Kakara

Yhtenä kesäpäivänä kyläreissun jälkeen pysähdyttiin hetkeksi ihan outoon paikkaan. Kun taas lähdettiin liikkeelle, autossa haisi ihan kummallinen haju ja kuului kummaa vikinää. Pidin pääni visusti alhaalla kaiken varalta koko matkan.

Kotipihalle kun päästiin, autosta kannettiin pieni rääpäle, haistelin ja tutkiskelin sitä ja sehän oli selkeästi pentukoira! Minä sille kohteliaasti hymyilin, annoin sen tulla tutustumaan ja vähän heilautin häntääkin.

Vähän kyllä ihmettelin kun se tuotiin meille sisälle, ruokittiin ja kannettiin makuuhuoneeseen nukkumaan. Arvasin heti että jotain kummaa tässä on, enkä sisällä enää naureskellut yhtään. Koitin vähän vilkuilla äippää jotta tämä kertoisi mikä tässä nyt on homman nimi, mutta se pentele oli ihan rääpäleen lumoissa. Melkein alkoi harmittaa mutta ajattelin että katsotaan nyt kärsivällisesti mitä tästä tulee.

Ja tulihan siitä! Nyt kahden viikon jälkeen näyttää siltä että kakara jäi meille asumaan, eikä se enimmäkseen ole ollenkaan hullumpi juttu. Kiva sen kanssa on peuhata, se osaa jopa juosta perässä kun menen loikin edellä karkuun, ja se on kyllä hauskinta mitä ulkona voi tehdä. Hiukan liikaa se roikkuu karvoissa kiinni, melkein joka päivä sitä pitää vähän komentaa rauhoittumaan mutta onneksi se tuntuu ihan uskovankin kun sille tarpeeksi monta kertaa sanoo. Sisällä on kyllä pari ärsyttävää asiaa, pentu karkaa ruokakupilleni heti kun äipän silmä välttää, ja se myös tulee kärkkymään puruluuta ja lelua kun olen niitä pureskelemassa. Silloin se saa kyllä äkkilähdön, eikä enää samalla kerralla tule uudestaan kokeilemaan. Aamuisin kakara on kaikkein mukavin kun olen itsekin aamuisin mitä parhaimmalla tuulella: silloin me kilvan kirputetaan toisiamme...