.

Home Artikkeleita Esitelmiä Ikoner Kirjoja Religionsfilosofi 10 teesiä 10 teser teosofia Yleiskäsitteitä

Päivitetty 11.05.2007

HARRY A. M. HILDÉNIN pohdintoja asioista jotka yleensä kiinnostavat etsijöitä

YLEISKÄSITTEITÄ

Lootuskukka
Fakta, myytti, satu, faabeli...
Perisynti
Hyvä ja paha
Allegoria
Monoteismi, polyteismi, panteismi

E-mail: harry.hilden@pp.inet.fi

Henki/aine onnen.JPG (67451 bytes)

Teosofiassa ja intialaisessa filosofiassa puhutan hengestä ja aineesta "purusha" ja "prakriti" -termein. Sanat ovat sanskritia ja purusha tarkoittaa Teosofisen sanakirjan mukaan Ihminen, Taivaallinen ihminen, Henki,  henkinen Itse. Meidän ajattelussa purusha käännetään useimmiten sanalla henki, aineen vastakohtana – niin kuin me sen usein virheellisesti ymmärrämme Henki on pikemmin yksi tekijä tajunnasta.

Mainitun sanakirjan mukaan prakriti tarkoittaa ”luonto yleensä,  luonto purushan vastakohtana - henkisen luonnon ja hengen vastakohtana, jotka yhdessä ovat ”yhden tuntemattoman jumaluuden kaksi aspektia” (SO 1:79).

Purusha ja prakriti, henki ja aine yhdessä yhdessä muodostavat siis olemassaolon tai maailman. 

Tieteessä ollaan jo kauan väitetty, että aine on jonkinlainen jätetavara maailman synnyn prosessissa, jonkinlaista kuonaa, joka ei ole ehtinyt mukaan big bang -tapahtuman edetessä. Että aineella olisi tajuntaa, on tähän saakka tieteelle tuntunut mahdottomalta.

Mitä on sitten Henki ja mitä on Aine teosofian mukaan? H. P. Blavatsky sanoi yli satakaksikymmentä vuotta sitten: ”ei ole henkeä eikä ainetta erikseen”. Hän väitti että kaikki on tajuntaa, - enemmän  tai vähemmän kehittynyttä tajuntaa. Minusta tämä on eräänlainen perustotuus, sillä kaikessa aineessa on Henkeä enemmän tai vähemmän kehittyneessä muodossa. Teosofian mukaan ”perusatomissa” (siis pienimmässä erillään toimivassa kaiken perustana olevassa aineen yksikössä) on tajuntaa. Tämä on tähän saakka ollut hyvin epätieteellinen näkemys, mutta tieteessä lähestytään yhä enemmän samaa totuutta, koska ainakin kvanttitieteessä aine on jo muuntunut lähemmäksi henkeä. Minä sanon joskus leikkimielessä, että tiede on jo analysoinut pois tuolin, minkä päällä se istuu.

Hengen tajunnasta tai oikeammin sen tajunnallisesta älystä aineessa ollaan tieteessä kahta mieltä, sitä on, tai sitä ei ole. Mutta sekin ongelma ratkeaa luullakseni vähitellen älyn ja tajunnan hyväksi. Vanhat viisaat Intiassa ovat aina puhuneet kolmesta olemassaolon perustekijästä, aineesta ja hengestä, jonka yhteistoiminnasta elämä syntyy ja jonka sisällä oleva äly aikaansaa evoluution,  tietäen hyvin, että kaikki kolme aine, henki ja elämä ovat saman perusjumaluuden eri emanaatio-muotoja (Uskontofilosofisessa kirjallisuudessa puhutaan tässä yhteydessä kolmesta logoksesta; Hindulaisessa filosofiassa Brahmasta, Vishnusta ja Shivasta  jne.).

Mikä on aineen tehtävä ja tarkoitus?

Tämä on vakava ja tärkeä kysymys. Tieteen vastaus on melko puutteellinen: olemassa oleminen ja kehittyminen sattuman kautta joksikin epämääräiseksi, siis sattumaa koko olemassaolo!  

Minusta tieteen vastauksessa ei ole logiikkaa eikä viisautta. Jokainen hereillä oleva ihminen ei voi vakavissaan kieltää jonkinlaisen älyn toimintaa luonnossa. Minusta sellainen ihminen ei ole totuudellinen.

Teosofian mukaan maailmankaikkeudella on oma älynsä, oma ”jumaluutensa”, joka itsekin on ajallinen ja kehittyy kokemuksen kautta. Tämä äly ei ole teosofian opettama selittämätön Se ( Parabrahman) vaan yksi tämän luomuksista, joka on kehityksen kautta saavuttanut Maailmanälyn -statuksen. Tämä Maailmanäly mielletään eri uskonnoissa Jumalaksi, mutta sille annetaan sekä inhimillisiä että Parabrahmanisia ominaisuuksia. (Vrt. kristinuskon sekava jumalhirviö).

Koska tämä maailmanäly on itse kehittyvä ja ajallinen, on sekin jatkuvassa koulutuksessa. Yksi sen tehtävistä lienee jäykän aineen muuntaminen jälleen toimivaksi hengeksi. Ajatellaan myös, että henki hankkii aineesta kokemuksia, koska henkenä se ei kohtaa kitkaa, jota vain ainemuoto voi sille antaa. Tähän ajatukseen sopii jotenkin tieteen yksi käsitys, että maailmankaikkeuden aine olisi kuonaa. Tajunnan kehitykselle se on ainakin tarpeellista kuonaa.

