.
Home Artikkeleita Esitelmiä Ikoner Kirjoja Religionsfilosofi 10 teesiä 10 teser teosofia Yleiskäsitteitä

E-mail: harry.hilden@pp.inet.fi

Päivitetty 11.05.2007

ARTIKKELEITA

Kristinusko ja vanhat pakanauskonnot
Onko Raamatun Jeesus fiktio vai fakta?
Kuka kirjoitti Raamatun evankeliumit?
Pohdintoja maailman kokonaisvaltaisesta tajunnasta
Aivopesulla eri tavalla autuaaksi
Jälleensyntyminen - tajuntakeskuksen siirtymä?
Omatunto
Onko stressi tulos onnen etsinnästä?
Turmiollinen mielenkiinto paranormaaleihin kykyihin

Aivojen kieli - millä kielellä ajattelet
Monitahoinen karma
Suuri elämänaalto
Tajunnan kehitys alimmassa eläinkunnassa
Yksilön kehitys
Maailmat joissa elämme
Jälleensyntymisoppi
Karma
Kuoleman jälkeinen olotila
Sisäisen elämän tekniikka
Unimaailma

KRISTINUSKO JA VANHAT PAKANAUSKONNOT

Esitelmä pidetty Vaasan Sateenkaariloosin esitelmätilaisuudessa 2003. Lähteitä professori V. T. Aaltosen kirja Miksi en ole kristitty sekä H. P. Blavatskyn Kirkon ja vapaamuurarirituaalien juuret

Tavallinen kristillisen kasvatuksen saanut sivistynytkin henkilö tuntee hyvin vähän muita uskontoja, puhumattakaan vanhoja uskontoja. Meitä on alusta saakka opetettu pitämään kristinuskoa muista uskonnoista aivan erillisinä uskontona, jolla tuskin on mitään yhteistä muiden uskontojen kassaa, saatikka sitten muinaisten pakanauskontojen kanssa. Meitä on aivopesty uskomaan, että kristinusko on paras uskonto kaikista, ainoa oikea ja viimeinen totuus. Kuitenkaan näin ei ole. Se jos mikään on väärää uskoa, johon meitä on kasvatettu eikä se ole nimeksikään totta. Joku viisas on sanonut, ettei se tunne omaa maataan, joka tuntee vain sen. Ja toinen tunnettu kirjailija sanoi: ”Mitä se tuntee kristinoppia, joka tuntee vain kristinoppia”. 

Kun terve uteliaisuus herää, on suorastaan hämmästyttävää havaita, miten paljon eri uskonnoissa on yhteisiä piirteitä ja miten paljon kristinusko sisältää vieraita piirteitä, kuten pakanallisia mysteerioita, vanhoja myyttejä ja kertomuksia, ennen kristinuskoa kuvattuja ihmeitä jne. Uteliaisuus herää oikein pirteäksi, kun havaitsee esimerkiksi, että kymmenen käskyä ovat olleet tunnettuja jo yli tuhat vuotta ennen kuin jumala ”antoi” ne Moosekselle Siinain vuorella, kuten raamatussa asia ilmaistaan.

Yhtäläisyyksiä kristinuskon, muiden uskontojen, ja erityisesti pakanauskontojen kanssa, on niin monia, että aiheesta syntyisi helposti vaikkapa kirja. Otan kuitenkin tässä esitelmässä tarkastettavaksi vain tunnetuimmat raamatun ja kristinuskon tapahtumat, jotka kaikki ovat lainatavaraa ja joita kristinusko on omaksi julistanut, vastoin totuutta ja ristiriidassa nykyajan tieteen ja historian tutkimuksen kanssa.

Esihistoriallinen aika

Siihen aikaan, kun ihminen oli kehityksessään alkanut pohtimaan luonnon toimintaa ja olemassaolonsa taustaa ja tarkoitusta ja vielä  oppinut kysymään ”miten ja miksi” myös havainnut, että olemassaolossa on hänelle paljon tuntemattomia mystisiä asioita löydettävissä, on hänelle täytynyt tulla jonkinlainen aavistus kaiken takana olevasta älystä; aavistus jostakin häntä isommasta. Silloin hän on ensiksi alkanut kunnioittaa luontoa ja luonnonilmiöitä ja vähitellen palvoa niitä eri muodoissa. Hän kuvitteli voivansa lepyttää niitä tai kääntämään ne puolelleen lahjomalla niitä uhrilahjoilla, rituaaleilla (teoilla) kunnioittamaan niitä, ja myös peloissaan palvomaan niitä. Myöhemmän kehityksen myötä ihminen oivalsi auringon tärkeyden elämälle. Palvomisen kohteeksi tuli aurinko. Se havaittiin niin tärkeäksi, että siitä tuli äiti-jumala ja isä-jumala. Aurinkokultti lisääntyi muiden luonnonilmiöiden palvonnan ohella ja vähitellen siitä kehittyi pääjumaluus sekä elämän ja kuoleman säätäjä. Vähitellen auringosta kehittyi suuren jumalan symboli. Tämä aurinkokultti laajeni ja levisi vähitellen yli koko maapallon. H. P. Blavatsky kirjoittaa siitä Lucifer-lehdessä jo vuonna 1889 näin:

”Yli koko maanpiirin, pohjoisnavalta etelänavalle, Pohjolan jäisiltä merenlahdilta Etelä-Intia kuumille lakeuksille. Keski-Amerikasta Kreikkaan ja Kaldeaan, kaikkialla palvottiin aurinkoa ja aurinkotulta jumalallisen luovan voiman, elämän ja rakkauden symbolina. Auringon (miehisen elementin) yhtymistä maahan ja veteen (aineeseen, naiselliseen elementtiin, äiti maahan) juhlittiin kaikissa maailman temppeleissä.” H.P.B jatkaa vielä: ”Jos pakanoilla oli juhla tämän liiton muistoksi – jota liittoa he viettivät yhdeksän kuukautta ennen talvipäivän seisausta, jolloin mm. Iisiksen sanottiin siinneen,- niin on roomalaiskatolisillakin (lue kristityilläkin) suuri ja pyhä Marian ilmestyspäivä, se päivä, jolloin Maria ”löysi suosion jumalan edessä” ja hänessä sikisi ”Korkeimman” poika. Tätä juhlaa viettävät kristityt myös yhdeksän kuukautta ennen joulua”. Tämä on siis muinaisen pakanallisen opin ja riitin toistoa kristinuskossa. Pakanallisessa riitissä Aurinko oli ”isä” ja luonto oli ”ikuinen neitsyt-äiti”: Osiris ja Isis, henki-aine sekä Horus, yhdessä Egyptin trimurti, jota pakanat palvoivat sen kaikissa kolmessa muodossa. Näinhän tekevät kristityt vielä tänä päivänä Isä, Poika ja Pyhä Henki -muodossa. Tästä ”pakanauskonnosta” polveutuu myös käsite neitsytäiti kristinuskossa. Mutta neitsytäidistä löytyy vielä vanhempiakin selityksiä.

Neitsytäiti

Vielä vanhempi oppi neitseellisestä syntymisestä vie taaksepäin ajassa noin 10000 vuotta ennen oletetun Jeesuksen syntymää. Silloin oli ”jumalan pojan” auringon kevättasaus neitsyeen tähtikuviossa. Jeesuksen aikana se oli kalojen tähtikuviossa, reilusti 2000 vuotta sitä ennen oinaan tähtikuviossa ja sitä ennen noin 2000 vuotta härän kuviossa. Siltä kaudelta on Egyptistä löydetty härkämauseloeumeja, (joissa olen itse käynyt).

Minokultti, jolloin uhrattiin Minotaurukselle (härkäihmiselle)päättyi noin 2000 vuotta e. Kr. Oinaan kausi päättyi suunnilleen ajanlaskumme alkuaikoina ja Jeesuksen otaksuttu syntymä tapahtui oinaan ja kalojen vaihteessa. (Prekessiosta johtuen eläinradan tähtikuviot ja astrologian puolella horoskooppimerkit eivät enää vastaa toisiaan). Tästä johtuvat kristinuskon kalasymbolit, vaikka kristinuskon selityksissä taustan kalaksi on keksitty mitä ihmeellisimpiä tarinoita. Esimerkiksi Aapeli Saarisalon Raamatun hakuteoksessa siitä ei puhuta mitään.

Kun siirrymme ajassa taaksepäin noin 10000 vuotta oli kevätpiste neitsyeen tähtimerkissä ja jumalanpoika syntyi siis neitseestä. Tässä on alku – tai eräs selitys - kertomukseen jumalanpojan neitseellisestä syntymisestä, ja ajatus on erilaisina versioina löydettävissä kaikissa uskonnoissa. Kristinuskossa apologeetta, kirkkoisä Tertullianus.  

Katsokaamme nyt hieman tarkemmin Raamatusta meille tuttuja kertomuksia.

Luomiskertomus

Raamattu alkaa luomiskertomuksella. Luomiskertomuksen tunnette kaikki, koska sitä on konkreettisesti meille lapsena syötetty, ja lapsi uskoo herkästi mitä vanhempi ihminen, vanhemmat ja varsinkin opettajat sanovat, puhumattakaan sellaista mitä pappi sanoo. Nehän ovat kaikki lapselle auktoriteetteja ja puhuvat ”totta”. Kun näin on, ei ole ihme, että elämän varrelle helposti syntyy ristiriitoja esimerkiksi maailman synnystä ja muista legendoista tosikristittyjen ja tositiedemiesten välillä, kun toinen uskoo ja toinen tietää ja  molemmat ovat omasta mielestään oikeassa. Räikeä esimerkki tällaisesta ristiriidassa löytyy meidän päivän  Amerikassa.

Jossakin USA:n osavaltiossa on muutama vuosi sitten aikaansaatu kielto kouluissa opettaa tieteellistä näkökantaa maailman synnystä, koska se on ristiriidassa Raamatun luomiskertomuksen kanssa. En muista, oliko se aivan  ”Nykybushin”  kotivaltiossa Texasissa, mutta ainakin hyvin lähellä sitä. Kun näin on meidän päivinämme, ei ole ihme, että tarinat muuttuivat todeksi vielä Jeesuksen aikaan.

Mutta mennään takaisin luomiskertomukseen. Raamatun kertomus ei ole ainoa eikä vanhin kertomus tästä mahtavasta tapahtumasta -luomisesta. Luominen on lainatavaraa parsilaisten uskonnosta, jonka pyhä kirja (pyhät kirjoitukset) Zend-Avesta kertoo, että Ormuzd (Jumala) loi maailman ja ihmisen kuutena aikakautena seuraavassa järjestyksessä: taivaat, vedet, maa, puut ja kasvit, eläimet ja ihminen. Kun luojajumala oli tehnyt työnsä, hän lepäsi. Verratkaa Raamatun kertomukseen, missä jumala loi maailman kuudessa päivässä ja lepäsi seitsemäntenä päivänä.

Professori V. T. Aaltonen kirjoittaa eräässä kirjassaan, että etruskilaiset ja kaldealaiset kirjoittivat luomiskertomuksissaan melkein samoin.

Kristinuskossa on aikakaudet muutettu päiviksi, mutta Jumala lepäsi seitsemäntenä päivänä. Ihmeellistä kristittyjen kannalta katsoen on, että mainitut tarut ovat paljon vanhempia kuin Raamatun tekstit. Siis Raamatun kertomukset tästä asiasta on lainatavaraa vanhemmasta pakanauskosta. Tätä ei tuoda saarnoissa ilmi. Eksegeetit sen kyllä tietävät. Sen vuoksi heistä ei pidetä tosiuskovaisten piireissä, vaikka useimmilla heistä on pappisvihkimys.

Syntiinlankeemus

Syntiinlankeemuksesta kertoo parsilaisuus suurin piirtein samoin kuin Vanha testamentti mutta noin tuhatviisisataa vuotta aikaisemmin. Pahojen henkien pääruhtinas Ahriman  lähetti paholaisen käärmeen hahmossa tarjoamaan ensimmäisille ihmisille hedelmiä ihmeellisestä puusta, joka takasi kuolemattomuuden, ja he lankesivat kiusaukseen. Äsken mainittu professori Aaltonen kirjoittaa: ”Babylonialaiset tunsivat saman legendan luomisesta ja syntiinlankeemuksesta noin 1500 vuotta e. Kr.” - todellisuudessa se on savitaulussa noin 2200  e. Kr. - siis noin 1000 vuotta aikaisemmin kuin heprealaiset kertomukset, joita on Mooseksen kirjoissa.

Huomioitavaa tässä on, etteivät muinaiset babylonialaiset tehneet tapahtuman yhteydessä naisesta syyllisen kaiken maailman kurjuuteen niin kuin patriarkaalinen juutalaisuus ja kristinoppi tekivät.

Adam ja Eeva elivät ennen lankeemustaan Edenin paratiisissa; näin raamattu.

Taru ”kultaisesta ajasta” eli paratiisimyytti, on ollut tunnettu monien vanhojen kansojen, kreikkalaisten, persialaisten, hindujen, kiinalaisten, skandinaavien, meksikolaisten ym. keskuudessa. Paratiisi (Eden) on näin ollen lainatavaraa pakanauskonnoista.

Vedenpaisumus

Taru vedenpaisumuksesta on myös ollut laajalti levinnyt, ennen kuin heprealaiset tunsivat sen. Ainoastaan egyptiläinen pyhä kirja (Kuolleitten kirja) ei kerro mitään tästä väitetystä tapahtumasta. Raamatun vedenpaisumuskertomuksen pohja on saatu kaldealaisilta. Samoin on raamatun kertomus Baabelin tornista lainattu heiltä. Tarun tunsivat myös hindut vuosituhansia ennen heprealaisia, sekä myös meksikolaiset aivan maapallon toisella puolella.

Mooseksen lakitaulut

On olemassa raamatun tarua paljon vanhempi legenda aurinkojumalasta Bacchuksesta. Legendassa kerrotaan että hänen lakinsa oli kirjoitettu kahteen kivitauluun. Raamatun kertomus jumalasta Siinain vuorella on taasen lainaus  persialaisesta legendasta. Zoroasterista kerrotaan, että hänen ollessaan eräänä päivänä rukoilemassa korkealla vuorella Herra Ormuzd ilmestyi hänelle ukkosen jyristessä ja salamain leimahdellessa (vertaa kertomukseen palavasta pensaasta raamatussa) ja Herra antoi hänelle lain kirjan. Zoroaster tuli alas vuorelta ja toi tämän Herran ilmoittaman lain mukanaan paikalle kokoontuneille kuninkaille ja kansalle. Se on nimitetty Zend-Avestaksi ja tarkoittaa elävä sana.

On vielä monia muita kansoja, joiden laki on annettu pyhille miehille vuorilla, kaikki luonnollisesti annettu vuorilla arvovallan ja kunnioituksen tehostamiseksi. Vielä tänään hakevat Intian pyhät miehet jumalkosketusta pyhiltä vuorilta Himalajalla. Näin on heillä ollut tapana toimia tuhansia vuosia taaksepäin ajassa, joten Mooses oli melko nuori tulokas ”lainhakijoiden” joukossa. Sekin taru on siis pakanakansoilta lainattu.

Sabatti

Lähes kaikki vanhat kansat, myös vanhat heprealaiset, pitivät viikon seitsemättä päivää pyhänä päivänä. Viikon päivät omistettiin nimittäin auringolle, kuulle ja viidelle kiertotähdelle. Pyhä päivä on ikimuistoisista ajoista omistettu Saturnukselle. Homeros kutsui Saturnuksen päivää  ”pyhäksi päiväksi”, samoin assyrialaiset. Israelilaisilla sabatti oli alkuaan omistettu paon muistolle Egyptistä (5.Moos. 5: 12-15), mutta babylonialaisilta saadun luomiskertomuksen jälkeen seitsemäs päivä pyhitettiin siksi, että luoja kuuden työpäivän jälkeen lepäsi seitsemäntenä (2.Moos. 20:11). Kristityillä oli aluksi vapaus pitää pyhänä viikon viimeistä eli seitsemättä päivää (Saturnuksen päivä ”Saturday”), kunnes keisari Konstantinus Suuri, auringon palvoja, määräsi ensimmäisen päivän – siis sunnuntain (Sunday - auringon päivä) - pyhitettäväksi. Näin pakanallisen uskon auringon juhlan päivä muuttui kristilliseksi pyhäpäiväksi.

Vanhan testamentin tarut

Tarut, kuten Simpsonia, Joonasta, Joosua ym. koskevat kertomukset ovat ikivanhoja eri muodoissa esiintyneitä myyttejä. Ne ovat muilla vain olleet paljon aikaisemmin kuin heprealaisilla ….ja varsinkin kristityillä.

Muuan hindulainen satu kertoo Saktidevasta, joka laivan haaksirikkoutuessa  joutui mereen ja suuren kalan nielemäksi. Kala joutui kalastajien pyydyksiin ja kun nämä avasivat sen vatsan, sieltä tuli esille Saktideva vahingoittumattomana.

Kreikkalaisessa sadussa kerrotaan, että suuri kala nielaisi Herkuleksen lähellä Joppaa ja että hän oli kalan vatsassa kolme päivää jne.

Kysymyksessä on siis vanha aurinkomyytti; sen pohjana on auringon asema talvipäivän seisauksen aikaan, jolloin aurinko on kolme päivää ja kolme yötä ”kalan vatsassa”.  Kreikkalaisen Bacchuksen kerrotaan pysähdyttäneen auringon ja kuun liikkeet ja Buddhan oppilaiden mainitaan usein suorittaneen tämän ihmeteon.

Myytti on myös ollut vanhastaan tunnettu kiinalaisten ja meksikolaisten keskuudessa. He tiesivät auringon kulusta enemmän.

Kertomus Elian taivaaseen noususta on myös toisinto hindujen, kiinalaisten ym. kansojen mytologian samantapaisista ihmeistä.

Pakanauskontojen pelastajat

Vanhoina aikoina ovat tarinat ihmiseksi tulleista jumalista olleet yleisiä pakanakansojen uskonnoissa. Tutkija Graves mainitsee parikymmentä Poikaa, jotka ovat polveutuneet taivaasta, ottaneet ihmisen muodon ja jumaluutensa osoittamiseksi suorittaneet monia ihmetekoja. Nämä vapahtajat ovat vanhojen kertomusten mukaan kaikki laskeneet perustan ihmiskunnan pelastukselle ja sen jälkeen nousseet takaisin taivaaseen. Useat ovat syntyneet neitseellisesti jo monet heistä on ristiinnaulittu. Siis jumalien ”neitseellinen syntyminen” on ennen aikaa ollut yleinen ilmiö.

Muinaisessa Egyptissä mainitaan Horuksen syntyneen neitseellisesti. Muita samalla tavalla tänne syntyneitä ovat Krishna, Buddha, Attis, Romulus, Herkules, Persaeus, Eskulapius, Dionysos, Quetsalcoatl, Mithra, Zoroaster, Osiris, Konfutse, Platon, Pythagoras, Ptolemaeus, muutamia mainitakseni.

Oma Kalevalamme kertoo Väinämöisen syntyneen neitseellisesti. Hänellä on Tuuli isänä, Ilmatar äitinä ja Väinämöinen on itse Poikana.

Marjatta Kalevalassa tuli raskaaksi marjasta. Siitä kertoo J.M. Crawford käännöksessään: Ukko, suuri Henki, jonka asunto on jumalassa eli taivaassa, valitsee neitsyt Marjatan välikappaleekseen ruumiistuakseen hänen kauttaan ihmisjumalaksi. Marjatta tulee raskaaksi syötyään punaisen marjan, jolloin hän vanhempiensa hylkäämänä synnyttää kuolemattoman pojan tallissa Tapionmäen.

Primitiiviset kansat eivät yleensä ajatelleet lapsen syntyvän sukupuoliyhteyden seurauksena, vaan raskaus tulee ”hengen vaikutuksesta”. - Jos jumalat suovat.

Ennustuksia Messiaasta, niin kuin Vanhassa testamentissa, on monissa egyptiläisten, kreikkalaisten, roomalaisten ja  meksikolaisten pyhissä kirjoissa. Kaikkien näitten syntymän ympärillä pyörii paimenia, enkeleitä, kuuluu taivallista soittoa jne. siis lainatavaraa tämäkin.

Jumalanpojan syntymäpäivä

Jo kauan ennen Jeesuksen syntymää monien pakanallisten jumalien syntymäpäivänä pidettiin joulukuun 25. päivää. Tällaisia olivat Bacchus, Adonis, Krishna, Horus, Osiris, Buddha, Mithra, Sakia ym. Keisari Markus Aurelianus julisti v. 274 joulukuun 25 päivän, voittamattoman auringon syntymäpäivän, roomalaiseksi juhlapäiväksi. Vuonna 534 paavi julisti sen Jeesuksen syntymäpäiväksi ja siitä  lähtien tästä pakanallisesta  juhlapäivästä tuli vähitellen kristillisen kirkon joulu – Jeesuksen syntymäjuhla.

Pakanallinen juhlapäivä oli siis auringon syntymäpäivä talvipäivän seisauksen jälkeen. Sitten siitä tehtiin lopulta Raamatun (mytologisen?) Jeesuksen syntymäpäivä.

Deus, Sol eli Solus, Isä, joka oli keskipäivän aurinko, syntyi aamulla poikana. Tämä aate saavutti huippukohtaansa vuosittain 25 joulukuuta, jolloin aurinko - kaikkien kansojen auringonjumalien – sanottiin syntyneen. Sen nimi on Natalis Solis in victi eli voittamattoman auringon syntymäpäivä.

Poikalasten surmaaminen

Poikalasten surmaaminen, tulevan vapahtajan tuhoamiseksi, on sekin todettu yleiseksi myytiksi joka esiintyy monilla vanhoilla kansoilla. Herodes ei tieteellisen tutkimuksen mukaan sitä tehnyt - koska se ei sovi hänelle ajallisesti - Raamatun väittämästä huolimatta. Näin sanoo eksegeettinen ja historiallinen tutkimus.

Esimerkiksi Krishna koki saman kohtalon lähes pari tuhat vuotta ennen Jeesusta, kun kuningas Kansa käski surmauttaa kaikki vastasyntyneet poikalapset, koska oli ennustettu, että nyt on hänelle syntynyt tuleva kilpailija vallasta. Tämä aiheutti sen, että Krishnan vanhemmat joutuivat poikalapsensa kanssa pakenemaan Gokuliin; ja tämä tapahtui, kuten sanoin,  kauan ennen Jeesuksen syntymää.

Saatanan kiusaamiset

Samaan tapaan kuin Saatana kiusasi Jeesusta, kiusasi hän  (Mara nimisenä) Buddhaa, Zoroasterina (Ahrimanin muodossa), meksikolaista Quetsalcoatlia pahan muodossa jne. Buddhalle saatana lupasi kaikki maailman valtakunnat, mutta Buddha sanoi ”mene pois minun luotani” – aivan kuten Jeesus 600 vuotta myöhemmin kerrotaan sanoneen. Kaikki mainitut henkilöt paastosivat myös 40 päivää. Ihmeellinen sattuma, eikö niin?  Siis jälleen lainatavaraa!

Muita ihmetöitä

Kuolleita ovat herättäneet  mm. Krishna, Horus, Marduk ja Eskulapius. He ovat parantaneet sairaita, sokeita, kuuroja ym.

Kreikkalainen Bacchus muutti veden viiniksi, samoin Dionysos. Hän  ratsasti myös aasilla Dodanan temppelin portista sisään  (vrt Jeesuksen ratsastus Jerusalemiin). Poseidon käveli vetten päällä kuten Jeesus Genesaretin järvellä.

Hindujen Sakia alkoi parantamistyönsä 28 vuoden ikäisenä. Jeesus samoin (n. 30 vuotiaana) reilusti 600 vuotta myöhemmin. Buddha alkoi saarnaamaan Dharmaa noin 30 vuoden ikäisenä.

Uusi testamentti

Ristiinnaulitseminen

Raamatun ristiinnaulitseminen on ymmärrettävä sen aikaisesta näkökulmasta. Kaikki Paavalin aikaiset uskonnot Lähi-idässä julistivat, että heidän omat pelastajansa tai jumalansa  olivat tavalla tai toisella tapetut mutta nousseet kuolleista. Sellainen jumala, joka ei olisi noussut kuolleista, oli Jeesuksen  tai oikeammin Paavalin ajan uskontojen  kilpailussa arvoton.

Tutkija Graves luettelee 16 eri jumalaa Krishnasta – Mithraan ajalta 1700 – 600 e. Kr, joita olisi ristiinnaulittu vanhojen myyttien mukaan.

Vapahtajat

Vanhoista vapahtajista on – tutkija Gravesin mukaan – ainakin Krishnaa, Sakiaa, Bacchusta ja Prometeusta pidettävä historiallisina henkilöinä. Muiden historiallisuus on yhtä varma tai epävarma kuin Jeesuksenkin. Mutta vapahtaa -  ihmisten syntien sovittajana - oli ennen Jeesusta monella taholla tunnettu oppi. Raamattuun se tuli Paavalin tulkintana. Alkukristityt eivät sitä tunteneet.

Runoilija Ovidius , joka eli noin Jeesuksen aikaan ( kuoli 17 j.Kr) sanoi sijaissovitus- ajatuksesta: Jos itse olet syyllinen, miksi toisen olisi kuoltava sinun puolestasi? Miten järjetöntä on odottaa pelastusta toisen kuolemasta.  Tämä osoittaa, että sovitusajatus oli kansan tiedossa jo Jeesuksen teini-iässä. Raamattuun se tuli Paavalin tulkintana.

Alfred Loisyn mukaan (The Birth of the Christian Religion) väittää, että pelastusoppi on alkujaan kreikkalainen. Levantin kreikkalaisiin on juurtunut vanha maanviljelykseen pohjautuva oppi elämän uudistumisen edessä  kuolleen talven jälkeen, ja tämä uudistuminen käsitettiin jotenkin personifioituna. Se oli maan ja taivaan välisen avion hedelmä kevätauringon ja sateen välityksellä, lapsi josta tulee kuningas ja hävittää menneen kuolleet jätteet; tekee kaiken uudeksi. Ajatus on myyttinen ajatus, jota on sovitettu mestari tai profeetta Jeesus Nasaretilaiseen.

Nousi kolmantena päivänä….

Monien pakanajumalien sanotaan  kolmantena päivänä nousseen kuolleista. Tällaisia ovat Horus, Osiris  Chris, Quirinus, Prometeus, Quetsalcoatl, Atys, ja Mithra. Helvettiin astuivat Krishna, Zoroaster, Osiris, Horus, Adonis Bacchus ja  Herkules. Yli 3000 vuotta vanha hindujen kirja kertoo, että Krishna ”astui helvettiin puhutellakseen pimeyden vankilassa olevia tarkoituksenaan saada heidät käännytetyksi ja johdetuksi takaisin taivaaseen, ja hän halusi omilla kärsimyksillään lyhentää heidän rangaistusaikaansa.” Huomioikaa, rangaistusaika oli muuten kaikilla ajallinen, ei ikuinen.

Kaiken lisäksi Krishna kirkastettiin kuten Jeesus, ja hän ilmestyi kirkastumisensa jälkeen opetuslapsilleen. Hämmästyttävän Jeesuksen kaltainen jumala - eikö niin?

Jumalien kuollessa on aina tapahtunut kovia luonnonilmiöitä. Jeesuksen kuollessa tuli kova maanjäristys ym.ym. Krishnan kuollessa aurinko pimeni ja taivaasta satoi tulta ja tuhkaa. Buddhan kuollessa tapahtui valtava maanjäristys ja ukkonen jyrisi taivaalla. Osiriksen ja Caesarin (keisarijumala) kuolemaan liittyi auringonpimennys ja Prometeuksen kuollessa maa tärisi, haudat aukenivat jne. Eikö ole jotenkin tuttua kuultavaa? Siis pakanalegendaa!

Herran ehtoollinen

Myös ehtoollisen alkuperä on pakanallinen. Menemättä taaksepäin ajassa eläinten veren juomiseen ja kaadetun eläimen rituaalisyömiseen (vrt. karhunpeijaiset suomalaisten kansojen parissa) on todettavissa, että tämä riitti syntyi mithraismissa Persiassa kauan ennen kristittyjen aikaa ja oli jo kauan ennen Jeesuksen aikaa levinnyt Rooman valtakuntaan.

”Sillä oli mystiset kokoustilaisuutensa ja pienten kirkkojen kaltaiset kappelit. Sen tunnustajia yhdisti toisiinsa voimakas veljeyden tunne; sillä oli ehtoollinen, niin samanlainen kuin kristillisten mysteerien ehtoollinen, ettei Justinus Marttyyri keksinyt sille muuta selitystä kuin, että saatana oli pettääkseen ihmisiä päättänyt jäljitellä (tulevia) kristillisiä seremonioita ja siten varasti ne.

Perulaisilla oli muinoin pyhä tilaisuus , jossa syötiin pyhitetyn lampaan verellä kostutettua ”pyhää leipää” papin julistaessa: ”Tätä leipää syödessänne muistakaa, että hänet, joka syö sen synnissä ja uskottomana, näkee isämme Aurinko, joka tulee rankaisemaan  häntä hirveällä tavalla”. Eikö tämä muistuta kristinuskon ehtoolliseen kytkettyä sanomaa…tekee sen turmiokseen ?

H.P.Blavatski kertoo pyhästä leivän ja viinin juhlasta, jonka yhteydessä vietettiin myös muinaista messis-juhlaa - suurta uhrausta elon jumalattarelle Ceres Eleusinalle

Se oli vihityille messis;  vihkimättämille missa, joka nyt on muuttunut kristilliseksi messuki eli liturgiaksi.

Palvontamuoto

Palvonnan siirtäminen Aurinko- kuu- ja muista kosmisista jumaluuksista valtaistuimiin pääenkeleihin, herruuksiin ja pyhimyksiin ei ollut lainkaan vaikeaa. varsinkin kun vanhat tähtiarvokkuudet otettiin uuteen kristilliseen kaanoniin vanhoine lähes muuttumattomine nimineen. Palvontamenot jatkuivat kansan parissa vanhaan tapaan, ja papisto uskoi toisin kuin opettivat. Siitä syntyi salaseurat, joihin kansalla ei ollut mitään pääsyä.

Kristityt jäljensivät  pakanapappien ja hierofanttien virkapuvut. Tunnettu alkukristillisen ajan suurorganisaattori, kirkkoisä Eusebius, joka ei kaihtanut minkäänlaisia keinoja uuden uskonnon luomisessa - tunnustaa suoraan tämän Konstantiinuksen elämä-kerrassa lausuen siten ehkä: -  ainoan totuuden , minkä hän on koskaan elämässään sanonut (Blavatskin arvio) - että saattaakseen kristinuskon pakanoille puoleensavetävämmäksi (Kristuksen) papit omaksuivat pakanallisissa kulteissa käytetyt ulkonaiset vaatetukset ja koristukset. H. P. Blavatski sanoo: Hän olisi voinut lisätä myös heidän rituaalinsa ja dogminsa.

Kaste

Kaste on ikivanha riitti, kauan käytössä eri uskonnoissa ennen ajanlaskuamme

Yleensä on kasteessa käytetty välineenä vettä, verta tai tulta. Muutamissa pakana-legendoissa esiintyy kertomus kyyhkysestä, joka laskeutuu alas taivaasta.

Kristityt kastoivat alkuaikoina upottamalla kastettavan Johannes Kastajan mallin mukaisesti. Vähitellen, kun kirkko vahvistui, ruvettiin heti syntymän jälkeen kauppaamaan lapsia kirkolle, ja siirryttiin kasteveden valuttamiseen pään päälle

Herran  nimeen (myöhemmin Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen). Siten sai kirkko runsaasti uusia jäseniä – aivopestäväksi - tekisi mieleni sanoa. Jotkut kristityt suuntaukset eivät vielä nykyäänkään hyväksy lapsikastetta. Protestanttinen kirkko kannattaa sitä ilmeisesti käytännön syystä, ja löytää varmasti tarvittaessa sopivan sitä puoltavan raamatunlauseen.

Pakanoilla oli ikimuistoisista ajoista ollut kasteseremoniaa riiteissään. Sitä varten oli mithran palvojat rakentaneet kappeleita kastealtaineen ympäri Rooman valtakuntaa. Kristityt hankkivat näitä kappeleita itselleen ja kastealtaita käyttöönsä kristinuskon kasvun myötä ja kastaminen uuteen uskontoon uuden jumalan nimeen jatkui niissä.

Kolminaisuus

Kristinuskon alkuvuosisadoilla ei tunnettu kolminaisuutta siinä muodossa kuin se tänään meille opetetaan. Jeesus Nasaretilainen ei puhu mitään kolminaisuudesta. Hänen sanomansa ”Minä ja Isä olemme yhtä” tarkoittanee lähinnä, että ihmisen sisin olemus (idän Atma) on sama koostumusta Itsen (Isän) kanssa.

Ei myöskään vanhassa testamentissa ole mitään kolminaisuuteen viittaava. Tämä puute on korvattu ikonikuvalla, joka esittää kolmen enkelin (alun perin miehen) vierailua Mamren lehdossa Abrahamin ja Saaran luona.

Kolminaisuusoppi on kristinuskossa vähitellen luotu eri kirkolliskokousten kautta:

Nikeassa v. 325 tuomittiin areiolaisuus (toinen kristillinen suuntaus), koska se opetti että Isä ja Poika ovat eri koostumusta.

Konstantinopolissa v. 381 areiolaisia tuomittiin lopullisesti, koska se opetti että Isä ja Poika ovat eri koostumusta ja Pyhä Henki ei kuulu samaan kastiin. (Muistutan tässä: alun perin oli kyse monoteistinen jumala)

Kirkon saldo toimenpiteen jälkeen: Isä+Poika+Pyhä Henki ovat yhtä.

Efesoksessa v. 431 tuomittiin idän ja etelän oppi, Monofysiittinen näkemys, jonka mukaan Jeesus oli vain täydellinen ihminen. Myös perisyntikäsite aiheutti lihavan riidan. N. s. koptinen kirkko samankaltaisineen erosi (erotettiin?) Bysantin kirkon jäsenyydestä, josta oli tullut virallinen kristinoppi Konstantiinuksen aikana.

Kalsedoniassa v. 451 tuomittiin käsitys, että Jeesuksella oli vai maallinen luonto. Konstantinopolissa v. 553 tuomittiin Origeneen oppi jne.

Huom. lännen kirkot siirtyivät kolminaisuusoppiin vasta 600-700 luvuilla. Tästä ei saarnatuoleista koskaan puhuta mitään.

