.
Home Artikkeleita Esitelmiä Ikoner Kirjoja Religionsfilosofi 10 teesiä 10 teser teosofia Yleiskäsitteitä

Päivitetty 11.05.2007

ESITELMIÄ

Ihmisen parantamisesta
Karma ja jälleensyntyminen
Kristinusko ja vanhat pakanauskonnot
Veljeys

E-mail: harry.hilden@pp.inet.fi

KRISTINUSKO JA VANHAT PAKANAUSKONNOT

Esitelmä on pidetty Vaasan Sateenkaari-loosin esitelmätilaisuudessa 2003. 
Lähteitä: professori V. T. Aaltosen kirja Miksi en ole kristitty sekä H. P. Blavatskyn Kirkon ja vapaamuurarirituaalien juuret.
 

Tavallinen kristillisen kasvatuksen saanut sivistynytkin henkilö tuntee hyvin vähän muita uskontoja, puhumattakaan vanhoja uskontoja. Meitä on  alusta saakka opetettu pitämään kristinuskoa muista uskonnoista aivan erillisenä uskontona, jolla tuskin on mitään yhteistä muiden uskontojen kassaa, saatikka sitten muinaisten pakanauskontojen kanssa. Meitä on aivopesty uskomaan, että kristinusko on paras uskonto kaikista, ainoa oikea ja viimeinen totuus. Kuitenkaan näin ei ole. Se jos mikään on väärää uskoa johon meitä on kasvatettu eikä se ole nimeksikään totta.

Joku viisas on sanonut ettei se tunne omaa maataan, joka tuntee vain sen. Ja toinen tunnettu kirjailija sanoi: ”Mitä tietää kristinopista sellainen ihminen, joka tuntee vain kristinopin”.

Kun terve uteliaisuus herää on suorastaan hämmästyttävää havaita miten paljon eri uskonnoissa on yhteisiä piirteitä ja miten paljon kristinusko sisältää vieraita piirteitä kuten pakanallisia mysteerioita, vanhoja myyttejä ja kertomuksia, ennen kristinuskoa kuvattuja ihmeitä jne. Uteliaisuus herää oikein pirteäksi, kun havaitsee esimerkiksi, että kymmenen käskyä ovat olleet tunnettuja jo yli tuhat vuotta ennen kuin jumala ”antoi”  ne Moosekselle Siinain vuorella, kuten raamatussa asia ilmaistaan.

Yhtäläisyyksiä  kristinuskon, muiden uskontojen, ja erityisesti pakanauskontojen kanssa, on niin monia, että aiheesta syntyisi helposti vaikkapa kirja. Otan kuitenkin tässä esitelmässä tarkastettavaksi vain tunnetuimmat raamatun  ja kristinuskon tapahtumat, jotka  kaikki ovat lainatavaraa ja joita kristinusko on omaksi julistanut,  vastoin totuutta ja ristiriidassa nykyajan tieteen ja historian tutkimuksen kanssa.

Esihistoriallinen aika

Siihen aikaan, kun ihminen oli kehityksessään  alkanut pohtimaan luonnon toimintaa  ja olemassaolonsa taustaa ja tarkoitusta ja vielä  oppinut kysymään ”miten ja miksi” myös havainnut, että olemassaolossa on hänelle paljon tuntemattomia mystisiä asioita löydettävissä, on hänelle täytynyt tulla jonkinlainen aavistus kaiken takana olevasta älystä; aavistus jostakin häntä isommasta. Silloin hän on ensiksi alkanut kunnioittamaan luontoa ja luonnonilmiöitä ja vähitellen  palvomaan niitä eri muodossa. Hän kuvitteli voivansa niitä lepyttää tai kääntämään ne puolelleen lahjomalla niitä uhrilahjoilla, rituaaleilla (teoilla) kunnioittamaan niitä, ja myös peloissaan palvomaan niitä. Myöhemmän kehityksen myötä ihminen oivalsi auringon tärkeyden elämälle. Palvomisen kohteeksi tuli aurinko. Se havaittiin niin tärkeäksi, että siitä tuli äiti-jumala ja isä-jumala. Aurinkokultti lisääntyi muun luonnonilmiöiden palvonnan ohella ja vähitellen siitä kehittyi pääjumaluus sekä elämän ja kuoleman säätäjä. Vähitellen auringosta kehittyi suuren jumalan symboli. Tämä aurinkokultti laajeni ja levisi vähitellen yli koko maapallon. H. P. Blavatsky kirjoittaa siitä Lucifer-lehdessä jo vuonna 1889 näin:

”Yli koko maanpiirin, pohjoisnavalta etelänavalle, Pohjolan jäisiltä merenlahdilta Etelä-Intia kuumille lakeuksille. Keski-Amerikasta Kreikkaan ja Kaldeaan, kaikkialla palvottiin aurinkoa ja aurinkotulta jumalallisen luovan voiman, elämän ja rakkauden symbolina. Auringon (miehisen elementin) yhtymistä maahan ja veteen (aineeseen, naiselliseen elementtiin, äiti maahan) juhlittiin kaikissa maailman temppeleissä.” H. P. B jatkaa vielä: ”Jos pakanoilla oli juhla tämän liiton muistoksi, jota liittoa he viettivät yhdeksän kuukautta ennen talvipäivän seisausta, jolloin mm. Iisiksen sanottiin siinneen, niin on roomalaiskatolisillakin (lue kristityilläkin) suuri ja pyhä Marian ilmestyspäivä, se päivää, jolloin Maria ”löysi suosion jumalan edessä” ja hänessä sikisi ”Korkeimman” poika. Tätä juhlaa viettävät kristityt myös yhdeksän kuukautta ennen joulua”. Tämä on siis muinaisen pakanallisen opin ja riitin toistoa kristinuskossa. Pakanallisessa riitissä oli Aurinko ”isä” ja luonto ”ikuinen neitsyt-äiti”: Osiris ja Isis, henki-aine, sekä Horus, yhdessä Egyptin trimurti, jota pakanat palvoivat sen kaikissa kolmessa muodossa. Näinhän tekevät kristityt vielä tänä päivänä Isä, Poika ja  Pyhä Henki muodossa. Tästä ”pakanauskonnosta” polveutuu myös käsite neitsytäiti kristinuskossa. Mutta neitsytäidistä löytyy vielä vanhempiakin selityksiä.

Neitsytäiti

Vielä vanhempi oppi jumalanpojan neitseellisestä syntymästä vie taaksepäin ajassa noin 25000 vuotta, aikaan jolloin aurinko, ”jumalan poika”, nousi aamuisin neitsyeen tähtikuviosta siinä järjestyksessä kun horoskooppien eläinmerkit on kautta historian tunnettu. Jeesuksen aikaan aurinko nousi kalojen tähtikuviosta, reilusti 200 vuotta ennen sitä oinaan tähtikuviosta ja sitä ennen noin 2000 vuotta härän kuviosta. Siltä kaudelta on Egyptistä löydetty härkämausoleumeja, joissa olen itsekin joskus käynyt. Minoskultti, jolloin uhrattiin Minotaurukselle  (härkäihmiselle) päättyi noin 2000 e. Kr. Oinaan kausi päättyi suunnilleen ajanlaskumme alkuaikoina ja Jeesuksen syntymä tapahtui kalojen aikakauden alussa. Siitä alun perin johtuu kalasymbolit kristinuskossa, vaikka kristinuskon selityksissä kalan taustasta on keksitty mitä ihmeellisimpiä tarinoita. Esimerkiksi Aapeli Saarisalon Raamatun hakuteoksessa siitä ei puhuta mitään.

Katsokaamme nyt hieman tarkemmin Raamatusta meille tuttuja kertomuksia.

Luomiskertomus

Raamattu alkaa luomiskertomuksella. Luomiskertomuksen tunnette kaikki, koska sitä on konkreettisesti meille lapsena syötetty, ja lapsi uskoo herkästi mitä vanhempi ihminen, vanhemmat ja varsinkin opettajat sanovat, puhumattakaan sellaista mitä pappi sanoo. Nehän ovat kaikki lapselle auktoriteetteja ja puhuvat ”totta”. Kun näin on, ei ole ihme, että elämän varrelle helposti syntyy ristiriitoja esimerkiksi maailman synnystä ja muista legendoista tosikristittyjen ja tositiedemiesten välillä, kun toinen uskoo ja toinen tietää ja molemmat ovat omasta mielestään oikeassa. Räikeä esimerkki tällaisesta ristiriidasta löytyy meidän päivän  Amerikassa.

Jossakin USA:n valtiossa on muutama vuosi sitten aikaansaatu kielto kouluissa opettaa tieteellistä näkökantaa maailman synnystä, koska se on ristiriidassa Raamatun luomiskertomuksen kanssa. En muista oliko se aivan ”nykybushin” kotivaltiossa Texasissa, mutta ainakin hyvin lähellä sitä. Kun näin on meidän päivinämme, ei ole ihme, että tarinat muuttuivat todeksi vielä Jeesuksen aikaan.

Mutta mennään takaisin luomiskertomukseen. Raamatun kertomus ei ole ainoa eikä vanhin kertomus tästä mahtavasta tapahtumasta - luomisesta. Luominen on lainatavaraa parsilaisten uskonnosta, joiden pyhä kirja (pyhät kirjoitukset) Zend-Avesta kertoo, että Ormuzd  (Jumala) loi maailman ja ihmisen kuutena aikakautena seuraavassa järjestyksessä: taivaat, vedet, maa, puut ja kasvit, eläimet ja ihminen. Kun luojajumala oli tehnyt työnsä, hän lepäsi. Verratkaa Raamatun kertomukseen, jonka mukaan jumala loi maailman kuudessa päivässä ja lepäsi seitsemäntenä päivänä.

Professori V. T. Aaltonen kirjoittaa eräässä kirjassaan, että etruskilaiset ja kaldealaiset kirjoittivat luomiskertomuksissaan melkein samoin.

Kristinuskossa on aikakaudet muutettu päiviksi. mutta Jumala lepäsi seitsemäntenä päivänä. Ihmeellistä kristittyjen kannalta katsoen on, että mainitut tarut ovat paljon vanhempia kuin Raamatun tekstit. Siis Raamatun kertomukset tästä asiasta ovat lainatavaraa vanhemmasta pakanauskosta. Tätä ei tuoda saarnoissa ilmi. Eksegeetit sen kyllä tietävät. Sen vuoksi heistä ei pidetä tosiuskovaisten piireissä, vaikka useimmilla heistä on pappisvihkimys.

Syntiinlankeemus

Syntiinlankeemuksesta kertoo parsilaisuus suurin piirtein samaa kuin Vanha Testamentti mutta noin tuhatviisisataa vuotta aikaisemmin.  Pahojen henkien pääruhtinas Ahriman lähetti paholaisen käärmeen hahmossa tarjoamaan ensimmäisille ihmisille hedelmiä ihmeellisestä puusta, joka takasi kuolemattomuuden, ja he lankesivat kiusaukseen. Äsken mainittu professori Aaltonen kirjoittaa: ”Babylonialaiset tunsivat saman legendan luomisesta ja syntiinlankeemuksesta noin 1500 vuotta e. Kr. - todellisuudessa ne löytyvät savitaulusta vuodelta noin 2200  e. Kr.  - siis noin 1000 vuotta aikaisemmin kuin heprealaiset kertomukset, joita on Mooseksen kirjoissa.

Huomioitavaa tässä on, etteivät muinaiset babylonialaiset tehneet tapahtuman yhteydessä naisesta syyllistä kaiken maailman kurjuuteen niin kuin patriarkaalinen juutalaisuus ja kristinoppi tekivät.

Adam ja Eeva elivät ennen lankeemustaan Edenin paratiisissa; näin Raamattu.

Taru  ”kultaisesta ajasta” eli paratiisimyytti on ollut tunnettu monien vanhojen kansojen, kreikkalaisten, persialaisten, hindujen, kiinalaisten, skandinaavien, meksikolaisten ym. keskuudessa. Paratiisi (Eden) on näin ollen lainatavaraa pakanauskonnoista.

Vedenpaisumus

Taru vedenpaisumuksesta on myös ollut laajalti levinnyt, ennen kuin heprealaiset tunsivat sen. Ainoastaan egyptiläinen pyhä kirja (Kuolleitten kirja) ei kerro mitään tästä väitetystä tapahtumasta. Raamatun vedenpaisumuskertomuksen pohja on saatu kaldealaisilta. Samoin on Raamatun kertomus Baabelin tornista lainattu heiltä. Tarun tunsivat myös hindut vuosituhansia ennen heprealaisia sekä myös meksikolaiset aivan maapallon toisella puolella.

Mooseksen lakitaulut

On olemassa Raamatun tarua paljon vanhempi legenda koskien aurinkojumalaa Bacchusta. Legendassa kerrotaan että hänen lakinsa oli kirjoitettu kahteen kivitauluun. Raamatun kertomus jumalasta Siinain vuorella on taasen lainaus  persialaisesta legendasta. Zoroasterista kerrotaan, että hänen ollessaan eräänä päivänä rukoilemassa korkealla vuorella Herra Ormuzd ilmestyi hänelle ukkosen jyristessä ja salamain leimahdellessa (vertaa kertomukseen palavasta pensaasta Raamatussa)  ja Herra antoi hänelle lain kirjan. Zoroaster tuli alas vuorelta ja toi tämän Herran ilmoittaman lain mukanaan paikalle kokoontuneille kuninkaille ja kansalle. Se on nimitetty Zend-Avestaksi ja tarkoittaa elävä sana.

On vielä monia muita kansoja, joille laki on annettu pyhille miehille vuorilla, kaikki luonnollisesti annettu vuorilla arvovallan ja kunnioituksen tehostamiseksi. Vielä tänään hakevat Intian pyhät miehet jumalkosketusta pyhiltä vuorilta Himalajalla. Näin on heillä ollut tapana toimia tuhansia vuosia taaksepäin ajassa, joten Mooses oli melko nuori tulokas ”lainhakijoiden” joukossa. Sekin taru on siis pakanakansoilta lainattu.

Sapatti

Lähes kaikki vanhat kansat, myös vanhat heprealaiset, pitivät viikon seitsemättä päivää pyhänä päivänä. Viikon päivät omistettiin nimittäin auringolle, kuulle ja viidelle kiertotähdelle. Pyhä päivä on ikimuistoisista ajoista omistettu Saturnukselle. Homeros kutsui Saturnuksen päivää  ”pyhäksi päiväksi”, samoin assyrialaiset. Israelilaisilla sapatti oli alkuaan omistettu paon muistolle Egyptistä (5.Moos. 5: 12-15), mutta babylonialaisilta luomiskertomuksen jälkeen saatu seitsemäs päivä pyhitettiin siksi, että luoja kuuden työpäivän jälkeen lepäsi seitsemäntenä (2.Moos. 20:11). Kristityillä oli aluksi vapaus pitää pyhänä viikon viimeistä eli seitsemättä päivää (Saturnuksen päivä ”Saturday” ), kunnes keisari Konstantinus Suuri, auringon palvoja, määräsi ensimmäisen päivän – siis sunnuntain - pyhitettäväksi. Näin pakanallisen uskon auringon juhlan päivä muuttui kristilliseksi pyhäpäiväksi.

Vanhan testamentin tarut

Tarut Simpsonista, Joonasta, Joosuasta ym. ovat ikivanhoja eri muodoissa esiintyneitä myyttejä. Ne ovat muilla vain olleet paljon aikaisemmin kuin heprealaisilla…ja varsinkin kristityillä.

Muuan hindulainen satu kertoo Saktidevasta, joka laivan haaksirikkoutuessa joutui mereen ja suuren kalan nielemäksi. Kala joutui kalastajien pyydyksiin ja kun nämä avasivat sen vatsan, sieltä tuli esille Saktideva vahingoittumattomana.

Kreikkalaisessa sadussa kerrotaan, että suuri kala nielaisi Herkuleen lähellä Joppaa ja että hän oli kalan vatsassa kolme päivää jne.

Kysymyksessä on siis vanha aurinkomyytti; sen pohjana on auringon asema talvipäivän seisauksen aikaan, jolloin aurinko on kolme päivää ja kolme yötä ”kalan vatsassa”. Kreikkalaisen Bacchuksen kerrotaan pysähdyttäneen auringon ja kuun liikkeet ja Buddhan oppilaiden mainitaan usein suorittaneen tämän ihmeteon.

Myytti on myös ollut vanhastaan tunnettu kiinalaisten ja meksikolaisten keskuudessa. He tiesivät auringon kulusta enemmän.

Kertomus Elian taivaaseen noususta on sekin toisinto hindujen, kiinalaisten ym. kansojen mytologian samantapaisista ihmeistä.

Pakanauskontojen pelastajat

Vanhoina aikoina ovat tarinat ihmiseksi tulleista jumalista olleet yleisiä pakanakansojen uskonnoissa. Tutkija Graves mainitsee parikymmentä Poikaa, jotka ovat polveutuneet taivaasta, omaksuneet ihmisen muodon ja jumaluutensa osoittamiseksi suorittaneet monia ihmetekoja. Nämä vapahtajat ovat vanhojen kertomusten mukaan kaikki laskeneet perustan ihmiskunnan pelastukselle ja sen jälkeen nousseet takaisin taivaaseen. Useat ovat syntyneet neitseellisesti jo monet heistä on ristiinnaulittu. Siis jumalien ”neitseellinen syntyminen” on ennen aikaa ollut yleinen ilmiö.

Muinaisessa Egyptissä mainitaan Horuksen syntyneen neitseellisesti. Muita samalla tavalla tänne syntyneitä ovat Krishna, Buddha, Attis, Romulus, Herkules, Persaeus, Eskulapius, Dionysos, Quetsalcoatl, Mithra, Zoroaster, Osiris, Konfutse, Platon, Pythagoras, Ptolemaeus, muutamia mainitakseni.

Oma Kalevalamme kertoo Väinömäisen syntyneen neitseellisesti. Hänellä on Tuuli isänä, Ilmatar äitinä ja Väinämöinen on itse Poikana.

Marjatta Kalevalassa tuli raskaaksi marjasta. Siitä kertoo J.M. Crawford käännöksessään: Ukko, suuri Henki, jonka asunto on jumalassa eli taivaassa, valitsee neitsyt Marjatan välikappaleekseen ruumiillistuakseen hänen kauttaan ihmisjumalaksi. Marjatta tulee raskaaksi syötyään punaisen marjan, jolloin hän vanhempiensa hylkäämänä synnyttää kuolemattoman pojan tallissa Tapionmäen.

Primitiiviset kansat eivät yleensä ajatelleet lapsen syntyvän sukupuoliyhteyden seurauksena, vaan raskaus tulee ”hengen vaikutuksesta”. - Jos jumalat suo.

Ennustuksia Messiaasta, niin kuin vanhassa testamentissa, on monissa egyptiläisten, kreikkalaisten, roomalaisten ja  meksikolaisten pyhissä kirjoissa. Kaikkien näitten syntymän ympärillä pyörii paimenia, enkeleitä, kuuluu taivallista soittoa jne. siis lainatavaraa tämäkin.

Jumalanpojan syntymäpäivä

Jo kauan ennen Jeesuksen syntymää monien pakanallisten jumalien syntymäpäivänä pidettiin joulukuun 25. päivää. Tällaisia olivat  Bacchus,  Adonis, Krishna, Horus, Osiris, Buddha, Mithra, Sakia ym. Keisari Markus Aurelius julisti v. 274 joulukuun 25. päivän, voittamattoman auringon syntymäpäivän, roomalaiseksi juhlapäiväksi. Vuonna 534 paavi julisti sen Jeesuksen syntymäpäiväksi ja siitä lähtien tästä pakanallisesta  juhlapäivästä tuli vähitellen kristillisen kirkon joulu – Jeesuksen syntymäjuhla.

Pakanallinen juhlapäivä oli siis auringon syntymäpäivä talvipäivän seisauksen jälkeen. Sitten siitä tehtiin vihdoin Raamatun (mytologisen?)  Jeesuksen syntymäpäivä.

Deus, Sol eli Solus, Isä, joka oli keskipäivän aurinko, syntyi aamulla poikana. Tämä aate saavutti huippukohtansa vuosittain 25. joulukuuta, jolloin aurinko - kaikkien kansojen auringonjumalien – sanottiin syntyneen. Sen nimi on Natalis Solis in victi eli voittamattoman auringon syntymäpäivä.

Poikalasten surmaaminen

Poikalasten surmaaminen, tulevan vapahtajan tuhoamiseksi, on sekin todettu yleiseksi myytiksi joka esiintyy monilla vanhoilla kansoilla. Herodes ei tieteellisen tutkimuksen mukaan sitä tehnyt - koska se ei sovi hänelle ajallisesti - Raamatun väittämästä huolimatta. Näin sanoo eksegeettinen ja historiallinen tutkimus.

Esimerkiksi Krishna koki saman kohtalon lähes pari tuhat vuotta ennen Jeesusta, kun kuningas Kansa käski surmauttaa kaikki vastasyntyneet poikalapset, koska oli ennustettu, että nyt on hänelle syntynyt tuleva kilpailija vallasta. Tämä aiheutti sen, että Krishnan vanhemmat joutuivat poikalapsensa kanssa pakenemaan Gokuliin; ja tämä tapahtui, kuten sanoin, kauan ennen Jeesuksen syntymää.

Saatanan kiusaamiset

Samaan tapaan kuin Saatana kiusasi Jeesusta, kiusasi hän (Mara nimisenä) Buddhaa, Zoroasterina (Ahrimanin muodossa), meksikolaista Quetsalcoatlia pahan muodossa jne. Buddhalle saatana lupasi kaikki maailman valtakunnat, mutta Buddha sanoi ”mene pois minun luotani” – aivan kuten Jeesus 600 vuotta myöhemmin kerrotaan sanoneen. Kaikki mainitut henkilöt paastosivat myös 40 päivää. Ihmeellinen sattuma, eikö niin? Siis, jälleen lainatavaraa!

Muita ihmetöitä

Kuolleita ovat herättäneet mm. Krishna, Horus, Marduk ja Eskulapius. He ovat parantaneet sairaita, sokeita, kuuroja ym.

Kreikkalainen Bacchus muutti veden viiniksi, samoin Dionysos. Hän ratsasti myös aasilla Dodanan temppelin portista sisään (vrt Jeesuksen ratsastus Jerusalemiin). Poseidon käveli vetten päällä kuten Jeesus Genesaretin järvellä.

Hindujen Sakia alkoi parantamistyönsä 28 vuoden ikäisenä. Jeesus samoin (n. 30 vuotiaana) reilusti 600 vuotta myöhemmin. Buddha alkoi saarnata Dharmaa noin 30 vuoden ikäisenä.  

Uusi Testamentti

Ristiinnaulitseminen

Raamatun ristiinnaulitseminen on ymmärrettävä sen aikaisesta näkökulmasta. Kaikki Paavalin aikaiset uskonnot Lähi-idässä julistivat, että heidän omat pelastajansa tai jumalansa olivat tavalla tai toisella tapetut mutta nousseet kuolleista. Sellainen jumala, joka ei olisi noussut kuolleista, oli Jeesuksen tai oikeammin Paavalin ajan uskontojen  kilpailussa arvoton.

Tutkija Graves luettelee 16 eri jumalaa Krishnasta – Mithraan ajalta 1700 – 600 e. Kr, joita olisi ristiinnaulittu vanhojen myyttien mukaan.

Vapahtajat

Vanhoista vapahtajista on – tutkija Gravesin mukaan – ainakin Krishnaa, Sakiaa, Bacchusta ja Prometeusta pidettävä historiallisina henkilöinä. Muiden historiallisuus on yhtä varma tai epävarma kuin Jeesuksenkin. Mutta vapahtaa - ihmisten syntien sovittajana - oli ennen Jeesusta monella taholla tunnettu oppi. Raamattuun se tuli Paavalin tulkintana. Alkukristityt eivät sitä tunteneet.

Runoilija Ovidius , joka eli noin Jeesuksen aikaan ( kuoli 17 j.Kr) sanoi sijaissovitus- ajatuksesta: Jos itse olet syyllinen, miksi toisen olisi kuoltava sinun puolestasi? Miten järjetöntä on odottaa pelastusta toisen kuolemasta. Tämä osoittaa, että sovitusajatus oli kansan tiedossa jo Jeesuksen teini-iässä. Raamattuun se tuli Paavalin tulkintana.

Alfred Loisyn mukaan (The Birth of the Christian Religion) väittää, että pelastusoppi on alkujaan kreikkalainen. Levantin kreikkalaisiin on juurtunut vanha maanviljelykseen pohjautuva oppi elämän uudistumisen edessä  kuolleen talven jälkeen, ja tämä uudistuminen käsitettiin jotenkin personifioituna. Se oli maan ja taivaan välisen avion hedelmä kevätauringon ja sateen välityksellä, lapsi josta tulee kuningas ja hävittää menneen kuolleet jätteet; tekee kaiken uudeksi. Ajatus on myyttinen ajatus, jota on sovitettu mestari tai profeetta Jeesus Nasaretilaiseen.

Nousi kolmantena päivänä….

Monien pakanajumalien sanotaan  kolmantena päivänä nousseen kuolleista. Tällaisia ovat Horus, Osiris  Chris, Quirinus, Prometeus, Quetsalcoatl, Atys, ja Mithra. Helvettiin astuivat Krishna, Zoroaster, Osiris, Horus, Adonis Bacchus ja  Herkules. Yli 3000 vuotta vanha hindujen kirja kertoo, että Krishna ”astui helvettiin puhutellakseen pimeyden vankilassa olevia tarkoituksenaan saada heidät käännytetyksi ja johdetuksi takaisin taivaaseen, ja hän halusi omilla kärsimyksillään lyhentää heidän rangaistusaikaansa.” Huomioikaa, rangaistusaika oli muuten kaikilla ajallinen, ei ikuinen.

Kaiken lisäksi Krishna kirkastettiin kuten Jeesus, ja hän ilmestyi kirkastumisensa jälkeen opetuslapsilleen. Hämmästyttävän Jeesuksen kaltainen jumala - eikö niin?

Jumalien kuollessa on aina tapahtunut kovia luonnonilmiöitä. Jeesuksen kuollessa tuli kova maanjäristys ym. ym. Krishnan kuollessa aurinko pimeni ja taivaasta satoi tulta ja tuhkaa. Buddhan kuollessa tapahtui valtava maanjäristys ja ukkonen jyrisi taivaalla. Osiriksen ja Caesarin (keisarijumala) kuolemaan liittyi auringonpimennys ja Prometeuksen kuollessa maa tärisi, haudat aukenivat jne. Eikö ole jotenkin tuttua kuultavaa? Siis pakanalegendaa!

Herran ehtoollinen

Myös ehtoollisen alkuperä on pakanallinen. Menemättä taaksepäin ajassa eläinten veren juomiseen ja kaadetun eläimen rituaalisyömiseen (vrt. karhunpeijaiset suomalaisten kansojen parissa) on todettavissa, että tämä riitti syntyi mithraismissa Persiassa kauan ennen kristittyjen aikaa ja oli jo kauan ennen Jeesuksen aikaa levinnyt Rooman valtakuntaan.

”Sillä oli mystiset kokoustilaisuutensa ja pienten kirkkojen kaltaiset kappelit. Sen tunnustajia yhdisti toisiinsa voimakas veljeyden tunne; sillä oli ehtoollinen, niin samanlainen kuin kristillisten mysteerien ehtoollinen, ettei Justinus Marttyyri keksinyt sille muuta selitystä kuin, että saatana oli pettääkseen ihmisiä päättänyt jäljitellä (tulevia) kristillisiä seremonioita ja siten varasti ne.

Perulaisilla oli muinoin pyhä tilaisuus , jossa syötiin pyhitetyn lampaan verellä kostutettua ”pyhää leipää” papin julistaessa: ”Tätä leipää syödessänne muistakaa, että hänet, joka syö sen synnissä ja uskottomana, näkee isämme Aurinko, joka tulee rankaisemaan  häntä hirveällä tavalla”. Eikö tämä muistuta kristinuskon ehtoolliseen kytkettyä sanomaa…tekee sen turmiokseen ?

H.P.Blavatski kertoo pyhästä leivän ja viinin juhlasta, jonka yhteydessä vietettiin myös muinaista messis-juhlaa - suurta uhrausta elon jumalattarelle Ceres Eleusinalle

Se oli vihityille messis; vihkimättämille missa, joka nyt on muuttunut kristilliseksi messuki eli liturgiaksi.

Palvontamuoto

Palvonnan siirtäminen Aurinko- kuu- ja muista kosmisista jumaluuksista valtaistuimiin pääenkeleihin, herruuksiin ja pyhimyksiin ei ollut lainkaan vaikeaa. varsinkin kun vanhat tähtiarvokkuudet otettiin uuteen kristilliseen kaanoniin vanhoine lähes muuttumattomine nimineen. Palvontamenot jatkuivat kansan parissa vanhaan tapaan, ja papisto uskoi toisin kuin opettivat. Siitä syntyi salaseurat, joihin kansalla ei ollut mitään pääsyä.

Kristityt jäljensivät  pakanapappien ja hierofanttien virkapuvut. Tunnettu alkukristillisen ajan suurorganisaattori  , kirkkoisä Eusebius, joka ei kaihtanut minkäänlaisia keinoja uuden uskonnon luomisessa - tunnustaa suoraan tämän Konstantinuksen elämä-kerrassa lausuen siten ehkä: - ainoan totuuden , minkä hän on koskaan elämässään sanonut (Blavatskin arvio) - että saattaakseen kristinuskon pakanoille puoleens avetävämmäksi (Kristuksen) papit omaksuivat pakanallisissa kulteissa käytetyt ulkonaiset vaatetukset ja koristukset . H. P. Blavatski sanoo: Hän olisi voinut lisätä myös heidän rituaalinsa ja dogminsa.

Kaste

Kaste on ikivanha riitti, joka on ollut kauan käytössä eri uskonnoissa ennen ajanlaskuamme.

Yleensä on kasteessa käytetty välineenä vettä, verta tai tulta. Muutamissa pakana-legendoissa esiintyy kertomus kyyhkysestä, joka laskeutuu alas taivaasta.

Kristityt kastoivat alkuaikoina upottamalla kastettavan Johannes Kastajan mallin mukaisesti. Vähitellen, kun kirkko vahvistui, ruvettiin  heti syntymän jälkeen kauppaamaan lapsia kirkolle, ja siirryttiin kasteveden valuttamiseen pään päälle

Herran  nimeen (myöhemmin Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen). Siten sai kirkko runsaasti uusia jäseniä – aivopestäväksi - tekisi mieleni sanoa.  Jotkut kristityt suuntaukset eivät vielä nykyäänkään hyväksy lapsikastetta. Protestanttinen kirkko kannattaa sitä ilmeisesti käytännön syystä, ja löytää varmasti tarvittaessa sopivan sitä puoltavan raamatunlauseen.

Pakanoilla oli ikimuistoisista ajoista ollut kasteseremoniaa riiteissään. Sitä varten oli mithran palvojat rakentaneet kappeleita kastealtaineen ympäri Rooman valtakuntaa. Kristityt hankkivat näitä kappeleita itselleen ja kastealtaita käyttöönsä kristinuskon kasvun myötä ja kastaminen uuteen uskontoon uuden jumalan nimeen jatkui niissä.

Kolminaisuus

Kristinuskon alkuvuosisadoilla ei tunnettu kolminaisuutta siinä muodossa kuin se tänään meille opetetaan. Jeesus Nasaretilainen ei puhu mitään kolminaisuudesta. Hänen sanomansa ”Minä ja Isä olemme yhtä” tarkoittanee lähinnä, että ihmisen sisin olemus (idän Atma) on sama koostumusta Itsen (Isän) kanssa.

Ei myöskään vanhassa testamentissa ole mitään kolminaisuuteen viittaava. Tämä puute on korvattu ikonikuvalla, joka esittää  kolmen enkelin (alun perin miehen) vierailua Mamren lehdossa Abrahamin ja Saaran luona.

Kolminaisuusoppi on kristinuskossa vähitellen luotu eri kirkolliskokousten kautta:

Nikeassa v. 325 tuomittiin areiolaisuus (toinen kristillinen suuntaus), koska se opetti että Isä ja Poika ovat eri koostumusta.

Konstantinopolissa v. 381 areiolaisia tuomittiin lopullisesti, koska se opetti että Isä ja Poika ovat eri koostumusta ja Pyhä Henki ei kuulu samaan kastiin.( Muistutan tässä: alun perin oli kyse monoteistinen jumala)

Kirkon saldo toimenpiteen jälkeen: Isä+Poika+Pyhä Henki ovat yhtä.