Ajatus aineen muuntuvuudesta Hengeksi jatkuu kuitenkin pitemmälle teosofiassa, jossa aine on jähmettynyttä henkeä ja missä henkinen evoluutio ihmisen kautta on olemassaolomme tärkein tehtävä. Niin on myös buddhalaisuudessa, jossa väitetään, että henkinen evoluutio jatkuu kunnes viimeinenkin heinänkorsi on valaistunut.

Teosofiassa lähdetään siitä, että kaikki elää. Ei ole vain orgaanista elämää vaan on myös sellaista elämää, joka käyttää toisenlaista energiaa kuin orgaaninen elämä. Perusatomi käyttää henkistä energiaa (jumalkipinä, monadi). Salaisessa Opissa (I/76) sanotaan jotenkin näin: ”Ting som hava liv äro levande - atomer lika väl som planeter.” Luomuksissa (esineissä, aineissa), joissa on elämää, on eläviä olemuksia – perusatomeissa yhtä lailla kuin planeetoissa. 

Eräässä itämaisessa kertomuksessa sanotaan, että olemassaolo on verkko, jonka toinen pää on kiinnitetty Henkeen ja toinen Aineeseen. Verkon silmukat ovat olemassaolon eri olomuotoja, joilla on kaikilla yhtä tärkeä tehtävä verkossa (Svabhavatissa).  

Fakta, myytti, satu, faabeli (opettavainenloru, luotu, ei- totuudellinen kertomus), vertauskuva, taru, taikausko, uskonto jne.

Koska olemassaolo on prosessi, tapahtuu asioita meidän ympärillämme lakkaamatta. Jotkut tapahtumat koemme hyviksi toiset huonoiksi. Tapahtumien ja tulkintojen selvittämiseen tarvitaan hyvää erottelukykyä. Se puuttuu suurelta osalta ihmisiä, ja tämä vajavuus aiheuttaa paljon väärinymmärrystä.

Katsotaan ensiksi, mitä otsikossa mainitut nimikkeet oikein tarkoittavat.

Fakta on tieteellinen tosiasia, joka voidaan tieteellisesti osoittaa oikeaksi yhä uudestaan. Fakta tarkoittaa tosiasia, totuus, todellinen tapahtuma. On olemassa tieteellinen fakta (esim. mitattavia asioita) historiallinen fakta (asioita, jota on merkitty asiakirjoihin tapahtumina), kaikille tunnettu fakta. (Kekkonen on ollut Suomen presidentti), koettu fakta (jos sormen pistää tuleen, se polttaa) jne. Viimemainitun äärirajat ovat hieman häilyvät, sillä ihmiset kokevat asiat eri lailla.

Myytti on kertomus tms., jota tietävämmät ihmiset eivät pidä totena, mutta jonka suurin osa tietämättömistä uskoo olevan totta. Esimerkki: Tanskan kuningas käytti Saksan miehityksen aikana päiväkävelyllään Davidin tähteä takissaan. Se ei ollut totta, mutta suurin osa ihmisistä halusi sen olevan totta ja uskoi siihen.

Eräs myyttiesimerkki on kreikkalainen kertomus huonosta onnesta Troijan  sodassa, jonka mukaan Zeuksen vaimo Hera oli houkutellut Zeuksen sänkyyn ja sai tämän niin innostumaan sänkyhommista, että sotiminen jäi sivuseikaksi. Tämä on luonnollisesti myytti, joka on todennäköisesti luotu selittämään kreikkalaisten huonon sotaonnen, ja tietämätön kansa uskoi siihen.

Myyteillä voidaan myös pohjustaa ideologioita. Esimerkki: Japanin keisari on aurinkojumalattaren Amaterasun jälkeläinen ja siten oikeutettu keisariksi ja hallitsijaksi. Lisäksi myytti vahvistaa, että keisarivalta on siten ainoa oikea hallintomuoto. Tämä on esimerkki myyttien käyttämisestä määrätyn ideologian vahvistamiseksi.

Kertomus Rooman Romuluksesta ja Remuksesta, joita susiemo ruokki, on myytti. Romulus oli myytin mukaan Mars-jumalan ja erään vestalin poikia. Romulus tappoi vihanpuuskassa veljensä, mutta Rooma perustettiin samalle Palatinen kukkulalle ja hänen taloansa esiteltiin historiallisena faktana roomalaisille yli 700 vuotta. Tämä on roomalaisille ollut historiallinen myytti, jota on monasti käytetty poliittisesti hyväksi.

300 luvulla e. Kr. Euroopassa yritettiin tutkia mitä myytti on. Euhemeros (n.300 e. Kr) selitti, että myyttien henkilöt olivat olleet muinaisajan ihmisiä, joiden sankaruus tms. olivat tehneet niin suuren vaikutuksen ihmisiin, että heitä ruvettiin pitämään sankareina ja jopa jumalina.

Kreikkalaiset filosofit oivalsivat, että myyteissä oli opettavainen juuri ja että ne toimivat esikuvina kansalle. Tällainen oli Eubemeros (n. 300 e. Kr.). Platon taasen (n. 500 e. Kr.) katsoi, että myyttien petollisuus, juonittelut ja huorimiset jumalien kesken eivät sopineet esikuviksi ihmisille. Hän ei suositellut Homeroksen runojen käyttöä kasvatuksessa (Valtio)

Myyteissä personifioituu usein jokin luonnonvoima tai joku ihailtava tai tuomittava inhimillinen ominaisuus. Tapahtumia ei pidä ymmärtää konkreettisina tapahtumina, vaan tärkeintä on myyttien ns. didaktinen sisältö ja sisin olemus. Kuitenkaan allegorinen tulkinta ei anna mitään yleisavainta kaikkien myyttien tulkitsemiseen.