Tämä jos mikään, todistaa, että kolminaisuusoppi kristinopissa on konstruktio, eikä alkuperäinen oppi  Kaikissa pakanauskoissa tunnetaan trimurti – käsite jossakin muodossa. Trimurti on esim. hindulaisuudessa, Shiva Vishnu ja Brahma, aine, elämä ja henki (äly).

Kun Kristinuskossa syntyi uusi jumala vanhan jumalan lisäksi löydettiin näppärästi hyvä paikka Jeesus-jumalalle nimittämällä hänet Sanaksi.  Pyhästä Hengestä tehtiin myös persoona kirkolliskokousten päätöksillä ja niin oli jumala, jossa oli kolme erillistä persoonaa syntynyt alun perin monoteistisessä uskonnossa, esikuvana väärin ymmärretty trimurti-tulkinta ja uuden kirkon vallan vahvistamiseksi.

Lopetan nyt tällä kertaa tähän ja toivon, että nämä esimerkit ja vertailut n. s. pakanaoppien meillä vallitsevan kristinuskon välillä herättäisivät meitä ajattelemaan ja käyttämään mestari Buddhan mainostamaa erottamiskykyä myös, ja varsinkin uskontoja analysoidessa. Meitä on jo noin 2000 vuotta johdettu harhaan - eikö olisi jo korkea aika herätä itse ajattelemaan?

ONKO RAAMATUN JEESUS FIKTIO VAI FAKTA?

Maailmassa on tuskin ketään, jota on tutkittu niin paljon ja josta on kirjoitettu niin paljon ja luotu myyttejä kuin kristinuskon jumalasta Jeesus Nasaretilaisesta. Tänään on olemassa noin 80.000 monografiaa Jeesuksesta, ja kuitenkaan kukaan ei tiedä hänestä juuri mitään historiallisena henkilönä. Konkreettinen Jeesus Nasaretilainen on aina vain  hämärän peitossa.

Noin puolitoista tuhatta vuotta ajanlaskumme alusta sallittiin vain sellaisia kirjoituksia, jotka vahvistivat Raamatun kuvaa Jeesuksesta ja joiden nimenomainen tarkoitus oli tukea teologien sepustuksia hänestä, vahvistaa uskovaisia uskossaan uuteen jumalaan ja myös houkutella uusia jäseniä kristinuskoon. Renessanssiin saakka kirkon käskystä hävitettiin kaikki kritiikki, joka kohdistui teologien kirjoituksiin ja väittämiin ja epäilijöitä vainottiin, kidutettiin ja mestattiin Jeesuksen nimeen. Tämän lisäksi tehtiin epäily synniksi, jotta ihmiset eivät  uskaltaisi edes ajatella ”vallassa olevien” teologien oppeja kriittisessä mielessä.

Ensimmäiset kirjoitukset, jossa historiallisen Jeesuksen olemassaolo todella kyseenalaistettiin, tulivat vasta 1700- ja 1800-luvuilla. Oppi oli kautta historian kyllä kyseenalaistettu[1][1], muttei Jeesusta historiallisena henkilönä.

Ensimmäiset epäilyt lähtivät Ranskasta, jossa antikatolilaiset Voltaire ja Holbach vaikuttivat. Myöhemmin myös Goethe liittyi Raamatun Jeesuksen  epäilijöihin. Hän epäili julkisesti myös, että Jeesus Nasaretilainen itse olisi kristinuskon perustaja. Hän väitti että Jeesuksen seuraajat ovat myöhemmin perustaneet useita jeesuslaisten lahkoja, joista myöhemmin yksi pääsi valtionuskonnoksi keisari Konstantiinus Suuren aikoihin vuonna 313, jolloin voimakkain lahko pääsi uskonnoksi muiden uskontojen joukkoon.

Vasta 1900- luvulla ruvettiin tieteen metodein tutkimaan Uutta Testamenttia, joten järjestelmällinen Jeesuksen elämän tutkimus alkoi silloin. Tutkimus jatkuu monella sektorilla vielä. Mainitun tutkimuksen aloittivat evankeliset teologit, joilla oli halu osoittaa, että katolinen kirkko on oikean kristinuskon pakanallinen väärennös ja että historiallisen Jeesuksen oppi oli toinen kuin mitä katolinen kirkko opettaa. Tutkimuksen yhteydessä tutkija Bruno Bauer sulki Raamatun Jeesuksen fiktiona pois vakavan historian tutkimuksen piiristä. Hän katsoi, että koko jeesustarina Uuden Testamentin muodossa oli liitetty Paavalin kertomuksiin[2], jotta sekä juutalaisia että kreikkalais-roomalaisia saataisiin Paavalin perustamaan uuteen uskontoon.

Kaikki tutkijat eivät luonnollisesti lähteneet Bruno Bauerin radikaalin päätelmän taakse, vaan jotkut heistä päättivät itse yrittää löytää todisteita historiallisen Raamatun Jeesuksen olemassaolosta. Näihin kuului tunnettu monikertainen tohtori, teologi, lääkäri, urkuri  ym., vuonna 1952 rauhanpalkinnon saanut nobelisti Albert Schweitzer. Hänelle tutkimuksensa lopputulos oli kivulias kirkollisen Raamatun jeesustotuuden haaksirikko. Teologina Schweitzer päätteli, että historiallista Raamatun Jeesusta ei löydy vaan ainoastaan rabbi Jeesus voi olla mahdollinen. Hän joutui vaikeuksiin kirkon kanssa, ja hän päätti mieluimmin lähteä toteuttamaan rabbi Jeesuksen käskyä laupeudesta, jonka filosofian hän  hyväksyi, kuin levittää kirkon teologina epävarmoja  totuuksia. Hän  perusti sairaalan Lambaréneen Afrikan viidakkoon ja hoiti tätä sairaalaa kuolemaansa saakka vuonna 1957. Sairaala toimii edelleen.

Kahden ensimmäisen vuosisadan kirjoituksista löytyy tuskin minkäänlaista historiallisesti totuudellista Jeesuksesta. Kirjoitukset ovat teologisia, eivätkä ole siten todistusaineistona varteenotettavia. Tiede ei kykene määrittämään tarkasti edes Jeesuksen syntymän ajankohtaa.  Raamatussa puhutaan hänen syntymästä Herodeksen aikana; Herodes hallitsi vuodesta 37 - 4 e.aa.

Raamatussa ei ole mitään tietoa Jeesuksen lapsuudesta - ainoastaan pari idästä lainattua ja muunneltua legendaa on interpoloitu (= väärennetty) ja otettu Raamattuun. Sitä vastoin on monenlaisia legendoja Buddhasta  ja Krishnasta sovitettu Jeesuksen elämään. Mitään tietoa hänen nuoruudestaan ei ole. Aikakauden historioitsijat eivät ole myöskään  häntä tunteneet, vaikka hän Raamatun mukaan teki suuria ihmeitä ja toimi näkyvästi ja julkisesti.

Jeesuksen aikalaisen, historioitsija Philo Judeuksen (n. 20-50 j.Kr), kirjoituksissa ei ole minkäänlaista mainintaa Jeesuksesta, vaikka hän kirjoitti nimenomaan kertomuksensa Pilatukselle. On mentävä toiselle vuosisadalle ennen kuin  ei-kristilliset lähteet tietävät mitään Jeesuksesta. Tacituksen  ”Annaleissa” vuodelta 118 on maininta eräästä toisuskovaisten lahkosta, jonka nimitetään kristityksi, jonka nimi liittyy johonkin Chrestos -henkilöön, joka mestattiin Pilatuksen aikana. Kävi ilmi että kertomus oli syntynyt noin 80-90 vuotta ristiinnaulitsemisen jälkeen. Lisäksi on kaikki niin sanotut historialliset todistukset tieteellisesti todettu väärennykseksi.

Plinius nuorempi (62-113 j.aa) kirjoitti keisari Trajanukselle noin 110 j.aa  joistakin kristityistä, mutta kirjoituksessa ei ole mitään mainintaa heidän lahkonsa perustajasta. Historioitsija Sueton (70 - 140 j.aa) oli keisari Hadrianuksen kansliapäällikkö. Hänellä oli luonnollisesti edellisten keisarien arkistoituja dokumentteja käytössään. Niistä käy ilmi, että keisari Claudius (41-54 j.aa) oli ajanut Roomasta joitakin juutalaisia, jotka olivat jonkun Chrestoksen vaikutuksesta aiheuttaneet levottomuuksia kaupungissa. Tämä voi todistaa, että noin v. 50 j.aa. Roomassa oli varhaiskristittyjä, oikeammin jeesuslaisia.

Joseph Ben Mathias, joka kirjoitti pseudonyymillä Flavius Josephus (37- n.100) julkaisi vuonna 93 teoksen "Juutalaisten menneisyys", joka on eräänlainen kertomus ajasta maailman luomisesta keisari Néroon saakka. Teoksen tarkoitus oli kuvata juutalaisia ei-juutalaisille. Kirjassa hän puhuu mm. Johannes Kastajasta. Jaakobin kivittämisestä kertoessaan hän mainitsee Jaakobin Kristuksen veljenä. Kahdeksannessatoista kirjeessään muinaisuudesta on melko pitkä kuvaus Jeesuksesta Kristuksena.  Kertomusta nimitetään kristinuskon kuvauksessa "Testimonium Flavianumiksi" (Flaviuksen todistus). Mutta tutkijat ovat 100-prosenttisella varmuudella todistaneet todistuksen vääräksi eli  myöhemmin kirjoitetuksi ja asiakirjoihin liitetyksi. Todetaan, että myöhäisemmällä antiikin ajalla kronikat olivat tärkeitä, ja jonkinlaisia todisteita historiallisesta Jeesuksesta 3 oli pakko sijoittaa johonkin. Samassa kertomuksessa on maininta, "Jeesuksen luonto ei ollut vain inhimillinen, mikä on myöhemmän ajan tulkintaa, ja " Origenes ei uskonut Jeesukseen Kristuksena", vaikka kirkkoisä Ortigenes ei ollut vielä edes syntynyt. Tämä  on jo riittävä todiste siitä, että kirkko on myöhemmin ”interpoloinut” Flaviuksen kirjoitukset.

Yhä useammin tutkimuksissa käy ilmi, että kristillisten kirjoitusten "toimitus" alkoi jo toisella vuosisadalla muuntaa olemassa olevia kirjoituksia määrätynlaisen näkemyksen mukaiseksi. Nykytekniikalla voidaan helposti todeta "korjaukset", jotka kaikki tähtäsivät uuden propagandan levittämiseen ja opin "oikeaksi". todistamiseen.

Justus Tiberialainen, eräs juutalainen Jeesuksen aikainen kirjoittaja, laati Kapernaumissa, missä Jeesus usein Raamatun mukaan oleili, kronikan Mooseksen ajasta niihin päiviin saakka. Hän ei mainitse sanallakaa Jeesusta, joten Jeesus ei ollut tärkeä - tai oliko edes olemassakaan.

Havaitsemme yllä sanotusta, että historiallisia todistuksia Raamatun Jeesuksesta ei ole olemassa. Näin ollen Uusi Testamentti on seuraava tutkimuskohteemme.

Uuden Testamentin tärkeimmät kirjoitukset Jeesusta koskevassa tutkimuksessa ovat evankeliumit Matteus, Markus, Luukas ja Johannes. Nämä ovat yhteen sovitettu valikoima erilaisista alkuvuosisadan kristillisistä  kirjoituksista, joita oli silloin olemassa määrältään aika paljon johtuen siitä, että oppi oli varhain hajonnut noin kahteenkymmeneen keskenään eripuraiseen lahkoon. Jotta jonkinlainen kirjallinen kaanon säilyisi, piti niin sanotut apokryfiset kirjoitukset seuloa pois ja hävittää sekä yhtenäistää jäljelle jäävät kirjoitukset samaa "totuutta" kuvaavaksi kokonaisuudeksi. Ensimmäinen tämänkaltainen yritys tapahtui vuonna 110 j. Kr., kun "apostolinen isä" Papias Hieropolilainen ryhtyi toimeen, mutta hänen oli lopetettava työnsä eri lahkojen vastustuksen vuoksi. Myös ensimmäinen yritys syyrian- ja kreikankielillä "Diatesseron" (Neljän kautta), piispa Tatianin noin v. 170 j.Kr. tekemä kokoelma, jäi epäviralliseksi. Vasta toisen vuosisadan lopulla piispa Irenéus Lyonilainen onnistui kanonisoimaan vielä tänään Raamatussa olevat ”siistityt” evankeliumit. Ireneus väitti uusien evankeliumien olevan peräisin joistakin vanhimmista samankaltaisista, mutta sellaisia ei ole koskaan löytyny 4.

Evankeliumien iästä tiede on todistanut, että Markuksen evankeliumi on noin vuodelta 70 j.aa. eli noin 20 vuotta vanhempi kuin Matteuksen ja Luukkaan evankeliumit. Johanneksen evankeliumi on luotu toisen vuosisadan alussa. Jeesuksen ristiinnaulitsemisen ja evankeliumien välillä on ainakin 2 sukupolvea (Siihen aikaan oli keski-ikä noin 30-35 vuotta).

Matteuksen ja Luukkaan evankeliumit perustuvat pääosin Markuksen evankeliumiin, mutta Matteus on lisännyt omaansa joitakin omia kertomuksia, esimerkiksi kertomuksen Jeesuksen vangitsemisesta, Pilatuksen vaimon unesta Jeesuksesta sekä juutalaisten kauheasta kohtalosta, joka perustui huudahdukseen "Tulkoon hänen verensä meidän ja meidän lastemme päälle". Vain Matteuksen evankeliumissa on mainita ristiinnaulitsemisen yhteydessä tapahtuneesta maanjäristyksestä ym. ja ne ovat kaikki tieteen, jopa eksegeettien mukaan, ei-historiallisia kertomuksia. Lisäksi Matteuksen- ja Luukkaan evankeliumit sisältävät kokoelman Jeesuksen sanontoja, joita Markuksen evankeliumi ei tunne mutta joita Matteus ja Luukas siteeraavat suunnilleen samanlaisina.  Nämä tekstit muodostavat kielilähteen tunnetulle Q-tutkimukselle, jolla on pyritty löytämään Jeesuksen autenttisia sanomisia Uudesta Testamentista. Tulos on, että noin 2 % voisi olla näitä. Loppu eli 98% on lainatavaraa pääasiallisesti terravadabuddhalaisuudesta.

Tiede on kuitenkin päässyt niin pitkälle tutkimuksissaan, että päinvastainen todistusvelvollisuus on nyt uskovaisilla. Tämä on valitettava asia tosiuskovaisia ajatellen, mutta jos ihminen pyrkii totuudellisuuteen on tällaisia asioita myös kestettävä.

Evankeliumeista löytyy myös toisenlaisia muokkailun aspekteja. Matteuksen evankeliumi yrittää tavallaan vahvistaa Mooseksen uskoa ja kertoa profeettojen julistamasta messiaasta. Luukas suuntautuu enemmän kreikkalaisiin ja roomalaisiin ja kuvaa - ei vain kansallista messiasta (voideltua) vaan maailmanpelastajaa. Luukkaan evankeliumissa ei ole myöskään aukotonta elämäkertaa Jeesuksesta. Johanneksen evankeliumi on nuorin ja sisällöltään toista maata kuin ne muut evankeliumit. Se on Ireneuksen mukaan Jeesuksen lempiapostolin Johanneksen kirjoittama, mutta tämä ei pitäne paikkaansa, koska väittämä perustuu ”traditioon” eli legendaan. Jeesuksen lempilapsi Johannes Sebedeuksen poika halutaan mielellään sekoittaa Johanneksen evankeliumin kirjoittajaan, mikä siis ei ole totta vaan keino nostaa kyseessä olevan evankeliumin auktoriteettia. Lisäksi annaaleissa kerrotaan, että Sebedeuksen poika kirjoitti evankeliuminsa vanhoilla päivillään kertovat. Totuus on kuitenkin, ettei kukaan tiedä varmuudella evankeliumien kirjoittajista mitään.

Johanneksen evankeliumi poikkeaa kuitenkin paljossa muista evankeliumeista tavalla, joka osoittaa, että kirjoittajalla on ollut syvempää tietoa Jeesuksen opista kuin muiden evankeliumien kirjoittajilla. Uskottavin selitys evankeliumien kirjoittajista lienee, että evankeliumit ovat  pääasiallisesti jonkin ”elimen” editoinnin  työtä, vaikka niille on annettu meidän tuntemamme nimet

Paavalin kirjeet ovat vanhempia kuin evankeliumit. Ne ovat vanhimmat ”dokumentit”, missä Jeesuksesta puhutaan. Valitettavaa on, että kirkko päästyään yksinvaltaan on turmellut lähteet luomalla omia Paavalin kirjoituksia kokonaan ja osittain väärennettynä 6. Mainittakoon tässä  yhteydessä kirjeet erityisesti Timoteukselle, Titukselle ja Hebrealaisille. Kiistanalaisia ovat kirjeet Efesolaisille, Kolossealaisille ja toinen Tessalonialaiskirje. Teologi Eduard Grimm kirjoittaa tästä: "Vaikka tämä oppi olisi kuinka syvällä kristittyjen sieluissa, niin Jeesus ei ole opista mitään tiennyt". Uskonnonhistorioitsija Wilhelm Nestle kirjoittaa: "Kristinusko on Paavalin perustama uskonto, johon Jeesuksen evankeliumin tilalle on laitettu evankeliumi Jeesuksesta - uskonto, joka tunnetaan paremmin paavalilaisuutena (paulinismuksena). Uuden Testamentin tutkija Ernst Käseman sanoo: "Historiallisesta Jeesuksesta lähtöisin ovat todennäköisesti vain muutamat Vuorisaarnan tekstit, jotka täsmäävät ylimalkaisesti arvioituna myös farisealaisten käsityksiin hyvästä." Vuorisaarnan julistukset löytyvät eri yhteyksissä  vedalaisuudesta, taolaisuudesta, kiinalaisista teksteistä ja myös buddhalaisuudesta. "Isä meidän rukous" on noin 1200 vuotta ennen Jeesusta hakattu egyptiläisen hautaholvin oven yläpuolelle. Teologi Rudolf Bultmann sanoo, että "Uuteen Testamentista ei jää mitään jäljelle historiallisesta Jeesus Nasaretilaisesta". Hän jopa kieltää historiallisen Jeesuksen.

Aikaisempien jeesuskannattajien kirjoituksista - gnostilaisten, areiolaisten, nestorialaisten, manikealaisten ja muiden vainottujen 7 parista - löytyy todennäköisesti vähiten vääristynyttä Jeesuksen oppia. (tähän viittaa tällä vuosisadalla löydetty Tuomaan evankeliumi). Kahden tuhannen vuoden aikana on valtakirkko näitä ”vääräoppisia” vastustanut, vainonnut ja tappanut, ja se on jääräpäisesti pitänyt kiinni ”Paavalin kristinuskosta” sellaisena kuin kirkko itse on sen tekstejä muokannut ja muunnellut. Saksalaiset tutkijat sanovat kirjassa Esoterische  Christentum, että aito Paavalin oppi eteni salaseuroissa ja myöhemmissä munkkikunnissa. Väärennetty Paavalin oppi eteni uudessa kirkkoinstituutiossa katolisena (oikeaoppisena) kristinuskona.

Mainitut tosiasiat panevat ajattelevan ihmisen pohtimaan ennestään itsestään selviä asioita perityssä kristinuskossaan. Toisissa ihmisissä uusi tieto herättää vihaa; toisissa pelkoa. Tämä on psykologinen fakta. Ei uskalleta ajatella omilla aivoilla, tai sitten ollaan lapsesta saakka niin perusteellisesti aivopestyjä, ettei kerta kaikkiaan osata ajatella uskonasioita itsenäisesti. Mieluimmin jatketaan elämistä valheessa, pääsee helpommalla eikä tarvitse vaivata päätä.

Nyt siirryn tarkastelemaan kristinuskon yksityiskohtia, dogmeja ja käsitteitä, joilla meitä on ruokittu kehdosta saakka. Yritän kuvata miten ne ovat syntyneet ja miten niitä on päätetty kansalle selittää.

Katsotaan ensiksi miten Jeesus Nasaretilaisesta tuli toinen jumala monoteistiseen uskontoon.

Jeesus Nasaretilainen ei ollut jumala eläessään. Hän lienee ollut mestari tai rabbi, jolla oli opetuslapsia. Mutta hänen kuolemansa jälkeen levitetty Paavalin ajatus "Totisesti hän oli Jumalan poika" alkoi itää hänen seuraajien mielessä. Itse Jeesus oli loppuaikanaan - ilmeisesti jonkinlaisten harhojen vallassa (Scorseese)  sanonut pian palaavansa ja opetuslapset odottivat Raamatun mukaan hänen pikaista paluutaan 8, mutta sitä ei tapahtunut. Sitten alkoivat jeesuslaiset muodostaa pieniä ryhmäkuntia, jotka odottivat Jeesuksen paluuta ja joista sitten vähitellen tuli uuden eskatologisen opin levittäjiä ja erilaisia lahkoja.

Raamatun kertomusten mukaan Jeesuksen ruumis häipyi haudasta. Raamatun mukaan enkeli tai valkoiseen pukeutunut mies selitti, että "Jeesus on ylösnoussut" 9. Huhu lähti liikkeelle: ”Hän oli ylösnoussut!” Koko Raamatun kertomus tapahtumasta on kuitenkin tieteen mukaan evankeliumiin myöhemmin lisätty teksti. Raamatun joissakin vanhoissa käännöksissä on Jeesuksen kuoleman jälkeinen tarina Markuksen evankeliumissa luvun 16: 9 - 20  pantu pieniin sulkuihin (joissakin raamatunkäännöksissä). Miksi? Koska se on tarua! Sitä paitsi ainoastaan tämä yksi evankeliumi Raamatussa kertoo niin suuresta asiasta, vaikka se kristinuskon mukaan on sen tärkein tapahtuma. Hämmästyttävää ja harhaanjohtavaa on, että uusimmista Raamatuista on sulku tai hakasulku poistettu - ettei totuus paljastuisi!

Jeesuksen väitetyn kuoleman aikoihin vallitsi Palestiinassa uskontojen sekamelska.

Oli synkretismin aika, jolloin palvottiin sekaisin egyptiläisten, intialaisten, kreikkalaisten ja roomalaisten jumalia. Buddhalaiset aatteet olivat sinne jo levinneet. Uusplatonilaisuus oli filosofikouluissa kokenut uuden nousun ja juutalaisten oma Jahve-uskonto eli myös voimakkaana, vaikkakin erilaisissa lahkoissa kaiken keskellä.

Unohdamme helposti, että Jeesus ei ollut kristitty; hän oli juutalainen. Jeesuksella oli juutalaisten mielestä omaperäinen virheellinen ajattelu, ja hän oli yhteiskuntarauhalle vaarallinen. Tämän vuoksi juutalaiset papit vaativat hänen kuolemaansa. He onnistuivat - Jeesus kärsi kuolemansa todennäköisesti enemmän  poliittisesta syystä kuin vääräoppisuuden vuoksi. 

Saulus, josta noin 15-20 vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen tuli kristitty Paulus (Paavali), oivalsi tilaisuutensa tulleen. Hän alkoi pari vuotta ”valaistumiskokemuksensa” jälkeen julistaa uutta uskontoa, johon  Jeesuksen - tulevan Jumalan -  ristinkuolema oli systeemiin kuuluva  tärkeä osa. Kaikilla muillakin alueella toimivilla uskonnoilla oli ylösnoussut jumala. Selitettiin, että Jumala vaati veriuhrin epäonnistuneen ihmisen hyväksymisen ehtona ja koska tämä uhri koski koko ihmiskuntaa, piti uhri olla arvokas - itse Jumalan Poika, joka oli varta vasten neitseellisesti synnytetty ja ennalta määrätty tapettavaksi (julma/rakastava jumala!). Mutta koska Jumala Jeesus - hänestä tuli sellainen Paavalin opissa - ei tietenkään voinut oikeasti kuolla, lainattiin vanhojen mysteereiden filosofiaa ihmisen kuvaannollisesta aineeseen ristiinnaulitsemisesta ja ylösnousemuksesta valaistuneisuuteen Jeesuksen tarinan selitykseksi ja jumalaksi tulon kuvaamiseksi.

Ihmeellinen muutos tai  metamorfoosi selitettiin lainaamalla logos- käsitettä vanhasta kreikkalaisesta filosofiasta. Logos oli siinä Sana - intialaisen uskonnon AUM - jonka kautta ja avulla maailma luotiin. Tapettu Jeesus Nasaretilainen selitettiin nyt Sanaksi, "joka aina oli ollut jumalan tykönä", ja lisättiin, ..."ja joka tuli lihaksi". Koska Jeesus Nasaretilainen oli ihminen, piti hänet jollakin tavalla muuntaa jumalaksi. Mainitulla tulkinnalla ratkaistiin Jeesuksen paikka jumalana - ainoan jumalan rinnalla. Ainoa ongelma oli, että nyt oli alun perin monoteistisessa uskonnossa peräti kaksi jumalaa. Tästä ristiriidasta  kehkeytyi vähitellen vuosisatojen kiistely Jeesuksen luonnosta, joka myöhemmin jakoi kirkon kahtia (vuonna 451). Kolminaisuusopista oli tullut lopullinen dogmi sen jälkeen, kun Pyhä Henki oli Konstantinopolin kirkolliskokouksessa vuonna 381 myös julistettu persoonaksi ja jumaluudeksi - monoteistisessä (yksijumalaisessa) uskonnossa. Muihin läntisiin maihin Pyhä Henki tuli persoonaksi vasta 600-700-luvulla.

Katsokaamme hieman tarkemmin kolminaisuusopin esivaiheita

Kolminaisuusopista ei puhuta Raamatussa mitään, ei myöskään Vanhassa Testamentissa. Kirkko on myöhemmin yrittänyt kuvata Mamren tammistossa Abrahamin ja Saaran luona vierailleita miehiä (myöhemmin enkeleiksi selitetty), kolminaiseksi jumalaksi, joka esiintyi kolmena persoonana ja kertoi, että Saara tulee  raskaaksi, vaikka Saara oli jo 100–vuotias.

 Tieteellinen Raamatuntutkimus on osoittanut, että kristinuskon kolminaisuusoppi on muunnelma muinais-Egyptin Isis, Horus, Osiris -yhdistelmästä, joka vuorostaan on peräisin Persiasta ja Intiasta. Kolminaisuusoppi tuli Intian trimurtikäsitteestä, joka selittää olemassaolon aineeksi, elämäksi ja hengeksi (älyksi) 10. Intialaisessa filosofiassa puhutaan Brahmasta, Vishnusta ja Shivasta samassa merkityksessä.

Egyptin opissa on Isis äitiaspekti (Marian esikuva), Horus on Poika (Jeesuksen esikuva) ja Osiris on Isä eli Isä Jumalan aspekti kristinuskossa. Horus toimii Egyptin vanhan uskomuksen mukaan kuten Jeesuskin, taivaaseen pyrkijöiden asianajajana, puolestapuhujana kuoleman jälkeen oman isänsä edessä.

Kristinuskon kolminaisuusoppi syntyi siis monen kirkolliskokouksen ja riidan tuloksena. Nikeassa v. 325 tuomittiin areiolaisuus, jossa sanottiin että Isä ja Poika ovat yhtä, mutta Pyhä Henki ei kuulu heihin. Lopputulos Isä ja Poika ovat yhtä. Konstantinopolin kokouksessa 381 todettiin että kaikki kolme kuuluvat yhteen eli Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat yhtä.  Vuonna 431 erotettiin monofysiittinen kirkko, idän kirkko, koska se oli eri mieltä Jeesuksen luonnosta - jumalallinen vai inhimillinen. Vuonna 451 tuomittiin "väärinkäsitys", että Jeesuksella oli vain maallinen luonto. Vuonna 680 tuomittiin se "väärinkäsitys", että Jeesuksella oli vain jumalallinen luonto jne. Lännen kirkot omaksuivat kolminaisuusopin vasta 600-700 -luvulla. Maailmassa on eri uskonnoissa ainakin parikymmentä kolminaisuuden vastaavuuksia, joka ilmentää, että käsite on ikivanha ”pakanaoppi”.  

Neitsyt Maria, Jeesuksen äiti kuvataan kristinopissa ikuiseksi neitseeksi. Tiedämme, että hän on sekä idän että lännen kirkoissa Pyhä Neitsyt ja Taivaan Kuningatar, eräänlainen jumalatar. Luterilaisuudessa ollaan hänestä eri mieltä, mutta luterilaisuus on meillä hieman yliarvostettu  lahko suuremmasta kirkosta. Voidaan oikeutetusti kysyä mistä moinen ylikunnioitus Jeesuksen äidille? Opettiko Jeesus sellaista? Ei varmasti! Olisiko syy feministiaspektin puute kristinuskossa?

Kun mennään oikein kauas taaksepäin huomataan, että ihmiskunta on alkuaikoina palvonut aurinkoa jumalana – aivan oikeutetusti kaiken ylläpitäjänä. Tiedämme myös, taivaalla on tähtikuvioita – zodiakki - 12 eläinradan ikivanhat kuviot tai tähtimerkit. kevätpiste liikkuu määrätyssä tähtikuviossa runsaasti 2000 vuotta. Jeesuksen aikana kevättasaus on voinut olla kalojen merkissä. Runsaasti 2000 vuotta ennen Jeesusta se oli oinaan merkissä. Silloin oli oinaan kausi. Noin 2000 vuotta sitä ennen oli kevättasaus  härän merkissä. Silloin oli härkäkausi ja härkäkultti, josta on muistona Egyptin härkähaudat härkäsarkofageineen ja Kreikassa minotauruskultti. Vähitellen loppui kalojen kausi ja vesimiehen kausi, uusi kausi –”henkisyyden kausi” -  alkoi. Tämä on ikivanhaa nykytieteen halveksimaa astrologiaa, jolla kuitenkin on ollut suuri merkitys ihmisen henkisessä ajattelussa.

Kun siirrymme ajassa taaksepäin noin 10000 vuotta oli kevätpiste neitsyeen tähtikuviossa ja jumalan poika,  (aurinko) syntyi siis neitseestä. Tässä on alku – tai eräs selitys- kertomukseen jumalan neitseellisesty syntymisestä, ja ajatus on erilaisina  versioina löydettävissä kaikissa uskonnoissa. Tertullianus, syntynyt noin 160 j,Kr., kieltää Matian neitseyden synnytyksen aikana ja synnytyksen jälkeen” , kuten virallinen sanonta kuuluu, osoittamalla että Jeesuksella oli veljiä ja siskoja. Katolinen kirkko, kuin myös ortodoksinen kirkko, opettavat kuitenkin edelleen tätä oppia.

Kaikissa uskonnoissa on myös havaittavissa jonkinlaista fyysisen isän väheksymistä. Eihän fyysinen isä voi jumalaa siittää. Raamatussa olevat Jeesuksen molemmat toisistaan poikkeavat sukutaulut loppuvat kuitenkin Josefiin, vaikka hänellä kristinuskon mukaan ei ole isyyden kanssa mitään tekemistä. Tällaiset asiat panevat epäilemään opetuksen totuudellisuutta.

Egyptin uskonnon Isis tuli raskaaksi salamasta (jumalan tulesta) ja  pieni valkoinen elefantti hedelmöitti Buddhan äidin Maajaan (=harha) kyljestä. Kreikkalaisessa tarustossa on vastaavanlaisia tapahtumia jne., joten Marian neitseellinen raskaaksi tuleminen ja neitsyenä pysyminen pohjautuu vanhempiin samankaltaisiin uskomuksiin ja taruihin. 

On vielä eräs huomioitava seikka. Kristinusko on alun perin patriarkaalinen uskonto, joka on peräisin myöhemmästä juutalaisuudesta. Uskonnolta puuttuu siis  feminiininen aspekti. Muissa uskonnoissa se on. Esimerkiksi kaikilla Intian merkittävimmillä jumalilla on vaimo - shakti.  Kauan sitten oli Jahvellakin vaimo. Tällainen lahko toimi silloin Niilin Elefantiinesaarella Ylä-Egyptissä. Mutta se oli verraten pieni lahko, joka sammui vähitellen pois.

Pyhä Henki on joissakin kristinuskon tulkinnoissa kuvattu myös naishahmoisena - Sofiana. Ikonitaiteessa on tulkintaa osoittavia ikoneja.

Bysanttilaisessa ja katolisessa tulkinnoissa Maria on kohotettu melkein jumalankaltaiseksi taivaan kuningattareksi, kaikkien pyhimysten pyhimykseksi ym. Hänet kuvataankin usein ikoneissa kruunu päässä ja loistaviin asuihin puettuna. Viimeisen tiedon mukaan Maria on joissakin katolisissa piireissä julistettu jumalan rinnalla olevaksi jumaluudeksi.

Raamatun ennustus, että ”neitsyt (alma - nuori nainen ja  betulah – tyttö, riippuen käännöksestä) tulee raskaaksi ja synnyttää pojan…” , on myöhempää tulkintaa eli Raamatun editoijien toimituksellista muunnelmaa. Oikea Raamatun käännös mainitusta kohdasta Vanhassa Testamentissa on "Nuori nainen tulee raskaaksi ja synnyttää pojan..." jne. Tässä yhteydessä on vielä syytä huomauttaa, että Raamatussa on yli parisataa (211) kohtaa, jotka teologien mukaan kertovat tulevasta messiaasta, joksi Jeesus myöhemmin selitettiin. Tieteellinen tutkimus on osoittanut, että mainitut kohdat yleensä liittyvät aivan toisenlaisiin  senaikaisiin lähitapahtumiin, mutta niitä on retusoitu  (”interpoloitu”) viittaamaan Jeesukseen.

Tarinan yhteydessä voidaan vielä muistaa, että kirkolliskokouksessa vuonna 381 päätettiin lopullisesti Marian asemasta jumalallisessa hierarkiassa ja hänelle luotiin jopa verbaalinen määritelmä ulkonäöstä. Tämän ortodoksit ja ikonimaalarit tietävät.

Armokäsite oli kristinuskon alkuaikoina kauan riidanalainen käsite. Eihän vanha testamentti puhu sellaisesta armosta, joka tulisi kirkon kautta. Asiasta riideltiin vuosisatoja, kunnes  kirkkoisä Augustinus 400-luvulla keksi perisynnin. Ilman perisyntiä olisi kristinuskossa Jeesuksen kuolema ollut turha, ja kirkolla ei olisi ollut mitään tehtävää anteeksiannon jakajana - välillä jopa aneen myyjänä.  Annettiinhan Pietarille – ”kirkon perustajalle”, joka tradition mukaan on haudattu Roomaan, vaikka hän tieteellisen tutkimuksen mukaan ei ole käynytkään Roomassa -  taivaan  valtakunnan avaimet määrättyine oikeuksineen, joka suksessiossa saman opin mukaan on periytynyt piispoille ja edelleen ehkä papeille. Joitakin Pietarin luita on kirkon mukaan vielä tänään Pietarin kirkossa, mutta mitään tieteellistä vahvistusta niiden aitoudesta ei ole. Olen nähnyt Tuomaan luut Madrasissa tuomaskristittyjen pääkirkossa ja monen muun pyhimyksen luut muualla, kuin myös Jeesuksen ristinpalasia ja jopa Marian vaatepalasia Heinäveden Valamossa. Tällaisten esineiden sanotaan olevan ”traditioon perustuvaa totuutta”, mikä merkitsee selväkielellä, että ne ovat väärennöksiä.

