Jakke
Heathberry's Happy Landing
(H. Trick or Treat- O. Night Pixie)
 
Heathberry's Happy Landingin tarina eli pieni katsaus borderterrierin arkeen

Tämän tarinan kannalta on ehkä hyvä, että tiedät kaikkien lauman jäsenten nimet. Elikkäs; mamma on lauman ehdoton johtaja. Jos mamma sanoo että sohville ei hypitä, niin sinnehän ei sitten kerta kaikkiaan hypitä. Silloinkaan kun kukaan ei ole kotona. Jussi on laumassa arvojärjestyksessä toinen. Hänen kanssaan teemme pisimmät lenkit ja hän pitää puoliani kun en itse siihen pysty. Kerrankin hän pelasti minut saksanpaimenkoiran hyökkäykseltä nostamalla minut suorille käsille päänsä yläpuolelle, eikä pudottanut minua silloinkaan, kun suuri koira upotti hampaansa hänen hartiaansa. En voi vieläkään sietää susikoiria sen vuoksi, että tämä sattui kolme vuotta sitten JOULUAATTONA joulurauhan julistuksen jälkeen! Laura taas on laumamme toiseksi nuorin jäsen ja arvojärjestyksessä vain hieman minun yläpuolellani. Hän lenkkeilee kanssani aika harvoin, ehkä kerran viikossa, mutta lenkeillä on sitäkin hauskempaa. Saan juosta vapaana ja pelästyttää pikkulinnut lentoon sänkipelloilta syksyisin. Kesäisin käymme lenkin aikana usein uimassa läheisessä järvessä ja talvisin kahlaamme paksussa hangessa auraamattomilla metsäteillä.
 
No, minustahan tämän tarinan piti kertoa. Siispä minusta ei tullutkaan mikään muotovalio tai agilitykenttien kuningas, kuten siskoista ja veljistä, mutta olen ihan tyytyväinen tähän kotikoiran osaan. Eipä ainakaan tarvitse istua autossa kisamatkoilla, eikä jännittää lentokoneessa, että mihin sitä mahdetaan päätyä tällä kertaa. Olisihan siinäkin elämässä tietysti puolensa.. Saisi tavata uusia koiria ja ehkäpä törmätä tuttuihinkin. Nähdä maailmaa. Olla kaikkien ihailema. Mutta sellainen elämä nyt ei vain kerta kaikkiaan sovi minunlaiselleni matkapahoinvoinnista kärsivällä koiralle, kun en erityisemmin perusta noista uusista tuttavuuksistakaan. Olen näet vakaasti sitä mieltä, että pari hyvää kamua riittää.
 
Vuosi sitten menetin traagisesti parhaan kaverini naapurin Ressun, kun hän lähti Jussin pakettiautossa kohti parempia metsästysmaita. Olimme olleet kavereita pentuajoistani asti. Tutustuimme, kun huomasin mahtuvani tiluksiani ympäröivän verkkoaidan silmistä läpi. Tutkimusmatkallani päädyin naapurin portin alta heidän pihaansa ja kohtasin siihenastisen elämäni pelottavimman näyn. Pennun silmissä valtavalta näyttänyt musta koira seisoi edessäni. Hän oli niin suuri, että olisin mahtunut kyyristymättä kulkemaan hänen etutassujensa välistä. Silmät ammollaan tuijotin vierasta koiraa enkä pystynyt liikahtamaankaan. Onneksi mamma kaupasta tullessaan huomasi minut väärällä pihalla ja tuli ja kantoi takaisin kotiin.

Pikkuhiljaa rohkaistuin ja aloimme lenkkeillä yhdessä Ressun kanssa. Meistä tuli parhaat kamut. Hänen kuoltuaan olin varma, etten koskaan kohtaisi yhtä mukavaa koiraa kuin hän. Ressu oli aina niin kärsivällinen ja rauhallinen, vaikka minä kuinka yritin hyppiä ja saada hänetkin innostumaan vaikkapa köydenvedosta tai kilpajuoksusta. Kyllä hän pari kertaa innostuikin juoksemaan kanssani, mutta oli kohtelias eikä ottanut leikkiä niin tosissaan, koska olin vielä pentu. Olimme joka asiassa yhtä mieltä emmekä koskaan tapelleet.

Sitten hän alkoi käydä lenkeillä yhä harvemmin ja silloinkin kun lähti mukaan, hän joutui usein kääntymään takaisin jo parin sadan metrin päässä kotoa. Kului vähän aikaa niin, etten kuullut hänestä mitään. Hän ei enää jutellut minulle portin takaa, ja minäkin olin jo varttunut niin isoksi, etten mahtunut aidan silmukoista. Eräänä päivänä sitten näin kuinka Jussi ja Ressun Äippä kantoivat häntä yhteisvoimin Jussin suureen harmaaseen pakettiautoon. Siinä heidän käsivarsillaan retkottaessaankin Ressu onnistui yhä näyttämään positiiviselta. Hän katsoi minuun pensasaidan oksien lomitse, ja sitten hänet laitettiin auton takatilaan ja Jussi ajoi pois. Sen jälkeen en kuullut hänestä mitään. Surin vähän aikaa niin, ettei ruokakaan oikein maistunut mutta pääsin siitä yli ja jatkoin eteenpäin normaaliin tapaan.
 
