapula. Politiikan terroristijärjestö AI-Fatah oli päättänyt hoitaa tämän omalla tavallaan. Goljat oli astunut jälleen taistelurintamaan Israelia vastaan.

Elokuun 7. päivänä 1970 voimaan tulleen tuli tauon vuoksi Egypti vetäytyi aktiivisesta hyökkäyksestä Israelia vastaan. Lieneekö tästä johtunut se, että Syyria liittolaisineen lähti seuraamaan Goljatia sotarintamaan? AI-Fatahin jäsenet Jordaniasta ja Syyriasta kokoontuivat Libanonin kaakkoiskulmaan, alueelle mikä on Hermonin vuoren ja Hatzbani-joen välillä. Tätä aluetta ruvettiin myöhemmin nimittämään Fatahlandiksi. Sieltä käsin Goljat teki hyökkäyksiään Israelin puolelle saaden aikaan pelkoa ja hävitystä Israelin pohjoisen rajan tuntumassa.

Syyskuun loppupuolella 1970 presidentti Nasser kutsui koolle arabihuippukokouksen miettimään eteen tullutta uutta tilannetta voimaanastuneen tulitauon vuoksi. Kokous pidettiin Kairossa ja sen tarkoituksena oli myös parantaa viilenneitä välejä Syyrian ja Jordanian kanssa. Kokous sai kuitenkin yllättävän käänteen, kun Nasser kuoli sen aikana sydänhalvaukseen. Huomattava arabijohtaja oli poissa ja melkein 18 vuotta kestänyt hallituskausi päättynyt.

Nasserin aikakirja on veristä historiaa, jota ei ole voitu kokonaisuudessaan kirjoittaa tähän. Tämä kirja antaa vain lyhyen ja vajavaisen kuvan tärkeän miehen, mutta huonon sotapäällikön toimista. Jumalan siunausta emme löydä tuon miehen elämänhistoriasta. Hän ajoi maansa ja kansansa hirvittävän vararikon partaalle. Assuanin pato osoittautui suureksi fiaskoksi Niilin tähden ja siitä jäi suunnattomat velat Neuvostoliitolle.

Vaikka Nasser olikin kansansa silmissä suuri johtaja, oli hän kuitenkin vain pelinappula PLO:n, tuon suuren Goljatin, likaisessa ruletissa, jota se pelasi Israelin tuhoamiseksi. Tuhansien viattomien ihmisten veri oli vuotanut turhaan PLO:n itsekkäiden pyrkimysten tähden.

 

Seuraava sivu
Synagogasta sotaan

[ Alkuun ] [ Miksi Israel iski jälleen? ] [ Kirjoituksia ] [ Kotisivu ]