Kristinusko on ainoa uskonto, jossa lapset syntyvät saastaisina ja tarvitsevat mahdollisemman pian kasteen tullakseen jumalalle kelvollisiksi. Vakiintunut uskomus on, että, ellei lasta ehdi kastaa oikeasti tai  antaa hätäkaste, menee lapsi suoraan kadotukseen. Alussa oli vain piispoilla oikeus kastaa. Sitten saivat presbyteerit ja diakonit kastamisoikeudet. Lopuksi saivat myös maallikot oikeuden hätäkastaa. Tällainen näkemys oli jo Tertullianuksella toisella vuosisadalla. Nykyään on eri kristinuskon lahkoissa erilaiset näkemykset lapsikasteesta. Kasteesta tuli kuitenkin kristinuskossa sakramentti.

Mainitsemani Tertullianus oli mielenkiintoinen, eloisa ja puuhakas apologeetta, siviiliammatiltaan asianajaja, ja kirkkoisä (vaikka hän myöhemmin erosi jeesuslaisten pääryhmästä). Hän saneli runsaasti kristittyjen käyttäytymismääräyksiä. Hänen mukaansa: "Ainoa Eevan tyttärille sopiva puku on katumuspuku. Koristukset ja kaunistusaineet ovat alkuisin paholaisesta. Vain portot kulkevat koristeltuina". Hän jatkaa: ”Teatteri on ennen muuta Venuksen, rakkauden jumalattaren temppeli". Kaupanteosta sanoo kirkkoisä: "Kauppa perustuu rahanhimoon ja valheeseen. Tieteellinen tutkimus on vaarallista. Filosofi on kunnian orja  Tertullianus kysyy: ”Mitä tekemistä on Ateenalla (filosofian keskus) Jerusalemin (henkisyyden keskus) kanssa?”  Sokrates oli Tertullianuksen mielestä "nuorison turmelija puhumattakaan Aristoteles-parasta", josta tuli myöhemmin kirkon tukipylväs: "Kuoleman jälkeen sielu joutuu puhdistettavaksi. Vain marttyyrit säästyvät tästä". Tällainen oli siis oikean kristityn elämä toisella vuosisadalla. Voidaan ihmetellen kysyä, miten tätä kaikkea voidaan istuttaa  Jeesuksen oppiin?

Siirrytään vielä ehtoollissakramenttiin. Me tiedämme kaikki, että kirkossa jaetaan ehtoollista. Käytännössä tämä on viiniä ja leipää, mutta asiaan kuuluvaa mystiikkaa on, että väitetään aineet muuttuvan joko symbolisesti tai kirjaimellisesti - riippuen uskonlahkosta - Jeesuksen vereksi ja lihaksi.

Katsokaamme mistä ehtoolliskäsite on alun perin peräisin. Uskontotieteen professori Salomon Reinach on kirjassaan "Yleinen uskonnonhistoria" väittänyt, että eläimet tavallisesti välttävät syömästä lajitoveriaan. Ihmisellä on alun perin samanlainen käyttäytyminen, mutta sitten tuli uskonto kuvaan. Ihminen alkoi tavallaan kunnioittaa toteemeja, jotka tavallisimmin olivat pyhiä ”jumaleläimiä”. Vähitellen ruvettiin kuvittelemaan, että  kun totemieläintä syödään saadaan totemieläimen ominaisuuksia ja suoja pahaa vastaan vahvistuu syömisrituaalin myötä. Näin syntyi rituaalitappaminen ja toteemieläinten syönti. Toteemi oli käytännössä jonkun jumalan symboli. Toteemieläimen syömisestä kehittyi vähitellen erityisiä juhlatilaisuuksia (vrt. karhunpeijaiset suomalaisten kansojen parissa). Reinach sanoo: "Saanemme otaksua, että ehtoollisen nauttiminen, jota harrastettiin keskiajalla ja harrastetaan vielä tänäänkin, on jäännös tästä vanhasta taikauskosta - itsensä pyhittäminen syömällä jumalallista olentoa." Samassa teoksessa13 Reinach sanoo juutalaisten pyhän kalan syömisestä samaa. Tapa on vielä riittinä vanhoillisessa juutalaisuudessa. Kristusta nimitettiin myös kalaksi eräässä 180-luvulta peräsin olevassa kirjoituksessa ja kalasymboliikkaa näkyy vielä kirkoissa. Kirkko on laiva, Jeesus ja apostolit ovat ihmisten kalastajia. Todellinen tausta kalasymboliin lienee, että Jeesus syntyi kalojen merkissä. Muitakin tulkintoja on olemassa.

Tunnettu amerikkalainen teosofinen filosofi ja kirjailija Joy Mills, sanoo rituaalimurhasta: "Uhrina on jumalallinen ihminen14. Tästä kehittyi aluksi syntipukkikäsite, uhri , jonka päälle kuormattiin rituaalisesti omat synnit. Sen jälkeen uhrieläin uhrattiin kuolemalle ”ajamalla se autiomaahan villipetojen raadeltavaksi". Ajatus siirtyi vähitellen jumalanpoikaan.

Karhu oli pyhä eläin (karhujumala) muinaissuomalaisilla kansoilla. Karhuun suhtauduttiin suurella kunnioituksella, pyydettiin jopa karhujumalalta anteeksi sen kaatamista. Kaadon jälkeen rituaalisyötiin karhun lihaa ja juotiin sen verta se omasta kallosta siinä uskossa, että karhun voimat rituaalissa siirtyvät nauttijalle. Siis jumalan tappamisen  yhteydessä oli syötävä sen lihaa ja juotava sen verta saadakseen tapetun jumalolion ominaisuudet itselleen.

Ehtoollisen väitetty perustamistilaisuus tapahtui kristinopin mukaan opetuslasten parissa Jerusalemissa ennen Jeesuksen vangitsemista. Jos tarkasti lukee Raamattunsa huomaa, että ateria oli alun perin juutalaisten perinteinen muistoateria. Raamattuun lisätyt sanat ”Tämä on minun lihani, tämä on minun vereni” jne. on eksegeettien mukaan myöhemmän kirkon lisäys Raamattuun. Muistoateria jatkui kauan tapana alkukristinuskossa ja sen sisällöstä ja tarkoituksesta oltiin monta  eri mieltä, kunnes paavi Innocentius III vuonna 1215 ajoi  kirkolliskokouksessa läpi "transsubstatio-oppinsa", joka merkitsi että ehtoollistapahtumassa muuntuu leipä ja viini konkreettiseksi Jeesuksen lihaksi ja vereksi. Voiko selvemmin nähdä, että koko tapahtuma on vanha pakanallinen tapa siirtää jumalan  pyhyyttä ja voimaa ihmisiin? Tästä rituaalista on kirkko tehnyt ehtoollissakramenttinsa. Rituaalin toimittaminen kuolevalle takaa opin mukaan, paitsi syntien anteeksisaamisen, myös ikuisen elämän, mutta vain jos uskoo - kirkon oppiin.

Jos Raamatun Jeesuksen sanomaa verrataan kirkon oppiin huomaa, että kirkon oppi yhä enemmän loittonee  mestarinsa opista. Tämä johtunee osittain siitä, että 300 -500 -luvuilla (Konstantinus Suuren jälkeen) kirkko maallisena instituutiona kehitti yhä enemmän omia tulkintoja poiketen toisen vuosisadan ”viisaitten” opeista; näillä tarkoitan Klemens Aleksandrialaista ja kirkkoisä Origenesta. Nämä kaksi ovat ajanlaskumme alkuvuosisatoina luoneet lähes kaikki mitä on kristinuskossa järkevää ja käyttökelpoista, johtuen siitä, että he olivat molemmat alunperin uuspalatonilaisia. Esimerkiksi Origeneen oppi oli kirkon pääasiallinen virallinen oppi satoja vuosia Origeneen jälkeen, ja Paavalin alkuperäinen tulkinta soveltui hyvin Origeneen oppiin,  siihen saakka kunnes Paavalin oppi virallistetun kirkon vaikutuksesta väärennettiin.

Konstantinopolin kirkolliskokouksessa vuonna 553 Origeneen tulkintaa vastaan julistettiin yli 15 anateemaa eli pannaanjulistusta. Origenes oli siis ollut kirkon eturivin auktoriteetti noin 300 vuotta. 

Tämä  oli kuolinisku myös Johanneksen evankeliumin esoteeriselle tulkinnalle ja uuspalatonilaisuuden oppien soveltamiselle kirkon oppiin, josta jo silloin oli kehittynyt kokonaan toinen oppi kuin alkuperäinen Jeesuksen oppi.

Tri Annie Besantin kirjassa "Kristinuskon salainen puoli"  sanotaan, että Raamatun Jeesus on yhdistelmä essealaisten Mestaria, noin 100 vuotta ennen aa., Jeesus Ben Jeesus Ben Pandiraa (JbP = roomalaisen sotilaan poika noin 100 vuotta ennen Jeesus Nasaretilaista), ja mahdollisesti Jeesus Ben Josefia (Josefin poika) sekä ikivanhaa Chrestos-käsitettä (jumalkipinä - monadi). Kun kipinä syttyy - alkaa ihmisessä hehkua - syntyy Kristus ihmisessä. Tämä on myös teosofinen näkökanta asiasta, vaikka teosofiassa puhutaan monadista ja sen heräämisestä.

 Yllä kuvatusta havaitsemme, että varsinainen Jeesuksen oppi muuttui hyvin varhaisessa vaiheessa joksikin muuksi kuin mitä se alun perin oli ollut. Raamatun editoinnilla eli ”korjaamisella” sellaiseksi kuin se tänään on, löytyy oma hämärä historiansa. Jokainen voi vertaamalla jotakin vanhempaa Raamattua uuteen Raamattuun itse todeta, kuinka uudessa Raamatussa sananmuoto on korjailtu niin, että vanhan Raamatun tekstin merkitys on muuttunut yhä enemmän kirkon oppia tukevaksi. Eksegeetit, papit, jotka tutkivat Raamatun tekstejä tieteen ja historian valossa, tulevat usein poikkeaviin käsityksiin vallitsevan uskon kanssa. Fundamentalistien  piirissä suorastaan vihataan eksegeettejä ja kieltäydytään kerta kaikkiaan tunnustamasta heidän tutkimustuloksiaan ja auktoriteettiaan. Tällainen käyttäytyminen vahvistaa tieteen parissa vallitsevaa käsitystä, että Raamatun glorifioitu Jeesus Kristus on fiktio.

Teosofian mukaan evankeliumit kokonaisuudessaan ovat terapeuttien (eräänlainen buddhalaissukuinen kristillinen lahko) varta vasten laatima allegorinen kuvaus ihmisen matkasta aineessa, kuolemisesta aineesta sekä ylösnousemuksesta valaistumiseen. Tämä käy yhteen vanhojen mysteerioppien kanssa, ja samaa tulkintaa kannattivat myös alkuajan lukuisat suunnat, areolaiset, gnostikot jne. Valtaan päässyt emäkirkko alkoi myöhemmin vainota näitä ”lahkolaisia” kilpailijoina ja se hävitti fyysisesti eli tappoi oppien edustajat lähes sukupuuttoon oman suuntansa voiton vahvistamiseksi ja yksinvallan saavuttamiseksi.

Mikäli vielä on epävarmuutta siitä onko Raamatun Jeesus fiktio vai fakta, viittaan pariin auktoriteettiin.

Ensimmäinen on jo kirjoituksessa kerran mainittu Albert Schweitzer. Kirjassa Lambarénen lääkäri, sivulla 120, AS puhuu uudesta kirjastaan Jumalan valtakunnasta näin:

      Teemana on, että kristikunta on harhautunut Kristuksesta. Kristinusko on rakentanut taidokkaan opin, mutta se ei ole täydelleen käsittänyt, että Jeesuksen tehtävänä oli tehdä jokainen ihminen kykeneväksi löytämään Jumalan valtakunnan itsestään. Jeesus halusi valmistaa ihmistä Jumalan valtakuntaa varten; se oli hänen hallitsevin tarkoituksensa. Mutta kristinusko, sellaisena, miksi se on kehittynyt, on ollut enemmän kiinnostunut syntien anteeksisaamisesta ja ylösnousemuksesta kuin siitä, mitä oli Jeesusta lähinnä, että ihmisen on ymmärrettävä mitä  jumalan valtakunnalla tarkoitetaan. Jeesus ei sanonut olevansa mikään messias. Hän ei itse sanonut olevansa mitään sellaista, miksi hänet on väitetty olevan.

Ote Joseph Whelessin teoksesta Forgery in Christianity (New York 1930):

      Minä syytän ja pyrin osoittamaan kiistattomien tekstien, historiallisten asiakirjojen ja arvovaltaisten kirkollisten tunnustusten nojalla; ilman että on mahdollista kieltää tai kumota:

1.    Raamattu on kaikkine kirjoineen suunnaton väärennös sanan ahtaimmassa juridisessa ja moraalisessa merkityksessä.

2.    Jokainen Uuden testamentin kirja on kristillisen kirkon väärennös, ja noiden kirjojen kaikki huomattavat kappaleet, joihin kirkon rakennelma ja sen pääasialliset opit perustuvat, ovat varmassa petostarkoituksessa myöhemmin valmistettuja lisäväärennöksiä  (interpolaatioita).

3.    Väitän erityisesti ja nimenomaan, että kuuluisan Pietarin kirjeen kohta ”Tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni” (huijauksen valtavan rakennelman kulmakivi) ja toinen kohta ”Menkää ja opettakaa kaikille kansoille”, eivät koskaan ole olleet Jeesuksen sanoja; sen sijaan ne ovat kouriintuntuvia ja helposti toteen näytettäviä myöhempiä kirkollisia väärennyksiä.

4.    Kristillinen kirkko oli jättiläismäinen ja väsymätön väärennöslaitos alun pienistä juutalais-kristillisistä uskonnollisista yhteisöstä lähtien siihen saakka, kun se pääsi ajallisen kunnian ja siveellisen rappion huipulle.

5.   Kirkko perustettiin suurten ja pienten väärennösten ja hurskaiden petosten varaan, ja tällä tavoin se paisui uskon pimeällä keskiajalla (ja vieläkin  rappeutuneena elää kituuttaa); tämän tekee mahdolliseksi vain sen oma häpeämätön valheellisuus ja sitä kannattavien harhaan johdettujen massojen karkea tietämättömyys ja taikausko, jota tarkoituksellisesti ylläpidetään kirkon pyrkiessä vilpillisesti hyötymään ja laajentumaan tietoisen ja mitä tunnottomimman petoksen avulla.

6. Kaikki ajateltavissa olevat uskonnolliset valheet, petokset ja väärennökset ovat aina olleet pappien työtä kautta koko kristillisen kirkon historian (ja, mikäli epäilijöiden paljastukset ja pilkka eivät ole saattaneet niitä häpeään, ne ovat edelleenkin kaikkien uskontojen pappien ja saarnaajien ikivanha vakiojuoni ja ainoa itsesäilytysmenetelmä)  

7.  Että papillinen mielenlaatu, joka tekee kehäpäätelmiä, on erheellisen ja tyhjänpäiväisen koulutuksensa ja pappisluokan itsekkäiden erityisetujen ansiosta kyvytön näkemään saati tuomaan ilmi totuutta pappien ammattikunnan etuihin liittyvissä kysymyksissä. 

Harry A. M. Hildén                                                                                      

KUKA KIRJOITTI RAAMATUN EVANKELIUMIT?

Raamattu

Raamattu käsittää tunnetusti kaksi osaa, Vanhan Testamentin ja Uuden Testamentin. Molemmat kirjat muodostuvat valituista kertomuksista, joita on yhdistetty määrätynsisältöiseksi ”storyksi”.

Vanha Testamentti

Vanha Testamentti kerättiin kokoon valikoiduista kirjakääröistä, joita siihen aikaan yleisesti kutsuttiin ”kirjoituksiksi”, kokoelmaksi, jonka käännös kreikan kielelle aramenian ja heprean kielistä nimitettiin septuagintaksi. Käännös on peräisin noin  vuodelta 140 e. Kr. Mooseksen kirjat - pentateukki - kanonisoitiin juutalaisten parissa jo noin 400 e. Kr. (Suuri Väriraamattu, osa I, sivu 5 - jatkossa SV). Vanhan Testamentin tärkeimmät historialliset tapahtumat väitetään tapahtuneen noin vuosisatoina 700,900 ja 1100 e. Kr. (Wellhausen).

Vanha Testamentti kertoo maailman ja ihmisen luomisesta, syntiinlankeemuksesta ja vedenpaisumuksesta lainatavarana Kaksois-virran maan mytologisista kertomuksista. Kirjoitukset kertovat myös israelilaisten Egyptissä olosta (n. 1100 e. Kr), siirtotyöläisinä tai orjina, josta Mooses johdatti heitä pois Siinain autiomaahan matkalle kohti Kaanaan maata. Se kertoo Israelin kansan pitkästä vaelluksesta ”pyhään maahan” ja sen haltuunotosta monien vaikeuksien jälkeen. Vielä ne kertovat Babylonian vankeudesta ja siellä syntyneestä toivosta uuden messiaan (messias = voideltu, kuningas) syntymisestä, joka loisi heille ison, voimakkaan maanpäällisen valtakunnan.

Vanhan Testamentin sanotaan kristillisessä teologiassa ennustavan myös toista tulevaa tapahtumaa, jonka kaikki uskovaiset tuntevat, nimittäin uuden jumalanpojan, avataaran, maailmanpelastajan (tulevan voidellun) syntymistä ihmiskunnan pariin ja hänen kohtaloaan.

Uusi Testamentti

Uusi Testamentti on syntynyt myöhään Jeesuksen kuoleman ja ”ylösnousemuksen” jälkeen. Jeesuksen aikana ei siis ollut olemassakaan Uutta Testamenttia vaan tämä valmistui kolmannella vuosisadalla j. Kr. Raamatusta tuli virallinen vasta vuonna 419 j. Kr.

Uuden Testamentin muodosti alussa kolme synoptista (lähes samalla tavalla kertovaa) evankeliumia sekä Johanneksen evankeliumi, useita Paavalin kirjeitä ja muutamia muita kirjoituksia, lukumäärältään silloin 17. Lukumäärä on uudelleenjärjestelyssä monta kertaa muuttunut, niin kuin myös eri raamatunpainoksissa ja uuskäännöksissä. Viimeinen kirja Uudessa Testamentissa on Johanneksen ilmestyskirja, eräs hieman vaikeaselkoinen kertomus tulevista tapahtumista.

Evankeliumit

Uudessa Testamentissa ovat luonnollisesti tärkeimpinä evankeliumit, jotka kertovat Jeesuksen elämästä ja kuolemasta ja ovat siten perustana kristinuskolle. Mystiikkaa evankeliumien ympärillä on, ettei kukaan varmuudella tunnu tietävän mitään niiden synnystä.

Väitetyillä kirjoittajilla Matteuksella, Markuksella, Luukkaalla ja Johanneksella ei ollut mitään ajallista yhteyttä Jeesukseen, vaikka kristinuskossa niin mielellään haluttaisiin näin olevan. Evankeliumit ovat syntyneet vuosikymmeniä Jeesuksen jälkeen ja kirjoittajien nimet ovat tekaistuja.

Papias, eräs nimetty ”asiantuntija” (SV IV, s.69 ), väittää, että Markus on ”tradition mukaan” sama henkilö, joka Paavali omissa kirjeissään nimittää Johannekseksi. Herää kysymys: miksi Raamatussa käytetään moisia nimenvaihtoja? (Vertaa Jeesus – Immanuel!). Onko tämä ollut keino yhdistää kaksi muuten mahdotonta asiaa toisiinsa? Onko parempaa uskottavaa selitystä?

Suuri Väriraamattu -nimisen teoksen Markuksen evankeliumin esipuheessa lukee: ”Markus ei ilmeisesti ole ollut Jeesuksen toiminnan silmännäkijä, mutta hänellä on ollut läheinen kosketus vanhimpaan perimätietoon, ja sen hän on evankeliumissaan koonnut yhteen oman yleisnäkemyksensä puitteisiin. Tulos ei ollut tarkka, ajallisesti etenevä elämänkerta. Kirja on luultavimmin kirjoitettu 60-luvulla vähän ennen Jerusalemin hävitystä (v. 70), ja varsin yleisesti arvellaan myös, että se olisi ensin julkaistu Roomassa.

Markuksen evankeliumi on vanhin Raamattuun otetuista evankeliumeista ja se on perustana sekä Matteuksen että Luukkaan evankeliumeille. Tämä on myös tieteellisesti vahvistettu asia ”(SV, Q-tutkimus y.m.)

Matteuksen evankeliumin esipuheesta edellä mainitussa kirjassa lainaan seuraavaa: ”Yleisluonteeltaan Matteuksen evankeliumi poikkeaa ilmeisesti vanhemmasta Markuksen evankeliumista siten, että sen tekijä lienee käyttänyt mallina Markuksen evankeliumia mutta on täydentänyt sitä monessa suhteessa.”

Evankeliumissa on monta mielikuvituksellista lisäystä ja paljon muista lähteistä lainattua. Vaikuttaa kuin evankeliumi olisi kirjoitettu nimenomaan koko kirkkoa varten käyttäen sanaa ekklésia (lat.) = kirkko, vaikka raamatuntutkimuksen mukaan evankeliumin laatimisen aikaan (v. 80-90) kirkkoa ei ollut edes olemassa.

Luukkaan evankeliumin esipuheesta löytyy seuraavaa: ”Luukas kirjoittaa tietyssä mielessä enemmän historioitsijan tavoin kuin muut evankelistat. Hän pyrkii mm. ajoittamaan kuvaamansa tapaukset (2:2 ja 2:3) ja kuvaamaan kristillisen kirkon synnyn ajallisesti etenevänä tapausten sarjana, joka alkaa Johannes Kastajan ja Jeesuksen syntymästä… Luukas on esitellyt sen (evankeliuminsa) pakanakristilliselle, hellenistisesti sivistyneelle kuulijakunnalle”. Kristillisessä yhteydessä halutaan mielestäni harhaanjohtavasti esittää ”rakas lääkäri Luukas” nimeänsä kantavan evankeliumin kuin myös Apostolien tekojen kirjoittajaksi. Luukkaan evankeliumi on eri lähdeteosten mukaan kirjoitettu noin 80-90 j. Kr.

Johanneksen evankeliumi on monessa suhteessa muista evankeliumeista poikkeava. Sen vuoksi sitä ei myöskään lasketa n. s. synoptisiin evankeliumeihin. Johanneksen evankeliumi on ajallisesti nuorin ja se on eri lähteiden mukaan kirjoitettu v. 100 j. Kr. paikkeilla. Kristillisessä yhteydessä on yritetty liittää kirjoittajaa Johannes Sebedeuksen poikaan, opetuslapseen, jota Jeesus eniten rakasti, mutta evankeliumin syntyaikaa huomioiden tällainen on mahdottomuus. Tuskin Johannes noin 100-vuotiaana on enää kirjoittanut yhtään mitään.

Loppupäätelmä tästä kaikesta on, että tuskin kukaan varmuudella tietää tai tunnustaa tietävänsä, mitään Uuden Testamentin neljän evankeliumin kirjoittajista. Kirkon omat selitykset ovat virheellisiä ja sepitys määrättyä tarkoitusta varten. Tietämättömyys tai tekaistu tietämättömyys Raamatun ja erityisesti Uuden Testamentin evankeliumien alkuperästä todistaa, että uskonnoissa ihmisille syötetään totuudenvastaisia asioita. Koko tarina Jeesuksen elämästä, kuolemasta, ylösnousemuksesta ja jumalaksi tulosta viittaa, asiaa tarkemmin tutkittaessa, fiktiiviseen kertomukseen, joka on luotu tilauksesta jollekin tai johonkin määrättyyn tarkoitukseen. Tarkoitus lienee ollut orastavan vallan vahvistaminen ja instrumentin luominen alamaisten ja rahvaan hallitsemiseksi.

Miten Uusi Testamentti sitten syntyi?

On olemassa salaisuus, jonka pieni määrä maailman eri alan vaikuttajista on ainakin osittain tuntenut. Niiden joukossa on ollut arvostettuja opettajia, juhlittuja runoilijoita, kirjailijoita, poliitikkoja, joitakin yksinvaltiaita, teologeja ja jopa muutama kirkon johtaja. (Esimerkkinä: Boccaccio, Bacon, Shakespeare, Rabelais, Tolstoi, Milton, Spenser, Tennyson, Kipling, Grimmin veljekset, Stevenson, Poe, Burns, Browning, Noyes, Caroll, Doyle, Verne, Baum, Tolkien ym.) Kun lähemmin tutkii heidän toimintaansa  ja tuotteitaan löytyy yhteinen nimittäjä, yhteinen ajattelutapa, joka tukee ajatusta yhteisestä muille salaisesta tietopohjasta.

Abelard Reachlin, ”The true Authorship of the New Testament” –kirjan luoja, väittää, että kaikki - Josef ja Maria, opetuslapset, Johannes Kastaja, Paavali ja jopa Jeesus Nasaretilainen, ovat tekaistuja henkilöitä. Väittämän tausta on seuraavanlainen.

Pison perhe

Ajanlaskumme alun ensimmäisellä vuosisadalla eli Roomassa tunnettu aristokraattiperhe, jolla on ollut isompi vaikutus historian kulkuun ja kristinuskon syntyyn kuin kellään muulla tunnetulla henkilöllä tai järjestöllä. Perheen päätekijä tunnetaan pseudonyymilla Flavius Josephus, joka on ensimmäiseltä vuosisadalta tunnettu historioitsija ja joka kirjoitti mm. juutalaisten historian itse keisarin tilauksesta. Hänen oikea nimensä oli Lucius Calpurnius Piso. Pison perheeseen kuului lisäksi ilmeisesti monta oppinutta ja kirjailijaa.

Yllä mainitun lähdeteoksen mukaan Pison perhe kirjoitti yhdessä (team workina) koko Uuden Testamentin. Esimerkiksi evankeliumit syntyivät seuraavalla tavalla:

Alkuperäinen Markuksen evankeliumin eli nykyisen Markuksen evankeliumin käsikirja tai konseptin, joka toimi pohjana kahdelle muulle synoptiselle evankeliumille, kirjoitti vuonna 60 Lucius Calopurnius Piso. Matteuksen evankeliumin kirjoitti vuosina 70–75 Arius Calpurnius Piso, alias pseudonyymi Flavius Josephus. Sama henkilö viimeisteli voimassa olevan Markuksen evankeliumin vuosina 75-80. Luukkaan evankeliumin kirjoitti myöskin sama mies Plinyn avustamana vuosina 85–90. Johanneksen evankeliumin kirjoitti Justus Calpurnius Piso noin vuonna 105. Justus lienee perheessä ainoa vihitty saavutuksistaan päättäen.

”Rakas lääkäri Luukas” ei kirjoittanut Johanneksen evankeliumia, ei myöskään Apostolienteoksia kuten kirkon lähdeteokset pyrkivät väittämään, vaan niitä valmisti Pison tuottelias perhe vuosina  96-100 j. Kr.

Mainitusta kirjasta löytyy myös arvio Uuden Testamentin muiden kirjoitusten valmistusvuosista. Mainitun lähteen mukaan Justus, Julianus, Silanus, Pliny, Proculus, Julius, Flavius Arianus sekä Appian, Pison lanko Claudian toimittivat ne vuosina 96-140.

Miten löytäisi totuuden?

Myönnän, että tällaiset tiedot evankeliumien synnystä hämmentävät mieltä  Mutta tuskin mikään voi ikuisesti pysyä salaisuutena.

Jos kristinuskon synty olisi niin kirkkaan selvä kuin halutaan meille osoittaa ja lisäksi totuuden kanssa niin yhtä pitävä kuin meille vannotaan, tuskin tällaiset ”kätyrimäiset” kirjoitukset olisi tarpeenkaan. Mutta kun kristinusko on vuosisatojen aikana niin paljon muuttunut ja kirjoituksia edelleen ”parannetaan” opin glorifioimiseksi, lienee ehkä tarpeellista kaivaa kristinuskon historiaa. Tämä lienee ainoa keino saada totuus päivänvaloon.

Harry A. M. Hildén
POHDINTOJA MAAILMAN KOKONAISVALTAISESTA TAJUNNASTA

Vedalainen oppi, että maailma syntyi keskittyneestä ajatuksesta, tuntuu loogiselta ja hyväksyttävältä, kirjoittaa Harry A.M. Hildén seuraavassa ja selittää myös miksi näin on.

Eräs tieteelle paljon päänvaivaa aiheuttava kysymys lienee luonnossa oleva ja varsinkin ihmisessä oleva tajunta. Mitä on tämä kaikkialla oleva eriasteisena ilmenevä ja helposti havaittava ominaisuus, jota tiede ei toistaiseksi pysty omin tieteellisin keinoin selittämään?

Tiede on alentanut ihmisen jostakin tärkeästä, jumalten silmien alla olevasta,  vain yhdeksi maan päällä esiintyväksi elämänmuodoksi toisten elämänmuotojen joukossa. Ihmisestä on tehty määrättyjä orgaaneja sisältävä kuori, jota lähinnä koneen kaltaiset aivot ohjaavat ja johon voi vaihtaa jopa osia. Tällaistahan tehdään nykyään melko rutiininomaisesti. Mutta kuitenkin on jostakin syystä olemassa eräänlainen tarve sellaisen tieteen haarasta, jota nimitetään psykologiaksi ja johon sisältyy monivivahteinen fauna teorioita ihmisen käyttäytymisestä ja hänen sielunelämästään, jota ei materiaalisen kliinisen puhtaan tieteen mukaan pitäisi edes olla olemassa. Tätä tieteen haaraa verrataan lähes uskonnonfilosofiaan. Tiede kieltää siten ihmisen yhteenkuuluvaisuuden kaikkeuden kanssa paitsi, että hän on rakentunut tähtipölystä. Ei ole ihme, että tavallinen ihminen vaipuu masennukseen eikä tiedä kuka hän on ja miksi hän on täällä. Materialistisen tieteen näkemyksessä ihmisestä täytyy olla jotakin oleellista hukassa.

Saadaksemme paremman kokonaiskuvan olemassaolosta voidaan ehkä lähteä siitä, että teosofinen näkemys kokonaisvaltaisesta elävästä maailmasta on oikeampi näkemys. Maailman muodostaa suuri määrä erilaisia systeemejä, jotka kommunikoivat keskenään – vaihtavat informaatiota - ja tekevät loogista yhteistyötä. Maailma on ilmeisesti looginen tajuntakenttä, suuri kollektiivinen tajuntayksikkö, jossakin muodossa suuri ”kvanttiminä”.

Tieteen yksi ongelma maailman ymmärtämisessä lienee tieteen tapa määritellä elämä. Lähdetään siitä, että kaikki elävä käyttää energiaa, tuottaa kuona-aineita ja jälkeläisiä. Kuvitellaan, että kaikki elävät solut, organismit tai yksilöt ovat eristettyjä yksilöitä ilman yhteyttä ympäristöönsä paitsi aistiensa kautta - ihmisellä näkö-, kuulo-, tunto-, maku- ja hajuaisti. Henkilökohtainen näkemykseni on, että näihin aisteihin kuuluu myös tajunta ja ymmärrys, sillä mitä iloa on aisteista, ellei aistien informatiivisia impulsseja voida muuntaa ymmärrettäviksi. Mutta miten tämä prosessi toimii? Miten syntyy kokonaiskäsitys ja miten se muuntuu toiseksi. Tämä on suuri kysymys.

Oxfordin fyysikko Danah Zohar on esittänyt hypoteesin siitä, miten tajunta toimii. (Prosessin kuvasi muutama vuosi sitten mustasaarelainen ylioppilas Camilla Asplund niin hyvin, että hänen kirjoituksensa julkaistiin Tiede –lehdessä ja palkittiin).

Zoharin hypoteesi perustuu ymmärrykseni mukaan kahteen tieteelliseen teoriaan Fröhlich-systeemistä ja Bose-Einstein  -kondensaatista. Ensin mainittu voidaan yksinkertaistetusti selittää sillä, että energiaa pumpataan aivosolujen sähköllä varattuihin molekyyleihin. Tapahtuma saa  määrätystä syystä myös ympäröivät molekyylit väreilemään, kunnes väreilevät molekyylit saavuttavat yhtäläisen liikkeen, jota sanotaan Bose-Einstein -kondensaatiksi, joka on eniten järjestäytynyt yhteensulautuvuuden muoto. Kysymyksessä on siis täydellisin tunnettu identiteettien yhteensulautuvuus.

Fröhlich-systeemi toimii nykykäsityksen mukaan vain biologisissa kudoksissa, missä soluseinämien latautuneet dipolit lähettävät väreilyn yhteydessä mikroaaltoja. Energia, joka synnyttää värähtelyt, voi mahdollisesti olla peräisin hermosolujen synapseilta, kun aivot stimuloituvat hermosolujen kautta.

Koska käsitykseni mukaan maailmankaikkeus kokonaisuudessaan elää, samat systeemit toimivat koko maailmankaikkeudessa. Danah Zoharin hypoteesi on minun käsitykseni mukaan nerokas ja antaa ilmeisesti selityksen suureen osaan vastaamattomia kysymyksiä ihmisen tajuntamekanismeista ja olemassaolon suhde- tai riippuvuusmekanismeista maailmankaikkeudessa.

Ne kysymykset, jotka koskevat ihmisen reagointia, tuntuva myös koskettavan koko universumia.

Pyrkikäämme hieman tarkemmin ajattelussa soveltamaan Danah Zoharin hypoteesia. Koska kysymyksessä on vaikeasti ymmärrettävä asia, käytän sen yksinkertaistamiseksi varsinkin tietokoneen käyttäjille tuttua esimerkkiä. Piirrän ruutuun kuvion ja haluan saada sen määrätyn väriseksi. Valitsen sopivan värin, vien kohdistimen haluamaani kohtaan kuviossa ja painan toteuta-näppäintä, jotta ”värivibraatio” siirtyy kuvioon. Silmänräpäyksessä koko kuvio on värillinen. Voin vielä lisäksi tallentaa kuvion tietokoneen muistiin.