 
Aika kului leppoisasti, kunnes yhtenä kauniina kevätaamuna olin pihalla pyydystämässä kevään ensimmäisiä auringonsäteitä kaikessa rauhassa puuvajan rappusilla lojuen, kun kuulin sen. Pieni heikko vinkaisu aivan aidan takaa. Pomppasin pystyyn ja ryntäsin katsomaan kuka kehtaa häiritä rauhaani, ja siinä se nökötti. Pieni pullea pikimusta mytty tunki märkää kuonoaan aidan raosta. Meidän ja naapurin aitojen välillä on noin kymmenen metriä väliä, joten tämä tuhiseva pallero oli varmasti karannut kotoaan. Olettamukseni paljastuivat oikeiksi kun naapurin Mikko asteli paikalle ja nappasi pennun syliinsä. Samaan aikaan mamma tuli takaovesta pihalle. ''Laura, tuus äkkiä kattomaan mitä täällä on!!'' se huusi sisälle ja meni sitten minuun vilkaisemattakaan ihastelemaan Mikon sylissä rötköttävää pentua. Pian ilmestyi Laurakin pihalle ja siinä sitä sitten porukalla ihasteltiin pientä mustaa märkäkuonoa, jonka nimeksi paljastui Rekku. Selvisi myös, että se oli labradorinnoutaja, kuten Ressukin oli puoliksi ollut.
 
Kun meidän porukat olivat pentua aikansa ihastelleet, vei Mikko sen sisään ''tutustumaan uuteen kotiin''. Kamalaa, ajattelin. Aikooko tuo huomionvarastaja muuttaa meidän naapuriin?!? Kyllä se aikoi. Ja otti vielä tavakseen karata naapurin portin lankkujen välistä meidän aidan taakse. Enhän minä pitänyt siitä, että se tuolla tavalla häiritsi rauhaamme, mutta eihän sellaiselle pullealle mytylle voinut olla vihainen. Niinpä me tutustuimme ja minä rupesin Rekulle isoveljeksi. Olemme kavereita vieläkin, ja vaikka hänestä onkin jo varttunut suuri ja vahva, olen minä edelleen se, joka päättää tärkeistä asioista ja hillitsee hänen hurjimpia päähänpistojaan.

Vähän aikaa sitten Rekku oli vähällä muuttaa pois täältä, sillä hänen pomonsa Mikko muutti parinkymmenen kilometrin päähän. Onneksi hän kuitenkin oli Mikon mielestä liian vanha (vähän reilun vuoden ikäinen) vaihtamaan kotia. Niinpä hän sitten jäi naapuriin asumaan Mikon vanhempien luo.

Nykyään Rekulla on uudet kuviot ja uusia kamuja, emmekä näe kovin usein, joten minullakin on uusia lenkkikavereita. Andalbagat-kennelin kääpiösnautseripojat Roope ja Piggy ovat hauskoja heppuja pitkine partoineen ja hupsuine luonteineen. Tosin Roopesta on tuon murrosiän myötä tullut melkoisen rasittava. Yrittää pomottaa vanhempia herrasmiehiä, ja sehän nyt ei tietenkään ole ollenkaan sopivaa… Onneksi me Piggyn kanssa saamme nuorukaisen yleensä aisoihin.

Piggyn ja Roopen kotona asuu muitakin koiria heidän lisäkseen. Koiralauman johtajana toimii kunnianarvoisa espanjalainen Ruotsin kautta Suomeen saapunut herra Chelines Piggy-Man. Roopen lisäksi Piggyn laumaan kuuluu neljä snautserityttöä: Ronja, Siiri, Veera ja Perla. Myös tyttöjen kanssa käymme silloin tällöin kävelyllä.
 
 
Monista harrastuksistani ehdoton lemppari on metsästys. Muu lauma ei kyllä erityisemmin pidä kyseisestä puuhasta. Mahtaisiko johtua siitä, että harjoitan sitä yleensä aitojen rajoittamasta elinpiiristä vapauduttuani (eli lauman sanoin ''karattuani''). Eiväthän he ymmärrä, että metsästysvietin valtaan on kerta kaikkiaan mahdoton antautua sellaisen narun päässä, jota he kutsuvat flexiksi.

Hyvänä kakkosena harrastusten listalla tulee agility. Sitä harrastamme Lauran kanssa ihan vain omaksi iloksemme. En kuulemma jaksa keskittyä tarpeeksi, jotta voisimme toivoakaan kilpailumenestystä. Useasti kuulen hänen huokaisevan, että voi tuota hölmöä koiraa. Korkeutta on hypyissä 20 senttiä ylimääräistä, mutta kun vauhtia on enemmän kuin taitoa… Mitä ikinä hän sillä mahtaneekaan tarkoittaa.

Muita harrastuksiani, jotka jäävät vain hieman edellisten alapuolelle, ovat: Vaarallisen Vihollisen (sinisen köydenpätkän) kanssa taistelu, tennispallojen tuhoaminen, auringonotto, löhöily, lenkkeily, lintujen säikyttely, reviirin vartiointi ja merkitseminen (oikeastaan se on kyllä enemmänkin työ), uiminen, kuralätäköissä loiskuttelu ja Yleinen Terrierinviran Toimittaminen Ja Kaikenlainen Hyväntuulinen Ilkityö.

Tässäpä tämä, pieni katsaus tähänastiseen elämääni, nyt kutsuu mustikkametsä, jossa minä toimin yleisen koemaistajan tärkeässä virassa. Terkkuja vaan kaikille sukulaisille, tutuille ja tuntemattomille.

Näkyillään! T: Jakke
Laura Grahn 7 / 2005