Efesoksessa v. 431 tuomittiin idän ja etelän oppi,Monofysiittinen näkemys,  jonka mukaan Jeesus oli vain täydellinen ihminen. Myös perisyntikäsite aiheutti lihavan riidan. N.s.  koptinen kirkko samankaltaisineen erosi (erotettiin?)  Bysantin kirkon jäsenyydestä, josta oli tullut virallinen kristinoppi Konstantinuksen aikana.

Kalsedoniassa v. 451 tuomittiin käsitys, että Jeesuksella oli vai maallinen luonto .

Konstantinopolissa v. 553 tuomittiin Origeneen oppi jne.

Huom. lännen kirkot siirtyivät kolminaisuusoppiin vasta 600-700 luvuilla.

Tästä ei saarnatuoleista koskaan puhuta mitään.

Tämä jos mikään, todistaa, että kolminaisuusoppi kristinopissa on konstruktio, eikä alkuperäinen oppi  Kaikissa pakanauskoissa tunnetaan trimurti –käsite jossakin muodossa. Trimurti on esim. hindulaisuudessa, Shiva Wishnu ja Brahma, aine, elämä ja henki (äly).

Kun Kristinuskossa syntyi uusi jumala vanhan jumalan lisäksi löydettiin näppärästi hyvä paikka Jeesus-jumalalle nimittämällä hänet Sanaksi. Pyhästä Hengestä tehtiin myös persoona kirkolliskokousten päätöksillä ja niin oli jumala, jossa oli kolme erillistä persoonaa syntynyt alun perin monoteistisessa uskonnossa, esikuvana väärin ymmärretty trimurtitulkinta ja uuden kirkon vallan vahvistamiseksi.

Lopetan nyt tällä kertaa tähän ja toivon, että nämä esimerkit ja vertailut n. s. pakanaoppien ja meillä vallitsevan kristinuskon välillä herättäisivät myös meitä ajattelemaan ja käyttämään mestari Buddhan mainostamaa erottamiskykyä, varsinkin uskontoja analysoidessa. Meitä on jo noin 2000 vuotta johdettu harhaan - eikö olisi jo korkea aika herätä itse ajattelemaan?  

VELJEYS

Veljeys-sana kuuluu rakkaus-sanan  ohella todennäköisesti väärin käytetyimpiin ja väärin ymmärretyimpiin sanoihin maan päällä.

Veljeys (myös sisaruus) tarkoittaa alkuperäisimmässä muodossaan, että kahdella tai useammalla lapsella on samat vanhemmat. Juridisessa terminologiassa sama isä riittää veljeyteen. Täysveljeyteen ei riitä saman äidin lapset joilla on eri isä,  vaan silloin on kysymyksessä puoliveljeys eli veli- tai sisarpuoli. Käsitys lienee perua patriarkaalisesta ajattelusta ja se on selvä vanhantestamentillinen näkemys, joka roikkuu mukana ajattelussamme ja lainsäädännössämme vielä tänä päivänä 

Ajattelussamme on muitakin Vanhasta Testamentista ja kristinuskosta sitkeästi istuvia vaikutteita - esimerkiksi naisen asema kodissa ja seurakunnassa, naispappeuden vastustaminen jne., joitakin mainitakseni. Juridinen tasaveroisuus ja tasa-arvolaki ei ole vieläkään pystynyt täysin muuttamaan niin sanottua vanhoillista ajattelua vanhoillisten joukossa. On unohdettu, että kehityskin kehittyy…

Arkikielessä puhutaan lukemattomia asioita tarkoittavasta veljeydestä. Muistamme esimerkiksi Ranskan vallankumouksen tunnuksen: vapaus, veljeys ja tasa-arvo, jossa veljeydellä tarkoitettiin samanlaista suhtautumista kanssaihmisiin kuin omiin lihallisiin veljiin eli tasapuolinen, oikeudenmukainen ja solidaarinen suhtautuminen.

Puhumme myös paljon veljellisestä toveruudesta, veljellisestä rakkaudesta, veljellisestä suhteesta ja veljellisestä ystävyydestä, joiden käsitteiden tarkoitus jokainen meistä osaa itse mieltää. Puhumme myös ammattiveljeydestä, ase-, heimo-, kilpa- ja veriveljeydestä.

Erilaisia veljeskuntia on myös olemassa: -uskonnollisia (kuten erilaiset munkkiveljestöt); poliittisia (kuten Kuklux Klan -veljeskunta), sosiaalista ja humaanista työtä tekeviä veljeskuntia (esim. pelastusarmeija), eri ammattikuntien yhteenliittymiä, hyvä veli ja kilta-veljeskuntia sekä monia muita eri aatteita ajavia yhteenliittymiä. On olemassa jopa rikollisia veljeskuntia (esim. mafia ja saatananpalvojat). Mainitsen tässä vain joitakin monista osoittaakseni, että yleiseen veljeyskäsitteeseen mahtuu monta vivahdetta ja että veljeys-sanaa käytetään myös monasti moraalisesti arveluttavalla tavalla.

Veljeys on siis laajalti viljelty käsite eikä yksinomaan uskontoihin kuuluva sana. Luin eräästä kirjasta filosofin ja virallisesti ateistiksi nimitetyn Bertrand Russellin tekstiä, joka mielestäni kuvaa humaania veljeyttä. (Tieto todellisuudesta, s. 211) Russell julistaa: ”Olennaista suhteessa kaikkiin ihmisiin on yleinen hyväntahtoisuus ja oikeat inhimilliset suhteet... Meidän on suvaittava kaikkien yksilöllisiä käsityksiä ja meidän on iloittava niistä, sillä ne ovat todistuksia heidän omasta arvostelukyvystään heidän omalla tasollaan

Tulkitsen lauseen eräänlaiseksi ateistisen veljeyden määritelmäksi; jossa peräänkuulutetaan humaania suhtautumista toisiin ihmisiin, jopa toisin ajatteleviin ihmisiin.

Tarkoitukseni ei ole tämän enempää analysoida veljeys-sanan merkitystä,  käyttöä tai väärinkäyttöä jokapäiväisessä elämässä, vaan tarkoitukseni olisi yrittää tunkeutua siihen käsitykseen veljeydestä, joka oli Helena Petrovna Blavatskin  ajattelun ytimenä hänen perustaessaan Teosofista Seuraa vuonna v.1875 ja joka hänen aloitteestaan on otettu mainitun seuran ensimmäiseksi ohjelmakohdaksi. Se kuuluu (Kyse on siis uuden seuran tehtävistä): ”Muodostaa ihmiskunnan veljeyden ydin huolimatta rodun, uskontunnustuksen, sukupuolen, yhteiskuntaluokan taikka ihonvärin eroavaisuudesta." 

Se, että mainittu kohta valittiin Teosofisen Seuran ensimmäiseksi ohjelmakohdaksi merkitsee, että veljeysasia on ehkä ollut Helen Petrovna Blavatskylle tärkein niistä kolmesta deviisistä, jotka muodostavat seuran ohjelmakohdat.

HPB ei kuitenkaan ollut ensimmäinen veljeyden julistaja maailmassa. Ennen häntä olivat monet vihityt ja adeptit julistaneet veljeyden sanomaa. Näistä mainittakoon erityisesti Gautama Buddha, jonka oppiin kuuluu sääli paitsi yleinen altruismi - sekä myös yleisen veljeyden julistus ihmiskunnalle sen pohjalta, että olemme kaikki samaa elämää ja karman lain alaisia.

Buddhan mukaan ihmisen olisi pyrittävä buddhaluontoon (= kristustajuntaan) , jossa kaikki elämä koetaan yhtenä prosessina ja jossa kaikki elämän ilmentymät ovat eri osia samaa elämää tai elämänvirtaa niin kanssaihmiset kuin myös kasvit ja eläimet.

Buddhan perustamaa omaa eksoterista (ulkoista) veljeskuntaa sanotaan sanghaksi.

Raamatussa kristinuskon Jeesus Nasaretilaisen sanoma on kehotus rakkauteen ja veljeyteen. Hänen oppinsa toteuttajista lienee Fransiskus Assisialainen näkyvin esimerkki. Äiti Teresa, tuo väsymätön nunna, joka toimi  Kalkutassa ja Albert Schweitzer Lambarénessa olivat myös esimerkillisiä kristillisen veljeyden käytännön toteuttajia. He auttoivat konkreettisesti veljiään ja sisariaan heidän uskonnoistaan riippumatta oppimestarinsa Jeesuksen käskyjen mukaisesti.

Mutta miksi vain jotkut - muutamat yksilöt miljardien joukosta – ovat lähteneet käytännössä toteuttamaan mestariensa oppia? Vastaus on:

Ihmisiä vaivaa tietämättömyys elämän ykseydestä, koska heitä on ihmisen historian kuluessa johdettu harhaan.

Elämä on prosessi ja se ilmenee eri muodossa. Elämä ilmenee perusatomeissa yhtä lailla kuin maailmankaikkeudessa ja kaikissa erilaisissa muodoissa näiden välillä. Muinaiset viisaat ovat tämän oivaltaneet monta tuhatta vuotta sitten. Tiede ei ole vielä ylettynyt samaan, mutta kovaa vauhtia kyllä lähestytään tätä ajattelua.

Se, mitä tiede määrittelee kuolleeksi aineeksi ei ole teosofian mukaan kuollutta. Se on yhtä elävä kuin biologinenkin elämä, mutta se käyttää ”ravinnokseen” hienojakoisempaa energiaa kuin tieteen elämä, eikä tiede vielä oikein tunne tätä energiaa. Kuitenkin kvanttifysiikka tunnustaa outojen energiakenttien olemassaolon. Aineen perusta on kuvaannollisesti verrattavissa aaltoileviin energiakenttiin ja säikeisiin kuin eripituiset viulunkielet, joista syntyy erilaisia säveliä. Sävelet vuorostaan synnyttävät erilaista ainetta. Aine lähestyy siis yhä enemmän henkeä ja olen vakuuttunut siitä, että pian tiede löytää kaiken takana  olevan älyn. Tästä voisi puhua enemmänkin, mutta siirtykäämme takaisin  elämän ykseyskäsitteeseen.

Elämä vaatii toimiakseen energiaa. Biologinen elämä käyttää luonnollisesti biologista energiaa, jonka se saa luonnosta. Luonnon alempi elämä tavallaan uhrautuu kehittyneemmän elämän hyväksi. Tämä on monien mielestä julma epäveljellinen luonnon laki, jota ei kuitenkaan voi muuttaa. Näitä asioita puntaroidessamme unohdamme aina, että kaikki on samaa elämää - muodot vain vaihtelevat ja myös, että kaikki elämä ei ole vielä itsetietoista elämää.

Elämän ykseyden oivaltaminen on primaarinen oivallus oikean veljeyden luomiselle. Tämä on ikivanha tieto. Katha Upanishadissa, joka on yksi hindulaisten vedakirjojen selitysopeista, sanotaan: ”Tästä ainoasta, kaikkien kaikkiallisesta sisäisestä Itsestä tulee kunkin muodostaa oma eristetty, yksilöllinen minänsä” Tämä lause kertoo, että kaikkien ihmisten ydin on sama, ja kaikki muodot ovat siis veljiä keskenään. 

Ellei ihminen oivalla elämän ykseyttä, hän ei myöskään kykene oivaltamaan oikeaa veljeyttä. Nykyään tuntuu oudolta, että mainittu oivalluskyky on hukassa, vaikka asiasta on kaikissa uskonnoissa vuosituhansia puhuttu. Tämän todistamiseksi esitän  muutamia esimerkkejä:

Zoroasterilaisuudessa, tuossa Persian suuressa muinaisessa uskonnossa, ymmärrettiin veljeydellä muutakin kuin biologiaa. Patet Pashemanissa, eräässä zoroasterilaisuuden pyhässä kirjassa, sanotaan: ”Jos olen syyllistynyt veljeyden lain rikkomiseen isää, äitiä, sisarta, veljeä, puolisoa tai lapsia vastaan; johtajaani, lähimpää heimolaistani, työtovereitani, naapureitani, omia kyläläisiäni ja palvelijoitani vastaan – niin minä kadun ja pyydän anteeksi”. Tämän mukaan heidän oppinsa veljeyskäsite koskee siis kaikkia kanssaihmisiä.

Hebrealaisten Malakian kirjassa, joka on lainattu myös kristittyjen Raamatun Vanhaan Testamenttiin, sanotaan: ”Eikö meillä kaikilla ole sama Isä? Eikö sama Jumala ole meidät luonut? Miksi me menettelemme petollisesti, jokainen veljeään vastaan? Kristittyjen Vanhassa Testamentissa tämä on muutettu muotoon: ”Miksi me olemme uskottomat toinen toisillemme ja rikomme isiemme liiton? Tämä on myös oiva esimerkki niin sanotustamuuttumattomasta Jumalan sanasta” mutta molemmat muunnelmat tarkoittanevat, että on olemassa syvempi veljeys kuin vain perheen sisäinen lihallinen veljeys että olemme kaikki veljiä keskenämme ja että meidän pitäisi käyttäytyä sen mukaisesti.

Kristittyjen Uudessa Testamentissa sanotaan Apostolien teoissa 17: 24-26: ”Jumala... on tehnyt koko ihmissuvun yhdestä ainoasta asumaan koko maan piiriä...sillä me olemme myös hänen sukuansa” Ei tämänkään lauseen sisällöstä voi erehtyä; veljiä olemme kaikki.

Muhammed sanoo Koraanissa: ”Ei kukaan ole todellinen uskovainen, ellei hän toivo veljelleen sitä, mitä hän toivoo itselleen. Veljeyden merkitys on siis tasa-arvo myös Muhammedin mukaan.

Näistä eri pyhien kirjojen lainauksista loistaa se Aikain Viisauden ylevä sanoma, jota teosofiaksi kutsutaan. Kaikissa uskonnoissa se on yhdistäjänä ja rauhanrakentajana. Kaikissa pyhissä kirjoissa uskonnot alkavat selittämällä Jumalan ykseyttä. Ne päättyvät myös julistamalla ihmisten veljeyttä. Nämä kaksi totuutta - ykseys ja veljeys - ovat itse asiassa toisistaan erottamattomat.

Teosofiassa ymmärretään, että on olemassa vain yksi elämä, vaikka ilmennyksessä on lukemattomia elämänmuotoja. Kaikki muodot ovat ohimeneviä, mutta meidän syvin olemuksemme on ikuinen. Kun elämä on kaikissa sama, liittyvät kaikki elämänmuodot toisiinsa niin nykyajassa kuin tulevaisuudessa kuten palapelin palaset tai lenkit ketjussa. Ei yksikään ihminen voi erottautua tästä sisäisestä yhteydestä. Ei kukaan sairastumatta voi vetäytyä sataprosenttiseen yksinäisyyteen muita ihmisiä pakoon, saatikka muustakaan elämästä pakoon, koska veljeys on luonnossa vallitseva tosiasia ja henkisen elämän käyttövoima. Tätä ei voi paeta vääristymättä itse.

Helena Petrovna Blavatsky lähti mestariensa toivomuksesta ja heidän valitsemana poistamaan maailmassa ja erityisesti länsimaissa vallitsevaa tietämättömyyttä elämän todellisesta luonteesta ja yleisestä veljeydestä. Hän teki sen rakkaudesta ihmisveljiään kohtaan.

Me tiedämme miten Blavatsky vastaanotettiin. Me tiedämme kaikki myös, miltä taholta suurin vastustus hänen toiminnalleen tuli. Kirkon taholta! Miksi?

Kirkon taholta, koska Blavatsky rakkaudesta totuudellisuuteen pala palalta paljasti ja murensi kirkon vuosisatoja kehittämät ei-totuudelliset opit. Voidaan  sanoa että Blavatsky, kaikista vastoinkäymisistä huolimatta, onnistui tehtävässään; …emme muuten olisi tänään täällä tällaisia asioita pohdiskelemassa. Blavatskyn kuolemasta on jo kulunut yli sata vuotta ja kuitenkin aate elää.

Paitsi, että HPB toi läntiselle maailmalle enemmän esoteerista tietoa kuin kukaan muu koskaan ennen häntä, hän antoi meille myös kunnioitettavan esimerkin epäitsekkäästä työstä ja veljellisestä uhrautumisesta hyvän asian puolesta.

Blavatskylla ei ollut minkäänlaista käytännön hyötyä itsensä uhraamisesta totuuden alttarille. Hän teki työnsä  rakkaudesta totuudellisuuteen ja  erilaisten kärsivien ihmisveljien auttamiseksi. Hän auttoi veljiään ja sisariaan askeleen matkalla kohti ihmiskunnan päämäärää. (Eikö tämä ollut veljesrakkautta?) 