Tähtimerkkien syntyminen perustuu myytteihin jumalista ja tapahtumista. Kiintotähtiä pidettiin konkreettisina jumalina ja monien tuntemiemme tähtikuvioiden nimet ovat peräisin näistä myyteistä. Myyteissä pidettiin myös planeettoja, ”kulkijoita”, jumalina.

Myöhemmän ajan psykologit, Sigmund Freudista lähtien, ovat myyteissä nähneet ihmisen psykologista käyttäytymistä. C. G. Jungin mukaan myytit voidaan katsoa ihmisen pohjana olevan perusmielen avaimeksi.

Satu on opettavainen mielikuvituskertomus, joka oikein oivallettuna kertoo opettavaisen totuuden eri asioista ja luonnonvoimien välisistä suhteista. Oikea satu päättyy aina moraalisesti oikein.

Faabeli on sadun sukulainen, koska sekin kertoo tapahtumista, jonka totuudesta ei ole näyttöä - se muistuttaa jossakin määrin legendaa, ja se elää herkästi taikauskoisten ja kehittymättömien parissa.

Vertauskuva on luotu kuvaus tavallisesta elämästä, missä tarinaan kätketty lopputulos selviää – oikein oivallettuna - kertomuksen sisällöstä, ei tarun kerrottavasta juonesta vaan sen kätketystä viisaudesta. Jeesuksen kertomat kuvaukset ovat tyypillisiä vertauskuvia. Vertauskuva edustaa myös kuvasymbolien kautta jotakin määrättyä käsitettä, esim. lippu, sormus, sinetti, logo, tms.

Taru on Jumalia, yliluonnollisia olentoja tai tapahtumia tms. käsittelevä sadunomainen tai uskomuksellinen etiologinen kertomus. Maailman synnystä on monta tarua. Olympialaisten synnystä on myös kerrottu taruja. On olemassa Väinämöistaruja, eläintaruja (taruja satueläimistä), animaatioita jne.

Taikausko on virheellinen näkemys jostakin asiasta, joka perustuu tietämättömyyteen tai herkkäuskoisuuteen. Taikauskossa voidaan mennä niin syvälle, että luulee näkevänsä tai kuulevansa mitä uskoo. Taikausko perustuu aina väärään tulkintaan tai väärään  perususkomukseen.

Uskonnot perustuvat vanhaan perintöön, myytteihin, ”pyhiin kirjoituksiin”, jumalallisiin käskyihin, saneluun, taikauskoon, väärään tulkintaan, toiveuniin, mystisiin kokemuksiin, pakotukseen ja aivopesuun. Uskontoja on maailmassa paljon ja kaikki ovat eksoteerisessa muodossaan enemmän tai vähemmän vääriä. Niiden allegorioihin kätkeytyy kyllä inhimillinen viisaus, jossa on syvällisempi psykologinen merkitys. Tässä asiassa eri uskonnot muistuttavat paljolti toisiaan.

Perisynti

Kristinusko poikkeaa muista uskonnoista julistamalla perisyntiä ts. että ihminen on heti syntyessään paha ja tuhoon tuomittu. Tämä johtuu arvostettujen teologien tulkinnan mukaan Aatamin lankeemuksesta (hedelmäjuttu). 

Pelastus perisynnin seuraamuksista on tulla kastetuksi kristillisen kirkon jäseneksi. Muita keinoja ei kristinuskon mukaan ole.
En voi olla ihmettelemättä, miten Jumala silloin aamujen alussa tiesi kristinuskosta mitään – eihän Jeesus vielä silloin ollut edes pilkkeenä Jumalan silmäkulmassa. Ongelma on luonnollisesti askarruttanut kristinuskon luojiakin, koska Jeesus Nasaretilaista on selitetty Sanaksi (”alussa oli sana...”), joka jo silloin oli läsnä.

Perisynty lienee verraten uusi käsite eikä sitä ole muissa uskonnoissa kuin kristinuskossa. Se on kirkkoisä Augustiinuksen tulkinta, kun luomakunnassa olevalle kitkalle piti löytää selitys ja syy.

Kun kirkko vähitellen kehittyi, annettiin – kuten tiedämme – Pietarille tärkeä kirkon perustajan ja taivasten valtakunnan avainten haltijan tehtävä. Tämä johti selitykseen, että vain kirkkoon kuuluva pääsee taivaaseen. Papistolle siirtyi luonnollisesti Pietarin valta.
Kirkko unohtaa, että niin sanottu paha on myös jumalan luomaa. Kitka kuuluu oleellisena osana kehitykseen; vain ihminen nimittää epämiellyttävää kitkaa pahaksi.

Hyvä ja paha

Hyvän ja pahan välisen eron puutteellinen ymmärtäminen on aiheuttanut suunnattoman määrän kärsimystä maailmassa. Kykenemättömyys erottaa hyvä pahasta johtuu todennäköisesti siitä, ettei uskonnoilla ole mitään pätevää selitystä asiasta. Uskonnoilla on tapana luetella ”syntejä” – siis pahaa. Näin ollen se, mikä jossakin kulttuurissa on pahaa, on hyvää jossakin toisessa.