Danah Zoharin teoria tajunnanmuutoksesta täytyy toimia jotenkin samalla periaatteella. Herättävän energian synnyttää esimerkiksi synapsi-impulssi (esimerkiksi näköhavainto) ja sen aiheuttama ”näppäinpainallus” aivotietokoneen toteuta-näppäimeen stimuloi aivosynapsien kautta vieressä olevan solun molekyylit värähtelemään. Värähtely leviää nopeasti yli koko kvanttikentän kuten väri tietokonekuviossa ja aikaansaa aivoissa yhteisvärähtelyn kautta eräänlaisen kvanttimallin - Bose-Einstein kondensaatin, ”käsityksen”, joka on varastoitavissa muistiin ja joka lisäksi  osittain peittää ja vaikuttaa aikaisempiin varastoituihin muistikuviin sekä myös myöhemmin varastoon tuleviin käsityksiin. Nämä vanhat sekä uudet tiedot muuntuvat koko ajan ryhtymällä yhteisväreilyyn uusien impulssien kanssa. Systeemi toimii kaikessa elävässä, pienemmistä solusta suurimpaan elävään yksikköön, ehkä kaikkien elävien systeemien kautta maailmankaikkeudessa, niin kuin itse uskon.

Kaikki elävä oppii kokemuksen ja muistamisprosessin kautta. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikilla elävillä on eriasteinen tajunta, enemmän tai vähemmän kehittynyt, mutta miltään elävältä ei puutu kokonaan tajuntaa. Mitä monimutkaisempi elämä on, sitä suuremmat ovat sen tajuntakombinaatiot.

Mahdollisuudet tuntuvat laajenevan kuin kombinaatiotapahtuma lottoruudussa. Mielenkiintoista on kuitenkin, että kaikki niin kutsutut tajuntatasot, kvanttikentät, ”käsitykset”, syntyvät ja peittävät osittain jo kvanttimuistissa olevat kentät, jotka näin ollen jatkuvasti muuntuvat. Muutokset kvanttikentässä - kondensaatissa – ”käsityksissä”, lähtevät käyntiin  voimakkaamman energian määrän ”käskystä” kuin mitä jo olevan kvanttikentän ylläpitämän vaatii. Saadun aistivaikutelman voimakkuus säätelee energian voimakkuutta eli siitä syntyneen ajatuksen keskittymisen voimakkuutta.

Danah Zoharin mukaan kokonaisminä, jota hän nimittää kvantti-minäksi, rakentuu isosta määrästä kondensaatteja, joita hän nimittää ”aliminäksi” ja jotka enemmän tai vähemmän peittävät toisensa. Persoonallisuuden kvantti-minän voimakkuus riippuu energian määrästä, jota käytetään sen ylläpitämiseksi. Jos energia keskitetään moneen aliminään, hajoavat aliminät.  Jos vaikkapa yhteen tai muutamaan aliminään keskitetään energiaa, on tuloksena enemmän integroitu kokonaistulos. Tiedemiehet ja tutkijat keskittävät suuremman osan energiastaan itsevalikoituun aliminään - tutkimusaiheeseensa ja tulevat hajamieliseksi. Moni heistä on täysin ”out” mitä normaaliin elämään tulee ja he tarvitsevat apua mitä yksinkertaisemmissa tehtävissä, koska jokin ylikehittynyt aliminä on heissä vienyt yliminän roolin.

Luonnossa tuntuu kaikki laajuudestaan huolimatta toimivan määrättyjen käyttäytymismallien mukaan. Makro- ja mikrokosmos toimii yhteisten prinsiippien mukaan. Kun kokonaismuunnos muodostuu aivoissamme, todennäköisesti samat väreilyt säteilevät ulos päin. Meitä ympäröi niin kutsuttu aura, joksi ilmiötä nimitetään okkulttisessa kirjallisuudessa. Aura on väreilyä. Kun meidän auramme kohtaa toisen auran - säteilyn – oman auramme aaltopituudella, tapahtuu molempien aivojen tietoisuudessa kvanttimuutos. Syntyi eräänlainen kondensaatti – yhteisväreily - joka väreilee samassa tahdissa ja jota arkkikielessä nimitetään sympatiaksi.

Rakkaus lienee tässä tapahtumassa tämän yhteisväreilyn huippu. Ihminen menettää osan itsestä toiselle ja tulee tavallaan osaksi toisen tietoisuutta, saa jotenkin yhteisen polttopisteen. Tämä sympatia kestää niin kauan, kun on olemassa edellytyksiä yhteisväreilyyn.

Tämän ajatuksen mukaan ei yhteissointu rajoitu vain kahden solun tai kahden yksilön väliin. Samankaltainen yhteys vallitsee ryhmien, kansojen, ihmiskunnan, maapallon eri systeemien välillä, ja analogisesti tämän kanssa sekä makro-mikrokosmosteorian kanssa lienee myös yhteys olemassa planeettojen, aurinkokuntien ja jopa koko maailmankaikkeuden kanssa. Koko olemassaolo on siis komplisoitu yhteyksien kudelma.

Tämän hypoteesin mukaan selittyy myös eri ideoiden välinen yhtäläisyys ja eri ihmisten väliset tapahtumat. Kollektiivitajunnassa on iso määrä osakondensaatteja, johon meidän syvin minämme koko ajan on yhteydessä. Pohdiskelemalla eri ajatusten välillä olevaa yhteenkuuluvuuden tunnetta syntyy uusia näkemyksiä myös kollektiivitasolla ja meidän oma persoonallinen minämme muuttuu samankaltaisen prosessin kautta. Uusi näkemys syntyy heti, kun on syntynyt riittävän vahva energiaväreily, joka aikaansaa ensimmäisen väreilyn kollektiivitajunnan pienimmässä solussa. Ehkä tämän ajatuksen kautta kaikki samanaikaiset tapahtumat (esim. eri alueiden eläinten samanaikaiset oppimiset, tiedemiesten julkituomat samankaltaiset oivallukset jne.), joita on todettu eri puolella maailmaa, saisi loogisen ratkaisunsa.

Vallalla on näkemys, että maailma syntyi big-bang  -tapahtumassa. Big-bang oli tieteen mukaan tyhjästä lähtevä rajähdys. Minusta tämä selitys on epätodennäköinen. Vedalainen oppi, että maailma syntyi keskittyneestä ajatuksesta on mielestäni paljon loogisempi ja uskottavampi. Jos ajatuksen keskittäminen voi aivoissa muuntaa sekä aliminän että kokonaisminän ja jos makro- ja mikrokosmos toimii yhtäläisesti, lienee ajatus maailman synnystä keskitetystä ajatuksesta hyväksyttävissä.

Idässä sanotaan myös, että maailma on Brahman (jumalan) unikuva

Ajatelkaa, jos ”jonkun” (Jumalan) unikuva big-bangissa konkretisoituukin kuten tajunta syntyy aivoissa – yhtäkkisenä kvanttimuutoksena jossakin unentilassa uinuvassa kokonaisuudessa (pralaajatilassa  - lepotilassa) Miksi ei! Mitään parempaa selitystä ei tällä hetkellä löydy.

Palatkaamme mikrokosmokseen. Kun teemme valinnan eri asioitten välillä, keskitymme siihen, joka meissä saa vastakaikua. Se on hyvin nopea tapahtuma, toisin sanoen, jos ei aleta pohtia asiaa. Looginen analyysi tulee paljon myöhemmin kuin intuitiivinen päättely.

Mutta onko meillä vapaa tahto valita, vai eikö meillä ole? Tästä on paljon polemisoitu, mutta todennäköisesti valitsemme yleensä sen, mikä vaatii vähiten energiaa toteutettavaksi. Kaikki rutiinit ovat sellaisia. Kun niitä toteutetaan tarpeeksi kauan, ne muuttuvat helposti tottumuksiksi tai paheeksi. Kun tottumuksia ylläpidetään tarpeeksi kauan tulee niistä vähitellen periytyviä.

Jos jätämme rutiinit, luomme todennäköisesti jotakin uutta. Jos tahallaan valitsemme rutiinien jättämisen, muuntuu tietoisuutemme, meidän kokonaisminämme. Luomisen yhteydessä koemme iloa. Aavistamme tai koemme jotenkin totuuden luomassamme. Tajunnassa tapahtuu koko ajan vanhojen asioiden peittämisiä. Tajunta kasvaa siihen suuntaan, mihin sitä itse ohjaamme, ehkä luomisen ilon ansiosta tai kvantti-minämme ja asian, jonka luomme yhteisvaikutuksesta. Luomisessa toimii koko ajan intuitio, ja  uudet keksinnöt tai oivallukset tuottavat meille koko ajan iloa, jonkinlaisia pieniä satori-kokemuksia.

Kun nautimme taiteesta, tapahtuu sama ilmiö. Me istutamme tajuntaamme,  persoonallisuuteemme, kokonaisminäämme tarkkailtavana olevan taiteen uudet impulssivaikutukset. Objektin ja tajuntamme välillä syntyy silloin vuorovaikutusta, kun sisimpämme integroituu objektin kauneuteen.

Tätä tapahtumaa voidaan helposti selittää Danah Zoharin näkemyksellä tajunnanmuutoksen mekanismista.

Sanotaan, että kollektiivinen tajunta myös kasvaa. Tiedon vaihtoa tapahtuu ilmeisesti kaiken elävän välillä maailmankaikkeudessa - missä käsitykseni mukaan kaikki elää - aivoissa toimivan Fröhlich-Einstein systeemin mukaan. Näitä ajatuksia tukee myös fraktaaliteoria, joka on teoria siitä, miten muodot toistuvat olemassaolossa.  

[1]1 Muhammed Koraanissa, pakanat, filosofit ym.

[2]2 Paavalin vaikutus kristinuskoon alkoi n. 15-20 vuotta Jeesus Nasaretilaisen kuoleman jälkeen hänen oltuaan ensin pari vuotta ”kypsyttämässä” oppinsa autiomaassa.

 3. Raamattuun on liitetty kaksi erilaista Jeesuksen sukutaulua, jotka päättyvät Josefiin, vaikka hän ei ollut Raamatun mukaan Jeesuksen isä.

6  Der Uhr-Jesus/  Suomalaiset eksegeetit

7 Ennen kristinuskon virallistamista oli jo olemassa noin 20 eri jeesuslaisten lahkoa.

8 Kristinuskon eskatologian alku

10 Aine (Isä –perusta), Elämä (Poika) ja Henki (äly)

11 16-18 asteen vyöhyke jonka keskellä aurinkorata  - ekliptika - kulkee. Vyöhykkeellä on 12 eläinmerkkiä.

13  Uskontojen Historia/Reinach

14 Vertaa Maija-intiaanien ihmisuhrirituaaliin

Harry A. M. Hilden

AIVOPESULLA ERI TAVALLA AUTUAAKSI

Aivopesu on ikivanha menetelmä manipuloida ihmismieltä halutunlaiseksi. Ennen aivopesua käytettiin lähes yksinomaan uskonnollisessa tarkoituksessa; nykyään sitä käytetään paitsi psykiatriassa ja psykologiassa myös poliittisessa ja sotilaallisessa mielessä esimerkiksi keinona luoda määrätynlaisia ”robotteja” erilaisiin tarkoituksiin, joihin uhri tai kohde omantuntonsa ja moraalinsa vuoksi normaalisti olisi itse haluton. Se on eräänlainen psykologinen mielen muovaamismenetelmä, jolla ihmisestä systemaattisesti tuhotaan vanhat käsitykset ja istutetaan uusia ajatuksia heihin samalla kun heidät saadaan vakuuttuneeksi uusien ajatusten paremmuudesta ja oikeutuksesta heidän vanhoihin ”vääriin” uskomuksiinsa ja käsityksiinsä verrattuina. Ajankohtainen esimerkki on arabimaailman terrorijärjestöt koulutusleireineen ja uudella mantereella Amerikan sotilaskoulutusleirit, vain näkyvämpiä mainitakseni. Näissä molemmissa kylvetään vihaa nimettyjä vihollisia vastaan ja manipuloidaan uhreja uskomaan, että he ovat tässä kollektiivisessa vihassa oikealla asialla ja hyödyntävät ”heidän kaikkien oikeauskoisten yhteistä pyhää asiaa”. Näin islamilainen Al-Qaida yhtä hyvin kuin kristitty Bush junior kannattajineen. Oikealla asialla olemisen vahvistavat molempien leirien papistot, jotka takaavat aivopestyille pääsyn taivaan valtakuntaan joko marttyyreinä tai enkeleinä, mikäli menettäisivät henkensä tulevassa taistelussa ” hyvän puolesta pahaa vastaan”. Tässä asiassa maailma ei ole vuosituhansien aikana muuttunut yhtään paremmaksi.

Kautta historian aivopesua on siis käytetty eri muodossa, vaikkakin eri nimellä. Uhreina ovat aina olleet kehittymättömät ja tietämättömät, ja näitä on maailma aina ollut täynnä. Synnynnäisesti yksinkertaisten lisäksi valmistuu maailmassa yhä enemmän kapean alan erityisasiantuntijoita, ”spesialisteja” lukuisista oppilaitoksista, joiden ”hedelmien” vajavainen yleissivistys ja yksipuolinen maailmankuva on suorastaan säälittävä, joten ainesta aivopesuun kyllä riittää.

Aivopesumenetelmän parhaita käyttäjiä ovat kautta historian olleet uskontojen johtajat ja lakeijat. Politiikan lisäksi myös liike-elämä on nykyään ottanut koulutettuja psykologeja käyttöönsä luomaan turhien tavaroiden tarvetta päästäkseen siten osingolle helposti manipuloitavien rahantuhlauksesta. Mainosala edustaa lähinnä tätä puolta.

Menetelmän tehokkuus ei ole jäänyt huomioimatta nykyuskontojenkaan parissa. Päämäärän saavuttamiseksi ne käyttävät yhä enemmän nykyaikaisia markkinointimenetelmiä ja sirkushuveja, jotka ovat enemmän maallisia kuin henkisiä. Kysymyksessä on pelkästään taistelu maksavista sieluista. 

Me ihmiset olemme – totta puhuen – uskonnon suhteen kaikki aivopesun uhreja. Useimmat suomalaiset ovat kristinuskon evankelisluterilaisen lahkon aivopesemiä, siksi oma henkinen ajattelukykymme on pysähtynyt luonnollisessa kehityksessään ja olemme siinä asiassa jääneet keskiajan tasolle. Meitä on pienestä saakka kasvatettu monenlaisissa ”laitoksissa” - pyhäkouluissa, lastentarhoissa, kansa- ja oppikouluissa, rippileireillä jne. ja opetettu melkein meidän päiviimme saakka yhteen ainoaan oikeaan maailmankatsomukseen tai uskontoon. Lisäksi on sosiaalinen elämä nivelletty niin kirkon kanssa yhteen, ettei edes pääse näyttävästi naimisiin olematta kirkon jäsen ja rippikoulun käynyt. Vielä on kautta vuosisatojen uskon asioissa toisinajattelu tuomittu hirveäksi synniksi ja kokeilijoita on rangaistu mitä kauheimmilla henkisillä ja fyysisillä menetelmillä. Onneksi renessanssi ja Ranskan vallankumous 1790-luvulla otti vallan kirkolta ja muutti Euroopan inhimillisempään suuntaan. Nyt tiedon jyväsiä on jo kaikkien ulottuvissa niin, että vain todella kehittymättömimmät ihmistyypit ja eri uskontojen fundamentalistit kehtaavat toimia kuin maailmassa elettäisiin Vanhan testamentin yhteiskunnassa. Tähän ryhmään kuuluvat ikävä kyllä jotkut papitkin, jotka pelkäävät asemansa luhistumista naispappien kanssa työskentelyn myötä. Voi raukkoja, ja samaan taivaaseen ollaan muka menossa. Onneksi näitä epäonnistuneita yksilöitä voidaan tästä syystä pian erottaa viroistaan.

Yksi loputon kiista kristinuskon ja sen epäilijöiden välillä on, onko Jumala persona vai henki. Jos voimassa olevan Raamatun virallista kirkollista tulkintaa ”syynätään” tiedon ja ymmärryksen valossa, kirjasta löytyy runsaasti ihmettelyn aihetta. Että Raamattu on täynnä vastakkaisuuksia on tunnettu asia - onhan tästä havainnosta tehty jopa paksuja kirjoja, mutta jostakin syystä ne eivät ole levinneet meidän kansan ulottuville. Mutta tämä kiistakysymys ei ole ainoa epäilyttävä havainto Raamattua lukiessa. Myös sen tekstien virallisessa tulkitsemisessa on ihmeellisiä ”oivalluksia”. 
Saarnat jatkuvat vuodesta toiseen käsikirjan mukaan. Suuremmasta osasta Raamatun tekstejä ei jostakin syystä – tai onneksi - koskaan saarnatakaan. 

Jos tosissaan ajattelee esimerkiksi mitä uskontunnustuksessa joka pyhäpäivä kirkoissa yhteen ääneen lausutaan, pappien vetämänä vakuutuksena, ei voi muuta kuin ihmetellä monisatavuotisen aivopesun aikaansaannosta kansassa. Minkäänlaista kritiikkiä uskontunnustuksen suorastaan hölmöä sisältöä vastaan ei ole uskallettu julki tuoda, vaan samat kyseenalaiset fraasit toistetaan yhtä mekaanisesti sukupolvesta toiseen. Eikö kansan olisi vihdoin syytä herätä? 

Olemme olleet niin kauan kirkon aivopesun vaikutuksen alaisia, että Raamatun lukeminen ja ymmärtäminen on meille tullut niin vaikeaksi,
että tarvitsemme tulkitsijaa. Meitä on yksinkertaisuudessamme, pakosta ja ajoittain jopa hengenmenetyksen uhalla, opastettu hengellisissä asioissa uskomaan niin sanottuun kirkon virkakuntaan, ettei näitä asioita ole itse edes uskallettu itsenäisesti ajatella. Vielä pari vuosisataa sitten tällainen itsenäinen ajattelu ja varsinkin siitä puhuminen, oli hengenvaarallista. Helpompi tapa oli näin ollen oppia joitakin fraaseja ulkoa sen verran, että läpäisi rippikoulun ja sai virallisesti naimaluvan - komeita häitä silmälläpitäen. Tämä kelpoisuusaste saavutettiin minun nuoruudessani lukemalla ulkoa kirkon meille nuorille käsittämättömän uskontunnustuksen persoonallisine , kolminaisine jumalineen, ruumiillisine ylösnousemuksineen ja helvetin liekkeineen. Vaivasta annettiin samalla kirkon lahjana ja kiitokseksi Raamattu tai Uusi testamentti ja näin oltiin valmiina vastaanottamaan tämän maailman ilot ja surut. Sen jälkeen harvat meistä ovat kirkossa käyneet muutoin kuin häissä ja hautajaisissa ja jotkut ehkä joululauluja laulamassa laulamisen ilosta. Miksi ei ole käyty, voisi joku kysyä. Kirkossa ei enää käydä totuutta kuulemassa, koska sitä ei sieltä nytkään saa, mutta kirkon ja valtion symbioosi seremoniasysteemeineen vaatii joskus siellä vierailua – haluaa sitä tai ei

Mainitsin jo, että Raamatun Vanhassa testamentissa on asioita, joista ei kirkoissa koskaan saarnata. Niitä on kokonaisia lukuja ja kohtia, joista en ole koskaan kuullut kenenkään saarnastuolissa tai muualla julkisesti saarnaavan. Ahkera raamatunlukija löytää ne helposti, eikä viitsi niitä ääneen lukea esimerkiksi lasten kuullen. 

Mutta kirkoissa saarnataan myös asioita muka Vanhasta Testamentista, vaikka niitä ei sieltä löydy. Kyseessä on kolminaisuusoppi, josta ei Jeesuskaan missään puhu. Se on Uuden testamentin toimikunnan kehittämä oppi, josta on satoja vuosia Jeesuksen jälkeen riidelty virallisesti ja joka oppi tuli pohjolan asukkaiden tietoon monta sataa vuotta myöhästyneenä. Kolminaisuusopin puuttumisen kompensaatioksi Vanhassa testamentissa on myöhemmin syntyneessä kristinopissa muokattu kertomus Abrahamin ja Saaran luona vierailevista kolmesta miehestä (muutettu myöhemmin enkeleiksi) jonkinlaisena viittauksena kolminaisuudesta. Tässä hengessä on luotu myös ikoneja. Muita todisteita kolminaisuudesta ei Vanhassa Testamentissa löydy. Selitys mainittuun puutteeseen on, ettei Vanhan Testamentin Jumala ole omien sanojensa mukaan mikään henkilö vaan nimetön selittämätön.

Kristinuskossa Jumala on vanha jakomielinen ukko (kiivas vihassaan ja armelias rakkaudessaan). Tähän tulokseen pääsee, jos todella etsii oppikirjoista vastausta kysymykseen. Mutta onko jumala Raamatussa alun perin edes persoona? 

2. Mooseksen kirjassa 3:14 kerrotaan miten Mooses kysyi Jumalalta tämän nimeä, että voisi kansalle sanoa keneltä hän oli käskynsä saanut. Vastaus ”Minä olen se mikä minä olen” osoittaa selvästi, että Jumala on abstrakti käsite (nimetön ja muodoton Se) ja että siten kaikki Jehovat ja Jahvet ovat alun perin muualta tulleita heimojumalia – tai myöhemmän tulkinnan kielellistä sanaleikkiä.

Kaikilla elävillä muodoilla olemassaolossa, kasveilla, puilla, eläimillä ja ihmisillä on ihmismielessä nimi; kehittyneimmillä, kuten joillakin eläinlajeilla (kissoilla, koirilla, hevosilla jne.) ja ihmisillä, jopa persoonanimi. Jumala antaa Mooseksen ymmärtää, että hänellä ei ole nimeä. Hänellä ei voi olla nimeä koska hänellä ei ole muotoa. Tämän hän yrittää saada Mooseksen ymmärtämään lausumalla mainitussa paikassa Raamatussa toisen kerran ”Minä olen”. Uudessa Testamentissa, joka on Raamatun nuorempi osa, tämä tulkinta on tyystin unohtunut, ja Jumala kuvataan aina vain henkilöksi. Vanhan Testamentin luojat olivat Uuden Testamentin luojia viisaampia.

Vanhan Testamentin jumala on alun perin myös ollut monoteistinen jumala. Monoteistinen tarkoittaa laatuaan yksi, ainoa oleva. Kristinusko on hukannut monoteismin ja tehnyt kolminaisuusopissaan jumalastaan kolme. Kristinusko on nyt polyteistinen uskonto, joka kritisoi muita uskontoja, esimerkiksi hindulaisuutta, polyteismistä ja lähettää heille lähetyssaarnaajia käännyttämään ne kristinuskoon, eli toiseen polyteistiseen uskoon. Miksi kristityt ihmiset eivät käytä omaa arvostelukykyään.

Näin voidaan aivopesu käyttää erilaisiin tarkoitusperiin. Ei ainoastaan hyvään tai pahaan vaan myös autuaaksi tulemiseen ja tekemiseen ja varsinkin rahakirstun kartuttamiseen.

Harry A. M. Hildén

Jälleensyntyminen - tajuntakeskuksen siirtymä?

Meidän leveyspiireillämme kohtaa yhä useammin sellaisia käsitteitä, jotka tässä osassa maailmaa ovat kauan olleet lähes tuntemattomia ja tabuja. Kristinuskon edustajat, jotka ovat ottaneet ”oikean tiedon” levittäminen itselleen, ovat tahallisesti tai omassa tietämättömyydessään näistä vaienneet.

Eräs tällainen käsite, joka pitkin askelin valloittaa länsimaailmaa, on new age -ajattelu, new age -liike, joksi kaikkia idän oppeja muistuttavia liikkeitä yhteisesti nimitetään. Tämä uusi ajattelu on murentamassa kristinuskon tärkeiksi ja ”totuudeksi” julistamia dogmeja. Kristillisissä piireissä vaara kyllä tiedostetaan ja kehotetaan yleisesti varovaisuuteen kaiken sellaisen kanssa, joka muistuttaa idän ”harhaoppeja”, panteismia tai synkretismiä. Monista lehtikirjoituksista päätellen itse jumalakin valjastetaan taisteluun niin sanottuja harhaoppeja vastaan. Mutta on liian pitkään nukuttu ruususen unta – aamu on jo sarastanut ja uuden ajan aurinko on jo nousemassa.

Lähes kaikki new age -liikkeet julistavat pysyvää minää, kuolematonta itseä, joka syntyy toistuvasti uuteen kehoon maan päälle. Tämä tapahtuma on osa ihmisen kehitystä; se toistuu kunnes ihminen on täydellinen.

Lähes kaikki new age -liikkeistä sanoo julistavansa teosofiaan perustuvaa oppia ja jotkut niistä käyttävät jopa prefiksiä ”teosofinen” nimensä yhteydessä ja itseään mainostaessaan. Tämä on hieman harhaanjohtavaa, sillä monet liikkeet opettavat muutakin kuin teosofiaa. Näitä asioita arvioitaessa lienee tärkeintä pysyä mestari Buddhan antamassa kehotuksessa käyttää oikeaa erottamiskykyä. Pitäisi osata erottaa akanat jyvistä ja pitää sen, minkä kokee sopivaksi ja hyväksi, kuten apostoli Paavali sanoo: ”Tutkikaa kaikki ja ottakaa niistä paras.”

Kristinusko hukkasi reinkarnaation jo ensimmäisellä vuosisadalla mestarinsa kuoleman jälkeen, ja virallinen kirkko väittää edelleen, ettei jälleensyntyminen ole koskaan kuulunutkaan kristinoppiin. Tämä ei pidä paikkaansa. Jälleensyntyminen on vielä jäljellä sekä tuomaskristityillä että nestoriaaneilla; osa 1500-luvulta paavin alaisuudessa. Mutta tästä ei meilläpäin liiemmälti puhuta.

Kun jälleensyntymisajatuksesta on nykyään tullut lähes yleinen käsite, lähempi tutustuminen käsitteen takana oleviin ajatuksiin on ehkä paikallaan. Ja nyt, kun esimerkiksi kaksi kolmasosaa Ruotsin kirkkoon kuuluvista  tilastollisesti jo vuosia sitten uskoi reinkarnaation mahdollisuuteen ja koska useimpien tuntuu olevan melko helppo omaksua reinkarnaatio mahdollisuutena siitä kuultuamme, lienee paikallaan ja oikeutettua lähemmin tutustua tähän luonnolliseen ja loogiselta vaikuttavaan filosofiaan. Jos kristinuskon kulissit siinä yhteydessä kaatuvat, se ei liene jälleensyntymis-ajatuksen syytä vaan  pikemmin kristinuskon kahden vuosituhannen aikana keräämää karmaa, joka nyt purkautuu.

Ensimmäisenä edellytyksenä reinkarnaation mahdollisuuteen lienee itsenäinen, kehosta vapaana oleva tajunta. Sen pitää voida toimia kehon ulkopuolella ja siitä huolimatta säilyttää minä-tunteensa.

Tieteellinen käsitys sielusta lienee, että se on tilapäinen tajunta, joka on kehon synnyttämä ja joka kuolemassa häviää tyhjiin eli sammuu. Mutta tiede on monessa asiassa osoittanut kyvyttömyytensä perimmäisen totuuden ratkaisuyrityksissä ja niin tuntuu olevan myös sielun analysoimisen suhteen. Ihminen voi nimittäin itse kokea monenlaisia asioita, joista tiede ei vieläkään tiedä mitään. Esimerkiksi tajunta voi lukemattomien todistusten ja auktoritatiivisten lausuntojen perusteella jättää kehon, olla tietoinen ja tuntea itsensä minäksi tai eheäksi kokonaisuudeksi. Jos tieteellinen näkemys sielusta olisi oikea, tällaista ei voisi tapahtua.

Myös buddhalainen näkemys jälleensyntymästä lähtee siitä käsityksestä, että minä-tunne syntyy fyysisessä kehossa, joka on rakentunut jo olemassa olevista syistä, joita nimitetään ”skandhoiksi”. Tällaiset ”epätäydelliset kokemukset” - uuteen inkarnaatioon vaikuttavat tekijät - jäävät fyysisen kuoleman jälkeen vaikuttamaan. Ne jäävät ikään kuin ”eloon” ja muodostavat sen uuden entiteetin, joka tähän maailmaan syntyessään tuo mukanaan nämä epäkypsät asiat rasitteeksi tai siunaukseksi. Uudessa inkarnaatiossa näiden asioiden käsittely jatkuu.

Buddhalaisen reinkarnaatiokäsityksen mukaan tapahtuma on pikemminkin ”harhasielun” jatkuva muutos kuin jo olemassa olevan minän uusi jälleensyntyminen. Olemassa olevat skandhat, harhasielun rakenneosat, syyt, siirtyvät tämän filosofian mukaan fyysisen kuoleman jälkeen vähitellen tai heti  uuteen elämään ja muodostavat uuden tajuntakeskuksen, joka siten sisältää essenssin (ytimen) tai karman edellisistä olemassaoloista ilmiömaailmassa. Elämä on prosessi ja minä-tunne syntyy tässä prosessissa aina uudelleen.

Useimmat new age -liikkeet nojautuvat, kuten jo tuli mainituksi, teosofiseen ajatteluun, että määrätty ”itse” (tajuntakeskus) kerta kerran jälkeen syntyy maan päälle uuteen kehoon ja saavuttaa lopuksi tavoitteensa, nirvanan, kaikkitietävyyden, harmonian. Tämän jälkeen jälleensyntymä ei ole enää tarpeellinen; itse on saavuttanut tavoitteensa. Koko filosofia rakentuu oivallukseen siitä, että kaikki on tajuntaa, ja jokainen elämänilmennys on tajuntaa. Tästä muodostuu maailmantajunta, suuri jumalallinen järki.  Silloin on kaikki jumalassa, kuten Paavalikin julistaa.

Vaikka tuntuu siltä, että minuus tai itse tarvitsee kehon yksilölliseen kehittymiseen ja voidakseen kokea ja kasvaa, tämän ei kuitenkaan tarvitse merkitä sitä, että keho rajoittaisi tajunnan vain omaan rajoitettuun alueeseensa. Tuskin tajunta tarvitsee käsiä tai jalkoja toimiakseen, senhän todistaa kaikki elämä ilmassa, maassa, maalla  ja meressä.

Teosofian mukaan on olemassa tajuntakeskuksia, jotka voivat toimia ajallisen kehon ulkopuolella. Nämä keskukset kuuluvat kaikki isompaan kokonaisuuteen, ja niillä on oma tehtävänsä nimenomaan tajunnan kehittämisessä. Olemassaolo on siis kokonaisuus, jossa kakki on yhteydessä toisiinsa. Tältä pohjalta Raamattuun pantu sanoma, ettei hiuskaan putoa päästä jumalan siitä tietämättä, saa mielekkyyttä. Ilman tällaista tulkintaa kyseessä oleva sanoma olisi ”kuin helmiä sioille” Jeesuksen omia sanoja lainatakseni.

Psykiatri ja psykoanalyytikko Carl Gustav Jung, jonka elämäntyö oli alitajunnan tutkiminen ja jota minun käsitykseni mukaan ei voi täysin ymmärtää ilman itämaisen ajattelun tuntemusta, on viimeisessä kirjassaan Unia, ajatuksia, muistikuvia, jonka hän kirjoitti vähän ennen kuolemaansa ja joka on saneltu vapaasti ilmeisesti ilman ajatuksia miellyttää tiedemiespiirejä, on seikkaperäisesti kuvannut kehosta poistumisensa, joka tapahtui sydäninfarktin yhteydessä vuonna 1944. Näin Jung s. 311-312:

”Minusta tuntui siltä kuin olisin ollut korkealla ylhäällä maailmankaikkeudessa. Kaukana allani näin maapallon ihanan sinisen valon ympäröimänä. Näin syvänsinisen meren ja mantereet. Kaukana suoraan allani oli Ceylon ja edessäni levittäytyi Intia. Näkökenttääni ei mahtunut koko maapallo, mutta sen pallonmuoto oli selvästi havaittavissa, ja sen ääriviivat hohtivat hopeisina ihmeellisen sinisen valon läpi. Monin paikoin maapallo näytti läikikkäältä tai tummanvihreiden tahrojen peittämältä kuin hapettunut hopea. ’Vasemmalla’ kaukaisuudessa näkyi laaja alue, Arabian punakeltainen autiomaa. Maan hopea näytti siellä saaneen punakeltaisen sävyn. Sitten tuli Punainenmeri ja kaukana sen takana, kuin kartassa ’vasemmalla ylhäällä’ saatoin vielä erottaa Välimeren yhden kolkan. Katseeni suuntautui ennen muuta juuri sinne. Kaikki muu erottui vain epäselvästi. Näin tosin Himalajan lumiset huiput, mutta sielläpäin kaikki oli utuista ja pilvistä. ’Oikealle’ en katsonut. Tiesin, että olin jättämäisilläni maan.

Myöhemmin olen ottanut selvää, kuinka kaukana maasta on oltava, jotta saisin noin laajan näökökulman; noin 1500 kilometrin päässä! Näkymä maahan tuosta korkeudesta oli lumoavin mitä koskaan olen kokenut.”

Jung jatkaa:

” Minusta  tuntui, kuin kaikki mikä siihen asti oli ollut, olisi pyyhkäisty pois. Kaikki, mitä uskoin, toivoin ja ajattelin, maallisen elämän koko harhakuva irtautui minusta tai riistettiin minulta – se oli äärimmäisen tuskallinen prosessi. Mutta jotakin jäi, sillä minusta tuntui siltä kuin minulla olisi nyt luonani ollut kaikki se, mitä koskaan olin kokenut tai tehnyt, kaikki, mitä ympärilläni oli tapahtunut. Se kaikki oli minussa ja se olin minä. Se kaikki toisin sanoen muodosti minut. Minä olin kimppu kaikkea tätä mikä on tehty ja ollut olemassa.”

Ylläkuvatun perusteella ja teosofiseen käsitykseen itsen kuolemattomuudesta nojaten reinkarnaatiomahdollisuudelle ei liene loogista estettä. Ajatus on myös ollut luonnollisena asiana mukana kristinopissa alkuaikoina neljännelle vuosisadalle saakka ja senkin jälkeen salattuna tietona. Meilläpäin kirkko on vain armottomassa armossaan onnistunut kitkemään pois jälleensyntymisen – ja karmaopin filosofiastaan. Se on sillä teolla vienyt ihmiseltä elämän perustan. Sen omat papit ovat itsekin samasta syystä vailla kestävää pohjaa työnsä motivoimiseksi. Ajattelevat ihmiset haluavat yleensä perustaa uskonsa loogisiin tosiasioihin eikä katteettomiin lupauksiin kultaisesta kaupungista ja ikuisesta harpunsoitosta, kuten kirkko lahkoineen on tähän saakka julistanut… Kaikki new age -liikkeet tarjoavat tässä suhteessa paljon kestävämmän pohjan ja sanoman. Teosofinen liike taasen kokonaiskattavan elämänkatsomuksen.