HPB:n mukaan ovat universaalinen ykseyskäsite, inhimillinen solidaarisuus, karman lain oivaltaminen sekä jälleensyntymisen hyväksyminen - siis teosofian perusperiaatteet - nopein keino edistää ihmisen kehitystä ja sen ohella paremman yhteiskunnan luomista.

Näistä hyveistä on jälleensyntymisajatus ollut länsimaiselle ihmiselle vaikeinta sulattaa. Mutta teosofian järjenlahjan omaavat ihmiset käsittävät, ettei yhtä ainoata ruumista varten luotua henkeä voida järkisyillä pitää iankaikkisena.

HPB ei kuitenkaan ollut kovin toiveikas ihmiskunnan pikaisesta muuntumisesta paremmaksi. Hän tiesi liian paljon ihmisestä, että olisi langennut sen kaltaiseen ansaan ja toiveajatteluun. Mutta hän ei ollut toivoton. Hän näki, että teosofiset perustotuudet vähitellen tulevat juurtumaan ihmisiin. Hän näki, että tämä oppi tulee hitaasti mutta varmasti siirtymään ihmiskunnan tietoisuuteen ja murtamaan sen kahleet, toisin sanoen ne dogmit ja kivettyneet eksoteeriset uskonkäsitykset, jotka ovat ihmiskuntaa pitäneet vankina tuhansia vuosia. Hän ennusti, että tilalle astuu totuudellinen elämänfilosofia ja sellainen ymmärrys, joka saa ravintonsa ihmisrakkaudesta, ihmisten tasa-arvon tunnustamisesta, rotujen veljeydestä ja ihmisveljeyden toteutumisesta käytännössä. Hän jopa ennusti uskontojen veljeyttä, vaikka eksoteeriset uskonnot silloin - yhtä lailla kuin tänäänkin – ovat olleet käytännön veljeyden suurin este ja lisäksi kaikkien sotien syy. Tämä kuulostaa karmealta, mutta näin on  kylmä totuus.

Ihmiskunta on henkisessä kehityksessään vielä raakalaisasteella. Suurin osa ihmisistä kulkee edelleen unessa teknisen edistyksen huumaamana ja rahankiilto silmissään. Tästä nykytilasta sanoo maailman ykköskapitalisti - kuulitte oikein - George Soros kirjassaan Den globala kapitalismens tid: ”Meidän sivilisaatiomme tavoitteeksi on jo noussut vahvimman henkiinjääminen. Akateemiset erikoistutkimusalueet ovat jo muuttuneet liiketoiminnan puun oksiksi samalla kun vanhat moraaliset perusteet markkinafundamentalismin nimessä murenevat pölyksi… Ihmisarvot korvataan monetaarisilla arvoilla... Yhteiskuntaa uhkaa yhteenkuuluvaisuuden puute”.  Hän ennustaa, että tulossa suuri järjestelmän romahdus, ellei ihmiskunta herää tuhoavasta mammonapsykoosistaan. Näin siis maailman ykköskapitalisti. Ei hyvältä näytä. 

Yksilö on vastoin luonnon lakeja henkisesti taantunut. Teknisesti hän on päinvastoin ylittänyt itsensä. Hän on uudessa roolissaan tietokoneiden ja ihmekalujen maailmassa vajonnut jonkinlaiseen virtuaalitranssiin, jonka seurauksia ei kukaan vielä tiedä, mutta joka luo valtavaa mammonanhimoa ja kovaa itsekkyyttä. Ovelat pärjäävät. Heikot, sairaat ja vanhukset ovat taakkana. Tässä pyörityksessä on todellinen veljeyskäsite kärsinyt haaksirikon. Samoin kaikki muu inhimillisyys. Vanhuksien ja sairaiden hoitotarve pisteytetään ja mitataan markoissa tai euroissa. Ihmistä pidetään kulutustavarana, jolla sairaana, invalidina tai vanhana ei ole minkäänlaista käyttöarvoa eikä aineellisesti arvotonta kannata edes hoitaa.

Maailmassa vallitseva tilanne on johtanut toisenlaisiinkin vakaviin vaikeuksiin.  Inhimillisen elämän perussolu - perhe - on vaurioitunut. Jopa kodeissa vallitsee yleinen moraalin ja etiikan puute.

Perheet hajoavat ja eroon mennään pienimmistäkin syistä - riittää kun jompikumpi sanoo: ”En halua enää leikkiä kanssasi”. Perhe ei ole enää pyhä. Ennen perhe oli yhteiskunnan perussolu. Nyt kilpaillaan vapaudesta ja yksilön vastuuttomuudessa jopa perheenjäsenten kesken. Niin sanotuissa ehjissä avioliitoissakin jätetään karriäärimetsästyksessä usein lapset lastentarhojen, päiväkotien ja yhä huononevan sosiaaliverkoston huostaan ja väsyneiden, systeemin stressaamien orjien kasvatettaviksi. Itsekkäiden vanhempien omasta karriääristä on tullut ensisijainen tavoite. Tämä kaikki johtaa vääjäämättä mainitunkaltaisiin vinoutumiin.

Sukulaisuussuhteet uusperheissä on kuin sukututkijan painajaisuni. Lapset eivät tiedä ketkä  asuvat vain hetken heidän kanssaan ja ketkä ovat heidän oikeita veljiään ja sisariaan. Miten tällaisesta kasvupohjasta voisi syntyä minkäänlaista tietoa oikeasta veljeydestä, jonka tunnus on erottamaton yhteenkuuluvuus ja uhrautuminen toisen puolesta?

Uskontojen valtakaudella ihmiselle kerrottiin yksinkertaisessa muodossa kuka hän on viitaten pyhiin kirjoihin ja auktoriteettien tulkintaan. Samoin häneen istutettiin - joskus kovallakin kädellä ja julmilla uhkauksilla - mielikuvia kuoleman jälkeisestä elämästä, tuomiosta ja helvetistä. Opit olivat hyvin musta-valkoisia, mutta kun aivopesu aloitettiin tarpeeksi nuorena, istuivat opit syvälle sieluun ja ne antoivat jonkinlaisen moraalisen rungon tulevalle toiminnalle. Tietoyhteiskunta paljasti kuitenkin systeemin heikot puolet ja luottamus pappien totuudellisuuteen romahti, kun he jääräpäisesti pysyivät kiinni vanhoissa mahdottomissakin oppiselityksissä. Kouluviranomaiset eivät ymmärtäneet luoda tilalle mitään syvällisempää uutta, selvään järkeen perustuvaa moraalioppia. Tulos on kaaos. Tämä näkyy räikeimmin päivälehtien  lööpeistä.

Kirkon sisällä on vallitsevassa tilanteessa ristivetoa. Muutamat innokkaat nuoret papit yrittivät jokin aika sitten tavanomaisesta poiketen toimia omantuntonsa mukaan. He olivat kyllä papinvirkaa vastaanottaessaan valaehtoisesti luvanneet opettaa ainoastaan kristinuskoa kirkon julistamassa muodossa, mutta omalle tunnolleen lojaaleina he julistivat myös oikeutettua kritiikkiä samasta opista. Tässä tuli kirkollisen veljeyden rajat vastaan. Kyseessä olevista harhaoppisista tehtiin joukolla valitus ja vaadittiin pappien virasta erottamista. Muutama kymmenen vuotta sitten ”rikoksesta” olisi armotta seurannut potkut, mutta nyt heidät armahti tuomiokapituli selittäen julkisesti, että kirkossa on katto korkealla. Mutta todellisuudessa armo annettiin määrätyillä ehdoilla. Tämän jälkeen kaikki vaikeni. Tämä on mielestäni esimerkki uskontojen pakkovallasta ja virheellisestä valvovasta veljeydestä.

Päinvastainen esimerkki veljeysaatteen heräämisestä oli tämän kevään piispojen yhteinen julistus ”Kohti yhteistä hyvää”, joka syntyi heihin kohdistetun harvinaisen kovan kritiikin jälkeen lehtien yleisönosastoissa ja muissa kirjoituksissa, missä pappeja moitittiin välinpitämättömyydestä ja sydämettömyydestä köyhiä ja kärsiviä kohtaan, kun papit eivät olleet minkäänlaista edes moraalista kritiikkiä lausuneet niitä toimenpiteitä vastaan, jotka kohdistuivat maan vähävaraisimpiin. Mainittu yhteinen julistus oli mielestäni esimerkki orastavasta ymmärryksestä: se oli eettis-moraalinen kannanotto suunnattu johtavaa eliittiä vastaan.

Mutta miten kävi? Poliittiset vaikuttajat, jotka tunsivat kritiikin nahoissaan, hyökkäsivät yhteisvoimin piispoja vastaan ja luokittelivat heitä vanhan kaavan mukaan vasemmistolaisiksi. Heitä moitittiin myös siitä, etteivät mitään tehneet laman torjumiseksi silloin, kun lama oli päällä.

Minusta on kuitenkin myöhään herääminen parempi kuin ikiuni. Toivottavasti uusi positiivinen piirre papeissa jatkuu ja syntyy uusia moraalis-eettisiä paimenkirjeitä kun asiat niin vaativat.

HPB puhuu usein ei-ehdollistetusta veljeydestä. Mihin hänen oppinsa sitten perustuu?

Mainitsin jo kerran, että HPB tunsi luonnon lait. Hän tunsi myös uhrautumisen lain, joka on hengen uhraamista toisten puolesta tai hyväksi. Tämän lain toiminta ja ilmeneminen on perustus, jolle koko elämä maailmassa rakentuu ja joka paradoksaalisesti kyllä ylläpitää elämää.

Kun tarkkailemme luontoa pidämme sitä usein julmana. Isommat luontokappaleet tappavat pienempiä ja käyttävät ne ruuakseen. Kaikki elämä tuntuu perustuvan samaan lakiin. Mutta elämä luonnossa on kuin lähteen vesi, joka ei koskaan kuivu. Mitä enemmän vettä otetaan pois, sitä enemmän virtaa siihen lisää. Näin täyttyy uhrautumisen laki. Elämän hengen jatkuva vuodattaminen on  koko elämänkaikkeuden alku ja perusta. Alemmat lajit - korkeampaan eläinkuntaan saakka - uhrautuvat kehittyneimpien lajien hyväksi. Tämän takia onkin lukumääräisesti enemmän elämänyksikköjä olemassa, mitä kehittymättömämmästä elämästä on kyse.

Luonnossa ei uhrautumisen lakia käytetä väärin. Mikään eläin ei tapa huvikseen joitakin ihmisen kehittämiä vinoutumia lukuun ottamatta (esim. minkit). Luonnon toiminta on välttämättömyys eikä veljeyden puute. Alempi luonto on tunteeton  Oikea veljeyden tunne kehittyy vasta henkisessä ihmisessä. Kasveissa on vain olemassaolon taistelu. Eläimessä veljeyden tunne jo orastaa.

Ihminen on fysiikaltaan vielä eläin. Hänessä on eläimen vaistot alitajunnassaan, joskin heikentyneinä, koska hän on joskus ollut eläin ja toiminut niin kuin eläin. Joskus vanhat eläinvaistot saavat vieläkin otteen ihmisestä ja hän syyllistyy paitsi sotimiseen myös huvin vuoksi tappamiseen, esimerkkinä huvimetsästykseen ja siihen verrattavaan alempien veljien kiduttamiseen.

Mutta eläinihmisen ihmiseksi tulon metamorfoosissa, jossa ihminen oivalsi itsensä, hänelle annettiin mahdollisuus jättää eläinkunnan raaimmat lait ja siirtyä henkiselle kehitystielle. Tämän myötä on veljeyskäsite  kasvanut esiin. Ihminen  alkoi vähitellen oivaltaa, että meissä kaikissa asuu sama elämän henki. Valitettavasti kaikki ihmiset eivät ole vielä yltäneet niin pitkälle, mutta ainakin  jotkut heräämässä olevat  aavistanevat tämän mahdollisuuden. On ymmärretty, että ei ole yhtään mielekästä syytä tappaa ruoaksi kehittyneitä eläimiä - pienempiä veljiämme - kun samat ravintoaineet saadaan esimerkiksi vielä henkisen tietoisuuden suhteen uinuvista kasveista.

Nyt on ehkä syytä kysyä: Miten tai kuinka voidaan luoda oikeaa veljeyttä?

HPB julistaa kaiken ykseyttä. Tämä merkitsee ihmisen kannalta sitä, että meidän tulisi  oivaltaa, että muissa ihmisissä ja muussa elämässä on sama ydin, sama henki kuin itsessämme. Karman lain mukaan tämä tarkoittaa, että kaikki mitä toiselle tekee heijastuu muodossa tai toisessa takaisin tekijälle. Teot toisia kohtaan on siis tekoja itseään kohtaan.

On myös oivallettava, että ihmiskunnalla on yhteinen tavoite, johon pitäisi pyrkiä tietoisesti yhteistoiminnalla. Veljeys on vallitseva tosiasia henkisessä maailmassa, johon ihminen eri oppien mukaan valmistautuu.

Yleisen veljeyden omaksuminen on ensimmäinen henkisen kehityksen ehto, joka on henkisen evoluution lain mukaan opittava – haluaa tai ei.

Teosofiassa opetetaan, että jokaisen ihmisen kehitys riippuu vain ja ainoastaan hänestä itsestään. Se ei ole kiinni mistään seurakunnasta, järjestöstä, opettajasta tai ohjaajasta. Ne ovat vain tilapäisiä sauvoja esikoulussa. Eksoteriset uskonnut ovat tästä hyviä esimerkkejä.

Niin sanottu henkinen kasvu tapahtuu ihmissieluun istutettujen lakien mukaan. Tapahtuman aktivointiaika on jokaiselle määrätty;  herääminen  tapahtuu aikanaan eikä kukaan voi sitä välttää.

Meillä on jokaisella vielä pitkä matka edessämme. Mutta matka etenee vain hitaasti, jos emme tietoisesti astu seuraavalle henkisen evoluution portaalle. Teosofiassa sanotaan, että mestari tulee, kun ihminen omasta tahdostaan avaa hänelle ovensa. Ei tämä ole mestarin ajasta kiinni. Hän on aina käytettävissämme. Varmaa on, että jokaiselle heräämisen aika tulee, ellei tässä elämässä niin seuraavassa, tai sitä seuraavassa, koska se kuuluu suureen kehityssuunnitelmaan.

Mestari-sanalla ymmärretään nykyään oikeastaan kahta eri asiaa, jotka kuitenkin liittyvät toisiinsa. Mestari on konkreettisesti fyysisellä tasolla oleva  täydellinen ihminen. Mutta koska täydellinen ihminen on myös jokaisen etsijän ihanne, löytyy mestari myös jokaisen etsijän sisimmästä. Tämä oma Mestari herää heti, kun ihminen omassa elämässään pyrkii toteuttamaan jotakin osaa ihanteestaan. Silloin ihminen astuu polulle. Ja eteneminen polulla saavutetaan parhaiten, kun itseä ajattelematta keskitytään toisen palvelemiseen ja työskennellään  ihmisveljiemme yhteisen onnen hyväksi. Mutta tämä ei merkitse sokeaa toimimista sokeassa maailmassa. Mestari  Buddha kehottaa meitä olemaan valppaina ja käyttämään oikeaa eli ei-ehdollistettua arvostelukykyä.

(Me emme esimerkiksi auta toisia sekaantumalla heidän elämäänsä  ja tyrkyttämällä omia ideoitamme tai patenttiratkaisuja heidän ongelmiinsa. Meillä on oma kapea näkökulmamme, heillä on toinen. Mutta parhaiten voimme auttaa yrittämällä katsoa puolueettomalla arvostelukyvyllä heidän ongelmiaan heidän silmiensä kautta ja osoittaa niitä luonnonlakeja, jotka heidän ongelmiinsa liittyvät. On hyvä muistaa, ettei veljilleen pidä ehdottaa ratkaisuja, joita tarpeen tullen itse ei olisi valmis tekemään.

Katsokaamme lopuksi miten luodaan pohja oikealle veljeydelle?

Veljeyden luomiseksi vaaditaan määrättyjä ominaisuuksia, joko synnynnäisiä tai itsekasvatuksen kautta hankittuja. Jos ominaisuudet ovat synnynnäisiä, merkitsee se, että näitä on harjoitettu edellisessä elämässä niin paljon, että niistä on tullut peräti synnynnäisiä ominaisuuksia. Jos niitä ei ole syntymästä mukana, merkitsee se heränneelle yksilölle, että niitä pitää tietoisesti ryhtyä harjoittelemaan tässä elämässä.

Ensimmäinen näistä hankittavista ominaisuuksista on erottamiskyky. Erottamiskykyä tarvitaan oikean ja väärän erottamiseksi. Tämän helpottamiseksi on ihmiselle annettu järki.

Minua ainakin satuttaa havainto, että ihmiset liian helposti ja vailla erottamiskykyä ryntäävät minne tahansa kuvitellun onnen perään. Vaarallisin loukku vastaheränneille on kuvitelma, että esimerkiksi okkulttisia kykyjä annetaan kevytmielisesti kaikille halukkaille, vaikka kokelas olisi henkisesti täysin epäkypsä sellaisten voimien hallitsemiseen.

Mestarin jalkojen juuressa -kirjasessa sanotaan selvästi:  ”Älköön sinulla olko pienintäkään halua psyykkisten voimien omistamiseen; ne tulevat, kun Mestari pitää sen parhaana sinulle. Jos näitä kykyjä herättää liian aikaisin, niin ne usein tuovat mukanaan paljon vaikeuksia”. Toisessa paikassa samassa kirjassa sanotaan: ”Sinun on syvällisesti tutkittava luonnon salattuja lakeja ja opittuasi niitä tuntemaan sinun on järjestettävä elämäsi niiden kanssa sopusointuun käyttäen apunasi ymmärrystä ja tervettä järkeä.”

Toisena hyveenä luonteen muokkaamiseksi kuvataan äsken mainitussa Alceonen  kirjassa pyyteettömyys. Erottamiskyvyn puutteen vuoksi kehittyy vastaheränneessä helposti itsekäs halu tulla joka asiassa täydelliseksi. Jokainen itsekäs halu, olkoon päämäärä kuinka korkealla tahansa, sitoo. Jos itsesi kehittäminen - muut unohtaen - on ainoa päämääräsi, et ole täysin vapaa  auttamaan ihmiskuntaa sen kollektiivisen kehityksen tiellä. Meidän on opittava työskentelemään oikean asian puolesta, ei palkkion toivossa tai kunniamaininnan vuoksi, vaan koska henkisen evoluution laki näin vaatii.

Vaikka meitä yleensä kehotetaan olla puuttumatta muiden ihmisten tekemisiin, meille on annettu ainakin yksi nimenomainen päinvastainen käsky, joka kuuluu: ” Jos näet harjoitettavan julmuutta lasta tai eläintä kohtaan, niin sinun velvollisuutesi on puuttua siihen”. Tämä kehotus perustuu käsitykseen, että molemmilta, sekä lapsilta että eläimiltä, puuttuu kyky ja ymmärrys puolustaa itseään ihmissadisteja vastaan.

Kolmas suositeltava hyve on ystävällinen käytös. Hyvällä ja rauhallisella käytöksellä hallitset suvereenisti ympäristöäsi. Sillä voit sammuttaa alkavaa paloa, sillä voit estää  isomman vahingon syntymistä. Päinvastainen käytös on verrattavissa palavan nesteen kaatamiseen hiillokselle. Syntyy leimahdus ja pamahdus, joka tuhoaa ympäristön. Saman lain perusteella ei sotimisella saavuteta muuta kuin jatkuvaa vihaa ja kostonhimoa. Pisin ja oikeudenmukaisin rauha syntyy aina neuvottelemalla, sen jälkeen kun mielet ovat ensin rauhoittuneet.

Neljäntenä tavoiteltavana hyveenä mainitsee Alceone rakkauden. Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi, sanoi myös tunnettu Mestari Jeesus Raamatussa. Huomatkaa!  ”…niin kuin itseäsi”; ei enemmän kuin itseäsi, ei myöskään vähemmän kuin itseäsi. Tämä osoittaa, että Jeesus tunsi sen tosiasian, että ihminen ei voi antaa toiselle - ei edes rakkautta – liikaa tulematta itse loppuun palaneeksi.

Uskon, että olemme käytännön elämässä yliglorifioineet eri mestarien kehotukset epäitsekkääseen rakkauteen. Ei kukaan kykene täyttämään sataprosenttisesti saarnoissa ja runoissa esitettyjä rakkauden vaatimuksia. Sellainen rakkaus on käytännössä teeskentelyä ja sotisi luonnonlakeja vastaan. Me olemme eri säteen ihmisiä ja luonnonlakien mukaan joidenkin aurat eivät yksinkertaisesti sovi yhteen. Rakasta sitten siinä tilanteessa!

Henkilökohtaisesti katson, että ihmiskunnan tässä vaiheessa olisi hyvä oppia edes sietämään toisia kaikkine puutteineen ja vikoineen. Siinä meillä on riittävä  työmaa tai harjoituskenttä eikä siinä tarvitse käyttää rakkaus-sanaa väärin.

Jos ihminen käytännön elämässä oppii huomioimaan mainitut neljä perushyvettä eli oikeaa erottamiskykyä, pyyteettömyyttä, hyvää  käytöstä ja inhimillistä rakkautta, ainakin siinä merkityksessä, että hyväksyy toisen ihmisen sellaisena kuin hän on, yleinen veljeys muuttuu luonnolliseksi asiaksi. Sillä täysin pahaa ihmistä ei ole olemassa, vaikka kaikki näkyvät merkit viittaisi siihen suuntaan. Kaikissa ihmisissä on sekä hyvää että pahaa; meistä itsestämme riippuu kumpi puoli veljissämme on hallitseva.

KARMA JA JÄLLEENSYNTYMINEN Harry Hildén

Avaus

Karma ja jälleensyntyminen ovat kaksi usein teosofiassa esiin tulevaa käsitettä. Ne ovat oikeastaan teosofian tärkeimmät hypoteesit elämää arvioitaessa. Ilman karmaa ja jälleensyntymää ei pystyisi saamaan mitään loogisesti pitävää otetta elämästä eikä mitään filosofisesti tyydyttävää ja kestävää pohjaa tapahtumille täällä maan päällä.
Koska oletan, että karma (syyn ja seurauksen laki) on enemmän tunnettu ja ymmärretty käsite kuin jälleensyntyminen, käsittelen nyt pääasiallisesti jälleensyntymää ja siihen liittyviä asioita. Karmasta totean vain, että teosofiassa karma on luonnonlakiin verrattavissa oleva voima, joka toteutuu ilman tunteita ja oikeudenmukaisesti huolimatta siitä, haluammeko sitä tai ei. Todettakoon tässä, että ihmisen jälleensyntyvä osa on ihmisen henkinen sielu eli universaalinen monaadi, johon sisältyy myös ylempi manas (n. s. myötäsyntyinen oivallettu viisaus).

Terminologia 

Jälleensyntymäkeskusteluissa käytetään usein sekavaa terninologiaa, koska sellaiset käsitteet, jotka liittyvät jonkinlaiseen aineen tai sielun kiertokulkuun, sekoitetaan keskenään. Tällaiset käsitteet ovat: reinkarnaatio ja palingenesis, jotka ovat lähes synonyymejä ja tarkoittavat yksinomaan jälleensyntymää. Transmigraatio ei ole jälleensyntymää vaan fyysisen aineen kiertokulku luonnossa. Metemsykosis on tapahtuma, jolloin kaama-manas muuttuu buddhi-manakseksi, Metanoia on tila, jolloin buddhi valaisee manasta ja sielunvaellus on astraaliruumiin eripituinen olemassaolo fyysisen kuoleman jälkeen, Mainittakoon tässä vielä, että egolla tarkoitetaan teosofiassa korkeampaa manasta ja psyykkeellä ihmissielua. Usein sekoitetaan jopa vakavissa tieteellisissä kirjoituksissa käsitteet sielunvaellus ja jälleensyntymä toisiinsa, mikä on virheellistä.

Historia

Jälleensyntymän ajatus on seurannut ihmiskuntaa koko historiallisen ajan ja todennäköisesti myös kaukaisesta muinaisuudesta saakka. Voidaan oikeastaan loogisesti todeta, että ajatus on ollut ihmisen mukana ihmiseksitulo-metamorfoosista saakka, eli siitä saakka kun ihminen ensimmäisen kerran kysyi ”Kuka minä olen?” Alkuihminen ihmetteli varmasti jo varhain olemassaolon mysteeriä. Hänessä kehittyi luultavasti melko varhaisessa vaiheessa myös jonkinlainen näkemys oikeasta ja väärästä. Elämä opetti hänet vähitellen myös näkemään, että synnymme tähän maailmaan erilaisiin olosuhteisiin. Tämä synnytti alkuihmisessä oikeudenmukaisuuden kaipuun ja monia kysymyksiä.

Kun seuraamme ihmiskunnan historiaa toteamme, että lähes kaikilla kansoilla on hyvin varhaisessa vaiheessa ollut jonkinlainen käsitys sielun kuolemattomuudesta, ja useimpiin varhaisfilosofioihin – varhaisnäkemyksiin – liittyi myös jälleensyntyminen muodossa tai toisessa.

Suomalais-ugrilaiset kansat

Suomalaisilla kansoilla oli ajattelussa varhain mukana sielunvaellus ja/tai jälleensyntyminen. Uskottiin näkyvään ruumiiseen ja jonkinlaiseen näkymättömään sieluun – henkeen, joka yksilön kuoleman jälkeen tavalla tai toisella palaa maan päälle. Toiset uskoivat, että henki siirtyy toiseen yksilöön, joka myöhemmin tulee syntymään samaan perheeseen tai sukuun. Tämän vuoksi on esimerkiksi meillä Suomessa kauan ollut tapana antaa vastasyntyneelle kuolleen veljen tai sisaren nimi, mikäli tällainen oli ollut olemassa. Myös aikaisemmin kuolleen sukulaisen nimi kelpasi, ellei kuolleita sisaruksia ollut. Esimerkiksi Komin kansa uskoi, että sielu (ort) jäi johonkin taivaan ja maan väliin odottamaan uutta jälleensyntymää. Jotkut heimot uskoivat, että sielu kuoleman jälkeen kulkee erilaisten olemassaolon tasojen läpi ja joutuu vähitellen syntymään uudestaan maan päälle. Jotkut uskoivat, että sielu on Taivaan Jumalan luona odottamassa sopivaa syntymähetkeä samaan heimoon, mista se oli lähtenyt. Eteläsamojeedit uskoivat jälleensyntymään 49 päivän kuluessa. Tällä näkemyksellä lienee tiibetiläinen lähtökohta.

Mainittakoon vielä, että on ollut suomalaisia heimoja, jotka hautasivat kuolleitaan sikiäasentoon ja sirottelivat okraa niiden päälle. Okra oli elämän väri eikä kuoleman, ja se viittaa siten uskomukseen uudesta elämästä jossakin muodossa. 
Useat kansat ovat yhdistäneet sielun lähdön lintuihin; kurkien, albatrossien, lokkien ja joutsenten uskottiin olevan kuolleita sieluja uudessa muodossa odottamassa jälleensyntymää. Tällä voi olla juurensa muinaisegyptin uskonnoissa, missä opetettiin, että sielu (myös sielun kantaja) Kha’ lähtee linnun hahmossa kuolinhuoneesta. Suomalainen säveltäjä Jean Sibelius tuli vakuuttuneeksi lähellä olevasta kuolemastaan nähtyään kurjen, joka irrottautui kurkiaurasta ja laskeutui Ainolaa kohti. Tämä näkemys oli todennäköisesti perinne vanhojen suomalaiskansojen uskomuksista.

Jälleensyntyminen muiden historiallisten kansojen parissa

Muinaisilla kreikkalaisilla on ollut jälleensyntymiskokemus ainakin 500-luvulta e.aa. Opin puolestapuhujina mainittakoon Ferekydes (n. 550 e.aa), Pythagoras (582–500 e.aa) Sokrates ja Platon (427–343); viimemainittu opetti, että ihminen on kuoleva fyysinen olio, jolla on kuolematon sielu, joka kerta kerran jälkeen palaa maan päälle kuin kippari, joka elämänsä aikana ohjaa monia erilaisia laivoja. Platonin mielestä karmalliset syyt asettivat kipparin aina uuteen laivaan. Hän puhui eläinmuotoon syntymisestä vain erittäin harvinaislaatuisissa tapauksissa.

Cesar kohtasi Galliassa druideja, joilla oli reinkarnaatiousko. Cicero, Vergilius ja Oividius uskoivat jälleensyntymään. Jeesuksen aikana sitä opettivat uusplatonilaiset, Apollonius Tyanalainen (tunnettu filosofi Jeesuksen aikana). Plutharkos (45–125 j. aa), Plotinos (205–270 j. aa), Jamblikos (250–330), matemaatikko Theon (Aleksandrian kirjaston johtaja) ja hänen tyttärensä Hypatia, jonka kristityt tappoivat Aleksandrian kuuluisan kirjaston polttamisen yhteydessä, ja lisäksi lukematon määrä myöhempiä ajattelijoita.

Ensimmäiset 300 vuotta kristinuskon historiassa oli jälleensyntymisfilosofia mukana monessa eri haaraumassa, ja monet kirkkoisät, joista Origenes (n. 185–250 j. aa) oli tunnetuin, uskoivat siihen kunnes se 500-luvulla käytännössä hävitettiin Origeneen opin tuomitsemisen myötä, vaikka kirkko ei tuomiossaan nimittänyt tuomitsemaansa uskomusta jälleensyntymisopiksi. Tuomittiin pre-eksistenssioppi, mutta ellei sieluja olisi olemassa ennen syntymää, ei syntymääkään voisi tapahtua. Ennen Origeneen opin tuomitsemista kannattivat jälleensyntymisoppia kirkkoisät Justiinus Marttyyri (100–165), Klemens Aleksandrialainen (150–200), Georgius Nyyssalainen (329–389), Rufinus n. 500 ja Synesius (370–413). Sen jälkeen myös nuoremmat katoliset prelatit Eringena (810–877), Bonaventura (1221–1274), Cusanus 1401–1463). Nyt jo lukematon määrä kaikkien alojen ajattelijoita uskovat siihen.

Raamatussa on, sanoisinko ”oikaisuista” huolimatta, vielä kohtia, joita voi yhdistää jälleensyntymäajatteluun. Essealaiset opettivat sitä ja jälleensyntymisoppi kuului Jeesuksen ajan tavallisimpiin uskomuksiin lähi-idän kansojen parissa. Minusta on turha tässä asiassa kieltää tosiasioita, kuten kirkko on tässä suhteessa tehnyt meidän päiviimme saakka. Luin kuitenkin ilahduttavan uutisen saksalaisesta aikakauslehdestä Zeitschrift Info 3/November 1966 artikkelin ”Reincarnation ist aus christlicher Siht möglich”. Siinä nuori teologi Bischofsberger on tosissaan ehdottanut jälleensyntymän istuttamista uudestaan kristinuskoon, ja hän on saanut tukea ajatuksilleen arvovaltaiselta Vatikaanin edustajalta, kardinaali Ratzingerilta, joka on sitä mieltä, ettei juriidisia esteitä ole ja että kysymys on lähinnä vain suhtautumistavan muuttamisesta. Hän luulee pystyvänsä säilyttämään kristinuskon ”armokäsitteen” tästä huolimatta, koska hänen mielestään” ihminen pääsee sittenkin vain jumalan armosta autuaaksi”.
II vatikaanikonsiilin pääjunailija Karl Ramer oli ennen kuolemaansa sitä mieltä, että jälleensyntymisoppi voidaan ainakin osittain liittää kirkon oppiin. Sanonnalla hän tarkoitti, että esimerkiksi nuorena kuollut – onnettomuudessa tms. – siten voisi saada uuden mahdollisuuden, koska elämänlanka on tällaiselta heti elämän alussa katkaistu.
Edistystä siis tapahtuu, vaikka hitaasti. Katolisessa kirkossa on oikeastaan olemassa kolme eri suhtautumistapaa jälleensyntymään; ne jotka eivät hyväksy jälleensyntymää, ne, jotka hyväksyvät sen osittain, ja ne jotka hyväksyvät jälleensyntymän täysin. On mielenkiintoista seurata miten asia kehittyy.

Idän opit ovat aina julistaneet jälleensyntymisoppia. Se on ollut mukana varhaisessa brahmaismissa ja veedaopissa; sen jälkeen kaikissa idän filosofioissa.
Buddhalaisuudessa on jälleensyntymän ajatus mukana, vaikka oppi selitetään
terravadabuddhalaisuudessa hieman toisin kuin hindulaisuudessa ja teosofiassa. Teosofian näkemys jälleensyntymästä muistuttaa lähinnä hindualaisuuden ja tiibettiiläisen laamalaisuuden näkemyksiä, vaikka se poikkeaa hieman molemmista.