Teosofinen määritelmä hyvästä ja pahasta on, että elämän kehitystä edistävät asiat ovat hyviä ja sitä jarruttavat asiat pahoja. Tällä määritelmällä pääsee huomattavasti lähemmäksi totuutta hyvän ja pahan pohdiskelussa.

Eeva on kristinopissa julistettu pahaksi, koska hän viekoitteli Aatamin syntiin. Tästä johtunee ainakin osittain naisiin kohdistuva vaino lännessä viimeisten 2000 vuoden aikana.

Jos lähtökohtana on se, että elämä on koulu ja että meidän on opittava uusia asioita elämässä, ei tämä olisi mahdollista ilman Eevan ”syntiä”.

Mistä muuten paratiisin käärme sai omat ”pahat” ajatuksensa viekoitella Eeva? Eihän Perkelettä vielä silloin ollut olemassakaan, koska kaikki oli luomisen jälkeen hyvää? Ja miksi jumala ei tappanut paholaista, kun tämä ilmestyi? Hän olisi päässyt ilman lisähuolia jatkossa, mikäli olisi tehnyt niin. Mutta paholaisella (kitkalla) oli suunniteltu paikka systeemissä. Teosofian mukaan dualismi kuuluu olemassaoloon. Se on kehityksen ja evoluution ”primus motor”. Se ei ole hyvää eikä pahaa. Se vain on ja toimii. Vain me ihmiset nimitämme asioita hyviksi ja pahoiksi.  

Lootuskukka      

Tiedämme, että uskonnot ovat täynnä symboleja. On universaaleja yhtä hyvin kuin  eri uskontoihin kuuluvia erikoissymboleja. Viimemainittuihin kuuluvat esimerkiksi kristinuskossa esiintyvät orjantappurakruunu, kala, risti ja laiva, buddhalaisuudessa käytössä oleva puolapyörä, karman pyörä sekä kolme jalokiveä, joita ympäröi valaistuksen tuli; islamin uskossa esiintyvä Allahin nimisymboli ja kresentti,  hindulaisuudessa esiintyvä AUM-symboli jne. Universaalisymboleihin kuuluvat esimerkiksi risti, svastika, eläinradan merkit, joitakin mainitakseni.

Vahvin universaalisymboli lienee lootuskukka. Lootuskukka on idän lumpeenkukka. Se kasvaa myös lännessä Välimeren itäosissa, Egyptissä ja Afrikassa. Lootuksia on eri värisiä. Intiassa on sininen lootus (Nymphaea coeruelea), josta puhutaan Salaisen Opin Dzyanin runoissa; Egyptissä ja Afrikassa löytyy valkoinen lootus (Nymphaea lotus). Intian länsiosissa löytyy myös vaaleanpunainen lootus (Nelumbo nucifera), jonka kukat ja lehdet kohoavat vedenpinnan yläpuolelle ja joka on myös syötävä. Lootuskukan yleisnimi Intiassa ja Himalaijalla on padme ( ”Om mani padme hum” = jalokivi lootuksessa tai ”ylistetty olkoon hän, jalokivi lootuksessa”, jossa lootuksella tarkoitetaan ihmisen sydäntä).

Lootuskukka kasvaa häikäisevään kauneuteensa suunnilleen samoissa olosuhteissa kuin lumpeenkukka, toisin sanoen sameassa mutavedessä. Se löytyy uskonnollisena symbolina joka uskonnossa, jopa kristinuskossa, missä lootuskukka on myöhemmin korvattu vesililjalla. Tämä näkyy selvästi Sanansaattaja -ikonissa, missä  enkeli Gabriel ojentaa vesililjan tulevalle jumalanäidille Marialle.

Buddhalaisessa vastaavuudessa sanansaattaja Bodhisattva ojentaa Gautaman äidille (Maha-) Maajalle lootuskukan samalla kun hän ilmoittaa tälle tulevan maailmanopettajan syntymisestä. Huomatkaa samankaltaisuus Raamatun tarinan kanssa!

Egyptin muinaisuskonnossa kuvattiin lähes aina Osiriksen ja Isiksen yhteyteen lootuskukka (Osiris = isä/Isis = äiti). Lootuskukka on siis eräänlainen hedelmällisyyden ja elämän kasvun symboli.

Vanhimmat kertomukset lootuskukasta löytyvät Bhagavad-Gitasta. Siellä sillä on monikerroksinen merkitys. Ensiksi se kuvaa ilmenneen maailman syntyä Parabrahmanin navasta kasvavana lootuksena. Parabrahman on tässä ei määritelty kaiken taustalla oleva kaikkeus, jonka keskuksesta – navasta - ilmennyt maailma sisäisestä pakosta lähtee lootuskasvina kehittymään. Joskus Vishnu-jumaluus on Parabrahmanin tilalla.

Toiseksi kuvaa lootussymboli Bagavad-Gitassa mielen kehittymistä aineellisesta olomuodosta puhtaaksi valoa kohti pyrkiväksi täydellisyydeksi. Ja kolmanneksi lootus symboloi aineen muuntumista hengeksi.

Lootustaimi on myös vanhimpia maailmankaikkeuden symboleja kuin myös ihmisen symboli. Syyt tähän ovat: lootuskukan siemen sisältää täydellisen pienoismallin (nyk. geenit) uudesta kukasta, joka todistaa, että aineellisilla luomuksilla on ideakuvansa jo olemassa immateriaalisessa maailmassa ennen kuin se ilmenee maan päälle (arkkityypit). Lootus ihmisen symbolina pohjautuu siihen, että lootuksella on juurensa iluksessa eli mudassa mutta kasvaa mutaisen veden läpi pintaan, missä se levittäytyy valoa kohti. Juuri vastaa ihmisen aineellista olemusta, runko vastaa ihmisen oloa astraalimaailmassa ja kukka kuvaa ihmisen henkistä puolta.