Harry A .M . Hildén                                                             (Ei teini-ikäisille)

Olemisemme; mistä on kysymys?

En usko, että erehtyisimme kovinkaan paljon vaikka väittäisimme, että luonnossa toimii järki ja että kaikella muullakin maailmankaikkeudessa on jonkinlainen järki. Olisiko siis suuri virhe opettaa varhain lapsille luonnonjärjen olemassaolosta ja luonnon järjellisestä toiminnasta? Vaikeuttaisiko opetus viisaasta luonnosta ja sen mahdollisesti aavistettavissa olevasta tavoitteesta luonnontieteilijöiden työtä tulevaisuudessa? Eikö luonnontieteen eräs tehtävä ole yrittää ratkaista miten luonto toimii? Miten tämä työ vaikeutuisi siitä, että myönnettäisiin luonnossa olevan järjen olemassaolo? Loppuisiko silloin tieteellisen tutkimuksen tarve? Varmasti ei!

Maailmansielu

Teosofisen näkemyksen mukaan maailmaa ohjaa maailmansieluksi nimitetty järki (äly). Kaikissa uskonnoissa myönnetään tällaisen järjen olemassaolo, mutta se ilmaistaan muilla termeillä. Maailmansielua sanotaan useimmiten Jumalaksi, Allahiksi, Brahmaniksi tms. Kyseessä olevan järjen olemassaolo on perusajatuksena kaikissa uskonnoissa.

Karma

On vielä yksi olemassaolon toimiva voima, jonka tiede voisi hyväksyä ainakin työhypoteesiksi ja jota pitäisi opettaa kouluissa, nimittäin karman laki. Kaikille on tuttua, että kaikki toiminta aiheuttaa tavalla tai toisella vastatoiminnan. Jotkut kansan parissa käytetyt sanonnat osoittavat tämän. Tällaisia ovat esimerkiksi: ”Niin metsä vastaa kuin sinne huutaa;   pahantekijän käy huonosti;  se, joka toiselle kuoppaa kaivaa, hän itse siihen lankeaa”. Yli 2/3 maailman väestöstä uskoo karmaan vielä nykyäänkin. Myös Jeesus Nasaretilaisen suuhun on istutettu monta sanontaa, jotka viittaavat samaan lakiin.

Ihminen

Kolmas asia, jota pitäisi yksinkertaisessa muodossa opettaa kasvaville nuorille jo varhain, on ihmisen fyysinen, psyykkinen ja henkinen rakenne. Jos ihmiset jo nuorena oivaltaisivat,  että kehomme on sielun työkalu, he melko varmasti suhtautuisivat varovaisemmin sielun työkalun väärinkäyttöön. Tämän ymmärryksen avulla he säästyisivät todennäköisesti monelta sielun ja kehon kärsimykseltä elämänsä aikana.

Jälleensyntyminen

Jälleensyntyminen eli reinkarnaatio on neljäs perusasia,  jota tulisi opettaa nuorille.  Ajatelkaa kuinka lohdullinen jälleensyntymisfilosofia olisi myös niille,  jotka eivät tässä elämässä saavuta ihannettaan. Seuraavassa elämässä saadaan sittenkin uusi mahdollisuus. Reinkarnaatiofilosofiassa annetaan myös arvoa kaikelle, mitä on kokenut tässä elämässä,  koska kaikki kokemukset myötävaikuttavat kehitykseemme.

Evoluutio

Viidentenä perusasiana teosofiassa on evoluution toiminta ja olemassaolo. Viisas oivaltaa, että evoluutio on maailmansielun menetelmä ja työkalu kehittää uusia ja parempia muotoja, jotka yhä paremmin pystyvät kehittämään elävien olentojen ymmärrystä ja tajuntaa. Evoluution toiminta näkyy kaikkialla, eikä se koske vain fyysistä maailmaa vaan ihmisevoluution myötä se on edennyt myös henkiseksi evoluutioksi.  

Harry A. M. Hildén

OMATUNTO

Raamatun sanakirjan mukaan kristinuskossa omatunto on jumalan ääni ihmisessä. En vastusta tätä kristittyjen määritelmää sinänsä; lause lienee oikeansuuntainen; onhan monella uskonnolla asiasta samaan tulkintaan viittaavia määritelmiä, joten omatunto käsitteenä on varmasti kauan ollut mukana ihmiskunnan kollektiivisessa tietoisuudessa. 

Vanhassa Testamentissa ei puhuta omastatunnosta tässä merkityksessä muualla kuin parissa uusimmassa käännöksessä. Käsite on usein korvattu sydämellä. Aapeli Saarisalon Raamatun sanakirjan ruotsinkielisen version mukaan kreikankielinen sana syneidesis tarkoittaakin yhteistietämistä eli ruotsiksi samvetande, josta sana samvete (omatunto). Ajatus liittynee käsitteeseen kollektiivinen tietäminen, kokemusperäinen yhteistieto – Raamatussa usein sydämen ääni.

Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, ettei määritelmä jumalan ääni ihmisessä sisällä koko omatuntokäsittettä. Eräs syy epäilyyn on: Miksi eri kulttuureissa toimii erilainen omatunto? Miksi meillä sallitaan esimerkiksi sianlihan syönti, kun muutamissa uskonnoissa se kielletään. Miksi meillä saa syödä naudanlihaa, kun jossakin toisessa uskonnossa nautaeläin on pyhä ja lailla suojattu? Jos ajattelee toisin, jonkun ryhmittymän omatunto soimaa. Miksi sellaista, mikä ylipäänsä muille on pyhää, nimitetään meillä pakanuudeksi? Miksi jotkut uskovaiset eräässä toisessa uskonnossa nimittävät kristittyjä barbaareiksi ja vääräuskoisiksi? Kaikki nämä erilaiset uskovaiset punnitessaan toisiaan toimivat kukin omantuntonsa mukaan. Tämä johtaa kysymykseen: Antaako jumala eri kulttuureille erilaisen omantunnon, joka on toisille kansoille annetun omantunnon kanssa ristiriitainen? Tuskin. Siis, jokin ei pidä paikkaansa omatuntomäärittelyssämme.

Samaan tulokseen on näköjään tullut Koot’Hoomi Lal Sing kirjeessään nro 11 kirjassa Mestarien kirjeet, kun kirjeen vastaanottaja A.P. Sinnet luottaa omaatuntoon lopullisena totuutena. Koot´Hoomi kirjoittaa: Uskotteko te, kuten hän (länsimaalainen filosofi Kant), että kaikissa olosuhteissa ja määrättyjen uskonnollisten näkökohtien, ja vakavien hyvää ja pahaa koskevien käsitysten puuttuessakin, IHMISELLÄ on aina vakava opas omissa sisäisissä siveellisissä tuntemuksissaan eli – omassatunnossaan?... Tämä on erehdyksistä suurin! ...Tämän omantunnon tuudittaa helposti uneen, vieläpä kokonaan lamaannuttaa harjaantunut tahto, joka on tuon omistajan tahtoa voimakkaampi (esim. uskonto, propaganda, voimakas henkilö, uskonnollinen yhteisö, kaveripiiri, ympäristö tms.). 

Vaikka avauksessa hyväksyn omatuntomääritelmän lähes oikeaksi, en suinkaan tee sitä ilman huomautuksia. En ole myöskään niinkään varma siitä, ymmärtääkö ylipäänsä mikään kansa omatuntokäsitteen todellista merkitystä. Se, mitä kansa uskoo omaksitunnoksi, ei ole jumalan ääni meissä, vaan mitä suuremmassa määrin kokemuksen (tämän elämän ja menneitten elämien), kulttuurin ja kasvatuksen (aivopesun) aikaansaannos. 

Kaikilla yhteisöillä tai kansoilla on aikojen alusta asti ollut oman lajinsa tai heimonsa (kansansa) kokemuspankki, johon ihmisen ryhmäsieluvaiheen lisäksi sisältyvät niin yksilölliset kuin yhteisön kokemukset kautta aikojen. Yhteiset kokemukset ovat, vahvistettuna yksilöiden omilla kokemuksilla, siirtyneet yhteisön kollektiivitasoon, josta ne ilmenevät tänne syntyville vaistona ja sisäisenä tietämyksenä (käärmeenpelko, ukkosenpelko, pako- tai taistelureaktio, karma ym.). Tämä on käsitykseni mukaan ”jumalan ääni ihmisessä” eli Itsen luotettava ja opastava ääni meissä. Se on ääni, joka on kehittynyt meissä ihmiselämän alusta lähtien.

Tunnettu rosenkreutsiläinen okkultisti Max Heindel kuvaa omantunnon syntymistä suunnilleen näin: Sekä tajuinen että alitajuinen muisti (ymmärrys) liittyvät täysin elämän kokemuksiin. Muistin muodostaa eri tapahtumien jäljet eetteritasolla. Näitä jälkiä voidaan muuntaa tai jopa kokonaan poistaakin eetteritasolta... (anteeksianto on todellisuudessa muistikuvien hävittämistä eetteritasolta). Eetteritasolta poistamattomat jäljet seuraavat meitä uudessakin syntymässä. 

Historian kuluessa on jokaiselle yksilölle, mm. oman kulttuurinsa ja kasvatuksensa kautta muodostunut oma, pääosin muilta opittu, toinen kokemusvarasto, joka virheellisesti liitetään myötäsyntyiseen sisäiseen ääneen. Tämä omavaltainen lisäys vääristää ”jumalan äänen” meissä ja omastatunnosta tulee helposti yksisilmäinen ja ahdas. Samasta syystä meidän omatuntomme on ristiriidassa usein muiden uskontojen ja kulttuurien omantunnon kanssa. Tämä osoittaa selvästi, että se, mitä me ymmärrämme omallatunnolla, ei ole jumalan puolueeton ääni meissä, vaan mitä suurimmassa määrin luomamme harha siitä. 
Mainitun Max Heindelin mukaan alitajuinen muisti on varastopaikka kaikille aiemmissa elämissä saavutetuille sielunominaisuuksille ja kaikelle saavutetulle tiedolle, vaikkakin mahdollisesti osittain latenttina tässä inkarnaatiossa. Tämä tila on häviämättömästi yhdistetty varsinaiseen elämänhenkeen. Se ilmenee tavallisesti, vaikka ei täysin mitoin, omanatuntona ja luonteena, joka sieluttaa kaikki ajatusmuodot – välillä sisäisenä äänenä, neuvojana, välillä vastustamattomana voimatekona, joka voi joskus toimia sekä järkeä että tunteita vastaan. Tätä voidaan nimittää Itseksi (ylin valvoja, suojelusenkeli) meissä. 
Omantunnon vanhin osa on myötäsyntyinen vaisto, joka tähtää elämän ylläpitämiseen, jatkumiseen ja kehitykseen, toisin sanoen itsen ja lajin jälkeläisten suojelemiseen, perheyhteisön luomiseen, perheenjäsenten yhteistyöhön ja avunantoon, ainakin niin kauan, kunnes jälkeläiset tulevat itsenäisesti toimeen. Tämä omantunnon vanhin osa tähtää evoluution eteenpäin viemiseen. Se on kehittynyt elämän varrella ja on siis meidän aikanamme jo myötäsyntyinen. Se on geeneissä periytyvä ominaisuus ja tästä syystä sitä voidaan myös nimittää jumalan ääneksi meissä. 

Ihmisillä on myös vaihteleva synnynnäinen herkkyystaso, joka on havaittavissa jo varhain lapsuudessa. Tätä todistaa se tosiasia, että samassa perheessä voi olla lapsia, jotka ovat herkkyydeltään erilaisia. Tämä tuskin olisi mahdollista, jos kaikki olisi vain geeneistä kiinni. Eräs selitys tähän myötäsyntyiseen herkkyyteen lienee karma. Karmateorian mukaan herkkä yksilö on jo edellisessä elämässä ollut pitkällä ihmisyyden kehitysasteikolla. Tämä on myös teosofinen kanta ilmiölle (Besant). Joku sanoo, että herkkyys on kiirastulen kautta opittu ominaisuus. Koska tämäkin ominaisuus joka tapauksessa tuntuu olevan myötäsyntyinen, voidaan se liittää osaksi jo mainittua määritelmää jumalan äänestä.

Madame H. P. Blawatsky sanoo, että intuitio, aavistukset, heikot muistikuvat menneistä jne. tulevat syvemmältä muistitasolta ja että ne pääsevät muistiimme ainakin ajoittain toimivan yhteyden kautta. Muisti liittyy näin ollen oleellisesti myös omaantuntoon. Mutta käytännön omatunto on vielä paljon monimutkaisempi asia kuin syvämuisti eli ns. jumalan ääni meissä. Se on myös lukemattomien järki- ja tunne- minuuksiemme kokemusten keskiarvo; aivan niin kuin viisaus on monen ymmärretyn tiedon ja hankitun taidon keskiarvo liitettynä oivalluskykyyn ja nykymuistiin.

Mainittu väittämä lähtee siitä ajatuksesta, että jokaisessa yksilössä on lukemattomia minuuksia; tunneminä, järkiminä, toiveminä eli naamio, vihastuksen minä, taideminä, musiikkiminä jne. Koska meillä on niin monta minää, jotka useimmiten ovat keskenään ristiriitaisia, on mielen ollut pakko asettaa näille minuuksille omat äärirajansa. Venäläinen viisauden opettaja G. I. Gurdijeff (1878 –1947) nimittää näitä rajoja puskureiksi, jotka lieventävät eri minuuksien keskinäisiä (ristiriitaisia) törmäyksiä. Muuten emme pysyisi terveinä, väittää G, koska tuollaiset ristiriidat olisivat muuten liian kovia kestettäviksi. Nämä iskunvaimentajat syntyvät hitaasti. Meitä ympäröi yleensä elämässä joukko toisia ihmisiä (esim. uskonnollisessa tai muunlaisessa yhteisössä.), jotka elävät, puhuvat, ajattelevat ja tuntevat omien puskureittensa sallimissa rajoissa. Jäljitellessään heidän mielipiteitään, toimintojaan ja sanojaan uusi ihminen tahtomattaan luo samanlaiset ajatteluradat itselleen. Tämä helpottaa hänen elämäänsä, mutta samalla se luo rajoja (käyttäytymissäännöt tms.), jotka todellisuudessa voivat estää ihmisen todellista kehitystä. Omissa ympyröissään eläville puskurit ovat apuvälineitä toimia niin kuin olisimme aina oikeassa. Ne turruttavat kuitenkin ihmistä niin, ettei hän enää tunnista myötäsyntyistä omaatuntoaan (Korkeamman minän eli Itsen ääntä). Tässä tilassa syntyvät fanaatikot, ”oikean uskonnon” levittäjät ja uskonsoturit. 
Ainoa keino vapautua luoduista rajoittavista puskureista on purkaa ne yksitellen tai kaikki yhdessä. Tämä edellyttää kuitenkin jonkinlaista kriisiä (epäily, viisastuminen, herääminen itsenäiseen ajatteluun, pettymys tms.).

Ihminen, joka on puskurien suojassa on useimmiten myös mitä suurin moralisti.
Koska hänen omatuntonsa on puskurien rajoittama, on hänellä myös määrättyihin rajoihin suljettu moraali. Tämä oikeuttaa hänet vartioimaan varsinkin toisten moraalia – itsellä on kaikki hyvin, kun pysyy puskurien suoja-alueella. Hän jopa tuntee olevansa muita parempi, koska hän noudattaa opittua omaatuntoaan. 

Äsken mainittu Gurdijeff väittää kuitenkin, että omallatunnolla ei ole mitään tekemistä moraalin kanssa. Tämän osoittaa se tosia, että se, mikä on moraalista Kiinassa, ei ole sitä Euroopassa, ja se, mikä on moraalista Euroopassa on moraalitonta Kiinassa. Kaikki moraali on siis keinotekoinen ilmiö ja muodostuu erilaisista, käsityksistä kielloista, tabuista ja rajoituksista.

Ihmisessä toimii yleensä kaksi isompaa minää, naamio (koulutettu itse) ja korkeampi minä, jota usein sanotaan Itseksi. Meidän tuntemamme omatunto kuuluu suuremmaksi osaksi ”naamion” piiriin. Valvojana toimii Itse (Korkeampi minä). Tästä johtuu, että moni meistä, joka elää jonkin yhteisön, yhteiskunnan ja vanhempien antamien normien mukaan, sairastuu usein sisäisten ristiriitojen vuoksi erilaisiin psyykkisiin ongelmiin tai psykosomaattisiin sairauksiin ja jopa vakaviinkin fyysisiin sairauksiin.

Kasvatus vaatii esimerkiksi määrätynlaista käyttäytymistä, koska määrätynlainen kasvatus on kasvattajien mielestä moraalisesti oikein. Mutta kasvatuksen kohde voi olla toista mieltä. Tämän ilmoittaa kasvatettavalle valvoja eli Itse. Jos Itsen neuvot jatkuvasti torjutaan, sielu ja keho nousee kapinaan. Seuraukset näkyvät esimerkiksi sairaustilastoissa.

Omatunto on parhaimmillaan Itsen (Korkeamman minän) ääni meissä. Tämän oivaltaminen edellyttää kuitenkin Itsen olemassaolon tiedostamista ja Itsen tuntemista. Meidän täytyy hankkia itsellemme tieto siitä, minkälainen korkeampi minämme (Itse) on, mitä se tahtoo ja mihin se tähtää. Tässäkin suhteessa on hyväksi avuksi oikea erottamiskyky ja esimerkiksi teosofisen ajattelun tunteminen.

Joskus on jopa terveellistä toimia opittua omaatuntoa vastaan. Mutta Itseä vastaan toimiminen aiheuttaa meille aina uusia ongelmia. 

Harry A. M. Hilden

Onko stressi tulos onnen etsinnästä?

Jos pysähtyy ennakkoluulottomasti tarkkailemaan maailman menoa, huomaa ylikiihtynyttä toimintaa paitsi itsessä myös ympärillä olevissa ihmisissä. Stressi on nykyajan yleissairaus, joka on kulkutaudin tavoin iskenyt ihmisyhteisöön ja lähes sen jokaiseen yksilöön. Kaikilla on kiire. Ei ole enää aikaa muille ihmisille, omalle perheelle tai edes itselle.

Mikä on mennyt vikaan? Mitä ihminen hakee? Miksi ihmiskunta on kuin  maran (= idässä paholainen) riivaama ja simputtama?

Ihminen juoksee elintason perässä, koska hän uskoo onnen löytyvän vain korkean elintason kautta. Moni kuitenkin sortuu tässä oravanpyörässä. Kun silmäilee lehtien kuolinilmoituksia, huomaa yhä enemmän keski-iässä äkillisesti tai odottamatta menehtyneitä. Maallisen onnen metsästys vaatii hintansa.

Mutta onko elämän tarkoitus stressata itsensä kuoliaaksi. Eikö ole  paradoksaalista metsästää aineellista hyvinvointia niin intensiivisesti vain menettääkseen sen? Mitä maallisella onnella tekee, kun on itse kuollut? Kuolinpaidassa tuskin on taskuja, joten mammona ja  pankkikirjat jäävät vääjäämättä arkunkannen toiselle puolelle; useimmiten muiden onnenetsijöiden ahneiden silmien vartioimiksi.

Ihminen on selvästi erehtynyt tehtävänsä suhteen täällä maan päällä. Hän ei tunnu tietävän todellista tarkoitusta olemassaoloonsa. Hän etsii onnea, mutta hänen kuvitelmansa onnesta on virheellinen. Hän luulee löytävänsä onnen mammonasta ja uhraa jopa elämänsä sen saamiseksi.

Onnen metsästys aineellisten arvojen kautta on selvästi sokeuttanut ihmisen. Hänen ”henkiset opettajansa”, lähinnä uskontojen papit, joilta pitäisi voida kysyä neuvoa tällaisissa asioissa, ovat itse  joutuneet  samaan ansaan. Hekään eivät näytä tuntevansa elämän tarkoitusta. Eikä sokea voi toista sokeaa johdattaa, kuten eräs viisas sanoi kauan sitten.

Ihmisten parissa vallitsee yleinen uskomus, että  ainoa metsästämisen arvoinen tavoite on  juuri ne tavarat ja nautinnot, joista hän pienestä saakka on haaveillut. Koska vielä lisäksi uskotaan, että vain yksi elämä kuuluu ihmisenä oloon, kuten kristinuskossa opetetaan, pitäisi tämän ainoan elämän aikana yltää onneen, kun muita mahdollisuuksia siihen ei enää tule. Nyt tai ei koskaan on tämän päivän sotahuuto. Mutta useimmiten onni pakenee niin kuin kangastus autiomaassa. Pakeneva onni kuvitellaan saatavan kiinni venyttämällä kestokykyä aina vain enemmän. Yrittäminen on sitä paitsi meidän yhteiskunnassamme jokaisen velvollisuus ja kunnia-asia, ja jokainenhan on oman onnensa seppä. Ei ole mikään ihme, että ihminen tällaista taustaa vasten hyvin usein stressaa itsensä hengiltä. Mutta  silloin kun ihminen pingottaa kestokykynsä liian koville, on usein myös loppu uskomattoman lähellä.

Kovassa kilpailussa epäonnistunutta pidetään elämälle kelvottomana, eikä kukaan haluaa olla ’luuseri’. Oravanpyörässä olemista pitää siis jatkaa.

Vanha itämainen viisaus, jonka kanssa teosofialla on paljon yhteistä, sanoo, että ihminen kaikissa pyrkimyksissään etsii onnea – niin hyvässä kuin pahassa. Tämä ei ole uutta, sillä selitys täsmää myös länsimaiseen näkemykseen. Kaikki me etsimme onnea, mutta onnen ymmärtämisessä on idässä ja lännessä pieni ero. Itämainen todellinen onni on mielenrauha.

Minkälaista onnea etsimme? Jossakin idän filosofiassa kuvataan onnea ananda-sanalla. Ananda on todellinen onni, pysyvä onni. Sama filosofia osoittaa, että onni löytyy vain Yliminässä, filosofi Paul Bruntonin terminologiaa käyttäen, ei siis ”pikkuminässä”, persoonassa. Muualta ei pysyvää onnea löydykään, sillä kaikki paitsi Yliminä on jatkuvan muutoksen alaista. Elämä on nimenomaan prosessi. On vain yksi pysyvä – Yliminä, Jumalkipinä – meissä, sanovat idän viisaat. Kaikki muu on ohimenevää,  illuusiota, mielikuvaa, harhaa.

On olemassa vain yksi keino löytää syvin Itse, joten sitä on etsittävä jokaisen sisimmästä. Koska ”Itse” on saman opin mukaan kaikissa yksilöissä latenttina olemassa, on selvää, että sisimmästään sen löytää.

Ihminen voi löytää Itsen erikoisella menetelmällä. Hän voi lähestyä sitä rauhoittamalla mielensä. Joskus hän voi jopa yhtyä siihen; silloin ihminen kokee todellista onnea, hetkellisen samadhikokemuksen, sanovat samat viisaat. Ihminen etsii  tietoisesti  tai tietämättään tätä pysyvää onnea anandaa.

Kun näin on,  saavat kaikki tekemämme erheet ja harhat loogisen selityksensä. Ihminen etsii onnea tietämättä mitä onni on. Juomari etsii onnea anandaa – pullosta, varas toisten tavaroista, nuoriso aistillisista nautinnoista ja vanhus uskonnollisista yhteisöistä tai vaikkapa eläkeläistansseista. Sulhanen etsii onnea morsiamensa silmistä tietämättä,  että hän niistä itse asiassa hakee anandaa, Jumalaa. Näin siis vanhat viisaat. Yhteistä on kuitenkin kaikille maallisen onnen etsijöille, että he pettyvät, kun  huomaavat että maallinen onni ei kestä ikuisesti.

Joskus voidaan yleisesti hämmästellä taiteilijoiden käyttäytymistä. Useimmiten he työskentelevät jaksoittain ja silloin yötä päivää, jos ”henki on päällä” tai inspiraatio iskee. Kun inspiraatio on ohi, seuraa usein toivottomuuden tila ja depressiovaihe. Myös tämä saa selityksensä epätietoisesta anandan, jumalan, etsimisestä.

Itämainen filosofia, kuten myös teosofinen filosofia, sanova molemmat, että ihmisessä toimii erilaisia olemisen tasoja tai kerrostumia. Hänessä toimii esimerkiksi mentaalitaso, missä tietoinen ajattelu ja ymmärrys toimii sekä intuitiivinen taso, mistä ”neronleimahdukset” ja muunlaiset  ”ylhäältä tulevat ideat” ovat peräisin. Muitakin tasoja löytyy, mutta ne eivät ole tässä yhteydessä tärkeitä.

Jokainen ihminen voi tietoisesti tai ei-tietoisesti joskus saavuttaa intuitiivisen tason. Tavallinen ihminen kokee sen jotenkin paikkana, mistä neronleimahdukset tulevat. Taiteilija kokee sen aktiivikautenaan, kun hän työskentelee kuin transsissa ja hyvin tehokkaasti. Molemmat voivat olla täysin epätietoisia siitä, että silloin heillä on kanava auki intuitiiviselle puolelle. Taiteilija kokee luodessaan onnea. Kun luomisen kanava sulkeutuu, vaikkapa väsymyksestä johtuen, alkaa taiteilijalle usein depressio, koska hän kuvittelee, että luomisen taito on ikuisesti häneltä kadonnut. Tavallinen ihminen ehkä ihmettelee, mistä äskeinen neronleimahdus tulikaan. Yhteistä molemmilla on onnentunne, silloin kun tapahtuma ”on päällä”, silloin kun on ´flow-tilassa´– vedossa.

Taiteilija, joka tunneherkkyytensä vuoksi ehkä useammin pääsee yhteyteen intuitiivisen tason kanssa, kokee nimenomaan aiheensa täydellisenä ja yrittää siirtää se työhönsä. Se, ettei hän aina siinä onnistu, riippuu taiteilijan fyysisestä taidosta – ei intuitiivisen esikuvan epätäydellisyydestä; se on aina jumalallinen ja täydellinen. Mutta yhteys intuitiiviseen synnyttää aina anandaa – onnea. Silloin kun ihminen kykenee jatkuvasti olemaan kaikissa tekemisissään ja pyrkimyksissään täydellisesti mukana, hän on hyvin lähellä itämaista bodhisatvatilaa, joka on kaikessa tekemisessä ja pyrkimyksessä äärimmäinen kannustin. Silloin kun tämä tila valtaa ihmisen kaikessa, on hän oppinut kaiken elämästä.

Jos ihminen ei tiedä, että hän onnenetsinnässään loppujen lopuksi etsii jumalaa, syntyy epäharmoniaa ja stressiä, sillä maallinen onni häämöttää aina seuraavan uuden kapistuksen takana niin kuin kangastus autiomaassa ja maallinen onni on aina vähintään yhtä hankintaa vailla täyttymystä.

Tässä kirjoituksessa kuvatun tapahtuman kulku, johon kuuluu  epätietoisuus siitä, mitä ihminen perimmältään etsii, sekoittaa hänen mielensä ja tuloksena on  epäharmoniaa ja stressiä. Onnen etsintä, tietämättä mitä oikea onni on, tuottaa vain stressiä.  

Harry A. M. Hildén

Turmiollinen mielenkiinto paranormaaleihin kykyihin

Ihmisen mielenkiinto on läntisessä maailmassa yhä enenevässä määrin siirtymässä pois varsinaisista uskonnoista. Meillä kärsii luonnollisesti kristinusko suurimmat menetykset, mikä on ymmärrettävää, koska se on tähän saakka ollut valtionuskontona ja on edelleen, vaikka ei enää kaikkivaltiaana, josta poikkeaminen oli ennen hengenvaarallista. Euroopassa monessa maassa, missä nyt ollaan uskonasioissa enemmän sekularisoituneita kuin meillä, siirrytään, niin kuin täälläkin, henkisissä asioissa yhä enemmän kohti yksilöllisempää tulkintaa. Hakeudutaan uskonelämässä mielenkiintoisemmille alueille kuin mitä vanhat uskonnot tarjoavat. Nämä alueet ovat lähinnä mystiikkaa, taikauskoa ja lukuisia niin sanottuja salaoppeja. Tähän viittaa meneillään oleva valtava kiinnostus esimerkiksi Harry Potter kirjoihin ja niissä kuvattuun taikuuteen ja mystiikkaan..

Jo ennen mainittua kirjailmiötä on kuin sieniä sateella syntynyt lukemattomia uususkontoja ja elämänoppeja, jotka lupaavat kuun taivaalta, mikäli niihin oikein paneudutaan, toimitaan annettujen ohjeiden mukaan ja maksetaan kurssimaksut. On eri laatuisia ja pituisia valaistukseen johtavia oppeja, joiden ”gurut” lupaavat pikavalaistumista viikonlopun pituisilla kursseilla jne. Useimmat sanotaan virheellisesti pohjautuvan teosofiaan, vaikka teosofiasta ei tunneta muuta kuin nimi ja pari yksityiskohtaa. Ja kansa on kiinnostunut.

Samoin on näkijöitten ja ennustajien kanssa. Päivä- ja iltalehdissä ilmoitetaan massoittain osoitteita ja puhelinnumeroita mistä ennustuksia ja horoskooppitulkintoja saa niin paljon kuin rahapussi sietää. Ja taikauskoinen ja herkkäluuloinen kansa tilaa, käy vastaanotoilla ja jopa toimii elämässään näiden ”näkijöiden” annettujen neuvojen mukaan. Olen joskus hämmästellyt kun kuulen, että itseään henkisinä pitävät ihmiset erehtyvät moiseen, sillä näillä puuhilla ei ole käsitykseni mukaan mitään henkisyyden kanssa tekemistä. En voi sanoa kategorisesti kieltäväni kykyjä omaavien ihmisten olemassaoloa, mutta, että niitä olisi palstakaupalla joka lehteen on lievästi sanottuna epäilyttävää ja haiskahtaa rahastamiselta.

H. P. Blavatsky puhuu eräässä kirjoituksessaan psyykkisyyden lisääntymisestä kehitysnälkäisten joukoissa. Koska ihmiset janoavat kykyjä, on olemassa vaara, että ilmiöiden psyykkinen kehittäminen ohittaa mentaalisen (manaksisen) kehityksen ja pyrkijä joutuu psyykkisten voimien orjaksi ja voi jopa sairastua parantumattomasti psyykkisesti. Kykyjen kehittäminen pitäisi tapahtua manaksen valvonnassa moraalisen kasvun myötä, että henkinen puoli kestäisi rasitukset. Kiiruhtaminen johtaa vaaralliseen harhaan, itsepetokseen ja usein ihmisten pettämiseen ja lopuksi myös kvasinäkijöiden ja taikojen tekijöiden moraaliseen tuhoon. Nykyajan ennustajien paljous viittaa nimenomaan siihen, että tällaista tapahtuu.

Mikä ajaa vasta heränneet sielut heti metsästämään paranormaaleja kykyjä?

Ihmisiä syntyy luonteeltaan ja taipumuksiltaan eri herkkinä. Jokainen tietää, että olemme fyysisesti erilaisia. Toisen normaali paino on 100 kiloa, toisen 50. Toinen on tumma, toinen vaalea. Luonteeltamme olemme erilaisia. Toinen on rauhallinen ja joviaalinen, toinen tulinen ja koleerinen. Toisella on musikaalisia kykyjä, toisella ei ole lainkaan sävelkorvaa. Toisella on taiteellisia taipumuksia, toinen on niitä vailla. Toinen on varustettu viidellä aistilla ja riittävällä ymmärryksellä ja kyvyllä pärjäämään normaali elämässä, kun toinen on monella tavalla yliherkkä eikä millään meinaa pärjätä elämän taistelussa. Ne jotka pärjäävät ovat luokiteltu normaaleiksi. Poikkeavia luonteita nimitetään usein epänormaaleiksi ja joskus jopa sairaiksi. Todellisuudessa ei ole olemassa mitään tarkasti vedettävää rajaa normaalin ja epänormaalin välillä. Kukin yhteiskunta tai yhteisö luo omat rajansa.

Emme myöskään kykene vetämään aisteille normaalin ja epänormaalin välillä rajaa. Toisella on parempi kuulo kuin toisella; toisella parempi näkö kuin toisella. Siis ”normaali” on ihmisten luoma käsite, eikä sen kummempaa. On olemassa väreilytaulukkoja, jotka osoittavat että ihminen kykenee aisteillaan toimimaan hyvin kapealla värähtelyalueella. Yleensä on luultu, että ihmisenä olo rajoittuu vain ihmisaistien havaitsemalle alueelle. Mutta samat taulukot osoittavat, että ihmisvärähtelyn ala- ja yläpuolella on fyysisesti havaitsematon maailma, johon jotkut yksilöt kykenevät pääsemään. On todettu, että joillakin yksilöillä on normaalin havaitsemiskyvyn tuolle puolelle pidemmälle ulottuva havaintokyky, jota kutsutaan paranormaaliksi, syystä, että se ylittää normaali ihmisen havaitsemiskyvyn.Tieto tästä mahdollisuudesta herättää ihmisten kokeilunhalua.

Myötäsyntyinen herkkyys kokemuksineen on yksi tekijä, joka ajaa ihmisiä etsimään selityksiä heidän omiin outoihin kokemuksiinsa. Toinen tekijä on tietämättömyys ja herkkäuskoisuus. Kolmas tekijä on malttamattomuus ja usko, että kyvyt ovat sama kuin henkisyys. Neljäs tekijä on itsensä korostaminen ja valtapyrkimys, halu nousta muita korkeammalle. Viides, mutta tärkein, on erottamiskyvyn puute. Ei kyetä erottamaan jyviä akanoista. Muitakin syitä löytyy.

Monet mystikot sanovat, että paranormaali-ilmiöt ja voimat ovat suurimmat esteet henkisen kehityksen tiellä. Esimerkiksi Ristin Johannes oli sitä mieltä, että ilmiöt ovat pahaksi ja johdattavat etsijän ajatukset pois tavoitteestaan (jumalasta). Usein ne tekevät etsijästä ylpeän ja itsekeskeisen ja hän antaa itsensä tulla niiden johdatettaviksi, kuvitellen, että ilmiöt tulevat jumalasta, mikä tapahtuu hyvin harvoin – jos koskaan. Ilmiöt ovat useimmiten itse luotuja mielikuvia ja toiveajattelua. Tämä on hyvin tavallista ääriuskovaisten parissa, jotka joskus ovat ekstaasin jälkeen vakuuttuneita siitä, että jumala on heille puhunut, vaikka heidän oma mieli puhui heille heidän toivomansa tekstiä. Tämä on verrattavissa unissa keskusteluihin, jolloin unennäkijä itse asettaa kysymykset ja vastaa keskustelukumppanin suulla niihin itse. 