Mitä jälleensyntyy?

Jotta jälleensyntyminen voisi tapahtua, täytyy tajunnan voida irrottautua kehosta eli fyysisestä ruumiista. Tästä mahdollisuudesta on olemassa niin monta kertomusta, todistusta, ettei ajatus ole edes tieteelle vieras, vaikka kylläkin ongelma, koska tapahtuma on viralliselle tieteelle tieteellisesti mahdoton ajatus. Tieteen mukaan
sielu on nimittäin elävän kehon tuote eikä päinvastoin, kuten teosofiassa, missä keho on sielun tuote.

Tieteellä ja teosofialla on siis pieni ero elämän määrittelemisessä. Tieteen mukaan on elämä määritelty tapahtumaksi, joka syö orgaanista ainetta, toimii, poistaa kuonaa ja lisääntyy. Teosofian mukaan kaikki on elävää – pienemmistä hiukkasista koko maailmankaikkeuteen asti. On myös olemassa energiaa, puhdasta energiaa, jota saadaan jostakin, siis muualta kuin maapallolta. Tämän energian ohjaa eriasteinen äly, tajunta, joka ei synnytä kuonaa mutta kylläkin tuloksia. Tieteen näkemys elämästä tekee mahdottomaksi tajunnan poistumisen kehosta. Tieteen mukaan tajunta vain sammuu – lakkaa olemasta. Teosofiassa on täysin mahdollista, että tajunta jatkaa olemassaoloaan kehon ulkopuolella.

Itsenäinen tajunta kehon ulkopuolella

Useimmat jälleensyntymisteoriat sisältävät ajatuksen, että on olemassa itsetietoisia tajunnan keskuksia, jotka usein syntyvät kehoihin ja oppivat joka kerta yhä enemmän ja saavuttavat lopukse tavoitteen – kaikkitietävyyden, nirvanan. Koko teoria rakentuu ajatelmaan, että kaikki on jossakin muodossa elävää ja että kaikki vähitellen kulkee samaa rataa, sekä että nämä elävät keskukset ovat yhteydessä keskenään ja maailmankaikkeuteen ja muodostavat yhdessä maailmansielun (Jumalan, jos sitä termiä haluaa käyttää). Silloin ”kaikki on jumalassa”, kuten Paavali Raamatussa väittää, ja silloin saavat myös Raamatussa monet muutkin käsittämättömät sanonnat merkityksensä. Esimerkkinä Jeesuksen sanoma, ettei hiuskaan putoa päästämme Jumalan sitä tietämättä, tulee loogiseksi ja ymmärrettäväksi.

Buddhalainen käsitys on, että jälleensyntymässä tapahtuu jatkuva sielunmuutosprosessi pikemmin kuin että olisi olemassa toistuvasti jälleentuleva sielu. Sen teorian mukaan olemassaolevat syyt, skandhat – uuden kehon energiarakennuskivet, jäävät jotenkin ruumiista irralleen oleviksi rakennusmalleiksi, jotka siirtyvät hedelmöittymistapahtumassa uuteen kohtuun ja joiden mukaan uusi keho rakentuu. Tämäkin teoria vaatii ylimenon ajaksi kehosta irrallaan olevaa tajuntaa. Minuus tarvitsee uuden aineellisen temppelin (kehon) voidakseen kokea ja kehittyä, mutta tämä ei merkitse, että minätunteella aina pitäisi olla kädet ja jalat voidakseen toimia. Tämän todistaa monet elämänmuodot maalla, meressä ja ilmassa. Teosofinen käsitys on lähes samanlainen kuin buddhalainen käsitys, paitsi että jälleensyntyvä osa jättäessään kuolemassa ruumiin vie karman aihiot mukanaan ja käytyään toisella puolella läpi joitakin analysointi- tai puhdistusvaiheita syntyy tämä uudestaan uuteen kehittymässä olevaan ihmisaihioon, joka sen jälkeen kehittyy karmallisesti. Jos ei kykene näin todellisuutta hahmottamaan, ovat Raamatun monet kummastusta herättävät sanomat edelleen kuin ”helmiä sioille”.

Jungin ruumiistapoistumiskokemus

Psykiatri ja psykoanalyytikko Carl-Gustav Jung, jonka elämäntyöhön kuului tajunnan tutkiminen, ja jota monet hänen kolleegansa eivät oikein kyenneet ymmärtämään, koska heiltä puuttui itämaisen filosofian tuntemus, on viimeisessä kirjassaan Erinnerungen, Treumen und Gedanken (nykyään saa kirjan myös suomeksi) , jonka hän kirjoitti vähän ennen kuolemaansa, kuvannut itsekoettua ruumiista poistumisilmiötä (out of body expierence) sydäninfarktin yhteydessä vuonna 1944. Lainaan vapaasti kääntämällä yhden kappaleen hänen kirjastaan:
”Olin uloimmilla rajoilla. Silloin alkoi kummallisia asioita tapahtua. Tuntui kuin olisin ollut hyvin korkealla avaruudessa. Näin maapallon kaukana alapuolellani; sitä ympäröi ihana sininen loiste. Näin tummansiniset meret ja maanosat. Kaukana alapuolellani – suoraan minun alapuolellani – oli Ceylon, ja edessäni levittäytyi Intia. Koko maapallo ei mahtunut näkökenttään, mutta sen pyöreä muoto oli selkeästi havaittavissa ja sen ääriviivat loistivat hopeanvärisinä ihmeellisen sinisen valon läpi. Monella alueella oli maapallo kuin tahrainen, tummanvihreän hapettuneen hopean värinen. Kaukana lännessä näkyi Arabian niemimaan punakeltaiset autiomaa-alueet. Sen takana Punainen meri. Kartalla ”lännessä” ja ”ylhäällä pystyin vielä erottamaan Välimerestä pohjukan, kun suuntasin katseeni sinne. Kaikki muu näkyi epäselvästi Näin kyllä Himalajan lumiset vuoret, mutta sinne päin oli kaikki sumussa. En katsonut oikealle. Tiesin, että olin jättämässä maapallon.”
Jung jatkaa:
”Myöhemmin olen tutkinut kuinka kaukana täytyy olla ennen kuin maapallo näyttää kuvatun kaltaiselta. Se on 17000 metriä.

Kaikki, mitä uskoin, toivoin ja ajattelin, maanpäällisen elämän koko illuusio, irroittautui minusta tai oikeammin irroitettiin minusta. Tämä oli hyvin kivulias prosessi. Mutta jotakin jäi jäljelle, sillä tuntui kuin luonani olisi ollut kaikki tekemäni, kaikki mitä ympärilläni oli tapahtunut. Kaikki oli minussa ja tämä oli Minä – minuuteni. Ei ollut enää muuta, jota olisin kaivannut ja toivonut itselleni. Olin objektiivisesti olemassa. Olin oikeastaan koko elämäni lopputulos.”

Jos ajattelu lähtee tällaisesta kuvauksesta ja tajunnan kuolemattomuuden kokemisesta, ei löydy enää mitään loogista perustaa jälleensyntymän kieltämiselle.
Kirkko on onnistunut ihmisiltä kätkemään ja tekemään tyhjäksi jälleensyntymä- ajatuksen, kun myös tapahtumaan liittyvän karma-ajattelun. Samalla katosi ihmiseltä elämän tarkoitus ja päämäärä. Kirkon omat julistajat tuntuvat itse olevan vailla perustaa – ja tältä pohjalta katsottuna tietämättömiä elämän tarkoituksesta. 
Tämän päivän ajatteleva ihminen on kyllästynyt lapsellisiin taivaskuvauksiin, missä on kultaiset kadut ja ikuinen harpunsoitto – mikä sinänsä lienee suoranainen helvetti ei-musikaalisille yksilöille. Jälleensyntymäfilosofia on tällaiseen farssiin verrattuna vakavaa puhetta.

Laama Anagarika Govindan kuvaus

Laama Anagarika Govinda, syntyperältään saksalainen, kuvaa kirjassaan ”De vita molnens väg” erittäin hienosti laama Tomo Géshé Rimpocheen (korkea laama) jälleensyntymää. Laana Govinda sanoo tapahtumaan viitaten: (vapaa käännös)
”Kaikki tämä voi tuntua länsimaiselle ihmiselle aivan uskomattomalta, ja itselläni olisi ollut vaikeuksia siihen uskomiseen, ellen olisi kohdannut samankaltaisia tapauksia, siis tapauksia, jotka ovat myös näyttäneet toteen, että on mahdollista muistaa oleellisia osia entisestä elämästä.”

Koko ihminen on loppujen lopuksi perimää

Jälleensyntynyt ihminen on kokonaisuudessaan perimä eli perintötekijä. Hankittujen ominaisuuksien prinsiipit kulminoituvat hänessä älyn johtamana tietoisena muistina ja tietoisena tahdonilmaisuna eli sovellettuna kokemuksena. Perimä on siis vain toisenlainen kuvaus muistamisesta. Se on stabiloiva ja säilyttävä prinsiippi, joka vastustaa hajoamista ja pysymättömyyttä. Ei ole merkitystä kuvaammeko muistia henkisenä tai biologisena prinsiippinä, sillä aineellinen, henkinen ja biologinen kuvaavat vain erilaisia tasoja, joilla sama energia toimii ja ilmenee. Merkityksellistä on ainoastaan, että samalla on kysymyksessä sekä muotoja säilyttävä että uudelleenmuotoileva voima – yhdyslenkki menneisyyden ja nykyisyyden välillä, joka lopuksi manifestoituu (ilmentyy) ajattomassa nykyisyydessä ja tietoisessa olemassaolossa. Tätä yhtä aikaa uutta luovaa ja säilyttävää prosessia ylläpitää jatkuva transformaatiotapahtuma (muutostapahtuma), jossa oleelliset elementit tai muotosprinsiipit säilyvät ytimenä, siemenenä, josta uudet muodot kristallisoituvat sisäisen lakisidonnaisuutensa mukaan ja ulkoisten impulssien vaikutuksesta.

Jälleensyntymä on loogisesti mahdollista

Mikäli ei ole mahdollista antaa mitään tieteellistä selitystä, joka nojaa fysioloogiseen, bioloogiseen tai puhtaasti aineelliseen havaintoon, ja meidän on pakko tunnustaa että kysymyksessä on tuntematon voima, joka on merkityksekäs uuden fyysisen kehon ja tajunnan syntymiselle, muotoutumiselle ja kehittymiselle tämän voiman sisällä olevan suuntaimpulssin mukaisesti, silloin ei ole luonnollisempaa selitystä impulssin alkuperästä kuin jo olemassa oleva yksilöitynyt tajunta. Tämä tajunta toimisi, sillä hetkellä kun se vapautuu kuluneesta kehosta tai fyysisten toimintojen herruudesta (kuten kuolemassa, mietiskelyssä tai kontemplaatiossa) ja valloittaisi vielä puolustuskyvyttömän ja vastaanottavaisen sikiön äidin kohdussa, aineelliseksi pohjaksi uudelle yksilöityneelle organismille.

Erään energian – perusatomin – siirtyminen yksilöstä toiseen
Jälleensyntymässä on kysymyksessä irrallaan olevan tajunnan siirtyminen kuluneesta tai viallisesta kehosta uuteen kehoon. Tapahtuma on äärimmilleen vietynä ajatuksena lähinnä hienompien energioitten koossa pysyminen ja siirtyminen toiseen kasvualustaan. Olen joskus käyttänyt pallosalamaa ajatuskuvana. Kaikki tiedämme että ukonilmassa voi joskus syntyä pyörivä tulipallo, joka on tilapäisesti sen muodon ottanutta energiaa. Pallosalaman lailla myös ihmisen sisin voi toimia erillään ruumiista ja se hakeutuu määrättyjen luonnonlakien mukaan uuteen tehtävään. Teosofisessa filosofiassa on buddhalaisuudesta poiketen vaihtelevan pitkä väliaika vanhan kehon jättämisen ja uuteen kehoon siirtymiseen välillä, riippuen lähinnä karmallisista syistä, mutta varsinainen perustapahtuma on sama.

Perimä 

Mitä geenien vaikutukseen ja perimän vaikutukseen yksilöön tulee, ja vaikka pohdiskelussa huomioisimme, että aineet uuteen kehoon tulevat alussa vanhemmilta, niin tämä ei estäisi ainetta reagoimasta tajunnallisesta voimasta lähtöisin oleviin impulsseihin. Vastuskitka olisi pienin, jos tämä tajunnallinen voima jo entuudestaan vastaisi (olisi vuorovaikutuksessa) perintötekijöihin tai tapahtumaan (hedelmöittymishetkellä), jolloin sikiö lähtee alkuun. Aine, joka tulee sikiön ympäristöstä ja joka ruokkii kasvavaa sikiötä, ei määrää uuden yksilön luonnetta ja olemusta vaan tämän tekee sisälla asuva tajunta, joka viime kädessä muuntaa tai valikoi aineen mielensä mukaan. On siis olemassa jonkinlainen sukulaisuus tai vetovoima assimiloivan organismin ja sen rakennusaineen välillä.
Erään Jean B. Grobbendammin kirjoituksen mukaan sisässämme
olevat atomitason elämänyksilöt ovat aktiivisia olioita, joilla on elämänpiiriinsä sovellettu tajunta. Voidaan sanoa, että atomit kuuluvat nimenomaan elämälle, ne ovat itse eläviä. Niiden darma myötävaikuttaa tajunnan kehittymiseen koko luomakunnassa ja varsinkin ihmisen kautta, koska ihminen on kehityksessään pisimmällä oleva tuntemamme olio. Kehitys on asteittain muuttuva prosessi, joka on käynnissä mittaamattomia aikakausia. Ihminen on näistä atomeista riippuvainen ja atomit luonnollisesti myös ihmisestä. Meidän välillämme tapahtuu vuorovaikutus. Ihmisen kuollessa fysiikka hajoaa, mutta ei atomit. Ne hakeutuvat rakennusaineeksi uusille eläville olioille ja niillä on kaikilla oma muistivarastonsa sekä hyvässä että pahassa. Nämä samat atomit osallistuvat DNA:n rakentamiseen, joka sisältää jokaisen yksilön kehityksellisen matkan ajassa. Täten syntyy perimämme, jossa jälleensyntyvä sielu viettää seuraavan elämänsä ilmentyneessä maailmassa.

Pelkkä  biologinen kehitys olisi turhaa

Mikäli perimä olisi vain riippuvainen permutaatiosta (muutoksista), kromosomeista ja senkaltaisista tekijöistä, olisi kehitys kohti ajattelevaa, refleksoivaa olentoa ja korkeampaa tajuntaa, kuin myös tietoisuus yleensä, ja tietoisuus varsinkin omasta olemassaolosta, täysin turha. Eläinten vaisto riittäisi hyvinkin ja palvelisi paremmin sellaista tarkoitusperää, ja kaikki henkinen kehitys eläinten tason yläpuolella olisi tarkoituksetonta.

Vielä yksi jälleensyntymää puoltava asia

Kun vielä ajatellaan luonnon toimintaa yleensä, huomaamme, että luonto on erittäin säästävä ja käyttää kaikki uudestaan luonnon kiertokulussa. Tämä on kaikkialla havaittava luonnon toimintatapa ja laki. Kuinka sitten sama luonto, joka on kehittänyt kaikki luonnossa olevaa samojen periaatteiden mukaan, tekisi ihmisen tajunnan suhteen poikkeuksen?

Me tiedämme kaikki, että ihmisen tajunta lienee hienointa mitä luonnon äly on koskaan kehittänyt. Kuinka luonto sitten olisi niin tuhlaavainen, että ihmisen tajunta olisi kertakäyttötavaraa? Minusta tämä asia on niin vahva peruste jälleensyntymisteorialle, että se pitäisi ajattelevalta ihmiseltä poistaa kaikki sellaiset epäilyt. 

