Kuono huurussa

Koira kulkee kuono huurussa talvista metsäpolkuaan. Varpaita hivelee pumpulinen pakkaslumi, ilma on raikas ja helppo hengittää.

Tammikuun matalalta paistava aurinko kultaa turkin himmeällä oranssilla hehkulla. Luonto on hiljaa, linnut eivät laula vaan keskittyvät ruoan etsimiseen ennen kuin pimeä taas laskee. Puiden oksilla lumi imee itseensä koiran tassujen heiveröiset äänet.

Talvinen metsä on levollinen, hyvä kulkea aremmankin koiran.

Tinttien ruokapuuhat ja oravien käpytalkoot ripisevät puiden siimeksessä. Ketturepolaisen jäljet on nuuhkittava tarkkaan, viimeöinen kulkija on suunnannut halki puolen hehtaarin metsän määrätietoisesti suoraa helminauhaa hankeen piirtäen.

Rusakoiden jälkiä on pellonlaidan metsäpalstalla niin paljon, että paimenkoiran nenää ne eivät enää kiinnosta. Pitkäkorvaiset koipeliinit ovat puolestaan nekin niin tottuneita koiriin, että kulkevat hajuja kaihtamatta samoja polkuja portinpieleen asti. Puutarha säästyy niiden loputtomalta ruokahalulta, pihaa kiertää koirien oma verkkoaita.

Etäinen aurinko kajastelee metsän siimeksen takaa, punainen valo ei tehoa puiden lumipeittoihin vielä ollenkaan. Taivas alkaa tummentua, muutaman tunnin kirkas hetki himmenee samettiseen talvi-iltaan.

Koira havahtuu ajatuksistaan, suuntaa nenänsä kotia kohti. Vatsassa kurniikin jo sopivasti nälkä.