Buddha sanoo myös jossakin opetuksissaan, että kaikki ilmiöt ovat sieluttomia ja mielen tuotteita. Samoihin tuloksiin ovat monet psykiatrit tutkimuksissaan päätyneet.

Ihmisen aivoilla on uskomattomia kykyjä. Ne havaitsevat ja tallentavat, aivan kuten filmikamera tai nauhuri. Mutta ne kykenevät ilmeisesti myös toimimaan päinvastoin eli projisoimaan mieli- tai muistikuviaan, jopa ajatuksiaan, näyiksi. Sen vuoksi kristityt voivat rukous- tai meditaatiotilassa nähdä Kristuksen kasvot, kun taas buddhalaiset näkevät samassa tilanteessa Buddhan kasvot.

Todellinen etsijä ei jää ilmiöihin kiinni. Todellinen etsijä pyrkii oppimaan luonnon lait ja niiden toimintaa ja muuntaa elämänsä yhä enemmän sopusointuun elämän suurten lakien mukaan. Vain siinä syntyneessä harmoniassa on todellinen henkinen kehitys mahdollinen.

”Älkää käykö ihmeiden tekijöiden luona! He kulkevat pois totuuden tieltä. Heidän mieltään kiehtovat psyykkisyyden voimien ansat, jotka ovat Brahmania (jumalaa) kohden kulkevien pyhiinvaeltajien tiellä kiusauksina. Varokaa näitä voimia!”


Ramakrishna


Harry A. M. Hildén 20.6 2004 

AIVOJEN KIELI 

Millä kielellä ajattelet?

Ymmärrän useita kieliä ja käytän jokapäiväisessä askartelussani ainakin 3 tai 4 eri kieltä, joista varsinkin kaksi on vuosien varrella muodostunut niin sanoakseni ”äidinkielekseni”. Olen leikillisesti sanottuna ”puolikielinen” molempien kotimaisten kielten suhteen, kun toinen oli äidin ja toinen isän äidinkieli, vaikkakaan ei hänen kansakoulukielensä. Nämä seikat johtuvat historiallisista ja muista syistä kuten maassamme on tilanne useassa perheessä.

Minulta on usein kysytty millä kielellä ajattelen. Vastaukseni on: en oikein tiedä. Usein kuvittelen, että ajattelen sillä kielellä mitä kussakin tilanteessa yleensä käytetään, mutta sekään ei aina pidä paikkaansa. Yksin ollessani on sama kysymys joskus käynyt mielessäni ja olen joutunut toteamaan, että en todella itsekään tiedä millä kielellä ajattelen. 

Voidaan kysyä, tapahtuuko ajattelu yleensä millään erityisellä kielellä, vai onko ajattelu jotakin mihin kieltä ei tarvita. Ainoastaan silloin kun joudun tilanteeseen, että pitää sanoa lause ääneen, muodostan aivoissani ajattelusta lauseen meneillään olevan keskustelun kielellä. Mutta ennen tätä on aivoissani jo valmiina idea sanottavaan, eli valmis vastaus ilman kieltä. Näin ollen kieli tuntuu olevan vain instrumentti, jolla tuon aivoissa valmiina olevat oivallukset julki. Julkituomiseen tarvitaan kieltä.

Myös unimaailma on kielten suhteen ihmeellinen. Joskus näen unta, että olen ulkomailla tilanteessa missä on kysyttävä neuvoa, esimerkiksi tietä, osoittetta tms. En tiedä millä kielellä unessa teen kysymykset, mutta ulkomaalainen vastaa aina omalla kielellään, josta en hereillä ollessani ymmärrä yhtään mitään, mutta jota unessa ymmärrän. Tämä on synnyttänyt minussa ajatuksen, että uni-ihmisillä on jonkinlainen telepaattinen yhteys keskenään, joka ei käytä sanoja vaan siirtää tiedon suoraan henkilöstä toisen. Vuosien varrella olen tullut tästä yhä vakuuttuneemmaksi. Ilmiö voi selittyä sillä, että laitan unessa luomalleni vastapelurilleni sanat suuhun; hänhän on minun luomani unikuva.

Totta lienee, että on olemassa jonkinlainen telepaattinen yhteys ihmisestä muuhun elävään luontoon, kuten esimerkiksi eläimiin. Jokainen hevosen tai koiran ystävä voi tämän vahvistaa. Sama pätee myös kasvikuntaan nähden. Ainakin vaimoni kukat ymmärtävät hänen aidot tunteensa niitä kohtaan, koska ne kasvavat paljon paremmin hänen hoidossaan kuin minun huolimattomassa hoidossani.

Pienenä, kotimatkalla pyhäkoulusta, missä oli puhuttu rukouksesta, pohdiskelin millä kielellä jumalaa kuuluisi rukoilla, että hän ymmärtäisi toivomuksemme. Jumala ymmärsi luultavasti ruotsia – se oli minusta helppo kieli – ja sitä paitsi pitäjän kaikki papit puhuivat ruotsia, mutta suomenkieli oli jo vaikeampi asia. Venäjänkieli kuulosti myös vaikealta puhumattakaan Mongolien kielestä, josta kerran eräs vieraileva lähetyssaarnaaja oli meille kertonut. Sitä kieltä jumala ei ainakaan voinut ymmärtää. Niin vaikealta se kuulosti. Näin ajattelin. Kukaan ei silloin osannut tyydyttävästi vastata ongelmaani ja se jäi pitkäksi aikaa vaivaamaan mieltäni. Silloin en tiennyt mitään telepatiasta. Nyt kuvittelen osaavani itse paremmin vastata ajattelevan lapsen kysymykseen tällaisesta asiasta. Yhteys on tietysti telepaattinen. 

Aivojen toiminnat ovat ihmeellisiä. Aistien kautta ne keräävät vaikutelmia ulkomaailmasta ja varastoivat niitä. Ne auttavat myös meitä sopeutumaan eri tilanteisiin. Ne ohjaavat sen lisäksi kaikki kehomme toiminnat, että me ylipäänsä pysymme hengissä. Kuitenkaan niiden työ ei ole vain tapahtumien kirjaaminen ja säilyttäminen vaan myös kerääntyneen tiedon analysointi ja johtopäätösten teko.
Aivoilla on todennäköisesti mainittujen kykyjen lisäksi myös toisia ominaisuuksia, joista emme vielä kovinkaan paljoa tiedä. 

Aivot saavat ilmiselvästi myös impulsseja muualta kuin aistimaailmasta. Nykyään tunnetaan jo sana intuitio ja tähän osataan jo yhdistää ne oudot impulssit, jotka joskus tulevat tietoisuuteemme. Useat taiteilijat, kirjailijat ja muusikot hyödyntävät intuitiota töissään. Mitä intuitio on, ja mistä se tulee, on kuitenkin useimmille epäselvää. Ne jotka ovat tutustuneet teosofiseen filosofiaan osaavat loogisesti määritellä tämän ilmiön ja myös tyydyttävästi kuvata sen toimintaa. On oikeastaan sääli, ettei teosofian perusteet sisälly oppivelvollisuuteen, kun parempaa selitystä moneen asiaan ei toistaiseksi tieteestäkään ole löydettävissä.

Muisti on aivoille määritelty ominaisuus. Tieteen mukaan aivot varastoivat kaikki tapahtumat ja ihminen kykenee enemmän tai vähemmän hyödyntämään omaa muistivarastoaan. Kun ihminen vanhenee tai rappeutuu, vähenee aivojen toiminta ja muisti huononee. Näin siis tiede. 

Teosofian mukaan ovat aivot instrumentti, joka tuo ”jostakin” muistikuvat tietoisuuteemme. Teosofiassa puhutaan eetteritasosta. Se, että ihmisen vanhetessa muisti huononee ei merkitse, että muistikuvat katoavat ”sieltä jostakin”, vaan aivokoneisto tulee kykenemättömäksi tuomaan ne tarkasti tietoisuuteemme.

Aivojen huononeminen alkaa ilmeisesti aivokuoresta, jonka kautta lähimuisti toimii tai tulee tietoisuuteen. Vanhenemisen myötä häipyvät sitten vanhemmat asiat eli aivoissa syvemmällä olevat muistikuvat, ja loppuvaiheessa on syvimmällä vain lapsuus enää jäljellä. Aivokoneisto rappeutuu pinnalta päin ja rappeutuma etenee kohti ydintä. Esimerkiksi kaikki myöhemmin elämässä opitut kielet häviävät aika pian. Äidinkieli jää viimeiseksi. Kun sekin häviää, on kehon tehtävä jo käytännössä päätepisteessään.

Yllä kuvatut käsitykset eivät vielä anna vastausta kysymykseen, millä kielellä ihminen ajattelee. Itse olen taipuvainen uskomaan, että kysymyksessä on tajunnan ja ymmärryksen yhteistyö, missä ei sanoja tarvita. Keho on äiti Maan lahja ihmiselle; tajunta ja ymmärrys on hengen lahja. Nekin kommunikoivat keskenään ilman kieltä. 

MONITAHOINEN KARMA / Harry Hildén

Kun kuuluu karman puolestapuhujiin, saa usein kysymyksiä karman monenlaisesta ilmenemismuodosta, sen oikeudenmukaisuudesta ja toimintatavasta. Totta on, että kaikkiin kysymyksiin on vaikea nopeasti löytää tyydyttävää vastausta, mutta jotakin osviittoja voi ehkä antaa ja ehkä myös neuvoja siitä, mistä saa lisää tietoa.

Eräs toistuva kysymys on, miten selitetään karmanäkökulmasta katsottuna Stalinin, Hitlerin ja muiden despoottien toimintaa. Toinen kysymys koskee maailman epäoikeudenmukaisuuksia; kolmas kärsimysten olemassaoloa ja niiden näennäistä epäoikeudenmukaisuutta. 

Kaikkiin näihin kysymyksiin löytyy varmasti monenlaisia vastauksia. Itse olen pyrkinyt löytämään ne alkusyyt, josta erilaiset karmaa synnyttävät tapahtumat kehittyvät. Mielestäni karmalliset seuraukset ovat paljolti suhteessa näihin.

Olen tullut siihen tulokseen, että alkuimpulssi on ilmeisesti alussa suhteellisen mitätön asia, mutta olosuhteiden muuttuessa se on joskus kasvanut mittaamattomaksi tapahtumaksi. Jos hyvin käy, nostetaan alkuunpanija kunnian korokkeelle, mutta epäonnistuneessa tilanteessa haetaan tapahtumiin syyllisiä tai äärimmäistä syyllistä. Jonkunhan täytyy olla vastuussa ja siten perussyyllinen. Näin yleisesti ajatellaan. Syyllistä pitää myös rangaista; näinhän opetetaan.

Minkälainen tulisi oikeudenmukainen seuraamus esimerkiksi Hitlerille tai Stalinille olla, että se tasoittaisi kaiken sen pahan, minkä nämä saivat aikaan lyhyessä ajassa? Sellaista rangaistusta ei olekaan – liian helppoa olisi ollut, että he olisivat päässeet teoistaan kuolemanrangaistuksella. Toinenhan tappoi itsensä. Hän onnistui siis pakenemaan maallista tuomiota. Toinen kuoli rankaisematta. He pääsivät liian helpolla. Näin lienee yleinen mielipide. 

Kun karmalliseslta näkökannalta ajattelee asiaa, syntyy kysymys: olivatko he yksin syyllisiä? Onko tuon mittakaavan paha enää kokonaan riippuvainen vain yhden ihmisen toiminnasta? Tällaiset ajatukset vaikeuttavat karman toiminnan ymmärtämistä. 

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että mainittuja despootteja tulevaisuudessa kohtaa oma henkilökohtainen karmansa, niin kuin muitakin ihmisiä. Ajattelen, että koko karmajärjestelmä on ´ylhäältä päin´ säädetty, ja siinä yhteydessä on myös huomioitu mainitunlaisia ylilyöntejä. Katson myös, että se osa kansasta, joka on heitä tukenut, jakaa heidän kanssaan toiminnasta syntyneen karman, sillä yksin he eivät olisi voineet mitään tehdä, mutta toisten tuella, joka paljossa on ollut oman hyödyn tavoittelua, he ovat aikaansaaneet tunnetut hirmutyöt.

Salaisessa opissa HPB selvittää karman eri luonteet melko perusteellisesti. Siinä puhutaan maailman karmasta, ihmiskunnan karmasta, kansojen ja kansakuntien karmasta, heimojen ja sukujen karmasta ja yksilöiden karmasta. Puhutaan välittömästä karmasta, viiveellä lankeavasta karmasta, tulevaisuudessa lankeavasta karmasta, seuraavassa elämässä lankeavasta karmasta jne., siis hyvin monisäikeisestä karmasta. Tässä suhteessa teemme yleensä virhearvion, jos tunnemme vain välittömän karman ja odotamme laskun maksamista heti.

Meillä on taipumus sotkea omat tunteet karman toimintaan. Unohdamme, että karmalla ei ole tunteita. Paitsi maailman ja planeettojen karma, johon ihminen ei paljoa kykene vaikuttamaan, on olemassa yksilöllinen sekä kollektiivinen karma. Ne ovat varmuudella ihmisen toiminnan aiheuttamia.

Salaisessa Opissa kuvataan, että kaikki elämä on sidottu karmaan. Ja karma on virheetön ja vääjäämätön vastatoiminnan laki. Ottaen huomioon, että teosofisen filosofian mukaan maailmankaikkeus elää, täytyy kaikki olla karmaan sidottua. Maailman sykkiminen (syntyminen ja vetäytyminen/suuri hengitys) on näin ollen opin mukaan karmallinen tapahtuma. Niin myös maapallon kohtalo, johon ihmisen kehityksen myötä on tullut eräs vaaramomentti lisää. Tämä on ihmisen sokea toiminta maaäitiään huomioimatta. Mitähän tapahtuisi muille planeetoille, jos ihminen hajottaisi sodillaan maapallon? Ihminen voi siis vaikuttaa koko galaksimme
kohtaloon. 

Kreikan uskontofilosofiassa puhutaan Karma-Nemeksestä eräänlaisena karmana, joka on ihmisten aiheuttamien syiden luoma henkinen voimapurkaus, joka voi ”liikuttaa henkisiä maailmoja”. Alussa kyseessä oli eräänlainen koettu jumalallinen tunne, mutta se tehtiin myöhemmin konkreettiseksi jumaluudeksi, jonka muodosti keinotekoinen jumalten triadi: Nemes, joka hillitsee ihmisten ylilyönnit ja rankaisee ihmistä, ellei hän toiminnassaan pysynyt määrätyn rajan sisäpuolella, Adrasteia, joka on luonnollinen syiden seuraamus ja Themis, joka on maailmanjärjestyksen ja harmonian jumalatar. Näin entisaikojen ”intuitiivinen karma” muuttui mytologiseksi, eksoteeriseksi jumalattareksi. 

Kiinan vanhemmissa kirjoituksissa Twan-ying-tú puhutaan karmasta, ”keltaisesta lohikäärmeestä” (tekojen valvojasta), suurinpiirtein näin:
”Hänen viisautensa ja hyvyytensä ovat mittaamattomat. Hän ei kuljeskele seurueissa eikä ryhmissä, (hän on askeetti)... Hän menee ja tulee täyttäen lain (karman lain). Hän tulee oikealla hetkellä; jos harmonia (tasapaino) vallitsee, hän pysyy näkymättömissä”. 

Ken maailmaa tarkkailee ei voi olla huomaamatta siellä olevia epäoikeudenmukai-suuksia. Tämä on vaikea kysymys erityisesti kristityille, kun he julistavat, että heidän, jumalansa on kaikkivoipa. Miksi hän ei suostu oikaisemaan näin räikeitä epäkohtia, joita maailmassa on? Miksi jumala kaikkivoipana yleensä sallii kärsimyksiä? Kun jumalaa joskus syytetään julmaksi, on virallinen vastaus usein, että jumalan tiet ovat arvaamattomia. Se ei paljoa lohduta. Selitys täytyy olla toinen.

Epäoikeudenmukaisuudet maailmassa johtuvat mitä todennäköisemmin ihmiskunnan omasta karmasta. Kun ihmiskunnan käyttäytyminen on sama kuin yksilöiden käyttäytymisen keskiarvo, täytyy ihmiskunnan karma olla samanlainen kuin sen yksilöiden eli ihmisten karman keskiarvo. Koska ihmisten omavaltainen käyttäytyminen useimmiten johtaa kärsimyksiin, johtaa luonnollisesti ihmiskunnan käyttäytyminen myös kärsimyksiin. Tämä pätee myös eri kansoihin ja kansakuntiin nähden. 

Yksilöllinen karma johtunee siitä, että ihminen on tullut tietoiseksi itsestään ja samalla vastuulliseksi olioksi. Silloin, kun tämä tapahtui, astui karma kuvaan. Karman tarkoitus on oman ymmärryksemme vajavaisena ollessa kasvattaa ja kehittää meitä täydellisyyteen asti. Karma on suuri opettaja, joka alkaa toimia heti, kun oivalluskyky pettää. Tämä on tosi lohdullista, koska se ei sulje ketään pois.

Kärsimyskysymyksessä kannattaisi tutustua Buddhan oppiin. Buddha istahti bodhipuun (viisauden puun) alle mietiskelemään kärsimyksen syitä ja sen poistamista, ja ratkaisi mielestäni ongelman uskottavasti. 

Buddha näki, että kärsimyksen suurin syy on avidya (tietämättömyys). Pidämme tietämättömyydessämme arvossa sellaista, mikä ei arvoa ansaitse, suremme sellaista, mitä meidän ei pitäisi surra, katsomme todelliseksi sitä, mikä ei ole todellista vaan harhaan vievää, ja kulutamme elämämme tavoitellen arvottomia ja laiminlyöden sitä, mikä todella on arvokkainta”. Tämän vuoksi Buddha painottaa
oikeaa erottamiskykyä.

Buddha totesi, että ensiksi pitää oppia ymmärtämään mitä elämä on. Elämä on prosessi, joka etenee tahdostamme huolimatta. Jokaiseen elämään kuuluu luonnostaan ”syntyminen, riutuminen, sairaus, vanheneminen, kuolema, eroaminen niistä, joita rakastamme, yhtyminen meille vastenmielisiin ja saavuttamattoman kaihoaminen” Tämä kaikki aiheuttaa surua ja kärsimystä. Tämän ymmärtäminen oikean erottamiskyvyn avulla helpottaa jo huomattavasti suhtautumistamme moniin vastoinkäymisiin ja muutoksiin elämässä.

Jotkut pitävät oppia karmasta jotenkin julmana ja jopa epäoikeudenmukaisena, koska joskus lankeaa sellainen karma maksuun, jonka alkuperää emme tunne tai tunnista. Karmahan ei lankea välittömästi. eikä välttämättä aina tämän elämän ansioista. Mutta karmaa ei silti voi välttää. Buddha painostaa tätä erityisesti näin: ”ei ole sitä paikkaa maan päällä eikä taivaassa eikä meressä eikä vuorenrotkoissa, missä ei (paha) teko tuota (tekijälleen) tuskaa”. Siis karmaa ei voi paeta. Mutta voiko pahaa tulevaa karmaa lieventää? 

Käsitykseni mukaan ymmärrys on ainoa keino lieventää karman vaikutuksia. Voidaan ajatella, että silloin kun karman siemen on kylvetty, on ymmärrys ollut heikompi kuin nyt, kun karma purkautuu. Tästä sanoo Buddha: ”Erityisesti ansiokkaiden tekojen tuloksena saattaa ihminen ensi kehitystilassaan saavuttaa muutamia paikan, ruumiin, ympäristön ja opin etuja, jotka torjuvat hänestä pahan karman seuraukset ja auttavat eteenpäin hänen korkeampaa kehitystään”. Tämä on mielestäni looginen oivallus. Jos lähdetään siitä ajatuksesta, että karman tehtävä on opettaa meitä, jos ei ymmärrys vielä riittävästi toimi, on mahdollista jo ansaittua karmaa lieventää siinä tapauksessa, että karman tilaaman ja toteutumisen välisenä aikana viisaus on saavuttanut sellaisen asteen, ettei uudestaan ryhtyisi samanlaiseen tekoon tai toimintaan. 

Ajattelemme karmaa usein vain kielteisten tapahtumien yhteyteen. Unohdamme helposti, että myös kaikki hyvä, joka elämässä meitä kohtaa, on karmaa. 

Vaasan Sateenkaari-loosin kurssiohjelma 2005, joka pohjautuu Eva Franzénin kirjaseen ”Teosofi - en studiekurs”. Teksti  on vapaamuotoisesti suomennettu ja osittain täydennetty.

SUURI ELÄMÄNAALTO

Ihminen, ajattelija, etsii jatkuvasti fyysistä, emotionaalista ja älyllistä tyydytystä, mutta tulee harvoin täysin tyydytetyksi ja silloinkin vain lyhyeksi hetkeksi. Hänen himonsa (halunsa) ja hänen nautintonsa johtavat ajan myötä kyllästymiseen ja ikävystymiseen.

Kun ihminen saavuttaa tämän pisteen, hän alkaa pohdiskella elämän tarkoitusta. Onko tämän kaoottisen maailman takana minkäänlaista suunnitelmaa? Uskonko todella Jumalaan? Olinko ennen syntymää olemassa, ja olenko kuoleman jälkeen todella olemassa? Mikä on kärsimyksen tarkoitus ja elämien erilaisuuksien selitys? Miksi elämässä on erilaisia mahdollisuuksia ja kykyjä? Teosofian opiskelu voi ainakin jossain määrin antaa meille vastauksia näihin kysymyksiin.

Teosofia on sekä uskontoa, filosofiaa että tiedettä. Filosofiaa siksi, että se antaa meille teorian maailman kehityksestä ja sen vaikutuksesta meidän kehoomme ja sieluumme aurinkokuntamme osina. Teosofian uskonnollinen aspekti on, että sen jälkeen, kun se on meille yleisen kehityksen kulun osoittanut, se osoittaa myös mahdollisuuden jouduttaa  kehitystä. Se on tiedettä siltä kannalta, että se ei käsittele mainittuja aiheita uskon kohteena vaan tosi tietona, joka on opiskelun ja tutkimuksen kautta saavutettavissa. Se osoittaa, ettei ihmisen ole turvauduttava ainoastaan sokeaan uskoon, vaan hänellä on piileviä kykyjä, jotka, kun ne kerran herätetään, antavat mahdollisuuden itse tutkia sisäisen elämän todellisuutta. Teosofia tukee väitteitään osoittamalla itse tietä kykyjen kehittämiseen. Teosofia perustuu korkeasti harjaantuneiden yksilöiden havaintoihin, mikä on mahdollistanut myös muille mainitunlaisen kehityksen.

Teosofian maailmankaikkeus kehittyy (tapahtuu) olemassa olevan suunnitelman mukaan. Ainoastaan ihmisen ajatuksissa vallitsee kaaos hänen rajoittuneen ymmärryskykynsä takia. Suunnitelman nimi on evoluutio. Se merkitsee kykyjen kehitystä askel askeleelta. Jokainen yksilö on oleellinen osa tätä kehitystä. Ihmisen kyky havaita henkistä maailmaa kasvaa kehityksen myötä ja se tulee aikanaan sulkemaan pois erillisyyden illuusion ja johtamaan meitä tietoisuuteen siitä, että kaikki elämä on yhtä. Evoluutioprosessi on ainoan kulkemista ainoaan; tie ykseydestä moninaisuuden läpi ja kokemusten kautta takaisin elämän ykseyteen, siihen äärimmäiseen, jota joskus Jumalaksi kutsutaan.

Kehityksellä on kaksijakoinen toimintatapa. Elämänmuodot kehittyvät niissä  olevan elämän vuoksi; elämä kehittyy kokemuksen kautta, jota saadaan eri muotojen avulla. Pyrkiessään sopeutumaan ympäristöönsä muodot  tulevat yhä monimutkaisemmiksi, kun taas elämä, joka perustaltaan on puhdasta tajuntaa, tulee yhä pelkistetymmäksi mitä lähemmäksi se pääsee tavoitettaan. Tapahtuma  voidaan jakaa kahteen osaan: matkaan poispäin ykseydestä, ja matkaan takaisin. Välillä kohdataan hyvin vaikea käännekohta. Ihmisen halu kokemuksiin ajaa alun perin hänet ulos rauhastaan rajattomuudessa ja tämä halu vangitsee häntä yhä karkeampaan aineeseen. Kyllästyminen ja ikävä saa hänet vihdoin kääntymään kohti oikeata kotia. Kokemus on edelleen kasvamisen aiheuttaja, mutta mielenkiinnon suunta ja aihe ovat muuttuneet toisenlaisiksi. Nyt on etsijän katse kasvavalla innostuksella kääntynyt kohti ykseyttä. Syntyy tietoinen yhteys jumalalliseen ja etsijä löytää  tavoitteensa (Vrt. Raamatun kertomus tuhlaajapojan paluusta).

Matkalla sisäänpäin menetelmä muuttuu. Saamme luonteeseemme lisääntyvää mielenkiintoa fyysisiä kokemuksia ja tunteita sekä mentaalista toimintaa kohtaan, sillä tämän kautta saamme tarpeelliset kokemuksemme. Pyrkimys tyydyttää omia halujamme vääjäämättä erottaa meidät toisista ihmisistä. Mutta jopa tällä eristäytymisellä on arvonsa, koska se tekee kokemuksistamme voimakkaampia. Meistä tulee näin  vahvoja persoonallisuuksia. Kuitenkin eristyneisyyden naamio varjostaa henkistä todellisuuttamme, joka on näkymätön, mutta ikuinen osa jokaista ihmistä.

Muuntuminen merkitsee myös suurta rasitusta. Kääntymisen aika, jolloin yksilö taistelee puhtaasti maailmallisen menestyksen ja syvemmän henkisen ymmärtämisen välillä, voi kestää kauan. - Matkalla sisäänpäin muuttuu tapahtuman luonne. Tekemällä itsemme yhä vapaammiksi suhteessa kehoomme ja psyykeemme ja tulemalla niiden herroiksi, saamme kokemusta ja opimme käyttämään niitä työkalunamme. Opimme vähitellen elämään rauhallisemmin ja vähemmän persoonallisella tasolla, keinolla, joka on fyysisten halujen, emotionaalisten myrskyjen ja mentaalisen ylpeyden  tuolla puolen. Vaikka persoonallisten kokemusten arvon ymmärrämmekin, nousemme asteittain niiden yläpuolelle, niin, etteivät ne enää häiritse tasapainoamme. Kun me olemme rauhallisia ja hillittyjä, voimme vihdoin saada selvän kuvan todellisesta tavoitteestamme.

Näin teosofinen filosofia synnyttää hypoteesin, että elämä on yhtä vaikka se ilmenee lukemattomissa muodoissa. Kaikissa niissä, kivi-, kasvi- ja eläinkunnassa, elämä toteuttaa  tarkoituksensa inhimillisten ja yli-inhimillisten tasojen läpi. Kehitys tapahtuu kaikissa näissä ihmisen kentissä. Mitään ei ole olemassa erillään ainoasta elämästä.

Kehitys etenee syklisyyden lain vaikutuksesta eli lakisidonnaisten olotilojen ja tajuntavaiheiden kautta, ja se käy kaikkien, fyysisen, emotionaalisen, mentaalisen, intuitiivisen ja henkisen kentän läpi. Ihmisen kehitys tapahtuu siis kaikilla olemisen tasoilla.

Aikamme ihmiset ovat käännekohdassa. Tässä esitetty  filosofia tarjoaa mahdollisuuden muuttaa elämänsä kulkusuunnan uudenlaisen ajattelun ja sen työstämisen sekä lisääntyvän luonnon ymmärtämisen kautta.

Kysymyksiä

1.        Minkälainen yhteys on elämän ja muodon kehityksellä?
2.         Mainitse joitakin vaikeuksia, jotka kohtaavat ihmistä matkalla poispäin (ulos harmoniasta) ja matkalla takaisin (kotiin).
3.        
Millä tavalla kehitys hyötyy tunteesta olla erillinen yksilö?
4.        
Onko sinulla jonkinlainen tunne siitä, että maailmankaikkeus kehittyy suunnitelmallisesti tietyn lain mukaan? Miksi näin?
5.    Tukeeko joku nykyaikainen tiedemies tällaista ajattel

TAJUNNAN KEHITYS ALIMMASSA ELÄINKUNNASSA

Elämä on kaikissa muodoissa ainoa yhdistävä voima. Voidaan sanoa, että tajunta syntyy, kun elämä ja muoto kohtaavat. Elämässä tajunnan kehitys näkyy lisääntyvänä havaintokykynä sekä lisääntyvänä kykynä ohjata elämänvirtoja muotojen kautta. A Study of Consiousness –kirjassa (Tutkimus tajunnasta) Mrs Besant kirjoittaa: ”Tajunta ja elämä ovat identtiset, eli  samalle asialle kaksi nimitystä ulkopuolelta ja sisäpuolelta katsottuna. Ei ole elämää ilman tajuntaa eikä tajuntaa ilman elämää…”

Sitä, että mielenkiintomme on keskittynyt ykseyteen, sanotaan elämäksi. Kun ajattelemme moninaisuutta, pohdimme tajuntaa. Unohdamme, että moninaisuus johtuu aineesta ja sisältyy aineen olemukseen. Aine on peili, jonka kautta yksi (ainoa) muuttuu moneksi.

Kuuluisa intialainen tiedemies Sir Jagadir Chandra Bose on kokeillaan osoittanut myrkyistä ja muunlaisista stimulanteista aiheutuvia reaktioita - myös väsymysoireita -  ei vain kasveissa vaan myös kivissä ja mineraaleissa. Ero kiven ja ihmisen tajunnan välillä on vain havaintokykyjen välistä aste-eroa. ”Jumala nukkuu mineraaleissa, uneksii kasveissa, herää eläimissä ja tulee minätajunnaksi ihmisissä.”

Miten kehitys tapahtuu? Elämä stimuloituu jatkuvasti uuteen kokeiluun (uusiin pyrkimyksiin) aineellisten muotojen moninaisista kokemuksista. Kitka ja taistelu niiden muotojen välillä, joita elämä sieluttaa, antaa lisääntyvää tietoutta ulkopuolella olevasta maailmasta, kunnes  eläinmaailmassa ulkomaailma käsitetään jotenkin erillään itsestä (yksilöstä) olevana eli ei-minänä (omasta yksilöstä  erillään olevana; minä ja muu maailma). Rajoitukset, joihin muodot pakottavat elämän, auttavat kehitystä. Elämän ristiinnaulitseminen muotoon ja sen astuminen alas aineeseen luo uusia elämänilmennyksiä. Täten on esimerkiksi siemenen maassa ensin hajottava ennen kuin se kykenee itämään ja synnyttämään uuden kasvin. Kehitystä ei edistä  staattinen tyytyväisyys vallitsevaan ympäristöön, vaan dynaaminen sisältäpäin tuleva laajentuminen ja tyytymättömyys, joka heittää sivuun vanhan muodon rajoitukset. Elämä pyrkii aina kohti jotakin tavoitetta.  Elämällä on, tiedostettuna tai tiedostamattomana aina visio tavoitteesta ja tämä visio laajenee jatkuvasti. Eräässä vaiheessa pyrkimys voi koskea vain itsesuojelua tai suvun uusiutumista; myöhemmässä vaiheessa voi kehityksen impulssi olla inspiroiva välähdys täydellisestä ykseydestä äärimmäisen (kaiken elämän) kanssa.

Menkäämme nyt yksityiskohtaisemmin niihin kehitysvaiheisiin, jotka edustavat eri luomakuntia: kivi-, kasvi- ja eläinkuntaa sekä ihmiskuntaa. Jokaisessa näissä luomakunnassa saadaan ilmiselvästi määrättyjä ominaisuuksia tai kykyjä; esimerkiksi taipumuksia, joita on pantu alulle menneisyydessä. Ne saavat nyt täyttymyksensä, kun taas tulevia mahdollisuuksia on havaittavissa (elämän) kehityksen edetessä.

Pysyvyys on kivikunnassa dominoiva ominaisuus. Sen luomukset ovat jäykkiä ja liikkumattomia. Kuitenkin titaaniset luonnonmullistukset varhaisten geologisten tapahtumien yhteydessä pakottivat mineraalikoostumuksen (–substanssin) jossain määrin reagoimaan ulkoapäin tuleviin tapahtumiin. Kivikunnassa tällainen kyky reagoida kehittyi hitaasti. Mainittiin jo, että metallit voivat väsyä ja myrkyttyä. Sen voidaan ajatella olevan jonkinlaista alkukantaista tajuntaa  - ei ihmistunteiden tai aistimusten kaltaista - vaan heikkoa reagoimista johonkin ulkoa tulevaan. Tällaisen reaktiokyvyn lisääntyessä nopeutuu myös kemiallinen toiminta ja rakentuu yhä monimutkaisempia molekyylejä. Atomia, joka (tavallaan) on pienoisaurinkokunta, voidaan pitää tämän vaiheen perusyksikkönä. Sitä symboloi piste.

Suunnattu aktiviteetti (toiminta) on tyypillistä kasvikunnalle. Se on kyky kurkottautua määrättyyn suuntaan. Kasvi työntää juurta, runkoa tai vartta. Se pyrkii tukevasta ”pisteestä” kahteen eri suuntaan, ylös ja alas. Kasvi kykenee  jäämään eloon vain sopeutumalla ympäristöönsä. Tässä vaiheessa alkeellinen tajunta, joka kehittyi kivikunnassa, on pakotettu reagoimaan ja siten kasvamaan, niin että se alkaa hyödyntää ja assimiloida   lämmönvaihtelua, tuulta ja sadetta. Kemialliseen toimintaan liittyy kyky kasvaa ottamalla ja assimiloimalla (liittämällä itseensä) ravintoa. Alkaa lisääntyminen hedelmöittymisen kautta. Kasvien muodot, värit ja tuoksut ovat tietoinen pyrkimys houkutella mehiläisiä ja muita hyönteisiä luokseen sekä kasvien sopeuttamiseen ympäristöönsä. Nerokkaat ratkaisut siementen suojaamiseksi ja niiden levittämiseksi viittaavat jo aavistuksenomaisesti eläinten huolenpitoon jälkeläisistään. Protoplasmasolun ydin on kasvikunnan ykseystekijä. Tämän symboli on pystyssä oleva viiva, ”pisteestä” sekä alas että ylöspäin.

Dominoiva ominaisuus eläinkunnassa on silmänräpäyksellinen, vaistomainen reaktio ympäristöön. Kasvukyvyn lisäksi, joka kehittyi kasvikunnassa, tulee  liikkumavapaus. Mukavien kokemusten muisto johdattaa eläintä metsästämään mielenkiintoisia asioita ja epämiellyttävät muistot luovat pelkoa ja pyrkimyksiä paeta pelättyä. Tästä syystä eläinten kokemukset tulevat valtavan paljon rikkaammiksi ja intensiivisemmiksi kuin kasvien.

Äidinrakkaus ja suojaava huolenpito jälkeläisistä kehittyy. Eläinnaaras voi taistella henkensä menettämiseen asti suojellakseen pentujaan ja molemmat vanhemmat osoittavat antaumuksellista kiintymystä. Näin  eläimissä syntyy kyky reagoida tunteilla. Samanaikaisesti aivot kehittyvät  yhä enemmän ajatus-  ja muistikuvien tullessa yhä monimutkaisemmiksi. Kotieläimet voivat osoittaa asiayhteyksien ymmärtämistä (yhteenvedon kykyä) ja eläimillä on usein erittäin hyvä muisti. Sympaattinen hermosto, joka suorimmin välittää tunteille vaikutelmat ympäristöstä, saavuttaa eläinmaailmassa täydellistymisensä. Parasympaattinen hermosto (cerebrospinaalihermosto) saavuttaa myös tietyn kehitysasteen, vaikkakin cerebrum (isot aivot) kehittyvät valmiiksi vasta ihmisessä.

Ihmisvaihe voidaan vertauskuvallisesti esittää näin: Kasvikunnan symboli, pystysuora- l. vertikaalilinja, yhdistyy vaakalinjaan. Täten syntyy nelisakarainen risti, joka on ihmisen symboli.

Näemme siis, miten tajunta rakentuu askel askeleelta: ensin tukevuutta (stabiliteettia), liikkumattomuutta, siten kyky suunnata aktiviteetti, sen jälkeen eläinten liikkumavapaus ja kyky nopeisiin vaistomaisiin reaktioihin ulkomaailmaan nähden. Vihdoin tulee yksilö inhimillisellä tasolla tietoiseksi itsestään erillisenä minuutena (minänä). Tässä vaiheessa on mielen (mentaliteetin) kehitys sille luonteenomaisinta, ja tässä alkavat ensimmäiset vapaan tahdon ilmaisut eli kyky valita.

Kysymyksiä

1.    Mikä on tietoisuuden tyypillisintä toimintaa kivikunnassa? Kasvikunnassa? Eläinkunnassa?  Anna esimerkkejä!
2.     Onko luonnossa muotoja luovilla impulsseilla fyysinen alkuperä?
3.     Millä tavalla voi muotojen rajoittuneisuus edistää elämän kehitystä?
4.     Mitä tarkoittaa elämä, muoto, tajunta, ykseys?

YKSILÖN KEHITYS

Kun elämä kehitystiellään saavuttaa inhimillisen vaiheen, tulee jotakin sellaista mukaan, joka ei näy normaalisti eläinten kehitysvaiheissa. Missä on elämää, on myös jonkin asteista tajuntaa. Korkeimmilla eläinlajeilla on  kehittynyt sellainen tajunta, joka jo muistuttaa inhimillistä tajuntaa. Mutta eläin ei koe itseään ”minänä”. Se ei ajattele ”minä olen” tai ”tahdon”.

Kun olento siirtyy eläinkunnasta inhimilliseksi olennoksi, tapahtuu yksilöityminen,  ja tämä merkitsee itsetietoisuutta. Eräät luonnon kehittämät elämänmuodot tulevat siihen vaiheeseen, että ne voivat henkisen egon kautta tulla paremmaksi, pysyväksi minäksi, joka kokee itsensä erillisenä oliona. Se voi havaita  ja huomioida itseään ja sekä elämässä että kuolemassa  säilyttää minätunteensa. Sen vuoksi on tarkasti ottaen väärin sanoa, että olemme kerran olleet eläimiä. Fyysinen kehomme on perintö eläinkunnasta, mutta inhimillinen ”minä” syntyy yksilöllistymisessä siten, että  minä ottaa fyysisen kehon käyttöönsä. Kristinoppi puhuu ”Jumalan luomasta ihmissielusta” tarkoittaessaan tätä tapahtumaa.

”Henkinen kipinä”, ihmissielu, ”luotu jumalan kuvaksi”, aloittaa näin kehitystiensä. Silloin kun yksilöityminen on päässyt niin pitkälle tajunnan kehityksessä kuin se eläinkunnassa on mahdollista, särkee tai räjäyttää jonkinlainen vahva impulssi rajat ja avaa tien johonkin uuteen. Se voi olla vahva antautumisen tarve  tai toive ymmärtää. Mutta se voi myös tapahtua pelon tai vihan kautta. Muutoksen aiheuttaneen impulssin laji vaikuttaa paljon ihmisegon suhtautumiseen ympäristöönsä. Niillä, joilla on tekemistä kehittyneimpien eläinten kanssa on sen vuoksi suuri vastuu.

Sen jälkeen kun yksilöityminen on tapahtunut, ei enää ole paluuta eläinkuntaan. Ego inkarnoituu kerran toisensa jälkeen ihmiskehoon, ensin primitiiviseen. Vähitellen se oppii sitä hallitsemaan. Ensiksi ovat lähes kaikenlaiset kokemuksen hyödyksi, mutta vähitellen kehittyvät erottamiskyky ja järki, tunteet hienostuvat ja ego oppii kaihtamaan karkeimpia aistimuksia.  Yksilölliset erityispiirteet kehittyvät.

Voidaan puhua kolmesta yksilöllisestä päätyypistä, joilla kullakin on oma kehitystiensä. Ensimmäinen kehitystie ilmenee ennen kaikkea tahdon ja toiminnan kautta. Yksilö pyrkii muotoilemaan ainetta eli rakentamaan ja luomaan fyysisellä tasolla. Tällä tiellä kehittyvät taisteluvalmius, organisaatiokyky ja johtajuus.

Toinen tyyppi kehittyy parhaiten rakkauden ja antaumuksen kautta ja tämä yksilö tuntee vetovoimaa uskonnollisiin ihanteisiin. Kolmannen tyypin erikoisuus on tieto. Hän haluaa tutkia ajatella ja suunnitella – primäärinen impulssi on aina mentaalinen. Muu osa, eli sekundäärinen osa sielunelämästä, tulee aina perässä.

(Tyyppijaoitus intialaisittain: karmajoogi, bakhti-joogi ja jnana-joogi.)

Ennen kuin tavoite saavutetaan on jokaisen yksilön herätettävä kaikki kykynsä eloon ja tultava monipuoliseksi. Mutta tämän vuoksi ei ole tarpeellista kokea kaikkea, sillä jos vakavasti seuraa yhtä linjaa (kehitystietä), heräävät vähitellen tajunnan kaikki puolet toimintaan ja ne voivat johtaa samaan päämäärään.

Ensimmäinen osa egon kehityksessä kulkee kerskailun (ja näyttämisen halun) merkeissä, minkä yhteydessä tunne vahvistuu ja yksilö hakee nautintoa ja tyydytystä välittämättä toisista. Mutta vähitellen tulee ikävystyminen ja kyllästyminen. Kärsimykset, joita on muille aiheuttanut, palaavat lahjomattoman lain mukaan aiheuttajalle takaisin ja luovat siten tietä myötätunnolle ja toisen huomioon ottamiselle. Näin lähestytään sitä kriittistä käännekohtaa, josta puhutaan ensimmäisen luvun ensimmäisessä kappaleessa. Ihminen alkaa aavistaa, että päämäärä on ykseys eikä erillisyys ja että se, joka on huonosti käyttäytynyt muita kohtaan on myös käyttäytynyt huonosti itseään kohtaan. Aineen (materian) herruus on järkkynyt ja henkiset impulssit pääsevät helpommin tajuntaan. Keho tulee palvelijaksi eikä herraksi. Ja myös ajatus ja tunne tulevat vähitellen työkaluiksi henkisen minän palveluksessa. Ihminen alkaa kokea itsensä henkisenä olentona ja huomaa, ettei hän enää ole jatkuvien kerskailujen ja näyttöjen  tarpeessa muihin ihmisiin nähden ja että hänen todellinen ihmisarvonsa on korkeammalla tasolla, eikä  ole tuhottavissa. Kannanotoissaan ihminen muuttuu vähemmän minäkeskeiseksi ja kykenee siten näkemään asioita kirkkaammin kuin ennen. Ihminen alkaa vähitellen tajuta olemassaolossa suunnitelman  ja toivoo voivansa vastata sen haasteisiin. Sisäinen hallitsija on ottanut ohjaimet käsiinsä ja ohjaa kehoa, ajatuksia ja tunnetta varmalla kädellä.

Kaikissa kehitysvaiheissa on elämä ainoa kaiken takana oleva energia, joka pakottaa ihmisen eteenpäin askel askeleelta, vaikka muotoon sitoutunut tajunta on siitä tietämätön.

Ihmisen kehityksen loppuvaiheessa impulssit tulevat ihmisen sisältä. Hänen intuitionsa herää ja inspiroi ajatukset ja tunteet. Hänestä tulee ihmiskunnan hyväntekijä ja avoin kanava jumalalliselle elämälle.

Kysymyksiä

1.Mikä on oleellinen ero ihmisen ja eläimen välillä?
2.Mikä on oleellinen ero ihmisen ajattelun ja eläimen tietoisuuden välillä?
3.Mitä merkitsee se, että on tehnyt  persoonallisen luontonsa tottelevaiseksi työkaluksi?
4.Mikä ero on sublimoinnilla ja himojen tukahduttamisella?

MAAILMAT JOISSA ELÄMME

Olemme tähän asti puhuneet elämän ja ihmisen kehityksestä ns. fyysisestä näkökulmasta. Ihmisen koostumus ei kuitenkaan ole vain fyysinen. Voidaksemme ymmärtää ihmisen kehitystä laajemmasta näkökulmasta, mm. siitä perspektiivistä, joka ottaa huomioon jälleensyntymän, uudelleen syntymän uuteen maanpäälliseen elämään (katso seuraava artikkelia) ja ne kokemukset, jotka nämä eri vaiheet yksilölle aiheuttavat, on tarpeellista huomioida myös ylifyysiset maailmat.

Tiedämme, että silmämme voi rekisteröidä vain pienen osan kaikista valonsäteistä. Samoin korva kykenee kuulemaan vain osan kaikista olemassa olevista ääniaalloista.

Tieteellisten kojeiden avulla olemme siis onnistuneet toteamaan, että on olemassa fyysisiä ilmiöitä, jotka ovat yhtä todellisia kuin kiinteä aine, mutta kuitenkin ovat aistiemme reaktiokyvyn ulkopuolella. Eri aikakausien näkijät ja okkultistit ovat todistaneet, että fyysisen tuolla puolen on vielä muita kenttiä, toisia tasoja, joissa elämä luo ja ilmaisee itseään valon ja äänen kautta ja että ihmisillä on kehoja tai instrumentteja näitä eri tasoja varten.

Niitä maailmoja tai tasoja, jotka kuuluvat yhteen meidän maapallomme kanssa, sanotaan olevan seitsemän.  Niistä fyysinen taso on alin ja karkein. Näillä tasoille on annettu erilaiset nimet eri uskontojen ja filosofioiden yhteydessä. Sanat Atma, Buddhi ja Manas seuraavassa taulukossa ovat hindulaista terminologiaa. Vanhimmassa teosofisessa sanastossa ei yleensä käytetä sanaa ”keho”, vaan puhutaan mieluummin ihmisen seitsemästä prinsiipeistä.  

Taso

Keho (prinsiipit)
Kokeamman minän eli Egon maailma
BUDDHI
henkinen sielu, intuitio
MANAS
puhdas ajatus
KAUSAALIKEHO
ASTRAALITASO
persoonalliset tunteet ja himot
ASTRAALIKEHO
Alemman minän eli persoonallisuuden maailma
EETTERITASO
fyysinen aavistus ja vitaliteetti (elinvoima)
EETTERIKEHO
TIIVIS FYYSINEN TASO
tiivis fyysinen keho, autonomiset fyysiset toiminnot
FYYSINEN KEHO

Voidaan havaita, että kaikessa olemisessa on elämää ja muotoa. Elämä on elämää antava prinsiippi, joka ilmenee määrättyinä muotoina. Tämä ei koske vain egoa suhteessa persoonallisuuteen, se koskee myös jokaista osaa ihmisen koostumuksessa.

Korkeampi  mentaalinen prinsiippi edustaa muotoa Egon maailmassa. Sillä on Buddhi elämää antavana prinsiippinä.

Intuitiivistä Buddhista tasoa nimitetään myös Kristustajunnan tasoksi. Sille on tunnusomaista ykseys ja kirkkaus. Persoonallisuuden maailmassa on astraalikeho elämää antava prinsiippi. Siksi sulkeutunut tunne-elämä niin usein tuo tullessaan sairautta ja voimattomuutta fyysisellä tasolla.

On tärkeää muistaa, että nämä tasot eivät ole paikallisesti erossa toisistaan, vaan että ne läpäisevät toisensa samalla tavoin kuin radioaallot voivat olla yhdessä ja samassa tilassa vain aallonpituuksien toisistaan erottamina.

Länsimaalaisen on vaikeaa kuvitella muotoa ja väriä fyysisellä tasolla erillisinä. Tämän päivän materialisti kuvittelee ajatuksen olevan sähköelektronien toiminnan tulosta aivojen kudoksissa ja olevan riippuvainen aivoista. Itämaalainen osaa helpommin kuvitella ainetta substanssina, joka ei ole fyysistä ja joka reagoi ja muotoutuu ajatus- ja tunneimpulssien kautta. Kun ajattelemme ja tunnemme, syntyy ajatusmuotoja ja tunneaaltoja ja niillä on muotoja ja värejä. Sen jälkeen, kun ne on luotu, ne elävät pysyvästi omalla tasollaan, kunnes niiden energia, jolla me olemme ne varustaneet (ladanneet), on tyhjentynyt.

Selvänäköiset ihmiset (senkaltaisilla kyvyillä varustetut) ovat kuvanneet olosuhteita näkymättömissä maailmoissa. Mentaalimaailma rakentuu aineesta, joka reagoi jokaiseen ajatusimpulssiin ja antaa jokaiselle ajatukselle sen muodon, heikon ja epämääräisen tai selkeän ääriviivoiltaan, aivan kuten hiekka lasilevyllä muodostaa erilaisia kuvioita (malleja) riippuen siitä miten lasia kopautetaan. ”Ajatusten virta” ei ole vain sanonta, sillä samankaltaisuus hakee kaltaistaan ja ajatusmuodoilla on pyrkimys yhtyä toisiinsa ja muodostaa kollektiivisia virtoja tai muotoja. –Korkeampi  mentaalimaailma on abstraktin ajattelun maailma. Siellä rakentuu persoonattomia symboleja ja sen subtiili aine reagoi idealistisiin suunnitelmiin, filosofisiin käsitteisiin ja ideasysteemeihin, jotka rakentuvat ykseyspyrkimyksille sekä hyvään tahtoon. Alempi mentaalimaailma reagoi kaikenlaiseen tavalliseen ajatteluun, joka liikkuu objektiivisessa maailmassa ja on läheisesti sidottuna persoonallisiin hyvän ja pahan tunteisiin.

Emotionaaliset impulssit panevat astraalimaailman liikkeet alulle, mutta ne liikkuvat virtana ja saavat muotonsa ja stabiliteettinsa mentaalisen vaikutuksen kautta. Näillä molemmilla maailmoilla on omia asukkaitaan; heikkoja olioita, jotka oleilevat ulospäin menevällä kehityksen kaarella, menossa kohti tiiviimpää ainetta. Ne käyttävät inhimillisiä ajatusmuotoja keinona stimuloida elämäntunnettaan.

Eetteritaso on fyysisen tason elämänpuoli. Eetteriaine tuntuu olevan luonteeltaan sähkömagneettista. Jokaisella elävällä organismilla on vastaavuutensa eetterikehossa, joka edustaa sen vitaalienergiaa. Inhimillinen eetterikeho eli eteerinen kaksoispuoli toimii myös siltana, jonka kautta henkiset ja psyykkiset impulssit saavuttavat fyysisen kehon aivot ja hermokeskukset ja vaikuttavat kehon terveyteen.

Kun fyysinen keho kuolee, tämä yhdyslenkki katkeaa ja eetterikeho hajoaa melko lyhyen ajan sisällä.

Kysymyksiä

1. Onko ihminen ainoa fyysinen olio, jolla on eetterikeho?
2. Mikä merkitys eetterikeholla on fyysiselle keholle?
3. Mikä ero on korkeamman ja alemman mentaalimaailman välillä?
4. Miksi persoonallisuuden sielunelämän voitaisiin sanoa olevan ”astromentaalista”?

JÄLLEENSYNTYMISOPPI

Jaksottaisuuden laki on kaikille luonnon ilmennyksille yhteinen. Elämä kehittyy rytmillisten toistojen sarjan kautta.  Vuodenaikojen vaihtelut, kuunvaiheet, päivät ja yöt, tähtien kiertokulku ovat ajan kudelmassa osa elämän kudelmaa, jossa elämän eli tajunnan jatkuva paine eteenpäin muodostaa liikkeen (juoksun).

Olemme nähneet miten elämä on kulkenut alempien elämänmuotojen kautta ja hankkinut jokaisesta niistä valtakunnista lisääntyvää kykyä reagoida ympäristöön ja rakentanut itselle yhä tunneherkempiä kehoja. Kun kehitys viimein on aikaansaanut aivot ja hermojärjestelmän, jotka kykenevät ilmaisemaan ajatuksia, tahtoa ja rakkautta, silloin tapahtuu siirtyminen inhimilliseen vaiheeseen. Ihminen ei ole sellaisenaan koskaan ollut inkarnoituna kivi-, kasvi- tai eläinkuntaan, vaan ihminen kuuluu toiseen kategoriaan. Ihmisen oikea koti on korkeammalla mentaalitasolla  ja hänen todellinen luontonsa on henkinen.

Monadi tai jumalallinen kipinä ei koskaan joudu erilleen jumalallisesta keskuksesta. Niin kuin helmiä pujotellaan lankaan sitoutuvat kipinään ne pienet atomit, jotka joka tasolla toimivat polttopisteenä elämän kokemuksille.  Näihin pysyviin atomeihin rekisteröityvät ja säilyvät yksilön kaikkien tasojen kokemukset. Kolmiosymboli esittää kahdella korkeammalla tasolla monadin kolmea aspektia. Yksilöllisellä ihmisellä on nämä kolme kykyä tai ominaisuutta, tahto, viisaus ja luova ajatus. Hänen tietonsa työskentelee kolmella tasolla, Atma-, Buddhi- ja korkeampi Manas –tasoilla, joilla tasoilla nämä ominaisuudet manifestoituvat suoraan. Jokaisella tasolla ihmisellä on pysyvä atomi. Animaalisella ihmisellä, joka on alemman eläinkunnan kehityksen tulos, on myös pysyvä atomi konkreettisessa maailmassa, tunteen ja fyysisen aineen tasoilla. Teosofisessa kirjallisuudessa nimitetään tavallisesti yksilöllistä sielua Egoksi tai Korkeamaksi Minäksi.

On myös olemassa muita jaotuksia ihmisen eri aspektien suhteessa. Joskus jotkut niistä tuntuvat harhaanjohtavilta ja jopa hämmentäviltä. Kuitenkin ne ovat oikeita, kukin omalla tavallaan, ja vähitellen nähdään eri näkökulmia samasta keskeisestä totuudesta tarjoavien näkemysten arvo. Nämä esitykset perustuvat osittain vanhoihin kirjoituksiin, osittain sellaisten henkilöitten lausumiin, joilla on ollut kyky tehdä omia havaintoja. Emme kuitenkaan saa unohtaa, että huolimatta siitä millaisiin auktoriteetteihin nämä näkemykset nojaavatkin, meidän on nähtävä ne vain teorioina. Meidän  on vältettävä uskomista heti dogmaattisiin väittämiin ja pidettävä mieli avoimena kunnes voimme - ainakin  jossain määrin – itsenäisesti todentaa ne.

Todellinen minä jokaisessa meissä syntyy vasta individualisointihetkellä, ja sen on opittava käyttämään kehojaan ajatuksen, tunteen ja toiminnan tasoilla voidakseen niiden kautta ilmaista luovaa henkistä luontoaan. Tähän tarvitaan monta elämää, kuten monta elämää tarvittiin myös eläinkunnassa ennen kuin aivot ja hermosto tulivat niin herkiksi, että kykenivät  vastaamaan ajatusimpulsseihin. Eräs itämainen opettaja sanoo:”Ego ei astu alas buddhiselta tasolta persoonallisuuden vuoksi” (Patanjali, Jooga Sutrat, IV.23). Persoonallisuus on olemassa Egoa varten. On hyvin tärkeää, että ymmärtää tämän suhteen, koska on erittäin suuria eroja tavassa nähdä jokapäiväisen elämän mukanaan tuomat iloiset ja tuskaiset kokemukset .

Kun yksilön on aika inkarnoitua, hän ääntyy ulospäin ja kerää ympärilleen uutta ainetta uutta mentaali- ja astraalikehoa varten. Tämä aines vetäytyy häneen hänen menneitten elämien kokemusten tasoilla (Tähän palataan seuraavassa luvussa). Sen jälkeen hänet johdatetaan syntymään fyysiseen kehoon, joka pystyy ilmentämään niitä kykyjä, joita hän on menneisyydessä hankkinut. Jokainen inkarnaatio tuo tullessaan valtavia ongelmia mitä tulee sukupuoleen, rotuun, uskontoon  yhteiskunnalliseen asemaan sekä kulttuurillisten mahdollisuuksien suhteen, henkilökohtaisiin siteisiin ja mahdollisuuksiin kohdata vanhoja ystäviä, myös vihollisia.

Uuden persoonallisuuden sielunominaisuudet heräävät hitaasti. Ensimmäiset seitsemän vuotta on tietoisuus keskittynyt fyysiseen tasoon, seitsemästä neljääntoista vuoteen kehittyy nopeasti astraalikeho, joka dominoi joskus fyysistäkin. Neljästätoista kahteenkymmeneenyhteen on mentaalikeho kehityksen   polttopisteessä. Tutkimukselle on näissä jaksoissa tarjolla monta mielenkiintoisia puolia.

Aikuisena ihminen käy läpi vaihtelevia kohtaloita: hän menee naimisiin, tekee työtä, huvittelee, kärsii sekä kohtaa vanhoja ystäviä ja vihollisia ja hankkii myös uusia. Tavallisesti Ego syntyy samaan sukupuoleen monta elämää peräkkäin ja vaihtaa sen sitten useaksi elämäksi vastakkaiseen sukupuoleen. Tämä lienee eräs selitys siihen, että on  olemassa naismaisia miehiä ja miehenluontoisia naisia, sillä joskus tapahtuu, että   voimakkaasti luonteenomaiset piirteet ”roikkuvat” mukana inkarnaatiosta toiseen. Se keho, mihin on syntynyt, on kuitenkin se keho, mitä Ego nyt tarvitsee. Siksi on parasta hyväksyä tosiasiat ja pyrkiä oppimaan ne läksyt, joiden eteen se meitä asettaa.

Syyn ja seurauksen laki, tai Karma, hallitsee kokemuksia jokaisessa inkarnaatiossa. Jokainen elämä tulee pitkäksi tai lyhyeksi, sairaalloiseksi tai terveeksi, rauhalliseksi tai täyteen vaihtelevia kokemuksia riippuen yksilön tarpeista, hänen kehitysvaiheistaan ja hänen menneisyyden teoistaan. Myöhemmässä luvussa tarkkailemme lähemmin niitä voimia, jotka tuovat iloa tai surua, vapautta tai rajoituksia. Ihmiset ympärillämme ovat eri kehitysvaiheissa. Kun se  meille selviää, meidän on helpompi ymmärtää ja kestää toisten vaikeuksia ja ongelmia.

Jokaisella kansakunnalla tai rodulla on omat erityiset ominaisuutensa. Tämä antaa yksilölle tietyt kehitysmahdollisuudet. Sieluja syntyy eri rotuihin sekä omien että muiden tarpeiden mukaan. Korkealle kehittyneet sielut voivat valita syntyä alistettujen tai alikehittyneiden kansojen pariin niitä auttaakseen. Nämä sielut saattavat ottaa kantaakseen raskaita velvoitteita sellaista rotua kohtaan, jota ne joskus ovat vahingoittaneet tai rakastaneet. Sekä rakkaus että viha sitoo meitä elämä elämän jälkeen toisiin ihmisiin.   Vahvat tunteet tai himot, kovuus, kunnianhimo ja vallanhimo tuo meidät kerta toisensa jälkeen samojen ihmisten pariin ja samoihin tilanteisiin, kunnes opimme miten näitä ihmisiä on kohdeltava.

Kun ihmiset vanhenevat tulee niistä vähemmän toimivia ja vähemmän kiinnostuneita ulkomaailmasta. Sitten he asteittain valmistautuvat jättämään ruumiinsa. Kun kuolema tulee he vetäytyvät vaikeuksitta fyysisestä kehosta ja siirtyvät lepovaiheeseen kääntyen sisäänpäin astraalimaailmassa.  Siellä  he sulattavat menneen elämän kokemukset. Kun näiden kokemusten ydin on varastoitunut astraaliseen tai alempaan mentaaliseen ”pysyvään atomiin”, kuten kasvin kaikki mahdollisuudet ovat varastoituna siemenessä, jättää ihminen taakseen nämä tasot ja siirtyy korkeammalle mentaalitasolle. Vasta silloin kun kaikki menneen elämän opetukset ovat sulaneet ja muuntuneet ominaisuuksiksi ja sisäiseksi mahdollisuuksiksi, Ego palaa uuteen inkarnaatioon. Inkarnaatioiden välistä olotilaa käsitellään tarkemmin myöhemmässä luvussa.

Syy miksi emme tavallisesti muista menneitä elämiämme on, että aloitamme jokaisen fyysisen elämämme alusta, ei vain uusine aivoineen vaan myös uusine mentaali- ja astraalikehoineen. Joskus sattuu kuitenkin, että ihmiset, jotka ovat kuolleet kovin nuorina, syntyvät hyvin nopeasti uudelleen säilyttäen osia vanhasta astraali- ja mentaalikehosta. Silloin he usein kykenevät, varsinkin lapsuudessaan muistamaan menneiden elämien tapahtumia. Nämä muistot kalpenevat vähitellen iän myötä. Todellinen minä kaikissa meissä muistaa kuitenkin  menneisyyttään. ja mitä parempi yhteys on korkeamman ja alemman minän välillä, sitä paremmat mahdollisuudet on muistaa menneitä elämiä. Mutta tarvitaan suuri määrä itsehillintää, persoonattomuutta ja henkistä erottamiskykyä jotta muistot saavuttaisivat  turmeltumattomassa muodossa päivätajuntamme.

KARMA

On olemassa laki, joka sielulle joka palaa maanpäälle ratkaisee  tulevat olosuhteet ja myös sielun tilaa kuoleman jälkeen. Tämä laki on karma. Karman toiminnasta on yleisesti käytössä oleva määritelmä, joka kuuluu:  jokaista toiminnan muotoa seuraa vastaavanlainen vastatulos, ja näin ollen on häviämätön yhteys toiminnan ja seurauksen välillä olemassa. Idän viisaat sanovat, että olemme sidoksissa jälleensyntymän pyörään, joka toimii kolmessa maailmassa - fyysisessä, astraali- ja mentaalimaailmassa loputtomine syyn ja seurauksen ketjuna, sillä jokainen toiminta synnyttää heti vastatoimintaa.

Ainoa vapautus loputtomasta jälleensyntymästä on hävittää tietämättömyys elämän tarkoituksesta ja lakata vaeltamista tietämättömyydessä sekä tutkia karmaa ja luonnon lakeja ja vähitellen oppia elämään näiden lakien myötä, eikä vastustaa niitä. Meidän ei tarvitse iankaikkisesti olla sidottuna luonnon lakeihin. Ymmärtämällä ne, ja toimimalla viisaasti suhteessa niihin, pääsemme lakien herraksi ja saavutamme vapauden kunkin lain hallitsemalla alueella. Esimerkiksi ymmärtämällä vetovoimalain (gravitaatiolain) toiminnan sekä painon ja paineen jakautumisen periaatteen – mikä kaikki johtuu maailmankaikkeudessa olevista iankaikkisista jännitteistä, joita gravitaatiolaiksi tai vetovoimalaiksi nimitetään - voidaan  rakentaa pilvenpiirtäjiä, valtavia kaarikatoksia ja kupoleja, jotka tuntuvat uhmaavan painovoimalakia. Kuitenkin painovoimalain on olemassaolostaan itse asiassa kiittäminen vetovoimalakia .

Eräälle jumaluudelle annettu nimi on Ensimmäinen Syy  ja sen vuoksi voidaan otaksua, että karma alkoi toimia manifestoidun elämän alussa. Tässä kirjoituksessa puhutaan kuitenkin vain inhimilliseen elämään vaikuttavasta karmasta.

Voimme ajatella karmaa kolmesta narusta kierrettynä köytenä, joka sitoo monta elämää toisiinsa.  Se sitoo myös yhteen erilaiset tapahtumat samassa elämässä. Jokainen naru hallitsee määrättyjen tekojen aikaansaamista .

Ajatukset luovat mentaalimaailmassa tapahtumia, tunteet saavat aikaan tunnekehossa ja sen lähipiirissä reaktioita,  ja toiminta fyysisellä tasolla luo vastatoimintaa ympäristössämme  ja meidän fyysisessä kehossamme. Mutta samalla kaikki kolme narua ovat toisiinsa kietoutuneena ja vaikuttavat näin ollen myös toisiinsa, kuten hyvin tiedämme  ajatus vaikuttaa meidän tekoihimme ja tunne meidän ajatuksiimme, kunnes jopa hukkaamme tiedon siitä, miksi me ajattelemme, tunnemme tai toimimme, niin kuin teemme.

Yhteenvetona voidaan sanoa: usein toistetut määrätynsuuntaiset ajatukset muodostavat ajatustottumukseksi, ajatustottumuksemme rakentavat meidän luontoamme - toivomuksemme osoittavat mihin suuntaan mielenkiintomme haluaa liikkua, samalla pyrkien luomaan meille  tilaisuuksia  tyydyttää  sitä. Toimintaa fyysisellä tasolla aikaansaa muutoksia ympäristössämme.

Tämä selitys karmasta pääpiirteissään on klassinen. sekä traditionaalinen näkemys. Uudenaikaisempi samaan lopputulokseen johtava tapa lähestyä tätä kysymystä on käyttää samaa menetelmää kuin nykyajan tiedemiehet tutkiessaan luonnossa syysuhteita. Biologiassa esimerkiksi tutkitaan joidenkin kasvien tai hyönteisten symbioosia (yhteiselämää), samoin  maaperää, ilmaa ja vettä, joiden keskinäiset reaktiot liitetään yhteen yhteiseksi kollektiiviseksi tutkimuskohteeksi. Voidakseen sitten siitä päätellen ymmärtää jokaisen yksittäisen yksilön elämänkulku.

Usein käytetään ilmaisuja ryhmäkausaliteetti tai  ryhmäsyy  kuvaamaan hyvin intiimiä (läheistä) yhteistoimintaa monen syyn ja seurauksen vaikutuksesta, silloin kun tämä  vaikutus ulottuu kaikkien ryhmien osatekijöihin. Tämä koskee luonnollisesti myös meitä ihmisiä. Esimerkiksi jokin sairaus ei synny vain yhdestä syystä. Eikä enää voida edes pitää faktana teoriaa, jonka mukaan määrätty bakteeri olisi yksin syynä johonkin sairauteen. Ravinto, työ, tartunnan riski, tunteet, ajatukset - eikä vähiten – henkinen vitaliteetti (elinvoima ja tasapaino) ovat kaikki huomioitavia tekijöitä kun tutkitaan yksilön kykyä vaikeissa olosuhteissa vastustaa sairauksia ja edesauttaa terveenä pysymistä.

Rva Anni Beasant määrittele karmaa tajunnan ja ympäristön välisenä reaktiona. Tämä lienee paras olemassa oleva määritelmä karmalle. Tajuntamme vaikuttaa jatkuvasti ympäristöömme, ja ympäristö meihin kaikilla persoonallisuuden tasolla. Joka hetki karmamme vaikuttaa kaikilla tasoillamme. Karmamme vaikuttaa myös  meissä olevien eri kehojen väliseen yhteistyöhön, jokaisen (eri tason) kehon ja ympäristön yhteistoimintaan omalla tasollaan, sekä meidän ajatuksemme ja tunteemme  piirissä olevien ihmisten ulkonaisiin olosuhteisiin. Tämä luo joka hetki uutta karmaamme.

Ajatelkaamme egoa, joka palaa maan päälle taivasmaailmassa (ajallinen kuoleman jälkeinen toivetila) tehdyn kierroksen jälkeen ja rakentaa kehonsa mainitun karman lain alaisuudessa. Mentaalisen aineen laatu, jonka ego vetää puoleensa (mentaali-) kehonsa rakentamista varten, määräytyy hänen entisen elämän ajattelun tasosta. Ajattelun laiskuus aikaansaa raskaan ja jäykän mentaalikehon, kun vilkas äly synnyttää nokkelan ja toimivan  mentaalikehon, josta kiinteys todennäköisesti puuttuu. Samalla tavalla emotionaalisella (tunne-) tasolla: menneisyyden voimakkaat  tunteet vetävät puoleensa ainetta, joka reagoi antaumukseen, kun taas avoin ja ystävällinen luonne aikaansaa astraalikehon, jolla on tämän kanssa vastaavat ominaisuudet.

Fyysisellä tasolla kohtaamme perinnöllisyyden ongelmaa. Niin kuin ihminen on menneinä aikoina kylvänyt saa hän myös niittää, fyysisellä puolella yhtä lailla kuin näkymättömällä. Jos ihminen on kehittänyt  itsessään määrättyjä erikoistaitoja, esimerkiksi muusikkona, tiedemiehenä tai taloustieteilijänä, hän tarvitsee aivot ja hermojärjestelmän, jotka voivat tuoda ilmi kyseessä olevan lahjakkuuden. Jos häneltä puuttuu äly, tai jos hän on elämäntavoillaan tylsistyttänyt sielun ominaisuuksia, lankeaa hänelle keho, jolla on vastaavanlaiset rajoitukset. Väärinkäytetty lahjakkuus tuo myös rajoituksia ja vaikeuksia seuraamuksinaan.  Ego joutuu senkaltaisten vanhempien pariin, jotka voivat aikaansaada sille tärkeimmät perintötekijät omaavan kehon. Yksilön Karma ratkaisee mitkä geenit kulloinkin päivitetään. Tämä selittää miksi samassa perheessä jotkut ominaisuudet ovat aktivoituneet vain yhdellä lapsella seitsemästä, kun muut ominaisuudet pysyvät tällä lapsella piilevinä vaikka ne aktivoituvat perheen toisissa  lapsissa. (Harvoin syntyy samaan perheeseen enemmän kuin yksi nero.)