Loppusanat

Vaikka jälleensyntymää ei voida tieteellisin keinoin todistaa, johtuen tieteen premisseistä, joiden mukaan – karkeasti sanottuna – sellaista mitä ei voi mitata tieteellisin keinoin ei ole olemassa. On kuitenkin niin paljon filosofista pohjaa hypoteesin puolesta, että tapahtumaan voi täysin luottaa. Kun vielä punnitsee minkälaiset mahdollisuudet elämän ymmärtämiselle reinkarnaatiohypoteesi yhdistettynä karmaan antaa ihmiskunnalle, on melkein väärää propagoida sitä vastaan. Jälleensyntymän filosofia on oikeudenmukainen, looginen ja suorastaan jumalallisen nerokas selitys olemisestamme ja kohtalostamme. Ainoa kielteinen asia on selitysten moninaisuus ja sekavuus. Ne perustuvat usein puutteelliseen logiikkaan ja vanhaan taikauskoon sekä eri suuntausten fundamentalismiin, joka on sellaista pelkoa kaikkea uutta ajattelua kohtaan, että hampaisiin aseistettuna soditaan kaikkea uutta vastaan.

Oikea erottamiskyky on avainsana myös jälleensyntymän totuudellisuutta puntaroidessa. Teosofia opettaa, ettei pidä uskoa minkään auktoriteetin väittämiin, vaan kaikki pitää itse punnita, ja jokainen voi vapaasti pitää omanaan minkä hyväksi havaitsee. Mikäli selvittämättömiä solmuja ilmenee matkan varrella, on parempi nostaa ne hyllylle kuin heittää ne yli laidan. Joskus voi mieli avautua myös sellaisille ajatuksille, jotka ensi kuulemalta tuntuvat mahdottomilta. Näin ei kuitenkaan ole jälleensyntymän suhteen. Filosofiset perusteet ovat pitävät, ja psykologinen hyöty on hypoteesista niin merkittävä, että hypoteesin omaksumisesta elämänfilosofian pohjaksi antaa pelkkää iloa ja hyötyä.

Lisätietoja kaipaaville:
Tämän esitelmän kirjoittamisen jälkeen – joka on tapahtunut muutama vuosi sitten – on markkinoille ilmestynyt jälleensyntymää ja sen historiallisia juuria erittäin hyvin valaiseva Seppo Heinolan teos Jälleensyntymä ja Raamattu, joka kaikkien jälleensyntymästä kiinnostuneiden olisi hyvä lukea (ISBN 952-5269-76-0).
 

IHMISEN PARANTAMISESTA Harry Hildén

Sateenkaari-loosin yleisöesitelmä 10.12.2005

Hyvät kuulijat!

Parantamiseen sisältyy mielestäni monenlaista, ja tapahtumaa voidaan luonnollisesti katsoa monesta näkökulmasta. On fyysinen parantaminen, johon kuuluu lääketiede, lääkärit sekä fysikaalinen hoito ja voimistelu, on henkiparantaminen, johon kuuluu mm. erilaisia uskontoja, on suggestio-parantaminen, johon kuuluu itsesuggestio tai hypnoosi, on energian siirtoa, johon kuuluu välittäjinä määrätyillä ominaisuuksilla tai kyvyillä varustettuja henkilöitä jne., muutamia mainitakseni. Mutta käsittelen vähän perusteellisemmin parantamista näkökulmasta, joka perustuu metanoiaan..

Metanoia on kreikankielinen sana, joka useimmiten käännetään suomeksi elämänmuutokseksi. Tarkasti sanottuna on kyse mielenmuutoksesta ihmisessä. Sana on siis kreikkaa ja johtuu sanoista meta ja nous.

Sanan ensimmäinen osa meta esiintyy monissa eri sanayhdistelmissä, kuten esimerkiksi sanoissa metafysiikka, metamorfoosi, metaforinen jne. Meta tarkoittaa siis sanan sisällön tai asian siirtämistä toiselle tasolle kuin mitä ilmaisulla yleensä ymmärretään. Kun joku puhuu metaforisesti tarkoittaa se, että henkilö puhuu vertauskuvin, eli sanojen takana on olemassa oivallettavissa oleva toinen merkitys kuin mitä niillä sanotaan.

Metafysiikka on tuttu sana. Se tarkoittaa, että siirrytään tarkastelemaan sanonnan tuolla puolen olevia asioita, eli se pyrkii tutkimaan materialistisen todellisuuden takana olevaa syvemmillä ja toisenlaisilla keinoilla kuin mitä tiede käyttää. Metafyysisiä asioita ei voi tieteellisesti tutkia tai analysoida.

Metamorfoosi puolestaan merkitsee muodonmuutosta,  esimerkiksi toukan muuntumista perhoseksi, siis aivan uudeksi rakenteeksi.

Noia – metanoia-sanan toinen osa – johtuu myös mainitun kielen sanasta nous, joka tarkoittaa mieltä. Metanoia tarkoittaa näin ollen mielen muuntumista joksikin aivan uudeksi tajuamisvälineeksi, kuin mitä se on tähän mennessä ollut – eräänlaista siirtymistä korkeammalle tajuntapiirille.

Vanhan Testamentin vanhimmassa käännöksessä Septuagintassa sanaa sanaa on käytetty kahdella eri tavalla; toinen on katua (muuttaa mieltä ) ja toinen on kääntyä johonkin uuteen (lähinnä tulla uskoon) Tämä tieto perustuu Aapeli Saarisalon Raamatun hakuteokseen. Myös Uudessa testamentissa oleva metanoia-sanan  käännös katumukseksi tai uskoon tulemiseksi on mielestäni harhaanjohtava, sillä näin käännettynä sana menettää alkuperäisen luonteensa. 

Saarisalo painottaa kovasti selityksessään syntiä ja miten siitä päästään irti. En kuitenkaan painottaisi samalla tavalla synnin tärkeyttä tapahtumaan, sillä teosofiassa ei ole nimettyjä syntejä. Minusta kyseessä on siirtymistä kokonaan uuteen tapaan ajatella, nähdä elämä toisesta näkökulmasta kuin ennen, eli nähdä sanojen takana oleva merkitys.

Arvoisa raamatuntutkija aliarvioi selityksessään ihmisen omaa kykyä parantaa itse  elämänsä ja muuttaa suhtautumistaan asioihin, jotka on oivaltanut vääriksi ja näin muuttaa ajattelunsa viisaammaksi. Saarisalon ihmisarviointiin sisältyy kyllä ihmisen oman kyvyn väheksymistä, mutta hänhän tukeutuu Martti Lutheriin, joka väittää, että Jumalan karitsa on ikuisista ajoista saakka määrätty kantamaan maailman synnit ja kuolemallaan maksamaan niistä. Näin ollen ei ole mitään väliä kuinka elää. Martti Luther on tulkinnut Raamatussa olevan kertomuksen Kristuksesta perin kirjaimellisesti. Hän on koko ajan puhunut fyysisestä tapahtumasta eikä metafyysisestä tapahtumasta, joka lienee ollut Raamatun sanoman alkuperäinen tarkoitus. Kyseinen kertomus on käsitykseni mukaan vertauskuva ihmismielen henkisestä kehityksestä, jossa vanhan ihmisen kuolemisen tuloksena on kirkastettu (valaistunut) ihminen. On mielenkiintoista todeta, että vanhoissa Raamatuissa tapahtumat ylösnousemuksen jälkeen ovat suluissa tai hakasuluissa, koska ne ovat  Raamatun toimittajien lisäyksiä evankeliumiin (Markus 16: 9-20).

Tässä Raamatun kohdassa Jeesus nuhtelee entisiä seuraajiaan, kun nämä eivät uskoneet Maria Magdalenaa, joka oli nähnyt hänet ylösnousseena. Tällöin hän Raamatun mukaan antoi heille lähetyskäskyn: ”Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille kansoille.” Tätä kohtaa  ei ole alkuperäisessä Markuksen evankeliumissa, johon kaikki neljä nykyevankeliumia pääosin nojaavat. Lähetyskäsky kuuluu myös niihin interpolointihommiin, josta tiede sanoo, että ne on liitetty Raamattuun toimitusvaiheessa. (Der Uhr-Jeesus, sivu 20) Tarkistakaa kotiraamatustanne! Joistakin painoksista hakasulut tai sulut ovat unohtuneet, tai ne on tahallaan jätetty pois, ettei totuus kävisi ilmi?? 

”Parannukset, jotka ovat pysyvästi avuksi, saavutetaan ainoastaan kehityksen kautta”, sanoo Pekka Ervast Tietäjän aarteistossa  s. 443. Ihminen ei kasva henkisesti, vaikka hän osaisi Raamatun ulkoa sanasta sanaan ymmärtämättä sen vertauskuvallisuutta ja myyttisyyttä. Saman virheen tekevät muslimit opettelemalla Koraanin ulkoa ja toimimalla sen mukaan.

Uskonnollinen parannus tapahtuu tavallisesti spontaanisti ja nopeasti otollisella hetkellä ja tarpeeksi herkässä mielentilassa. Mutta tämä mielenmuutos jäänee melko usein väliaikaiseksi ja ohimeneväksi. Se on kuin vaahto oluessa. Alussa lasi on täynnä sitä, mutta jonkin ajan kuluttua vaahto on häipynyt. Uskonnollista parannusta voidaan myös verrata pikarakastumiseen tai avioliiton alkuaikaan. Se on hurmostila. Muutaman vuoden päästä hurmostila on haihtunut tai sitten muuttunut oikeaksi rakkaudeksi. Vanha sananlasku sanoo ”Kannettu vesi ei kaivossa pysy”. Tämä kuvaa metaforisesti sitä, ettei esimerkiksi hurmostilassa tehty muutos voi olla pysyvä. Pysyvään mielenmuutokseen tarvitaan ennen kaikkea uusi syvempi oivallus - ja uusi tapa ajatella.

Kaikki uskonnot ja uskonsuuntaukset lähtevät lähes aina siitä, että nimenomaan heidän uskonversionsa on ainoa oikea  ja myös muille siirrettävissä, jos ei vapaehtoisesti niin pakolla. Tämä on synnyttänyt lähetystoiminnan, jota ennen nimitettiin ”pakanalähetykseksi”. Intensiivisen lähetystyön taustana on toimijoiden mukaan kutsumus ja vieläpä jumalallinen sellainen. Olen monta kertaa kuullut tämän selityksen sekä medioissa että yksityisissä keskusteluissa. Näin on kauan uskottu, ja näin uskotaan viitaten lähetyskäskyyn Uudessa testamentissa. Tieteellinen tutkimus on kuitenkin eri  mieltä lähetyskäskyn alkuperästä. Mutta olemme niin aivopestyjä, ettemme uskalla ajatella uskon asioita siltä kantilta, että meitä olisi voitu opettaa väärin.

Olisi korkea aika ryhtyä vähitellen ajattelemaan itse, herätä tähänastisesta unitilasta ja pyrkiä irrottautumaan pitkästä pysähtyneisyyden ajasta. Mutta heräämiseen tarvitaan uusi oivallus!

Pitää uskaltaa käydä sisään ajettujen mörköjen ja taikauskon kimppuun tiedon ja ymmärryksen avulla. Jos kykenee nostamaan ajattelun korkeampaan potenssiin eli metanoiaan, avautuu myös Raamatun sanoman suhteen vallan uusi näkemys.

Voidaan kysyä: Kuinka ns. henkinen kehitys on voinut ajautua näin oudoille raiteille?

Uskon asioissa maallinen valta ja uskonnot ovat lähes aina  tukeneet toisiaan. Se on ollut  molemmille aineellisesti kannattavaa ja antanut valtaa. Muutkin kulttuurit kuin meidän ovat toimineet samalla tavalla. 700-luvulla muslimit valloittivat suuria alueita Afrikassa - ottivat jopa osan Eurooppaa, 1000 luvulla Lähi-idän ja puoli Intiaa ja edelleen Indonesian Balia lukuun ottamatta. Näillä alueilla on sen jälkeen lähes aina sodittu. Tämän päivän Pakistanin, Afganistanin, Kashmirin ja Intian levottomuudet ovat ”todennäköisin syin”  niistä perua. Aina on muslimienkin keskellä käyty uskonsotia, ja nyt on kristityn Bushin väliintulo vain pahentanut tilannetta.

1100-1200-luvuilla kristityt tekivät lukuisia ristiretkiä eri suuntiin. Ne muuttuivat nopeasti ryöstöretkiksi, vaikka virallinen tarkoitus oli: ”...rangaista Jeesuksen tappajia ja levittää uutta oikeaa uskontoa”. 

Suomalaisetkin saivat jo varhain osansa näistä kristityistä ryöstäjistä. Historian mukaan ensimmäinen ristiretki oli katolisen kirkon ja Eerik IX Pyhän järjestämä ryöstö- ja valloitusretki, etteivät ortodoksiuskovaiset kristityt ehtisi vallata suomalaisten asumia alueita ennen roomalaiskatolisia kristittyjä. Ristiretki oli vain veruke, jolla yksinkertaisia sotilaita motivoitiin. 

Historia on unohtanut mainita ristiretkien todelliset syyt, koska historia on aina voittajien kirjoittama. Jos sotiminen perustuu Raamattuun, niin sen yksinkertainen sisäluku ilman kykyä tulkita tekstejä metaforisesti on aiheuttanut paljon kärsimystä maailmassa. Valloittajilta on täysin puuttunut syvällisempi Raamatun ymmärrys.

Historian kirjoittamisessakin olisi syytä siirtyä jonkinlaiseen syvällisempään oivallukseen totuudesta, että tapahtumien todelliset syyt kulloinkin selviäisivät. Voittajat kun ovat ne aina glorifioineet.

Uskonsotien motiivit eivät ole vieläkään loppuneet. Viittaan Amerikan presidentin ”Jumalalta saamiin käskyihin” hyökätä sekä Afganistaniin että Irakiin. Näistä ”Jumalan kuiskauksista” on medioissa hiljattain puhuttu ja kirjoitettu. Maailman tällä hetkellä voimakkaimman maan johtaja ei näytä tuntevan karman lakia. Ja miksi tuntisi, kristitty kun on!  Mutta  hänenkin olisi korkea aika siirtyä syvällisempään ajatteluun ja Raamatun syvällisempään  tuntemukseen, koska hän viittaa siihen niin usein.

Ihminen ei oikeastaan vieläkään ymmärrä, ettei maailma ole kenenkään järjestön, uskonnon tai maallisen mallin mukaan kollektiivisesti parannettavissa …, ei edes aseilla. Ihmiskunnan paraneminen riippuu ensikädessä yksilön parantumisesta, sillä ihmisyksilöt muodostavat yhteiskunnan. Vain itsensä parantamalla  ihminen kykenee auttamaan muita. Tällaisen prosessin jälkeen hän voi toimia esimerkkinä ja esikuvana toisille, mutta hän ei voi väkisin eikä rangaistuksen uhalla istuttaa omia ”totuuksiaan” kehenkään. Tässä mielessä vierastan esimerkiksi lähetystyötä. Ainoaa positiivista asiassa lienee sosiaalityö, jota tehdään käännytystyön ohella. Mutta siihenkään ei saisi kuulua ehtoja. Tähän tehtävään Punainen risti on mielestäni sopivampi organisaatio kuin hengelliset järjestöt, koska sillä  ei tietääkseni ole muita ennakkoehtoja kuin saada toimia mahdollisimman häiriöttä. YK:n voin myös hyväksyä avun jakajaksi.

Yksilön mielenmuutos on siis tarpeellinen parantumisessa. Kun metanoiassa on kysymys yksilön mielenmuutoksesta, merkitsee se samalla,  ettei se ole historiaan eikä määräaikaan sidottu tapahtuma. Ihminen voi muuttaa mielensä tai parantaa elämäntapansa koska vain, mutta siihen sisältyy yksi vaikea ehto. Sen toteuttamiseen tarvitaan uusi oivallus – uusi tapa ajatella ja nähdä, sillä meissä toimii assosiaatiomuisti, joka helposti vie ajatukset harhaan vanhoja ratoja pitkin. Assosiaatiomuistilla tarkoitan, että me koemme kaiken niiden ajatusten, ideoiden ja kokemusten mukaisesti, joita mieleemme on syöpynyt syntymästämme saakka kasvatuksen, koulutuksen, ympäristötekijöiden yms. vaikutuksesta.

Mutta vaikka ihminen ymmärtäisi muutoksen tarpeellisuuden, hän ei kykene siihen, ennen kuin ajatus (oivallus) on sisäistetty ja muuttunut viisaudeksi Tämä osoittaa, että tieto ja viisaus ovat kaksi eri asiaa. Teoriassa voidaan tietää lähes kaikki, mutta sittenkin reagoidaan tilanteisiin vanhalla ennen sisään ajetulla  tavalla. Tällöin tieto ei ole vielä muuttunut viisaudeksi.

