Ronja
Heathberry's Arabian Nights
(H. Matter of Time - H. Final Call)
 

Tässä minä olen. Kaikkien ihmisten paras kaveri eli Rauli "RAI RAI" Ronkainen. