[ Miksi Israel iski jälleen? ] [ Kirjoituksia ] [ Kotisivu ]

 

 

Synagogasta sotaan

 

Lokakuun 6. päivä 1973 valkeni juhlallisen hiljaisesti. Koko Israel oli valmistautunut Jom Kippuriin, Suuren Sovintopäivän, viettoon. Tämä päivä merkitsi kansalle paljon. Silloin rukoiltiin ja tunnustettiin syntejä. Menoihin liittyi profeetta Joonan kirjan lukeminen ja Jumalalta kyseleminen: oliko heidän nimensä kirjoitettu elämänkirjaan.

Armeija oli lomauttanut juhlan ajaksi lähes koko sotaväkensä, joka silloin vietti aikaa omaistensa parissa ja synagogissa. Vihollisen aseet olivat hiljaa. Näytti siltä, että koko Lähi-itä nukkui. Vai nukkuiko? Israelin yli kulki korkealla kaksi jo kolme päivää aikaisemmin laukaistua sputnikia. Ne oli laukaistu Neuvostoliitosta ilmavalokuvaamaan hyvin erikoista tapahtumaa Lähi-idässä.

Maaliskuussa 1973 Egyptin presidentti Anwar Sadat sanoi erään amerikkalaisen lehtimiehen haastattelussa: "Jokainen on vaipunut uneen Lähi-idän kriisissä, mutta pian he heräävät." Samassa haastattelussa hän ilmoitti, että Neuvostoliitto olisi antava Egyptille kaiken mahdollisen varustuksen.

Presidentti Nasser oli aikoinaan julistanut: mikä on asevoimin otettu, se ainoastaan asevoimin vapautetaan. Egyptiä hallitsi nyt toinen mies nimeltään Anwar Sadat. Hän näytti noudattavan kaikessa Nasserin ja Goljatin filosofiaa.

Oliko Jom Kippurina vallinnut rauha ja hiljaisuus Sadatin kuvailema "unitila"? Sadat itse ei ainakaan joukkoineen nukkunut, vaan hän teki koko ajan valmisteluja pian alkavaa näytöstä varten.

Egyptillä näytti olevan monessakin mielessä suuri merkitys samanaikaisesti Israelissa sattuneelle Jom Kippur-juhlapäivälle. Egyptissä ei juhlittu suurta sovintopäivää, vaan muslimien kalenteri osoitti suurta tapahtumaa. Muslimikalenteri näytti ajankohtaa, jollon profeetta Muhammed alkoi valmistaa ns. Badrin taistelua, mikä avasi oven Mekan valtaamiseen ja islamin leviämiseen. Nyt Egyptin johto katsoi tulleen ajan, jolloin se panisi toimeen operaatio "Salamoinnin".

Tämä oli asian uskonnollinen puoli. Tähtitieteellisesti katsottuna oli sopiva ajankohta lähteä liikkeelle kuun nousun ja laskun vuoksi, mikä vaikutti Suezin kanavassa virtaavan veden juoksuun ja teki mahdolliseksi sen ylitysoperaation helpoimmalla tavalla.

Oli otettava huomioon myös se, että vihollinen ei odottanut sillä hetkellä hyökkäystä eikä näin ollen ollut itse valmis siihen. Sotilaalliselta kannalta tuskin olisi löytynyt Egyptille parempaa aikaa Israelin lyömiseen kuin juuri tämä hetki. Olihan heillä ollut joka syksy suuret sotaharjoitukset. Ne olivat vuosi vuodelta kasvaneet laajuudeltaan ja monimutkaisuudeltaan. Siitä olisi helppo siirtyä aktiiviseen sotaan. Houkutus oli voittamaton, sillä edelliset tappiot kirvelivät vielä egyptiläisten tuntoja.

Amerikan tiedustelupalvelu oli kyllä havainnut epätavallista liikehdintää Egyptin Israelin puoleisella rajalla. Lopullisessa arvioinnissaan Amerikan ja Israelin tiedustelupalvelut eivät kuitenkaan uskoneet aktiivisodan syttymiseen tässä vaiheessa.

Israelin viranomaiset olivat luottaneet siihen, että Egypti ei lähde sotaan ellei se pysty ensin lyömään Israelin suurimpia sotilaslentokenttiä ja tuhoamaan sen ilmavoimia. Syyria oli jätetty pois laskuista siksi, että ei uskottu sen lähtevän ilman Egyptiä hyökkäämään Israeliin. Israelin tiedustelupalvelu tiesi kuitenkin, että Syyria kokosi samanaikaisesti armeijaansa kohti tulitaukolinjaa Golanilla. Kun vähän myöhemmin vietiin viesti pääministeri Golda Meirille vihollisen mahdollisesta hyökkäyksestä, hän ei antanut lupaa lähteä liikkeelle. Hän perusteli pidättyvyyttään sillä, että näin ei maailma pääsisi jälleen sanomaan: "Israel iski jälleen."

Hyökkäyksen tarkasta ajankohdasta näytti Egyptillä ja Syyrialla olevan erimielisyyksiä. Syyria piti parempana hyökätä auringonnousun aikaan, koska aurinko olisi häikäissyt israelilaisten silmät; Egypti oli taas auringonlaskun kannalla. Se perusteli kantaansa sillä, että laskettavia siltoja ja tankkeja olisi helpompi käsitellä pimeyden turvin kanaalia ylitettäessä. Asiassa päästiin kuitenkin kompromissiin ja hyökkäys päätettiin aloittaa iltapäivällä. Syyria oli tyytyväinen, kun se oli saanut vastaanottaa suuren määrän sotatarvikkeita Neuvostoliitosta. Amerikan arvion mukaan laivaukset olivat suurempia 1973 alkupuoliskolla kuin koko 1972 aikana. Syyrian presidentti Assad oli saanut ottaa vastaan Venäjältä T-62 tankkeja, SAM-ohjuksia ja 40 MIG-21 hävittäjää.

Venäläisiä asiantuntijoita oli lähetetty Syyriaan neuvonantajiksi sotamateriaalin käytössä, kun ilmapuolustussysteemiä asennettiin. Saavutettuaan sopimuksen Syyrian kanssa Sadat keskittyi Jordanian puoleen. Ystävyys Jordanian kanssa oli rikkoutunut "Mustan syyskuun" 1970 jälkeen. PLO:n ja Jordanian hallituksen välit olivat huonot, ja Egypti oli haluton ryhtymään jälleen diplomaattisiin suhteisiin Jordanian kanssa.

Kuitenkin sotilaallinen hyöty, joka aiheutuisi Jordanian mukaantulosta kolmen rintaman sotaan Israelia vastaan, painoi vaakakupissa eniten. Pitkän keskustelun jälkeen Saudi-Arabian kuningas Feisal käytti vaikutusvaltaansa Jordaniaan. Näin saatiin aikaan, että kuningas Hussein ja presidentti Assad saapuivat Kairoon 10. päivänä syyskuuta 1973 huippukokoukseen Sadatin kanssa. Tällä tavalla Jordania oli tuotu takaisin yhteyteen, vaikkakin sotilaallisen heikkoutensa tähden sen tehtävänä oli ainoastaan asettua uhkaksi kolmannelle rintamalle Israelia vastaan. Aluksi se sitoisi Israelin joukkoja ja estäisi sivusta hyökkäyksen Jordanian kautta eteläiseen Syyriaan.

Operaatio "Salamoinnin" ensimmäisen vaiheen tuli tähdätä Golanin kukkuloiden palauttamiseen takaisin Syyrialle sekä Siinain osan palauttamiseen takaisin Egyptille. Tässä kysymyksessä oli päästy yksimielisyyteen, mutta kolmen valtion näkemykset PLO:sta olivat erilaiset. Jotkut olivat sitä mieltä, että monet sen johtajista olivat Palestiinan kansan pettureita. Jordaniassa nähtiin PLO selvästi terroristijoukkona, jota ei siellä suvaittu. PLO oli silti edelleen olemassa voimakkaine liittolaisineen. Sen kanta Israeliin oli muuttumaton ja sen päämäärä oli selvä. Se oli Israelin täydellinen tuhoaminen. Tämän päivän Goljatin vaikutus oli se, mikä painoi arabeja sotaan Israelia vastaan.

Israelin korkeinta johtoa oli koolla tuon lokakuun kuudennen päivän aamuna. Paikalla oli pääministeri Golda Meir, puolustusministeri Moshe Dayan sekä armeijan esikuntapäällikkö ja muita viranomaisia. He eivät voineet muuta kuin todeta, että heillä ei ollut aikaa viittäkään tuntia Egyptin ja Syyrian H-hetkeen. Siitä huolimatta kokous päätti poliittisista syistä olla tekemättä ennakkoon iskua Egyptiin tai Syyriaan.

Valitettavasti oli jälleen sodan hirvittävä suuri näyttämö luotu. Pian ihmiskunta saisi nähdä esiripun nousun ja historiaan piirtyisi sodan armottomat seuraukset.

Kello oli pari minuuttia vaille kaksi iltapäivällä, kun viisi syyrialaista MIG-17 hävittäjää tuli matalalla lentäen Golanin kukkuloiden pohjoisella sektorilla Israelin alueelle. Sireenit alkoivat soida Israelissa ja suuren sovintopäivän harras tunnelma haihtui hetkessä. Synagogista miehet lähtivät rintamalle, ja kodeissa isät hyvästelivät vaimonsa ja lapsensa. Oli tullut lähdön aika. Lähdön, jolta monet eivät koskaan palaisi.

Tankkien miehistö hyppäsi kesken rukoushetken kuljetusalustoilla rintamalle tuotuihin vaunuihinsa ja lähti ajamaan kohti vihollisen linjoja. Israelin liput lepattivat iloisesti panssarivaunujen radiomastoissa ja pian ne häipyivät telaketjujen nostattamaan pölypilveen. Israelin oli taas kerran iskettävä. Iskun hintaa ei vielä kukaan osannut arvioida, mutta pieni se ei olisi.

Syyrian hävittäjät avasivat tulen Hermonin kukkuloilla olevaa Majdal-Shams -nimistä druusikylää kohti, ja nuoresta perheenäidistä tuli sodan ensimmäinen uhri. Vaikka taistelut olisivat loppuneet tähän, niin silti niiden hinta olisi ollut kova.

Tämä oli kuitenkin vasta alkua. Heti tämän jälkeen sadan koneen laivueesta noin 20 hyökkäsi Israelin armeijan päämajaan yli 10 mailia rintamalinjan takana Naffakhissa. Samanaikaisesti Egyptin kommandojoukkojen tehdessä maihinnousuvalmisteluja Suezilla Syyrian tykistöpatterit avasivat tulen Golanilta Israeliin. Israelin panssarivoimat kokoontuivat kiireellä asemiinsa, kun Syyrian 700 panssaria lähti vyörymään kohti etelää. Osa niistä tuli alas kohti Kuneitran kaupunkia, toisten hyökätessä etelästä tulevaa tietä Rafidiin.

Tällainen oli pohjoisen rintaman vastakkaisasettelu. Syyrialla oli kaikkiaan yli 1500 panssaria Israelin 150:tä vastaan. Israelin puolustus oli mitättömän vähäinen. Sillä oli vain kaksi panssaroitua prikaatia, Syyrialla kolme panssaroitua divisioonaa, mikä käsitti noin 40.000 miestä.

Etelässä Egyptin lentokoneet ja tykistö tulittivat Siinain rakennuksia. Egyptin 70-000 miehen armeija sekä 1000 panssaria olivat valmiit ylittämään Suezin kanavan.

Kuka kysyi: "Miksi Israel iski jälleen?" Vai jäikö tämä kysymys toistaiseksi maailman mykistyneitten huulien taakse? Vaikka Jordania oli pysytellyt toistaiseksi itse poissa taisteluista, niin ylivoima Israelia vastaan oli suuri. Kuka olisi voinut selittää ratkaisun löytyvän diplomaattista tietä?

Israelin puolustusvoimat arvioivat tilanteen ja totesivat, että ainoa keino oli irrottaa kaikki saatavissa oleva reservi ja kalusto rintamalle. Aikaa ei enää ollut hukattavissa. Kiireessä sotilaalliset järjestelyt eivät osuneet kaikin puolin paikoilleen. Psykologisesti ajatellen oli virhe panna saman kylän miehet taistelemaan rinnakkain. Toisten saadessa osumia toiset joutuivat katselemaan maassa verisinä makaavia tovereitaan ja sukulaisiaan. Ystävän tai tuttavan saama kuolettava osuma vihollisen tulituksessa teki toisiin lamaannuttavan vaikutuksen. Kaikesta huolimatta sotilaat täyttivät velvollisuutensa tunnollisesti. Syyrian panssareista, jotka olivat ylittäneet tulitaukolinjan, palasi takaisin Syyriaan vain 240 tankkia. Eräs nuori israelilainen sotilas, joka oli haavoittunut jaloistaan liikuntakyvyttömäksi, tuhosi vielä jäljellä olevilla voimillaan kuusi vihollisen panssaria.

Sunnuntai 7. lokakuuta oli kovin päivä pohjoisella rintamalla. Vastakohta Syyrian aikaisempiin sotiin nähden oli se, että tankkien miehistö ei hukannut pimeyden tunteja. Käyttäen infrapunalaitteitaan, joita oli huippu-uudenaikaisissa vaunuissa, he ajoivat halki pimeyden ja olivat aamulla auringonnousun aikaan pitkin linjaa odottamassa hyökkäyskäskyä.

Suuri taistelu Israelin ja Syyrian välillä puhkesi Naffakhin alueella Kuneitrasta lounaaseen. Näytti siltä kuin ehtyneen tulivuoren kraateri olisi avautunut ja helvetilliset voimat olisivat päässeet valloilleen. Korvia huumaava jylinä täytti taistelutantereen uudenaikaisten venäläisvalmisteisten tykkien tulittaessa sionilaisarmeijaa. Sunnuntaina iltapäivällä Israelin 188. prikaati oli käytännöllisesti katsoen lakannut olemasta. Sekä prikaatin komentaja että hänen varamiehensä olivat kaatuneet. Pataljoonan komentaja oli haavoittunut. Noin 150 prikaatin miehistä oli kuollut taisteluissa, ja useimmat panssareista olivat tulleet täysin käyttökelvottomiksi.

Syyria oli saanut aikaa siirtää Kuneitran tietä tulevaa kalustoaan ohi Naffakhin. Vähemmän kuin kahdeksan kilometriä tietä alaspäin oli Jaakobin tyttärien silta. Israel yritti koota hajallaan olevia joukkojaan estääkseen Syyrian etenemisen. Israelin hävittäjät käyttivät viimeiset vähäiset minuutit lentäen matalalla yli Jordanin laakson ja Golanin rinteiden saattaakseen panssarimuodostelman läpi. Eräs radioselostaja sanoi Israelin ilmavoimien saavutusta mitä suurimmaksi ponnistukseksi.

Kello viiden aikaan sunnuntaina iltapäivällä syyrialaiset tekivät viimeisen yrityksensä tuhota Israelin seitsemäs panssariprikaati. Tulitaukolinjan yli vyöryivät Syyrian reservivoimat ja kolmensadan tankin panssaroitu divisioona. Heitä komensi Syyrian presidentin Assadin veli, ja he olivat varmoja siitä, että sionistit saisivat kohdata tuhonsa.

Noin 48 tunnin kuluttua taisteluiden alkamisesta syyrialaiset saavuttivat pisteen etenemisessä. Tämä sattui vain 800 metriä EL ALista ja kahdeksan kilometriä Jaakobin tyttärien sillasta. Se oli asema, joka jo kerran oli vallattu. Tapahtumia kuvaili eräs korkea-arvoinen upseeri jälkeenpäin. Hän kertoi nähneensä Tiberiaan taivaalla suuren harmaan käden, joka puristi jotakin takaisin.

Israel oli maksanut voitostaan kovan hinnan. Yli 250 miestä kuoli Golanilla. Yli puolet seitsemännen prikaatin tankeista tuhottiin ja 188. prikaati oli lähes likvidoitu. Suuret ja veriset olivat ne tappiot, jotka koituivat ilmataisteluista Israelille. Vaikka Israel oli tietoinen SAM-ohjuksien hirvittävästä tehosta, se ei voinut välttyä ensimmäisessä vastaiskussa niiden aiheuttamista vahingoista. Se oli maksanut kalliin hinnan oppiakseen kuinka niiden kanssa on toimittava. Tykistö Siinailla oli myös kiihdyttänyt tulitustaan 1000:lla tykillä, jotka oli kaivettu hiekkadyyneihin kanavan länsirannalla. Tykistötuli oli keskitetty kolmelle laajuudelle: Kantaran taakse pohjoisessa, Ismailian ympärille keskellä ja etelässä Shalufasta El Kubriin. Egyptiläisillä oli vastassaan vähemmän kuin 600 miestä Jerusalemin prikaatista. Egyptiläisiä oli rintamassa noin 70.000 miestä. Egyptiläisten ensimmäisen joukon kokoonpano oli 8000 jalkamiestä, jotka ylittivät kanavan pienillä kumiveneillä. Ylitettyään sen he kiipesivät kanavan itäisen pengermän yli ja sivuuttivat Bar-Levin linnoitukset ja ottivat ylhäällä asemat.

Israelilaisilla oli sotajuoni. He olivat suunnitelleet peittävänsä kanavan vedenpinnan ohuella öljykerroksella ja sytyttävänsä sen tuleen sillä hetkellä, kun egyptiläiset lähtisivät tulemaan yli. Tiettävästi he luopuivat ajatuksesta ja säästivät egyptiläiset kanavassa paistumiselta.

Kun Israelin panssarivoimat lähtivät valloittamaan alueita, jotka heidän oli saavutettava kello neljä iltapäivällä, heitä tervehdittiin panssaritorjuntatulella. Egyptiläisten tulitus aiheutti raskaita tappioita Israelin panssarivoimille.

Iltapäivällä taisteluiden alkuhetkinä oli Kairon radio ilmoittautunut Egyptin joukkojen edenneen hyvin Suezin kanavan ylityksessä. Se ilmoitti, että Egyptin lippu liehui kanavan itäisellä rannalla.

Toinen taisteluaalto lähti liikkeelle ensimmäisen jälkeen. Israelia vastaan oli tällä eteläiselläkin rintamalla suunnattu huippu-nykyaikainen venäläinen sotakoneisto.

Yksi suuri ongelma näytti vaivaavan egyptiläisiä: kanavan itärannalla oleva hiekka upotti heidän raskasta kalustoaan. Egyptiläiset olivat laskeneet, että he tarvitsisivat noin 60 pesäkettä kanavan itärannalla kyetäkseen siirtämään tankkinsa ja raskaan kalustonsa kauemmas itään. Egyptiläisillä oli venäläisvalmisteisia ponttonisillan osia, joita yhdistämällä he saivat ylikulkusiltoja kanavaan raskaan kaluston kuljetusta varten.

Keskellä yötä noin 10 tuntia kestäneen sodan aikana Egypti oli koonnut Suezin itärannalle 500 tankkia ja edistänyt ohjuspuolustussysteemiä. Ylitys oli tapahtunut yöllä pimeyden turvin, minkä jälkeen Egypti odotti kaihoten aamun sarastusta, että se voisi antaa viholliselleen kuolettavan iskun.

Ensimmäiset ilmaiskut Egyptin sadan koneen laivueesta tekivät tuhoa Israelin Siinain lentokentällä ja tiedotuskeskuksessa Bir Gafgafassa, Bir el-Thamadassa sekä päämajassa Tasassa.

Koska Israelin ilmavoimat olivat taistelussa Golanilla Syyriaa vastaan, niin Israel joutui tekemään ensimmäisen vastaiskunsa Egyptiin tankeilla. Egyptillä oli noin 500 tankkia koottuna taisteluun varhain sunnuntaiaamuna. Israelilla oli vain 230 tankkia ns. Bar-Lev -linjalla. Israel oli vuosia ennen tätä sotaa rakentanut kaksi tietä lähelle Egyptin kanavaa. Toinen näistä teistä kulki kymmenen kilometrin päässä kanavasta ja toinen noin 25-30 km kanavasta. Jälkimmäinen tie kulki päämajan läpi Tasassa. Israelin puolustuksen tarkoituksena oli ollut käyttää etummaista tietä raskaan tykistön, ammuksien ja reservien kuljetukseen mahdollisen sodan syttyessä.

Teiden takana oli kolme strategisesti tärkeää solaa, jotka olivat ainoa tie läpi karun ja toisaalta läpipääsemättömän Siinain vuoriston. Mitla-sola oli etelässä, Giddi-sola keskustassa ja Khatmia-sola kauempana pohjoisessa. Näiden solien lisäksi oli olemassa rantatie Siinain poikki. Välimeri toisella puolella tietä ja pehmeä rantahiekka toisella tekivät tankkimuodostelman kulkemisen mahdottomaksi.

Egyptiläiset olivat päättäneet vallata aluksi ainakin yhden näistä solista. Eteläisimmästä asemastaan he yrittivät työntyä ottamaan ainoastaan 35 kilometrin päässä olevaa Mitla-solaa. Valtaus jäi kuitenkin sikseen heidän pääsemättä solalle asti. He huomasivat israelilaisten motitusaikeet. Egyptiläisille tuli kiire torjua Israelin hyökkäys selustaan. Helikopterit kuljettivat Egyptin kommandojoukkoja hyökkäyksessä syvällä Israelin asemien takana. Vaikka sotilaat olivat Egyptin armeijan valiojoukkoa, niin monet heistä pyyhkäistiin pois ennen maihinnousua ja toiset heti maihinnousun jälkeen. Ne, jotka selviytyivät elossa, olivat vain vaivana ja kykenemättömiä hajottamaan Israelin vastahyökkäystä.

Israelin yritykset vahvistaa Bar-Levin eristettyjä linnakkeita olivat melkein hyödyttömiä. Näistä linnakkeista yksi toisensa jälkeen antoi periksi ja niiden miehistöt evakuoitiin yön turvin. Ainoastaan yksi linnake äärimmäisenä pohjoisessa lähellä Baluzaa onnistui säilyttää asemansa koko sodan ajan. Egyptiläiset eivät koskaan vallanneet sitä.

Kun Israel oli vihdoin saanut ilmavoimansa taisteluun mukaan eteläiselle rintamalle, ne iskivät Egyptin panssareita vastaan aiheuttaen niille suuria tappioita.

Kolmantena taistelupäivänä Israelin eteläinen armeija jaettiin kolmen divisioonan alueeseen. Pohjoisen divisioonan komentajaksi tuli kenraalimajuri Adan, keskimmäistä divisioonaa komensi kenraalimajuri Sharon ja eteläisintä divisioonaa johti kenraalimajuri Mandler.

Juuri tuona päivänä, 8. lokakuuta, Israelin esikuntapäällikkö määräsi armeijansa vastaiskuun, joka oli alunperin suunniteltu toteutettavaksi. Tarkoituksena oli vallata takaisin Suezin kanava ja mahdollisuuksien mukaan myös sen länsiranta.

Kenraali Adanin joukot nousivat hyökkäykseen kohti Fridan sillan aluetta, vastapäätä Ismailia. Tämä hyökkäys tehtiin niin lähellä egyptiläisiä, että Adanin joukot eivät päässeet etenemään. 190. panssariprikaati oli käytännöllisesti katsottuna lyöty. Sen komentaja eversti Assaf Jaguri oli otettu vangiksi.

Sillä aikaa kun Adanin joukot olivat taistelussa, Sharon joukkoineen liikkui kohti etelää. Kun hän sieltä kutsui joukkonsa keskustan sektorille vahvistamaan Adanin joukkoja, ei ollut ainoastaan liian myöhäistä tulla väliin, vaan oli todettava, että aikaisemmin vallatut alueet olivat taas egyptiläisten hallussa.

Maanantain taisteluista keskusteltiin mielipiteiden vaihdellessa puoleen ja toiseen. Kenraali Elazarin puheesta tuona iltana TV:ssä sai käsityksen, että käännekohta oli saavutettu. Lausahdukset kuten "me lyömme heidät", "me rikomme heidän luunsa", "me etenemme", olivat ennenaikaista intoilua, kun katseli Israelin murskaavia tappioita.

Israelin ilmavoimat olivat kärsineet kahden ensimmäisen päivän aikana suurimmat tappiot. SAM-ohjukset olivat osoittautuneet voittamattomiksi. SAM-7 oli niistä nopein käsitellä. Se oli kevyen painonsa ansiosta mukana kannettava ja olalta laukaistava ase. Israelin lentäjät olivat saaneet sodan toisen viikon aikana useasti todeta joutuneensa vastakkain tämän aseen kanssa. Yrittäessään välttää ohjuksia Israelin koneiden oli lennettävä matalalla ja näin ne joutuivat ilmatorjuntatulen kohteiksi. CSU-23 ilmatorjuntatykki pystyi suuriin ampumanopeuksiin, jopa 4000 laukausta minuutissa. Näitä aseita oli sijoitettu SAM-pattereiden välille.

Seuraavan viikon aikana Israel oli menettänyt noin 801entokonetta kahdella rintamalla. Suurin osa näistä koneista oli pudotettu SAM-kuutosilla ja CSU-23:lla. Koko sodan aikana pudotettiin Israelilta vain neljä konetta ilmataisteluissa kone konetta vastaan.

Israelin vastahyökkäys Golanilla oli alkanut niin pian kuin Syyrian taisteluvauhti oli alkanut laskea. Kenraali Peled lähti reservidivisioonineen kohti kahta Syyrian tankkiprikaatia, jotka olivat vain muutaman mailin päässä Gennesaretin järvestä. Taistelut kestivät noin kaksi päivää, kun Israel ajoi syyrialaiset takaisin tulitaukolinjan sektorille aiheuttaen heille suuria tappioita.

Tiistaina 9. lokakuuta Israelin ilmavoimat pommittivat strategisia kohteita Syyrian pääkaupungissa Damaskuksessa. Iskut kohdistuivat puolustusministeriön ja ilmavoimien päämajaan saaden aikaan suurta hävitystä. Tämä oli Israelin vastaus venäläisten Frog-7 -rakettien laukaisuihin Israelin siviilikohteisiin.

Israel jatkoi pommitusta ja seuraavaksi olivat vuorossa Syyrian lentokentät ja teollisuuslaitokset. Monia öljysäiliöitä Tartuksen öljysatamassa ja voimalaitoksia Damaskuksessa tuhoutui.

Keskiviikkona 10. lokakuuta Syyrian joukot oli ajettu kokonaan Golanin kukkuloilta. Seuraavana päivänä Israel teki hyökkäyksen Syyriaan. Toimenpide alkoi aamupäivällä, kun pohjoisessa kenraali Eytanin divisioona yhdessä korjatun seitsemännen prikaatin kanssa lähti liikkeelle. Syyrian linnoitukset olivat kuin postikorttitaloja, jotka luhistuivat Israelin kulkiessa määrätietoisesti kohti Hermonin kukkuloita.

Kenraali Lannerin divisioona keskustassa hyökkäsi päätietä pitkin kohti Damaskusta. 12. päivänä lokakuuta kenraali Eytan joukkoineen saavutti pohjoisessa Mazrat Beit Janin kylän ja asettui sinne puolustukseen.

Seitsemäs prikaati oli torjuttu sen yrittäessä vallata strategisesti tärkeää T el Shamsia. Etelässä kenraali Lannerin divisioona tunkeutui eteenpäin kohti Kanakeria ja kohtasi siellä Irakin joukot, jotka olivat tulleet Syyriaan jo sodan alkuvaiheissa. Pahaa-aavistamattomat irakilaiset lyötiin aamuyön tuntien taistelussa ja he vetäytyivät Israelin joukkojen tieltä. Israelin joukot käyttivät hyväkseen menestystä, jonka olivat saavuttaneet vallaten Kafr Shamsin alueen.

Yön vaihduttua uuteen päivään taivaalta alkoi pudota Israelin laskuvarjomiehiä Tel Shamsin kukkuloille. Tämäkin tärkeä paikka oli vallattu ja tappioiksi oli kertynyt vain neljä haavoittunutta.

Syyrialaisetkin suunnittelivat vastahyökkäystä Beit Janin alueelle ja tällä välillä tapahtui ihme, jota ei osattu odottaa tähän tilanteeseen. Jordanian 40. panssariprikaati antoi oman panoksensa sotaan. Se ei hyökännyt Jordaniasta, vaan se tuli avustamaan Irakin joukkoja Syyriassa. Kuitenkin Irakin, Syyrian ja apuun tulleen Jordanian joukot lyötiin takaisin kenraali Lannerin divisioonan tehdessä hyökkäyksen niitä vastaan. Israel säilytti vahvan asemansa taistelussa, mikä raivosi Irakin sektorilla. Irakin sadasta tankista noin 80 tuhottiin ja Jordanian 40:stä tuhottiin 30 tankkia.

Olisiko ollut joku toinen keino välttää näin suuret menetykset? Tuskin olisi löytynyt muuta kuin se mikä tehtiin, kun Israel iski takaisin. Vastuu lienee kuitenkin ollut sillä, joka teki aloitteen sotaanlähdöstä.

Mikä oli oikeastaan Sadatin tavoite hänen johtaessaan Egyptin sotaan Israelia vastaan? Jotkut olivat sitä mieltä, että hyökkäyksellä oli kauaskantoinen alueellinen tavoite. He uskoivat Sadatin saavuttavan ainakin jalanleveyden aluetta Suezin itärannalla. Parhaimmassa tapauksessa oli odotettavissa jopa noin 30 km Siinaita.

Kuitenkin vähimmäistavoite oli kaukana asetetusta päämäärästä ensimmäisen viikon taisteluiden jälkeen. Egyptin linja ulottui Suezin kanavaan, mutta tunkeutumisessaan se oli päässyt noin 10 kilometriä itään Suezin kanavasta. Se oli silti Egyptille liian vähän, jotta se säilyttäisi asemansa Israelin hyökätessä.

Lokakuun 10. päivänä Neuvostoliitto aloitti lentokuljetukset ja toimitti ampumatarvikkeita Syyrialle ja Egyptille. Yhdysvallat aloitti myös ampumatarvikkeiden ja varaosien kuljetukset Israelille. Länsi-Saksa kielsi Yhdysvaltoja lastaamasta laivojaan sen satamissa. Ranska kieltäytyi myös ja kielsi lisäksi vapaaehtoisia luovuttamasta verta Israelin haavoittuneille. Portugali oli myönteisempi ja antoi Yhdysvalloille luvan lastaukseen ja näin Israel sai tarvitsemiaan varaosia ja tarvikkeita USA:n koneilla.

Jordaniassa seurattiin sotaa suurella mielenkiinnolla. Taisteluiden aikana Jordanian radio sanoi lähetyksessään: helvetti maan päällä. Siinä oli lyhyt ja ytimekäs selostus sodan kiroista ja sen ihmiskunnalle aiheuttamasta kärsimyksestä.

Sunnuntaina 14. lokakuuta Israelin puolustusministeri ilmoitti, että 656 israelilaista sotilasta oli saanut surmansa sodan aikana. Vähän myöhemmin kävi ilmi, että kadonneeksi ilmoitetuista ainakin sata oli kuollut.

Samana päivänä aamulla klo 6 Egyptin panssarit alkoivat valmistella hyökkäystä itäänpäin. Hyökkäys oli suunnattu neljään eri kohteeseen. Suurin taistelu oli keskimmäisellä sektorilla kenraali Sharonin joukkoja vastaan. Siinä Egypti oli menettänyt 110 panssariaan. Egyptin kolmas armeija murtautui läpi kaakossa kohti Abu Rudeisin öljykenttiä. Tämä valtaus tehtiin tyhjäksi Israelin ilmavoimien hyökkäyksellä. Kaikkiaan tuona päivänä Egypti menetti 200 tankkia taistelussa, joka epäonnistui täysin etenemisyrityksissään.

Iltapäivällä Egypti yritti uudelleen iskua Israelia vastaan. Isku epäonnistui niin pahoin, että monet mukana olleet selvisivät töin tuskin takaisin sillanpääasemiinsa. Israelin panssarivoimat koettivat katkaista egyptiläisiltä paluutien taistelussa, joka kesti kello kolmeen aamulla. Oli mykistävää katsella, kun yli 50 kokkoa paloi mustassa itämaisessa yössä. Siinä paloi egyptiläisten tankkeja ja muita ajoneuvoja.

Puoliltapäivin tiistaina 16. lokakuuta Israelin ylittäessä kanavan Sadat luonnehti puheessaan ensimmäistä kertaa sodan päämääriä. Hän lupasi taistelemalla vapauttaa maan, jonka Israel oli siepannut 1967 miehityksessä. Hän lupasi palauttaa Palestiinan kansalle heidän lailliset oikeutensa. Hän ilmoitti olevansa valmis, niin pian kuin vetäytyminen kaikilta alueilta oli pantu täytäntöön, osallistua kansainväliseen rauhankonferenssiin YK:ssa.

Muutamia tunteja myöhemmin Golda Meir puhui Knessetille, joka oli kutsuttu Jerusalemissa erikoisistuntoon. Vastauksena presidentti Sadatille hän sanoi: "Ei ole epäilystäkään, että sota oli jälleen pantu alulle juutalaisen valtion olemassaoloa vastaan. Meidän eloonjäämisemme on vaakalaudalla. Egyptin ja Syyrian armeijat muiden arabivaltioiden avulla menivät sotaan pyrkiäkseen saavuttamaan linjat, jotka olivat 4. kesäkuuta 1967. Päätavoitteenaan tähän heillä oli Israelin valloitus ja tuho."

Golda Meir hyökkäsi puheessaan myös Neuvostoliittoa vastaan sen aseiden toimituksesta arabeille. Hän tuomitsi lisäksi satamien sulkemisen Lähi-idässä aseiden kuljetusten estämiseksi Israelille.

Puheessaan Meir huomautti tulitauon puolueellisuudesta seuraavasti: "Aika tulitauolle tulee, kun vihollisemme voima on murrettu. Minä olen varma, että kun me olemme saaneet vihollisemme sortumisen partaalle, niin useiden valtioiden edustajat eivät ole hitaita 'vapaaehtoisuudessa' yrittää pelastaa hyökkääjiämme."

Ehkä tärkein linja Golda Meirin puheessa oli lyhyessä tiedotuksessa, että Israelin armeija oli jo matkalla sotilaallisen ratkaisun lopputulokseen Egyptin kanssa. Hän sanoi: "Israelin armeijan taisteluryhmä on toiminnassa Suezin kanavan länsirannalla."

Israelilla näytti olevan kuitenkin suuria vaikeuksia kanavan ylittämisessä. Keskiviikkona 17. lokakuuta oli vasta 30 panssaria ja 2000 miestä ylittänyt kanavan. Alkuperäinen suunnitelma oli ollut turvata kenraali Sharonin joukoille sillanpääasema. Sillä aikaa kenraali Adanin divisioona olisi kulkenut lävitse tilaisuutta hyväksi käyttäen. Egyptiläiset näyttivät ymmärtävän, mistä oli kysymys ja laittoivat esteitä tehden israelilaisten etenemisen vaikeaksi.

Siltojen asettaminen oli vienyt melkoisen ajan Israelilta, mutta lopulta vaikkakin aikataulusta jäljessä, ensimmäinen silta oli paikoillaan ja kenraali Adanin kolme panssariprikaatia alkoi vyöryä yli. Pian alkoi Egyptin tykkituli suuntautua ylityspaikkaan ja aiheuttaa suuria tappioita sekä sillalle että sitä ylittävälle joukolle. Mikään ei kuitenkaan pidättänyt israelilaisia etenemästä. Eteneminen sai johtajat neuvottelemaan nopeasti. Presidentti Nixon lähetti Henry Kissingerin Moskovaan pitämään pikaiset neuvottelut vihamielisyyksien lopettamiseksi.

Kun maailman silmissä näytti siltä, että Israel oli menossa pohjoisessa Damaskukseen ja etelässä Kairoon, ei auttanut muu kuin YK:n turvallisuusneuvoston nopea päätös: tuli seis. Kairon ja Damaskuksen evakuointi olisi ollut enää vain lyhyen ajan kysymys. Israel oli niin uhkaavan lähellä. Taistelut oli heti lopetettava kummallakin rintamalla. Se oli määräys, jonka tueksi otettiin päätöslauselma 242.

Miksi sitä ei oltu aikaisemmin otettu käyttöön? Oliko se unohtunut? Euroopan kielteinen kanta Israeliin oli taloudellinen. Se sanoutui irti Amerikan politiikasta Israelin avustamisessa, koska se oli riippuvainen arabien öljystä.

Euroopalla oli hyvä, lailliselta näyttävä tilaisuus pitää kiinni turvallisuusneuvoston päätöslauselmasta. Vaikkakin päätöslauselmaa tulkittiin väärin, niin sen taakse ainakin voitiin kätkeytyä paljastamatta asian todellisuutta.

Tulitauon tultua voimaan Egypti raportoi, että se oli ottanut 48 sotavankia. Syyria ei ilmoittanut mitään vankiensa määrästä, mutta Israel ilmoitti 24. lokakuuta ottaneensa 1300 sotavankia, joista suurin osa oli egyptiläisiä. Surkuteltavassa asemassa olivat ne 20.000 Egyptin kolmannen armeijan sotilasta, jotka olivat jääneet saarroksiin Israelin katkaistua heiltä paluutien. Punaisen Ristin autot toivat näille nääntyneille miehille vettä ja ruokaa, jotta heidän kuljettamisensa takaisin omiensa luokse olisi tullut mahdolliseksi.

Arabit menettivät sodassa 2000 tankkia ja noin 450 lentokonetta. Israelin menetykset olivat 800 tankkia ja 115 lentokonetta. Raskaimmat tappiot kaikilla rintamilla olivat kuitenkin ihmishenkien menetykset. Israelin voiton hinta oli 2522 kaatunutta, melkein yksi promille sen asukasluvusta. Arabien tappiot olivat vielä suuremmat. Syyrialaiset arvioivat kaatuneitten luvuksi noin 3500 miestä ja egyptiläisten vastaava luku nousi 15.000:een.

Oliko tämä Israelin iskun syytä? Olisiko uhrien määrää voitu pienentää antautumalla? Se olisi ollut Israelin valtion itsemurha. Mikä sota olisi ollut paras sota? Se joka olisi voitu välttää, mutta siihen ei Israelilla ollut mahdollisuutta.

Opettiko tämä sota mitään? Jospa se olisi saanut jotakin opettaa! Se opetti jotakin israelilaisille. Ylirabbi kutsui 5.11.73 koko kansan valtakunnalliseen rukoushetkeen ja eräät messiaaniset juutalaiset sotilaat kertoivat kiinnostuksesta hengellisiin asioihin. Rintamalla oli ollut miehiä, jotka olivat tulleet näiden uskovien luo kyselemään Raamatusta ja Messiaasta. Nämä uskovat olivat saaneet rukoilla monien puolesta.

Vaikka juutalaisilla ei voikaan olla kovin suurta arvostusta kristittyihin, koska he näkevät niin paljon kielteistä itseään kristityiksi sanovissa, on meillä kuitenkin mahdollisuus ojentaa auttava kätemme heille ja rukoilla heidän puolestansa.

Kirkkojen maailmanneuvosto antaa avustusta palestiinalaisille Jordaniassa huomattavia summia, mutta Israelille ei mitään. Asiaa kysyttiin KMN:n sihteeriltä Englannissa ja hän vastasi: "Juutalaisilla ei ole yhtään edustajaa KMN:ssä, ja lisäksi me olemme myös kasvamassa vasemmistosiipeen."

Viha Israelia kohtaan kuohuu ulkonaisen rauhan takana. Goljat odottaa hetkeä, jolloin se voisi iskeä. Andrei Gromyko sanoi puheessaan Damaskuksessa 1974: "Minun ei tarvitse enää korostaa sitä, että Neuvostoliitto vaatii Israelin miehityksen lopettamista kaikilla liitetyillä alueilla. Kaikki muut kysymykset ovat tämän rinnalla toisarvoisia."

Toisaalta länsimaisen imperialismin pirullisuus kalvaa Israelia kuin kalvajasirkka antaen sille Juudaksen suudelman saadakseen kavalletuksi, mitä kavallettavissa on.

Turussa 1979 pidetyssä Kirkko ja juutalaisuus -seminaarissa Helsingin entinen rabbi sanoi: "Entisaikojen dialogi kristittyjen kanssa perustui vihaan. On hyvä, jos me voisimme ryhtyä yhteistyöhön oikeuden ja vanhurskauden puolesta tässä puutteiden maailmassa, paremman ja humaanimman tulevaisuuden puolesta."

Israelia on syytetty huonosta sotavankien kohtelusta Jom Kippur -sodan aikana. Kuitenkin monien tarkkailijoiden raportit ovat tässä ristiriitaisia. Hugh Baker, joka on Amnesty Internationalin edustaja, kertoo, että vangitut arabisotilaat olivat saaneet ihmisarvoisen kohtelun ja parhaan mahdollisen sairaanhoidon Israelilta.

Syyrialainen eversti Atnon EI-Kodar syyttää aiheetta israelilaisia lääkäreitä epäonnistuneesta jalan amputoinnista. Kun amerikkalainen reportteri Ed deFontaine tapasi eversti Kodarin eräässä israelilaisessa sairaalassa, tämä kertoi olevansa velkaa elämänsä lääkäreille, jotka auttoivat häntä. (Group W. Radio kesäkuun 11. päivänä 1974)

Toisaalta Syyrian ja Egyptin joukkojen vangitsemat israelilaiset sotilaat saivat huonoa kohtelua vangitsijoiltaan. Kymmenittäin näitä sotavankeja oli murhattu. Toisia vangeista oli kidutettu vastoin Geneven sotavankisopimusta. Israelin hallitus raportoi kansainväliselle Punaiselle Ristille joulukuun 8. päivänä 1973 sen joukkojen Golanin kukkuloilta löytämistä israelilaisten sotilaitten ruumiista. Toisilta oli silmät kaivettu kuopistaan ja toisilta oli kädet ja jalat sidottu. Heidät oli teloitettu kylmäverisesti.

Egyptin rintamalla eivät asiat olleet sen paremmin. Joulukuun 9. päivänä 1973 Punainen Risti sai raportin Israelilta, jossa se ilmoitti, että sen sotilaita oli hakattu ja alistettu ruoskittaviksi, seksuaaliseen väkivaltaan, poltettaviksi ja jätetty kuolemaan nälkään.

Sodan jälkeen Syyria kieltäytyi kuukausiin antamasta sotavankien luetteloa Israelille, Punaiselle Ristille tai valtionsihteeri Kissingerille.

Syyrian puolustusministeri Mustafa Tlas kertoi Syyrian kansalliselle kokoukselle joulukuussa 1973 seuraavan esimerkin Syyrian joukkojen urhoollisuudesta: "Tämä on huomattava tapaus aiokas Alepposta, joka murhasi 28 juutalaista sotilasta teurastaen heitä kuin lampaita. Kaikki hänen toverinsa todistavat tämän todeksi. Hän teurasti kolme heistä kirveellä ja näin mestasi heidät. Toisissa tapauksissa hän ampui heitä aseellaan ja hakkasi sitten heidän päänsä irti sotakirveellään. Hän kamppaili mies miestä vastaan erään uhrinsa kanssa ja iski tätä kirveellä niskaan ja kaivoi hänen lihansa tovereittensa edessä. Tämä on erikoistapaus. Tarvitseehan minun palkita hänet valtakunnan mitalilla? Minä tahdon myöntää tämän mitalin jokaiselle sotilaalle, joka onnistuu tappamaan 28 juutalaista ja minä haluan verhota hänet arvonannolla ja kunnioittaa hänen urhoollisuuttaan."

 

Seuraava sivu
Rauha Galileaan

[ Alkuun ] [ Miksi Israel iski jälleen? ] [ Kirjoituksia ] [ Kotisivu ]