Miksi minulle aina käy näin? kysytään usein kun elämässä putoaa jälleen samaan kuoppaan. Vastaus: Vaikka vaarasta voi usein olla tieto olemassa, kun ennenkin on kokenut samaa, ei tietoa ole sisäistetty, eli  tieto ei ole muuttunut viisaudeksi. Se on kyllä arkistoitunut aivolokeroihin, mutta se on unohtunut sinne käyttämättömänä.

Näin ollen voidaan pohdiskella: Miten viisaus poikkeaa tietämisestä tai tiedosta? 

Tiedon pitää ihmisessä läpikäydä metamorfoosi  - muodonmuutos - jotta se voisi muuttua viisaudeksi. Ihminen voi hankkia merkittäviä oppiarvoja olematta nero tai erityisen viisas henkisessä mielessä tai elämän tiedoissa. Siihen riittää hyvä muisti, määrätietoisuus, sitkeys ja kunnianhimo, ja papeilla nöyrä kuuliaisuus kirkkoon. Mutta näillä avuilla ei synny syvempää elämänviisautta. Useimmiten tieto sulkee ihmisen ahtaaseen kammioon, jonne on kerätty ja kerätään kaikkea mahdollista tietoa jostakin erityisongelmasta. Tällaisesta tiedosta on tietysti hyötyä oikeassa paikassa, mutta  elämänviisaus tulee vain elämällä, kokemalla ja nimenomaan oivaltamalla.

Teosofian mukaan siihen vaikuttavat myös entiset elämät. Kyky, joka sinulla on tänään luonnollisena myötäsyntyisenä kykynä, on hankittu ja oivallettu edellisissä inkarnaatioissa, sanotaan teosofiassa.

Buddha painottaa opissaan oikeaa erottamiskykyä viisauden hankkimisessa. Meillä ihmisillä on taipumus värittää näkemäämme oman mielemme mukaan. Mutta oma mieli johtaa helposti harhaan ja vie alemman minän eli persoonallisen minän toivomaansa suuntaan. Samasta syystä olemme kaikki erilaisia yksilöitä. Jokaisella on oma totuutensa. Se voi olla lapsuudessa ja nuoruudessa sisään ajettu ”totuus”, jota ei ole myöhemmin koskaan kyseenalaistettu. Sitä nimitetään myös aivopesuksi. Meitä aivopestään kulttuurissamme joka päivä määrättyyn suuntaan. Sen vuoksi tarvitaan mentaalinen kyky omaksua jotakin täysin uutta, ilman että yritämme sovittaa sitä vanhoihin aivoratoihin eli siihen, mitä ennestään tiedämme ja miten ennen olemme toimineet. Juuri tästä syystä on metanoia eli ajatteleminen uudella syvemmällä tasolla niin tärkeää.

Metanoia merkitsee, että alamme vastaanottaa aistiemme vaikutteita eri tavalla kuin olemme tottumuksen vaikutuksesta tehneet. Pyrimme pääsemään eroon mekaanisesta ajattelutavastamme, jonka olemme elämän varrella mieleemme luoneet.

Tavallisesti sallimme kaikkien uusien vaikutteiden langeta mielemme assosiaatioradoille, millä tarkoitetaan, että koemme kaiken niiden ajatusten, ideoiden ja kokemusten kautta, jotka ovat syöpyneet mieleemme syntymästämme saakka, kasvatuksen, koulutuksen, ympäristötekijöiden yms. vaikutuksista. Jokaisessa meissä on oma opittu kaava, jonka mukaan mieli ensikädessä käsittelee aistien välittämät impulssit. Tämä oma kaava erottaa meidät muista ihmisistä ja tekee meistä persoonia. Jokainen on siis oman mielensä luomus.

Meidän olisi pyrittävä niin sanottuun psykologiseen ajatteluun, irti alkeellisesta epäloogisesta ajattelusta, joka on suuressa määrin taikauskoa ja suggestiota. Meidän olisi irrottauduttava osittain myös loogisesta ajattelusta eli tavallisesta ajattelusta, joka perustuu aistiemme välittämiin konkreettisiin havaintoihin, joiden varassa johtopäätökset yleensä tehdään. Psykologinen ajattelu ei ole kiinni yllämainituissa, vaan se pyrkii näkemään jokapäiväisen mielen tuolle puolelle, siis, ei vain tekoja vaan se mikä on niiden takana. Siihen  tarvitaan taas uutta ajattelua, metanoiaa  

Esimerkiksi Vanhassa testamentissa on lainattujen historiallisten kertomuksien lisäksi myös runsaasti vertauskuvallista aineistoa, jota pitää tulkita psykologisesti. Samoin on Uuden testamentinkin laita. Raamatun kertomukset olisi näin ollen tulkittava aivan uudella tavalla kuin yleensä tehdään eli psykologisesti tai metafyysisesti, koska niissä on kaikissa jotakin syvempää sanomaa kuin miltä ne kuulostavat. Näin Raamatun kirjoitukset saisivat uuden ymmärrettävän sisällön ja arvon.

Esimerkkejä: Syvyyspsykologi C. G. Jung sanoo kirjassaan Nykyhetki ja tulevaisuus, että meidän päivinämme on suurempi vaara kuin milloinkaan ennen, että kirkon omaksuma sanatarkasti käsitetty mytologia yhtäkkiä saa osakseen joukkotuomion. Jungin jälkeen on tullut tietokone informaatiovarastoineen. Ne avaavat nopeasti nukkuvien silmät, jos haluaa joihinkin asioihin syventyä ja etsiä totuutta. Raamatun viralliset historialliset ”totuudet” murenevat tällöin hetkessä. Mitä jää?  Vertauskuvalliset kertomukset, johon on kätketty syviä totuuksia ihmismielestä. Tämä on tosiasia, mutta kukaan ei enää osaa avata näitä kertomuksia. Kirkon papit eivät osaa, koska he ovat gnostilaisuuden häviämisen myötä hukanneet avaimet.  Niiden avaamiseen  tarvitaan nimenomaan metanoiaa.

Vaikka ihminen on tieteen mukaan ollut maan päällä jopa neljä miljoonaa vuotta muodossa tai toisessa, on hän edelleen suuri kysymysmerkki itselleen. Jokainen ajatteleva ihminen pohtii joskus: Kuka minä oikeastaan olen?

Minussa tuntuu selvästi asuvan monta minää. Ensiksi: Kuka katsoo minun silmilläni? Kuka kuulee minun korvillani? Toiseksi: Kuka hyödyntää minun kokemuksiani? Kuka varastoi ne kaikki - sekä negatiiviset että positiiviset muistot - ja miksi varastoi ne?  Kolmanneksi: Mistä ovat peräisin minussa hamasta nuoruudesta saakka valmiina asuneet vahvat näkemykset ja varmat mielipiteet? Neljänneksi: Kuka minun tekojani seuraa  ja joskus niitä moittiikin?

Varmaa on, että minussa asuu ainakin kaksi minää – toinen, joka toimii ja möhlii, ja toinen joka seuraa ja arvostelee?

Miksi esimerkiksi yksi minä minussa ei koskaan vanhene, kun toinen minä usein tuntee itsensä vanhaksi ja raihnaiseksi? Tässä muutama kysymys, johon pitäisi elämän aikana löytää vastaukset. Kun alamme pohtia tällaisia asioita, olemme askeleen lähempänä psykologista ajattelua - metanoiaa. Yritämme etsiä tapahtumien takana olevat syyt. 

Pohtikaamme hieman miten aika on muuttunut. 

Elämme sellaista aikaa, jossa lähes kaikki entiset arvot ovat kaikonneet. Tähän aikaan kuuluu vain tehokkuus ja määrä. Jos ei täytä näitä kriteerejä, on epäonnistunut ja lähes toivoton tapaus. Pahinta on, että koko yhteiskunta on langennut tällaiseen ajatteluun.

Lähes kaikki koulutus tähtää nykyään vain tehokkuuteen ja tulosten tuottamiseen.  Kenelle? Tuotanto ja tehokkuus lisääntyvät, mutta sen konkreettiset toteuttajat eivät hyödy siitä paljoa - jos lainkaan. Mutta heiltä vaaditaan yhä enemmän. Näin olen havainnut. 

Nurinkurisinta on, että jopa sosiaalihuollon pitäisi kuluttaa aina vain vähemmän, mieluimmin tuottaa voittoa. Lääkäreitä on pantu arvioimaan, kannattaako (rahallisesti!) tuo tai tämä potilas hoitaa vai ei. Kun hyöty lasketaan taloudellisin perustein, niin ei varmasti kannata pitää taloudellisesti hyödyttömiä elossa.

Alkaa olla jotenkin rikollista elää liian kauan. Mihin on ihmisarvo kadonnut?

Ihmetyttää, että vanhan ajan viisaat ovat  monin verroin paremmin ymmärtäneet  elämää  kuin nykyajan kaikenlaisiin erikoistehtäviin erikoistuneet ammattikunnat, virkamiehet ja poliitikot. Noin 500 vuotta ennen Kr. eli kuuluisa Herakleitos. Hän osasi jo silloin erottaa iän tuoman kulumisen ja sairastumisen toisistaan. Hän sanoo, ettei ihminen ole sairas sanan oikeassa merkityksessä, jos on vanha. ”Vanhuus ei ole sairautta, se on ohimenevä elämään kuuluva olotila”. Se on siis elämälle kuuluva luonnollinen olotila, ja se ei merkitse että menettäisi oikeuden elää niin kauan kuin itse jaksaa.

Nykyään on keksitty flow-termi kuvaamaan asioiden jatkuvaa muuttumista. Niin opetti myös mainittu Herakleitoskin noin 500 vuotta ennen Kr. muodossa, että ”kaikki virtaa”; samoin veedat noin 1000-1500 vuotta ennen häntä. Mutta vanhaan viisauteen on nykyään lisätty ”lisää vauhtia” ja aineellisen hyödyttämisen filosofiaa.

Mikään maailmassa ei  pysy muuttumattomana. Tämähän on tosiasia! Tässä aiheessa olisi  nuorille päättäjille ja poliitikoille pohtimisen aihetta. Heidänkin aika tulee nopeammin vastaan kuin luulevatkaan, koska kaikki virtaa ja karman pyörä pyörii. Tämän oivaltamiseksi tarvitaan yhä kipeämmin syvempää tietoa elämästä ja uusi tapa ajatella. Nämä kyvyt puuttuvat nykynuorilta, jotka ovat saaneet kaikki valmiina nykyajan halveksittujen vanhusten ansiosta.

Mihin nykyajattelu vie meitä, voidaan kysyä.

Esimerkiksi kuka maksaa kolmannen paidan mainoslauseessa, joka kuuluu: ”ota kolme, maksa kaksi”.  Ei ainakaan tuottajat eikä kauppiaat vaan työn orjat selkänahastaan työpaikan menettämisen tai palkan alennuksen uhalla.

Materialistisesti idealisoitu, mutta täysin moraalisesti vääristynyt ajattelu aineen ja ihmisten ylihyödyntämisestä ja niin sanottujen vähemmän onnistuneiden väheksyminen ja aliarvioiminen tekee heikommasta, mutta usein vielä ajattelevasta ihmisistä onnettomia.

Masennus leviää kuin myrkky ihmiskuntaan. Kiire, piiloviha, pelko ja levottomuus syö kuin mato omenaa sisältäpäin - ja muuttuu vähitellen fyysiseksi tai henkiseksi sairaudeksi ja synnyttää yhä enemmän avun tarvitsijoita.

Löytyykö tällaiseen vinoutumaan minkäänlaista parannuskeinoa? Uskonnot ovat menettäneet uskottavuutensa, koska ne ovat aina olleet väärällä puolella ja tarpeen vaatiessa liian passiivisia kritisoimaan vallan eliittiä. Papit tyytyvät olemaan tilauksesta toimivia seremoniamestareita.

Mitä avuksi?

Lisää masennuspillereitäkö? Ei! Se ei ole kestävää parannusta, mutta pilleritehtailijoille kyllä hyvin kannattavaa.

Parannuskeinoksi ehdottaisin nimenomaan uuden tavan ajatella. Suuri katarsis , joksi tätä aikaa voisi jossakin mielessä sanoa, vaatii todella paljon tervettä ajattelua onnistuakseen, ettei ihmiskunta vajoa takaisin entisajan orjuuteen ja keskiajan kurjuuteen. Pysyvä parannuskeino on ainoastaan yksilöiden ajatuksen muutos  kaikilla tasoilla.

Ihmisten ja vaikuttajien pitäisi oppia ja sisäistää, että ihminen on muutakin kuin fyysinen ruumis ja vahvemman orja. Lyhyen kaavan mukaan ihminen on ruumis, sielu ja henki, ja hän on ytimeltään ikuinen. Teosofiassa puhutaan ihmisen seitsemästä tasosta ja kuolemattomasta jumalkipinästä ihmisessä, atmasta tai monadista.

Mutta suurin osa länsimaailmasta  uskoo, että ihminen on vain ruumis ja halu. Halu mielletään hengeksi. Tässä harhassa ihminen kylvää yhä enemmän onnettomuutta maailmaan, koska ihminen niittää mitä kylvää. Halua ei voi koskaan lopullisesti tyydyttää!

Jo Pythagoras  aikoinaan totesi, että terveessä ihmisessä on ruumiin ja sielun  oltava tasapainossa ja terveesti yhteistoiminnassa. Jos nämä eivät ole tasapainossa on yksilö sairas ja tarvitsee parannusta. Jos yhteiskunta ei ole tasapainossa, tarvitsee sekin parannusta samalla tavalla kuin yksilö”.  

 Eikä yhteiskuntakaan ole terve, kun sen johtajat ja voimakkaimmat yksilöt ovat sairastuneet henkiseen sairauteen verrattavissa olevaan kyltymättömään rahanhimoon - ja tämä vielä heikompien kustannuksella. Mutta koska yhteiskunta muodostuu ihmisyksilöistä, on sen  parantamiseen ainoa keino yksilön mielen parantuminen uudenlaisen ajatuksen muutoksen kautta.

Jokaisen, joka haluaa kehittyä sisäisesti, on opittava ajattelemaan psykologisesti. Esimerkiksi kun sanotaan, että ihmisen on riisuttava kengät jaloistaan mennessään pyhään paikkaan, tarkoittaa se - metanoiaa  käyttäen - että hänen aistipohjainen mielensä ei voi ymmärtää psykologista totuutta. Aistien taso ei voi koskettaa  yläpuolellaan olevaa tasoa. Jos yritämme vetää psykologisen ymmärtämisemme aistipohjaisen ymmärtämisen tasolle, merkitsee tämä kaiken sen turmeltumista, mikä voisi johtaa sisäiseen kehitykseen. Ainoa keino saavuttaa korkeampi taso kuin esimerkiksi konkreettisesti ymmärretty kirjaimellinen taso, vaatii korkeammalle portaalle nousemista ja sanojen takana olevan totuuden oivaltamista.

Päästäkseen nykytasoa korkeammalle on ensin riisuttava arkikengät ja noustava sitten korkeammalle, sillä henki ei tule meitä vastaan niin kauan kuin olemme kiinni aineessa.

On huomattava, että metanoijan kautta eivät vain pyhät kirjat saa uutta sisältöä vaan sen avulla myös erilaiset taiteet, musiikki, näytelmät, runous ja kirjallisuus saavat uuden ulottuvuuden, koska ne kaikki kertovat kätketystä totuudesta, joka on oivallettava kunkin esityksestä.

Vielä lopuksi: Jos metanoijan kautta opimme ymmärtämään, että kaikki pyhät kirjoitukset, myytit, mytologiat, muinaiset sadut ja kertomukset viittaavat ihmiseen itseensä, ettei niillä ole mitään merkitystä historiallisina tapahtumina ja että ne on irrotettava metanoian avulla kirjaimellisesta sisällöstään, niin silloin ei ole kovinkaan vaikea ymmärtää, että ne periaatteessa kertovat aina samasta asiasta: ihmisen henkisestä kehityksestä ja hänen muuntumisestaan kohti parempaa. Niin tekevät Uuden testamentin evankeliumitkin – metanoian kautta ymmärrettyinä. Siksi niiden esoteeriset symbolit ovat karman symbolit, ihminen, kotka, härkä ja leijona, eli sfinksin symbolit, jotka oikein ymmärrettyinä kuvaavat ihmisen matkaa aineesta valaistumiseen eli kirkkauteen.  

E-mail: harry.hilden@pp.inet.fi

Sivun alkuun