Vanhassa egyptiläisyydessä yhdistetään usein lootuskukka aurinkojumalaan. Jumala Chnum - veden jumala – istuu kuvissa valtaistuimella, joka on kiedottu lootuskukkiin.  Lootus kuvaa tässä luomisvoimaa. Tästä käsityksestä lienee lähtöisin myös kreikkalaisen filosofin Thalesin oivallus, että aine on eri asteista tiivistynyttä vettä. Thales eli noin 500 e. aa. Raamatun luomiskertomuksessa oleva kuvaus vetten syvyyksistä, josta vähitellen maailma nousi, lienee myös saanut alkunsa samasta vanhasta ajattelusta.

Neljännen dynastian aikana (siis noin 2700 e.aa) kuvataan viisauden ja mysteerioiden jumaluus ja pyhä muistiinpanija Thot härän päällä mutta ihmisen ruumiilla varustettuna kirjurina istumassa lootuksen päällä aurinko niskapäähineenä (tässä lienee pyhimyksien sädekehän alkumuoto).

Toinenkin egyptiläinen jumalatar, nimittäin sammakkojumalatar Hekt, istuu myös lootuskukassa. Sama kuvaus on myös maija-intiaanien symboliikassa Etelä-Amerikassa, missä sammakko liittyy hedelmällisyyteen ja jälleensyntymään.

Alkukirkon aikoihin sammakolla oli myös kristityille mystinen merkitys ja se kuului alkukristinuskon symboliikkaan. Oli esimerkiksi olemassa sammakon muotoisia lamppuja varustettuna tekstillä ”Hän on ylösnoussut”. Koska vanhastaan uskottiin sammakkojen  syntyvän uudestaan, saivat ne uudessa uskonnossa symboloida Kristuksen ylösnousemusta.  

Buddhalaisen legendan mukaan Buddha käveli heti syntymänsä jälkeen seitsemän askelta lootuskukkien päällä. Valaistumisensa jälkeen kuvataan aina Buddhaa lootuskukassa seisovana tai istuvana. Salaisessa opissa lootusta sanotaan ”vallan kukaksi”.  

Vanhimmissa ikoneissa kuvataan myös Kristus seisomassa lootuskukassa. Joskus neitsyt Maria istuu lootuskukassa tai lootuskukan lehden päällä. Itse olen Intiassa tuomaskristittyjen kirkossa Madrasissa (nykyinen Chennai) nähnyt ison Kristuspatsaan, missä Kristus seisoo lootusjalustalla.

Se, että H. P. Blavatskyn (teosofian johtohahmo) kuolinpäivää halutaan nimittää lootuskukan päiväksi kuvannee, että Blavatskyn monta salaisuutta paljastava oppi halutaan nähdä uuden aikakauden siemenenä. Tämä siemen lähtee, kuten lootuskukka,  kasvamaan aineellisuuden mudasta valoa kohti, kunnes se lopullisesti puhdistettuna saavuttaa henkisen valon alkulähteen.    

Harry A. M. Hildén     
Allegoria

Allegoria on Nykysuomen Sanakirjan mukaan ”runoudessa ja kuvataiteessa esiintyvä vertauskuvauksellinen esitystapa, jossa kuvattava käsite korvataan toisella, varsinkin eloton elollisella; sisällykseltään vertauskuvallinen runouden tuote”…

Pieni tietosanakirja määrittelee: ”kuvannollinen esitystapa, joka esitettävän  aatesisällyksen havainnollistamiseksi asettaa kuvattavan käsitteen tilalle jonkin toisen, kuten ihmisiä eläimiä kasveja. Esim: Banjanin kirja Kristityn vaellus”.

Huomaamme, että allegoria on monitahoinen ja vaikeasti määriteltävissä oleva esitystapa. Arkijärjellä voisi sanoa, että allegoria on kertomus - tosi tai keksitty - joka sisältää abstraktisen opetuksen tai kätkee jonkin salaisen viisauden. Idässä käytetään opettavaisessa mielessä allegorioita satujen muodossa hyvin paljon. Allegorisia kertomuksia käytetään myös viisauksien muistiin istuttamiseksi. Näin jokin viisaus voi elää kansan mukana, vaikka sen varsinaista merkitystä ei kertomishetkellä tunnettaisikaan.

Raamatun Uusi Testamentti on täynnä allegorioita. Jeesus puhuu aina allegorisesti (vertauskuvallisesti). Mutta ”ne miehet, jotka ovat kirjoittaneet Uuden Testamentin evankeliumit eivät ymmärtäneet niiden vertausten merkitystä. Niinpä ensimmäiset virheelliset tulkinnat ja vääristymät syntyivät jo niitä kirjoitettaessa”. Näin lausuu Eckhard Tolle kirjassaan Läsnäolon voima.  Myöhempien pappien tulkitsemisyritykset ovat menneet yhä kauemmaksi alkuperäisestä tarkoituksesta ja monet vertaukset ymmärretään kirjaimellisesti”. Otan esimerkin allegorian virhetulkinnasta äsken mainitusta kirjasta (suluissa alkuperäinen tarkoitus): Jeesus puhuu viidestä huolimattomasta (tiedostamattomasta) neitsyestä, joilla ei ole tarpeeksi öljyä (tietoisuutta) pitämään lamppujaan palamassa (olemaan läsnä), eivätkä he siksi kohtaa ylkää (nykyhetkeä) eivätkä myöskään pääse hääjuhlaan (valaistumiseen). Kirjaimellinen tulkinta on hyvin arkinen. Allegorinen tulkinta antaa sanomalle merkityksen. En ole kuullut kenenkään kristityn selittävän yllämainittua kertomusta näin.

Jotkut hereillä olleet harvat, kuten esimerkiksi Pyhä Teresa, puhuivat samasta asiasta alkuperäisellä tulkinnalla. Näitä ymmärtäjiä vainottiin usein. Teresa oli tässä suhteessa poikkeus. Mutta nykyinen kristikansa ja niiden opettajat ovat nähdäkseni täysin hukanneet Jeesuksen sanoman todellisen merkityksen.  

Harry A. M. Hildén     

MONOTEISMI, POLYTEISMI, PANTEISMI  

Monoteismi on Nykysuomen Sanakirjan mukaan ”usko yhteen jumalaan, yksijumalaisuus; monoteisti on monoteismin kannattaja, yhden jumalan tunnustaja”. Näin selvästi on käsite määritelty eikä siihen ole mitään lisättävää.

Onko kristinusko monoteistinen uskonto?

Käsite monoteismi kristinuskossa on käytännössä muuntunut erikoiseksi tulkinnaksi. Niin sanotut yksijumalaiset uskonnot, kuten islam, juutalaisuus ja kristinusko nimitetään virallisesti monoteistiseksi uskonnoiksi, mikä lienee islamin ja juutalaisuuden nähden aivan oikein koska muslimit palvovat ainoastaan Allahia (jumalaa) ja juutalaiset vain  JHW (Jahvea), mutta kristinuskon laita on toinen.

Kristinuskossa, jonka väitetään olevan alun perin juutalaisuudesta lähtöisin ja sen jatke, on monoteismi käytännössä joutunut hakoteille. Paavalin tulkinta ja osittain Jeesus Nasaretilaisen myöhemmät kannattajat  aikaansaivat ongelman vuosisatoja Jeesuksen väitetyn maallisen elämän päättymisen jälkeen.

Jo niin varhain kuin 135 j. Kr. Marcion, eräs alkukristitty ja erään kristityn lahkon perustaja, taisteli sen ajatuksen kanssa, että jumalia täytyy olla enemmän kuin yksi; ainakin kaksi, koska täydellinen ja hyvä jumala ei olisi voinut luoda pahaa maailmaa. Maailman loi siis paha jumala. Marcion joutui kerettiläisenä maanpakoon, koska silloin kristinuskon perustajaisät niin kuin muutkin juutalaiset ja Jeesuksen tavoin opettivat vain yhtä jumalaa. Tästä huolimatta on kristinuskossa  tänään kolme jumalaa: Isä, Poika ja Pyhä Henki. Perussyy ongelmaan on, että kristinuskoon kehitettiin kolminaisuusoppi.

Kolminaisuusoppi perustunee osittain siihen, että kristinuskon luojien keskuudessa oli tieto itämaisen trimurti-käsitteestä Brahma, Vishnu ja Shiva. Ne ymmärrettiin persooniksi, niin kuin Intian maallikot tekevät vielä tänään. Syvemmässä intialaisessa uskontofilosofiassa on parabrahman kaiken takana oleva entiteetti, ja trimurti sen avustajat eli  luomisen, hallitsemisen ja tuhoamisen toimeenpanijat; toisin sanoen parabrahmanin työvälineet. Näin ymmärsivät asian kehittyneet intialaiset viisaat. Samanlaiset käsitykset  pyörivät myös egyptiläisten uskonnoissa. Eräs heidän trimurtinsa tai triadinsa on Osiris, Isis ja Horus (Isä, Äiti ja Poika).

Mainittu asia voi olla yksi syy kolminaisuusopin kehittämiseen, koska kristinopin syntyaikoina oli Lähi-itä hyvin synkretistinen alue. Mutta on myös olemassa toinen asia, joka on vaikuttanut kolminaisuuteen ratkaisevasti.

Gnostilaisuus, joka oli olemassa jo ennen kristinuskoa ja joka alussa vaikutti paljon alkukristillisyyden kehittymiseen, ymmärsi Chrestos-käsitteellä  osaa jumalaa. Se kuvattiin tässä suuntauksessa ”jumalan pojaksi”, tarkoittaen tällä ilmaisulla, että kun jumalkipinä (Chrestos) aktivoituu ihmisen sydämessä, syntyy jumalan poika.

Mutta uudessa uskonnossa ruvettiin Jeesus Nasaretilaista nimittämään lihalliseksi jumalan pojaksi ja häneen liitettiin myös ihmeellinen syntytarina ja tehtävä. Tämä perustui osittain Paavalin ja uuden uskonnon  myöhempien luojien tulkintaan. He antoivat uudessa uskonnossa gnostilaisten abstraktiselle Kristukselle Jeesus Nasaretilaisen persoonaominaisuudet. Näin entisestä ihmisestä kehittyi vähitellen uusi jumala. Uudelle jumalalle oli luonnollisesti löydettävä paikka ja tehtävä ennestään  monoteistisessä juutalaisessa uskossa. Tämä tilanne johti siihen, että  hyvin varhaisessa vaiheessa jumalasta tuli kahdesta persoonasta koostuva entiteetti, eikä hän ollut enää ainoa olemassa oleva jumala. Opetettiin myös, että koska  jumala on ollut ikuisesti olemassa, oli Jeesus (Kristuksena) koko ajan ollut hänen rinnallaan. Tulkitsemalla Vanhan Testamentin alkulauseen sana Jeesukseksi/Kristukseksi löytyi ajatuksen tueksi sopiva kohta tulkinnan vahvistamiseksi. Sana kuvattiin siis Kristukseksi, vaikka sanan alkuperäinen merkitys on AUM (lausutaan oom), joka tarkoittaa maailmankaikkeuden väreilyä, jonka kautta kaikki on syntynyt ja edelleen syntyy ja toimii.

Kristinuskon alkuaikoina käytiin uudesta tulkinnasta monta riitaa. Niiden yhteydessä syntyi myös erimielisyyttä Jeesuksen luonnosta, onko se jumalallinen vai inhimillinen vaiko molempia yhtä aikaa. Riidat johtivat eri näkemysten kannattajien eroon toisistaan 400-luvun puolivälissä, kun niin sanottu itäkirkko (monofysiittinen ym. idän kirkot) lähti omille teilleen ja kasvoi eri haaraksi kristinuskon puussa. Asian lopullinen tulkinta vaati monta vaikeaa kirkolliskokousta ennen kuin isommassa kristinuskon puussa päästiin tulkinnasta yksimielisyyteen.

Koska kolminaisuusoppi vaati myös kolmatta persoonaa, julistettiin  Pyhä Henki persoonaksi jo v. 381, ja hänet istutettiin persoonana Isän ja Pojan rinnalle uuteen jumaluuteen. Vähitellen tuli tästä ratkaisusta dogmi, jota ei saanut epäillä ja johon piti vain uskoa. Kesti kuitenkin lähes seitsemännelle vuosisadalle saakka ennen kuin länsikirkon laitaosat omaksuivat uuden tulkinnan.

Kristinuskon alun perin monoteistisessä uskonnossa oli näin syntynyt uudenlainen jumalankuva, joka muodostui kolmesta persoonasta, Isästä, Pojasta ja Pyhästä Hengestä. Kristinusko ei ole sen jälkeen enää monoteistinen (yksijumalainen) uskonto, vaan lähinnä polyteistinen  (monijumalainen), tässä tapauksessa kolmijumalainen uskonto.

Ennen oli totuus 1 + 1 + 1 = 3; sen jälkeen tuli  totuudeksi 1 + 1 + 1 = 1.

Polyteismi

Polyteismi on Nykysuomen Sanakirjan mukaan ”monijumalaisuutta” ja ”polyteisti monijumalaisuuden kannattaja”. Pienen tietosanakirjan (4) uskonto selityksessä sanotaan, että ”polyteistisessä  uskonnoissa jumalat muodostavat järjestyneen kokonaisuuden”. Niissä vallitsee tietty hierar-kiarakennelma

Italialainen uskontotieteilijä Ugo Bianchi väittää, että  ”se mikä yhdistää uskontoja ei ole vahvat kriteerit vaan määrätyt perhesamankaltaisuudet” (vapaa käännös). Samankaltaisuudet, joista eri uskontojen sisäisessä kommunikaatiossa ei puhuta mitään, vahvistavat tämän väittämän. Tästä näkökulmasta voidaan hieman tarkastella muutaman isomman polyteistisen uskonnon jumalakäsitettä ja pohtia samalla, ovatko ne loppujen lopuksi niin polyteistisiä kuin meille koulun uskonnonopetuksessa 1900-luvulla on annettu ymmärtää.

Onko hindulaisuus polyteistinen uskonto?

Polyteismin käyttökelpoisin esimerkki on kautta aikojen ollut hindulaisuus, missä joissakin oppikirjoissa on väitetty olevan yli neljä miljoonaa jumalaa. Vaikka niitä on monta, niin väite lienee hatusta temmattu.

Parhaita esimerkkejä monijumalaisuudesta antavat muinaiset pääosiltaan jo kuolleet uskonnot, kuten mayauskonnot, Egyptin uskonnot, Kreikan uskonnot sekä Skandinaavien germaanisperäinen uskonto, vain muutamia mainitakseni.

Ihmeellistä on, että kaikissa niissä on brahmalaisia ja nykyhindulaisia aspekteja. Niissä tunnetaan  - paitsi skandinaaveilla ja kreikkalaisilla - esimerkiksi pyramidit, ja kaikilla on lähes samanlaiset symbolit, trimurtikäsite, mietiskely, lootuskukka ja niin edelleen, mikä todistaa Bianchin väitteen uskontojen perhesukulaisuudesta oikeaksi.

Kun tutustuu itämaisiin uskontoihin (lähinnä hindulaisiin), havaitsee, että kaikkien jumalien takana löytyy jokin luonnossa toimiva voimia. Näin kansa asian yleensä ymmärtääkin, mutta se on myös tietoinen siitä, että kaiken takana on vain yksi selittämätön - Se. Herää kysymys: ovatko hindut sittenkään polyteistejä sydämissään? Onko niiden monijumalaisuus vain jäänne kaukaisesta muinaisuudesta, jolloin  kirjoitetussa muodossa ei voitu selittää olemassaoloa ja luontoa, koska kansa oli lukutaidoton?  Minusta tuntuu, että kristityt kolminaisine eli kolmine persoonallisine jumalineen ovat paljon enemmän polyteistejä. Hekin ovat kirkoissa olevien kuvien avulla selittäneet kristinuskon tapahtumat lukutaidottomille.