Usein on niin, että hakeudumme elämä toisensa jälkeen samaan ihmisryhmään, vaikka suhtautumisemme sen eri yksilöihin vaihtelee. Tämä on luonnollista koska yhteisesti luotu karma on yhteisesti työstettävä. Siksi voidaan sanoa, että myös isompia ja pienempiä ryhmiä voi inkarnoitua yhdessä. Esimerkiksi, kun joku kansakunta on aikaansaanut tai luonut itselleen karmista velkaa sopimattomalla menettelyllä (esim. sotimalla) muita kansakuntia kohtaan, voi sen kansan enemmistö saada vielä mahdollisuuden inkarnoitua yhdessä voidakseen siten hyvittää luotua velkaa. Kun suuret katastrofit tapahtuvat maailmassa, on se yhtä vähän sattumaa kuin katastrofin tapahduttua yksilön elämässä (Suuret luonnonmullistukset ovat tavallisesti hyvin vaikeita etukäteen hahmottaa).

Koska on mahdotonta ilmaista koko menneisyytemme yhdessä ainoassa elämässä, jää jokaisessa inkarnaatiossa joitakin puolia olemuksestamme ilmentymättä. Suureksi voidaan sanoa ihmistä, joka on niin assimiloinut menneen karmansa ,että voi milloin tahansa hyödyntää (käyttää) suurinta osaa  näistä voimavaroistaan. Näillä ihmisille ovat usein mahdollisia monet erityiset taipumukset tai kyvyt - he ovat saman aikaa monella alalla toimivia – niillä on kykyjä, joita on kestänyt monen elämän ajan hankkia. Siksi he ovat monella alalla taitavia, kun sitä vastoin suurin osa ihmisistä työstää yhdessä elämässä vain yhtä taipumustaan.

Joskus kuulemamme ilmaisu ”hyvä tai huono karma” on väärä ilmaisu. Sitä ilmaisua pitäisi välttää. Vaikea karma ei ole aina huonoa karmaa; se voi avata uusia tiedon polkuja ja uusia mahdollisuuksia. Perheemme on sellainen, joka itse olemme itsellemme valinneet omalla elämällämme  menneisyydessä. Siihen on vaikuttanut  vihamme, rakkautemme, menestyksemme ja epäonnistumisemme. Meidän kehomme, kaikkine vaikeuksineen ja  ongelmineen, on meille sopivin antamaan ne kokemukset, joita parhaiten tarvitsemme. Hyväksymällä elämänolosuhteet, olkoon ne millaiset hyvänsä, ja oppimalla näitä kokemuksia rakentavasti  hyödyntämään, herätämme toimintaan sisässämme piilevät voimat. Luomme meneillään olevalla elämällä tulevaisuutemme joko vahvistamalla menneisyyden otetta meihin, tai sitten vapaudumme ja laajennamme mahdollisuuksiamme tässä elämässämme ja tulevissa.

Kysymyksiä

1.    Mitä tarkoittavat ihmisen ”korkeampi minä” ja ”alempi minä”?
2.    Miksi useimmat ihmiset eivät muista menneitä elämiään?
3.    Mitkä ovat ne kaksi seikkaa, jotka muutamille mahdollistavat menneitten elämiensä muistamiset? 4.    Miten ihminen vapautuu jälleensyntymän pyörästä?
5.    Miten karmaoppi poikkeaa fatalismista, eli uskosta kertakohtaloon?
6.    Miten siirtyvät taipumuksemme, kokemuksemme tulokset, elämästä toiseen?
7.    Mitä tarkoittaa ”kollektiivinen karma”?
8.    Mitä karmaoppi antaa meille jokapäiväistä elämää varten ?

KUOLEMAN JÄLKEINEN OLOTILA

Jos me olisimme kuolemanpelosta vapaita ja uskaltaisimme vastustamatta liukua pois fyysisestä kehostamme , olisi kuolema sekä helppo että kivuton. On eläimiä, jotka säännöllisesti vaihtavat nahkansa ja perhonen tulee kotelostaan ja levittää siipiään ja tuntosarviaan, jotka antavat sille aivan toisenlaisen luonteen. Lyhyen lepotauon jälkeen perhonen on valmis aloittamaan uuden elämän. Jos oikein tämän ymmärrämme, voi kuolema olla ihmiselle samankaltainen tapahtuma. Monet vanhat ihmiset, jotka ovat elämäänsä tyytyväisiä, mutta eivät pelkää kuolemaa, vetäytyvät vähitellen itseensä valmistautuen siten tulevaan muutokseen. Kun se sitten tapahtuu, he siirtyvät toiselle puolelle rauhallisesti ja hiljaa.

Jos siis tiedämme mitä edessä on, ei siirtymisessä  ole mitään pelottavaa.

Joka yö voimme jättää fyysisen kehomme ja unitilassa saada kokemuksia hienommista kehoistamme. Unen ja kuoleman välinen ero on siinä, että unen aikana fyysisen kehon ja unitietoisuuden välillä on vahva side. Jos jotakin hälyttävää tapahtuu, joko unitietoisuudelle tai keholle joka nukkuu sängyssä, tajunta (tietoisuus) kiiruhtaa takaisin kehoon ja herättää sen. Kuolemassa eetterikehon ja hienompien kehojen välinen yhteys katkeaa lopullisesti, eikä tajunta voi enää siirtyä fyysiseen kehoon takaisin. Ihmiselle, joka aina samaistaa itsensä fyysiseen kehoon, tämä voi olla hyvin kivuliasta ja hän ponnistelee kovasti voidakseen säilyttää  otteensa aineesta, koska hän eivät ymmärrä, että hän voi olla olemassa ilman fyysistä kehoa. Äkillinen kuolema, vaikkapa shokin tai lyhyen sairauden seurauksena, voi myös aiheuttaa vaikeuksia, koska ero fyysisestä  kehosta on yht’äkkinen ja raju.

 ”Kuollut” tarvitsee lepoa ja rauhaa sisäisemmissä maailmoissaan, jotta hänen ajatus- ja tunneluontonsa ehtii tottua nopeaan muutokseen.

Esirukousten arvo kuolleitten puolesta on siinä, että ajatuksemme ja tunteemme voivat vielä saavuttaa toisella puolella, astraali- tai mentaalimaailmassa olevat läheisemme, Jos me tämän ymmärrämme, voimme antaa heille paljon apua. Voimme välittää heille rauhaa, rohkeutta ja rakkautta.

Ruumiiden polttohautaus, joka on länsimaissa nopeasti yleistymässä, auttaa siirtyvää osaa nopeasti sopeutumaan uusiin olosuhteisiin. Koska fyysinen keho tuhoutuu siinä nopeasti ja täydellisesti, myös sen eetterinen vastine hajoaa. (Otaksuma: Arkkuhautauksessa eetterikeho jää siihen paikkaan missä ruumis säilytetään, tai mihin ruumis on haudattu. Tähän käsitykseen perustuu vanhanajan kolmen päivän ruumiinvalvojaiset. Kerrotaan, että uutena tulokkaana voi kuolleen eetteriruumis joutua muiden fyysisen puolen kanssa yhteyteen pyrkivien olioiden käyttöön. On olemassa maasidonnaisia olentoja, jotka ovat pystyneet jäämään tänne pitkään fyysisen kuolemansa jälkeen oman tai muiden eetteriaineen avulla. Tällainen ei ole toivottavaa.) Kuoleman jälkeen tajunnan on vetäydyttävä pois maanpäällisestä elämästä, eikä pyrittävä takaisin elämään. Siksi teosofia varoittaa ihmisiä meedioiden avulla yrittämästä kuolleitten kanssa yhteyksiin. Jos opimme hallitsemaan surumme ja kaipuumme ja hiljaa ja rauhallisesti lähestymään ajatuksissamme rakkaitamme, jotka hiljattain ovat jättäneet fyysisen maailman, voimme usein aavistaa heidän läheisyytensä – ainakin jonkin aikaa. ”Ikuisesti elävät”, joita maan päällä kuolleiksi sanotaan, ovat läsnä”.

Kuoleman jälkeen alkaa nopeasti unen ja levon kausi, joka on vaihtelevan pituinen riippuen levon tarpeesta ja sisäisen tietoisuuden asteesta. Se, jolla on jotakin tietoa elämästä niillä tasoilla ja on oppinut unitilassa liikkumaan hienommilla tasoilla, herää yleensä pian. Koska hän tuntee toisen puolen olosuhteet, hän tottuu pian uuteen olotilaan ja fyysisen kehon menettämiseen eläen rikasta elämää sillä tasolla, joka vastaa hänen kehitystasoaan maan päällä. Valitettavan harvat ihmiset ovat sen tason saavuttaneet. Useimmat tuovat mukanaan syvään juurtuneet ajatukset ja tunteet fyysiseltä tasolta. Nämä vaikuttavat mentaali- ja astraalikehoon ja luovat niille tavallaan kovia kuoria ja kerrostumia, jotka hajoavat vasta vähitellen.

C.W. Leadbeater ja muut selvänäköiset henkilöt ovat tutkineet ja selittäneet kuoleman jälkeistä elämää. Teosofinen kirjallisuus sisältää tästä jonkin verran aineistoa. Lisäksi on olemassa joitakin ilmoituksia, joita sanotaan poismenneiden henkilöiden sanelemiksi. Monet näistä sanomista ovat useissa kohdin ristiriitaisia. (Huom. Onkin muistettava, että nämä sanomat ovat tulleet eri kehitysvaiheissa olevien ihmisten kautta. Nämä ihmiset osaavat kuvata vain omia kokemuksiaan ja sen, minkä heidän oma menneisyytensä on heille suonut)

Tämän ajan lehti-ilmoitukset kauppaavat meedioapua ja ennustamista sivukaupalla. Sen vuoksi jokaisen on käytettävä omaa erottamiskykyä eikä pidä uskoa, että jokainen ”ylifyysisellä” tavalla meille tullut sanoma ilmaisisi absoluuttisen ja universaalisen totuuden.

(Arvio: Kuoleman jälkeinen elämä voitaneen jakaa kolmeen eri vaiheeseen, jotka seuraavat toisiaan. Ensiksi tulevat alempien astraalimaailmojen kokemukset, joskus ”kuumaksi tai kylmäksi helvetiksi” nimitetyt. Ne, jotka maaelämän aikana esimerkiksi ovat omistautuneet saituudelle, himokkuudelle ja itsekkyydelle, jäävät sinne kunnes nuo taipumukset ovat asteittain kuluneet pois. He kohtaavat ajatusmuodot, joita he ovat maaelämän aikana luoneet ja ne ovat heidän ympäristönsä tässä toisessa maailmassa. He hahmottavat ja kokevat ympäristönsä tämän karkean aineen kautta, jota he astraalikehoonsa ovat keränneet. Jokainen kokemus on täsmälleen sellainen kuin miksi he ovat sen luoneet. Luomme siis nykyisyydessä oman ”kiirastulemme”.

Sen mukaisesti, kun elämä kietoutuu sisäänpäin, karkeampi aine hajoaa astraalikehossa ja kun se ei enää vedä sielua alaspäin, tämä siirtyy seuraavaan maailmaan, missä uusi tietoisuuden kerrostuma nousee pintaan määräten sen kokemukset. Se, joka maaelämänsä aikana ei rakenna tietoisuuteensa sellaisia karkeita väreilyjä, jotka vastaavat alempaa astraalimaailmaa, ohittaa tämän vaiheen ”nukkuvana” tai tajuttomana ja siirtyy pian seuraavalle tasolle. Se on melko arkinen taso, missä meidän arkiset ajatuksemme ja tunteemme ovat materialisoituneet ympärillemme. Tämäkin on jonkinlainen kiirastuli tai puhdistusvaihe, missä hiotaan pois menneen elämän tottumukset. Tällä tasolla voivat poismenneet viipyä vuosikausia toistaen niitä tekoja tai kokemuksia, joista he ovat elämän aikana tulleet osallisiksi. Spiritistit nimittävät tämän tason korkeampaa kerrosta ”kesämaaksi”. Sen sanotaan olevan kauneuden maailma, missä kaikki henkilökohtaiset toiveet täyttyvät ajatusmuotoina omassa aurassa tai samalla tavalla ajattelevien yksilöiden kollektiivisena ajatusmuotona. Jos esimerkiksi ihmisellä on ollut maanpäällisen elämän aikana määrätynlainen ajatus taivaasta kuoleman jälkeen, vetäytyy tulija korkeammassa astraalimaailmassa muiden sellaisten pariin, joilla on ollut samankaltaisia käsityksiä ja heidän ajatusmuotonsa sulautuvat yhteen luoden taivaan, jollaista he ovat ajatuksissaan toivoneet.)

Todellista taivasmaailmaa, jota idässä nimitetään devakaaniksi, ei voida kokea ennen kuin kaikki persoonalliset tunteet on jätetty taakse. Tätä tilaa nimitetään usein toiseksi kuolemaksi ja siihen kuuluu syvällinen tietoisuuden tilan muutos. Tällöin sulaudutaan siihen osaan minää, joka kuuluu ikuisuuteen, eli päästään Minän yhteyteen, joka aina on kuulunut ikuisuuteen ja elää deevakaanisella tasolla. Mutta on hyvin vaikeaa kuvitella tätä tilaa, koska maan päällä pääsemme niin harvoin todellisen minän piiriin. Jokainen meistä on varmasti joskus kokenut absoluuttisen epäitsekkään rakkauden hetkiä, vaikkapa jonkin suuren antaumuksellisen asian yhteydessä, ajattelematta kunniaa tai kiitosta, tai epäitsekkäässä tiedon kaipuussa, pelkäämättä sitä, mitä uusi tieto voi tulla meiltä vaatimaan. Tällaisina hetkinä koetaan ikuisuutta ja koska ne ovat tavallisten aikarajoitusten tuolla puolen, ne palaavat meille kuoleman jälkeen pitkinä periodeina deevakaanissa (ansion mukaan).

Elämien pituudet maan päällä ja eri tasoilla kuoleman jälkeen vietetyt ajanjaksot vaihtelevat riippuen yksilöistä. Kehittymätön ihminen kokee ehkä vain hetken deevakaanista tasoa, kun taas (todellinen) filosofi, (todellinen) taiteilija tai itsensä unohtanut idealisti voi viipyä deevakaanissa hyvinkin kauan. He kokevat siellä uudestaan, syventävät ja rakentavat eteenpäin menneen elämän parhaimpia, korkeimpia hetkiä.

Lopuksi kaikki menneen elämän tulokset rekisteröityvät pysyvään atomiin, niin kuin kasvi talvella varastoi mahlaa ja elämänvoimaa juureensa. Elämänkierros on täyttynyt ja tajunta kääntyy taas ulospäin alkaen kerätä uuden jälleensyntymän rakennusaineita.

Kysymyksiä

1.     Mikä on varsinainen ero unen ja kuoleman välillä?
2.     Mikä on paras tapa hakea yhteyttä kuolleisiin?
3.     Millä tavalla luomme itse taivaamme ja helvettimme.
4.     Miksi tiedot astraalimaailmasta ovat usein ristiriitaisia?

SISÄISEN ELÄMÄN TEKNIIKKA

Siitä, mitä tiedämme jälleensyntymästä ja toisaalta ihmisen luonteesta voimme päätellä, että kehitys etenee hyvin hitaasti. Aineen sisältämän jäykkyyden vuoksi kehomme (olemuksemme) toistaa täysin ne reaktiot, joihin olemme tottuneet. Se oppii vain vaivalloisesti reagoimaan uudella tavalla tuttuun tilanteeseen. Kaikista kärsimyksen antamista läksyistä huolimatta, huolimatta kaikista kokemuksista eri jälleensyntymissä, ihmisen todellinen henkinen tajunta kasvaa erittäin hitaasti.

Teosofian arvo on mm. siinä, että se osoittaa meille miten me elämän, myös maailman, lakien ymmärtämisellä voimme nopeuttaa omaa henkistä kasvuamme. Levottomassa maailmassamme on mitä tärkeintä, että yhä useampi ihminen oppii ymmärtämään elämän todellisen tarkoituksen ja elämään sen mukaisesti, kohtaamaan erilaiset tapahtumat siten, että hänen henkinen elämänsä syvenee. Näinä myrskyisinä aikoina tavallisen, ajattelevan ihmisen on mahdollista löytää jonkinlaista onnea tai turvaa vain katsomalla tapahtumien taakse ja ottamalla huomioon syvälliset ja ikuiset arvot.

Mitkä ovat ne ikuiset arvot, jotka meidän on otettava huomioon? Ensinnäkin se, että ihminen on ensisijaisesti henkinen olio ja että hänen todellisella minällään on juurensa ikuisuudessa, vaikka hänen elämänsä maanpäällä on ajallinen ja tilapäinen kokemus.  Lisäksi, että se mitä hänelle elämässä tapahtuu, kuten myös hänen luonteensa ja lahjakkuutensa, ovat tuloksia toiminnasta hänen menneisyydessään. Tavalla, jolla hän kohtaa nykyisen elämänsä, hän rakentaa sekä omaansa että suvun tulevaisuutta. Ja lopuksi vielä, että meissä on voimia ja mahdollisuuksia, joita emme käytä tai joista emme ole edes tietoisia. Siinä määrin kuin kehitämme näitä mahdollisuuksia itsessämme, voimme myös herättää niitä toisissa ja siten myötävaikuttaa kärsimyksen vähentämiseksi maailmassa, kärsimyksen, joka pikemminkin on luotu tietämättömyydestä ja tyhmyydestä kuin selkeän pahuuden vuoksi.

Patanjali (eräs Intian viisas) on jakanut ihmiskunnan kolmeen ryhmään: a) maailmalliset, b) ne, jotka keräävät ansioita ja c) ne, jotka tietoisesti kulkevat kohti tavoitetta. Viimemainittuun ryhmään kuuluu vain vähän ihmisiä.  Siihen kuuluu yksilöitä, jotka ovat täysin suuntautuneita henkisiin arvoihin ja jotka ovat halukkaita uhraamaan kaiken valaistuksen voittamiseksi.  Ensimmäiseen ryhmään kuuluvia on eniten; eikä heistä ole paljon sanottavaa. Tieto jälleensyntymästä ja karmasta sekä kuolemanjälkeisestä elämästä olisi varmasti hyödyksi näille ihmisille. He eivät kuitenkaan ole halukkaita muuttamaan tottumuksiaan eivätkä rasittamaan itseään asioilla, jotka eivät tuota fyysisellä tasolla nopeita ja näkyviä tuloksia. Teosofian syvemmät opit eivät ole heille paljonkaan arvoisia.

Omituinen sanonta ”kerätä ansioita”, josta puhutaan toisen ryhmän yhteydessä, merkitsee, että ihminen pyrkii toimimaan oikein. Nämä ihmiset ovat halukkaita myöntämään oman vastuunsa tulevaisuudestaan ja he ovat myös valmiita uhrauksiin saavuttaakseen joitakin tavoitteita. Tällaisille ihmisille olisi paljon hyötyä teosofian neuvomasta ”harjoittelutekniikasta”. Tekniikka löytyy eri nimillä kaikista suurista uskonnoista.  - Kirjassa ”Nykyihminen myy sielunsa” professori Jung esittää näkemyksensä, että psykiatrinen toimenpide voi auttaa kestävään parannukseen ainoastaan, jos potilas on käynyt läpi seuraavat vaiheet: rippi, ymmärtäminen, itsekasvatus ja transmutaatio.

Tämä käsitys käy yksiin yhtä hyvin suurten uskontojen kuin myös teosofisen kirjallisuuden kanssa. Siis ensiksi tulee ”itsensä harjoittaminen” (”treenaus”), eli oman sielunelämän inventointi. Meidän päivinämme on suhteellisen helppoa katsoa itseään rehellisesti. Ihmiset ovat kaikkialla maailmassa vapautuneet pahimmasta konservatismista (vanhanaikaisuudesta) ja oppineet kriittisesti arvioimaan kaikkia sekä uskonnollisia että sosiaalisia dogmeja. Koska meidän Teosofisen seuran jäseninä on pyrittävä näkemään persoonallisten ja pintapuolisten arvostuksien läpi, niiden kauttahan yleensä kaiken arvioimme, olemuksemme inventaarion on tapahduttava kolmella eri tasolla, fyysisellä, emotionaalisella ja mentaalisella.

Terveyden ja elinvoiman määrä fyysisellä tasolla on todettava, samoin aistien kyky reagoida väreihin, viivoihin, kosketukseen jne. kuin myös kykymme nauttia uusista ja epäsovinnaisista vaikutelmista yhtä hyvin kuin tavanomaisemmista kauneusarvoista. Usein keho tarvitsee harjoitusta niillä alueilla, joita menneinä aikoina on laiminlyöty. Saadaksemme tasapainoa elämäämme on sen, joka tekee älyllistä (henkistä) työtä, opittava työskentelemään käsillä. Ruumiillisen työn tekijä tarvitsee älyllistä toimintaa aivosolujen stimuloimiseksi. Meidän on lisäksi kiinnitettävä huomiota kaikkiin sellaisiin vaikutelmiin, jotka aiheuttavat meissä epätavallista pelkoa tai vastenmielisyyttä. Meidän on myös tarkkailtava ajatuksen ja tunteen tasoilla tapaamme reagoida ihmisiin ja asioihin. Ajatukset ja tunteet toimivat yhdessä, ja huomaamme pian että ennakkoluulomme pohjautuvat alistettuihin tunteisiin ja sympatiamme tai antipatiamme ovat kasvaneet esiin  mentaalisista ennakkoluuloista. Monet ennakkoluulot ovat niin syvälle juurtuneet ja me olemme niihin niin tottuneet, että tuskin tuntisimme itseämme ilman niitä. Ennakkokäsitykset estävät meitä arvioimasta tilanteita objektiivisesti ja ne sulkevat meidät pois uusilta ideoilta. Lopuksi on itsellemme selvitettävä miten todellisina pidämme ikuisia, henkisiä arvoja. Missä määrin korkeampi Minä ohjaa elämäämme? Mitä henkiset totuudet merkitsevät meille ja paljonko   olemme valmiita niiden vuoksi uhraamaan? Jung nimittää kaikkea tätä ”ripiksi”. Me sanoisimme sitä itseanalyysiksi (–arvioksi), jolla on tarkoitus selvittää meille, miten pitkälle  olemme ehtineet ja minkälainen seuraavan askeleemme tulisi olla. Tämä on alku todellisen ja epätodellisen arvioimiselle.

Jungin seuraava askel on ”Ymmärtäminen”. Nykyaikaisessa psykologiassa sitä nimitetään ”hyväksymiseksi” ja se merkitsee, että lopetamme kuvitelmat omasta minästämme, kuvitelmat siitä mitä haluaisimme olla ja pyrkimykset vakuuttaa itsellemme mitä olemme. Meidän pitää rehellisesti pyrkiä ymmärtämään itseämme ja muita. Tämä on melko nöyryyttävä prosessi ja harvat ovat halukkaita alistumaan siihen. Se on kuitenkin tarpeellinen valmistelu pääsemiseksi seuraavalle, itsekasvatuksen askelmalle.

Itsekasvatuksessa on tärkeintä tehdä itselleen selväksi, että voi valita ne ajatukset ja tunteet joita haluaa viljellä. Tarkkailemalla itseämme ja pyrkimällä jatkuvasti vaihtamaan ja korvaamaan kielteiset ja repivät ajatukset myönteisillä ja rakentavilla ajatuksilla, muutamme vähitellen luontoamme -  ”ihminen tulee siksi mitä hän ajattelee”. Jos sallimme itsemme jatkuvasti olla hyvin kriittisiä ja hurskastelevia, imuroimme vähemmän toivottavaa ainetta kehoomme (itseemme) ja tulemme yhä epäilevämmiksi ja onnettomammiksi. Jos me päinvastoin aina yritämme nähdä toisissa hyvää, muunnamme kehomme ainetta (olemustamme) positiivisemmaksi ja on helpompaa reagoida ystävällisesti ja ymmärryksellä.

Keskittyminen ja meditaatio kuuluvat myös itsensä harjoittamiseen. Vasta-alkajan on vaikea erottaa näitä kahta toisistaan. Pääasia on, että tottuu rajoittamaan ajatusten lentoa ja totuttaa ajattelun pysymään paikoillaan ja syventymään. Mitä säännöllisemmin näitä harjoituksia tehdään, sitä parempi on teho. Harjoittelu 5-15 minuuttia säännöllisesti päivittäin antaa paremman tuloksen kuin puoli tunti silloin tällöin.

Meditaatio on sanan todellisessa merkityksessä syvälle menevä kokemus ja se liittyy sisäisten voimiemme transmutaatioon, jonka Jung nimeää neljänneksi vaiheeksi. Tämä kuuluu varsinaisesti syvempään teosofian tutkimukseen kuin mitä tämä kurssi käsittelee, mutta puhumme lyhyesti siitä eräässä myöhemmässä luvussa.

Kysymyksiä luvusta VIII

1.     Miksi useimpien ihmisten on kovin vaikea voittaa vanhoja ennakkoluuloja ja ajatustottumuksia?
2.    Mikä ero syntyy näkemyksiin perhesidonnaisuudesta, kansallisuudesta, taloudellisista tilanteista jne., jos katsomme niitä 
    a) korkeamman Minän näkökulmasta ja 
    b) persoonallisuuden näkökulmasta?
3.     Intialainen viisas sanoi: ”Ajatus sitoo meitä. Ajatus tekee meidät myös vapaiksi”.
Kuinka selittäisitte nämä sanat?  

Harry Hildén

Unimaailma

Kuvittelen, että kaikki ihmiset näkevät unta. Myös jotkut eläimet näkevät unia. Ainakin koirat ovat varmoja unennäkijöitä. Sen tietää jokainen koiranomistaja. Nukkuva koira voi jalkalihaksillaan tehdä ilmiselviä juoksuliikkeitä. Koira voi joskus unijuoksemisen yhteydessä myös haukkua. Tämä ilmiö on mielenkiintoinen ja kertoo enemmän koiran ajatusmaailmasta – sielunelämästä - kuin luulisimmekaan.

Koiralla tuntuu olevan lähes samanlainen ajatuskyky kuin ihmisellä. Koiran aivoissa toiminee samat mekanismit, mutta koiran ajatusmaailma on vain sovitettu koiran elämää varten.

Ihmiset näkevät joskus kauniita unia, joskus painajaisia. Monesti voi kesken unen herätä, tai sen jälkeen, hikisenä ja levottomana. Miksi näin? Joskus voi toistuvasti myös nähdä samaa unta uudestaan. Sattuu, että unessa löytyy ratkaisu johonkin ajankohtaiseen ongelmaan tai saadaan vastaus johonkin mieltä vaivaavaan kysymykseen. Mitä tällainen merkitsee, ja kuinka se on mahdollista?

Ihmeellisintä unennäkemisessä on, että unessa unennäkijä voi keskustella jonkun toisen ihmisen kanssa. Unessa keskustelukumppani näkyy, mutta kasvonpiirteet ovat tavallisesti epäselvät. Jos unessa on muitakin henkilöitä läsnä, unennäkijä muistaa nämä hahmot epätarkkoina, mikäli niillä ei ole ollut mikään varsinaista tehtävää liittyen keskusteluun. Ne ovat tavallaan rekvisiittaa.

Itse, kun olen filosofiaan taipuvainen, olen unessa silloin tällöin pohdiskellut erilaisia asioita ”vieraiden” ihmisten kanssa. Ihmeellisintä näissä tilanteissa on, että olen kysymyksiini olen saanut jopa yllättäviä vastauksia ja varmoja mielipiteitä, joita en valveilla ollessani ole tietoisesti itse edes ajatellutkaan. Koska olen vakuuttunut siitä , että minä keskustelen unihahmon kanssa niin kuin tuntemattoman henkilön kanssa  -  jonka todennäköisesti olen  itse unessa luonut  ja jolle itse olen asettanut lauseita hänen suuhunsa  - näin oletan – ihmettelen suuresti, voiko unimaailmassa tapahtua muitakin ihmeitä? Todennäköisesti voi.

Koska olen siis  itse unessa luonut vastapelurini, täytynee minulla myös unessa olla mahdollisuus jakautua kahdeksi tai useammaksi persoonaksi. Voihan valveilla olossa myös niin sanotun skitsofreenisen ihmisen persoonallisuus jakautua kahdeksi  tai useammaksi  Onko sitten unimaailmassa näytelmän katsoja (unennäkijä) enemmän tai vähemmän skitsofreniaan taipuvainen, vai onko kaikki ihmiset, jotka näkevät unta, jotenkuten luonteeltaan skitsoja? Vai kuuluuko persoonallisuuden jakautuminen oikeasti vain unimaailmaan. Sairastumistapauksissa jaettu mieli on ikään kuin noussut  väärälle tasolle, eli unimaailmasta päivätajuntaan. Onko jokin ”tasojen välisestä verhosta” tässä tapauksessa rikkoutunut?

Unessa persoonallisuus voi ilmeisesti jakautua useaksi ilman että siinä esiintyvät unihahmot tunnistavat saman alkuperänsä eli ”sukulaisuutensa” myös unennäkijään. Tämä kuulostaa hassulta mutta uskon, että se hipaisee totuutta.

En tunne unimaailmaa ja siihen kuuluvaa psykologiaa, mutta olen ajatellut, että silloin kun ihminen näkee keskustelusta unta, täytyy hänen käyttää vastapelurina – teosofisesti ilmaistuna jotakin itsessään olevaa tasoa tai ainakin osaa siitä. Esimerkiksi alitajunta näyttää keskustelu-unessa jakautuvan kysyjään ja vastaajaan. Unessa vastaaja koetaan unennäkijästä erillään olevaksi.

Onko niin, että unta näkevän henkilön alitajunta  on jo aikaisemmin valmiiksi ratkaissut henkilön alitajunnassa uinuvat kysymykset tai ongelmat, vaikka se ei ole vielä nostanut ratkaisun henkilön päivätajuntaan? Unen kautta ihminen näyttää kykenevänsä  saamaan valmiiksi ratkaistut ongelmat tietoisuuteensa. Ne tulevat unitajunnassa esiin ja sieltä ne nousevat eetteritasoon muistoina ja henkilön herätessä päivätajuntaan.

Tästä ilmiöstä johtuen voi paremmin ymmärtää esimerkiksi sanontaa ”Jumala kutsui minua tekemään niin ja niin” - esimerkiksi lähteä lähetyssaarnaajaksi tms., kuten joissakin keskusteluissa voi kuulla. Jos lausujalle, jolla on sellaiset haaveet, ajatus vielä on varmistunut siihen liittyvän unen kautta, tuntuu asia varmalta – jumalalta tulleelta, vaikka se todennäköisesti on henkilön oma toiveuni, joka jaetussa (pilkotussa) alitajunnassa nousee unen muodossa  unitietoisuuteen ja siirtyy sieltä eetterimuistiin ja henkilön herätessä valvetilaisuuteen – päivätajuntaan.

  Me tiedämme kokemuksesta, että jos joku nimi tai asia on tilapäisesti unohduksessa, emme hakemalla aina löydä sitä muististamme, ja jätämme asian sikseen. Kuitenkin alitajunta – meiltä lupaa kysymättä – jatkaa työskentelyään asian parissa. Ja  yht´äkkiä tulee vastaus mieleemme, kuin kirkkaalta taivaalta. Tämä osoittaa, että joku osa meistä voi tietämättämme toimia itsenäisesti. Näin tapahtunee ilmeisesti myös unessa. Tapahtuman kulku voi esimerkiksi olla näin: Unennäkijän alitajunta  on joskus hereillä ollessamme meissä havainnut jonkin epäselvän ja ratkaisematta jääneen ongelman tai kokemuksen, joka kuitenkin on jo painunut alitajunnan muistiin (eetteritasolle).  Se on näin ollen päivätajunnasta pois. Nukkuessamme, kun ajatukset tavallaan kelluvat eri vahvoina kuvina astraalitasollamme, voi alitajunta tarttua johonkin määrättyyn ajatusmuotoon, josta se luo tulevalle unelle näyttämön. Sitten unennäkijä ”luo” tulevan tapahtuman ja keskustelukumppanin osasta omasta alitajunnastaan.  Se tietää ongelmamme ja ratkaisut ennen kuin me itse oivallamme ne valvetilassamme. Unessa keskustelijat eivät näytä tietävän olevansa lähtöisin  samasta alkuperästä, vaikka unennäkijä asettaa jopa repliikit vastapelurinsa suuhun.

Näin voi alitajunta valmistaa unitapahtumalle kysymykset ja vastaukset ja dialogin laina-minän kanssa, vaikka kysymykset ja vastaukset ovat jo kypsyneet kysyjän alitajunnassa hänen hereillä ollessaan mutta eivät vielä olleet päässeet unennäkijän  arkitietoisuuteen. Unessa on ilmeisesti mahdollisuus tyhjentää ja keventää alitajuntansa varastoa, josta ei unennäkijä päivätajunnassa vielä tiedä mitään. Joitakin esteitä voi olla asioiden nousemiselle kysyjän päivätajuntaan. Alitajunta pystyy näin ollen puhumaan mutkan kautta suoraan unennäkijälle ja sen kautta pääsemään – tämän herätessä – hänen päivätietoisuuteensa.

Alitajunnallamme on ilmeisesti pääosa unien maailmassa. Mutta koska alitajunnalla on myös yhteys sitä vielä korkeammalle tasolle, voi luonnollisesti sieltäkin unien kautta nousta päivätajuntaamme merkittäviä asioita. Samanlaiset mekanismit aikaansaavat todennäköisesti myös intuitiivisia oivalluksia ja ideoita ajattelijan ollessa ”veltossa valvetilassa” - silloin kun ihminen unohtaa olevansa valveilla mutta ei nuku tai on juuri torkahtamassa eli eräänlaisessa hetkellisessä mietiskelytilassa. Tästä toiminnasta on löydettävissä paljon näyttöä.

Unimaailma on ihmeellinen ja kuuluu mitä todennäköisimmin ihmisen kasvun ja kehityksen mekanismeihin.

E-mail: harry.hilden@pp.inet.fi

Sivun alkuun