Samoin on laita toisienkin niin sanottujen monoteististen uskontojen kanssa. Niissä on kaikissa yksi pääjumala ja sillä enemmän tai vähemmän apulaisia. Joissakin Egyptin tulkinnoissa on noin 365 jumalaa  - yhtä monta kuin vuodessa päiviä. Lisäksi niissä on trimurtinsa , Osiris, Isis ja Horus  (Isä, Äiti ja Lapsi);  Osiris on maskuliininen aspekt, Isis feminiininen aspekti ja Horus on niiden poika, josta tuli ihmisten puolestapuhuja isänsä Osiriksen edessä (vrt. Jeesus Kristinuskossa).

Hindulaisuudessa on kaikilla jumalilla shaktinsa, puolisonsa. Mutta kun kristinuskoa tutkii, havaitsee, että siltä puuttuu feminiininen aspekti kokonaan Tämän puutteen on yhä enemmän korvannut Neitsyt Maria, joka on joissakin suuntauksissa korotettu taivaan kuningattareksi ja jopa jumalattareksi.

Mayojen uskonnoissa oli eri päivillä oma jumaluutensa, joskin aurinko oli jumalista korkein. Auringolle oli uhrattava ihmisverta, että se nousisi seuraavana aamuna. Mayojen valtakunnassa oli mietiskelyä, pyramiidejä ja samoja symboleja kuin muissa vanhoissa uskonnoissa, aivan kuten Egyptissä ja Intiassa. Tärkein palvonnan kohde oli joka tapauksessa aurinko. Vielä on mainitsematta Kreikan ja Rooman valtakunnan muinaiset uskonnot ja synkretismi, joka vallitsi ajanlaskumme alkuaikoina Välimeren itäosan maissa

Polyteistisissa uskonnoissa palvotaan syvimmiltään monen eri toiminnan ja alueen jumalkuvan kautta yhtä ainoaa lopullista, jota Intiassa nimitetään parabrahmaniksi. Lopputulos on yksi ainoa kaiken kattava kuvaamaton ei- persoonallinen jumala.

Kun kristinuskoa tarkkailee, havaitsee pyhimysten ja pyhäinkuvien palvonnassa aivan samat piirteet kuin  Intiassa. Monessa kristinuskon suuntauksessa ovat pyhäinkuvat saaneet lähes saman käyttöarvon kuin hindulaisuudessa jumalien patsaat. Jossakin toisessa uskonnossa palvotaan uskonnon perustaneen sukulaisia tai opin kehittäjiä pyhimyksinä. Ja kaikki uskonnot pyrkivät syvimmiltään kasvattamaan ihmisestä paremman ja lopuksi täydellisen ihmisen. Tähän käytetään monta menetelmää, kuten henkinen evoluutio jatkona fyysiselle evoluutiolle, ymmärryksen kasvua tutkimuksen ja oivalluksen kautta ja toivottomissa tapauksissa jopa armoa.

Ugo Bianchin väittämä  uskontoperheiden lähisukulaisuudesta pitää todennäköisesti  paikkansa. Monoteistisen ja polyteistisen uskonnon välillä ei ole suurta eroa.

Panteismi

Pieni Tietosanakirja kuvaa panteismia seuraavasti: ”Panteismi (kreik.), kaikkijumalaisuus; oppi jonka mukaan jumala on yhtä kuin maailma eli yleinen, kaikkialla oleva elämä. Panteismia on esimerkiksi Spinozan ja Hegelin filosofia. Myös teosofian, samoin useimpien intialaisten uskontojen jumalakäsitys on panteistinen”. Panteisti on yleisnimi panteismin kannattajasta.

Tämä määritelmä on aika hyvä. Haluaisin kuitenkin hieman tarkentaa teosofian panteistista näkemystä verrattuna tietosanakirjan antamaan yleiskuvaan siitä, joka rajoittaa panteismin vain niin sanottuun tieteen keinoin määrittelemälle elämälle, joka syö, tekee jälkeläisiä ja poistaa kuonaa. Teosofian näkemys on, että kaikki elää, myös se, mitä tiede määrittelee kuolleeksi aineeksi.

Teosofian näkemys on - samoin kuin useimpien  intialaisten uskontojen näkemys - että kaiken takana on ääretön, tuntematon, ei selitettävissä oleva entiteetti, josta on ensiksi emanoitunut maailmojen eri luojaälyt eli ne älyt, jotka ovat aikaansaaneet eri maailmat (teosofian mukaan on olemassa monta maailmaa). Teosofian tuntema maailman luojaälyä nimitetään teosofisessa kielenkäytössä maailmanälyksi. Maailmanälystä on virrannut osa tai itu jokaiseen aineelliseen objektiin. Tämä itu hoitaa ja kehittää sitä edelleen ja sillä on pysyvä yhteys maailmanälyyn koska se on osa siitä. Ihmisessä on äärimmäinen luonnonäly monadi (toisella nimityksellä jumalkipinä). Teosofian mukaan on kaikessa älyä - pienimmästä osasesta äärettömään maailmankaikkeuteen saakka, ja  maailmanälyn toiminta on parhaiten nähtävissä luonnossa. Tässä merkityksessä on teosofia panteistinen näkemys. Jos on panteisti ja sen lisäksi lähtee siitä, että kaikessa on jumalkipinä, ei tarvitse etsiä jumalaa kovin kaukaa. Tämä oppi käy myös yhteen erään Raamatun mestarin  sanoman kanssa, että  ”Jumalan valtakunta on sisäisesti teissä”, jos sanoma halutaan näin ymmärtää. 

Sivun alkuun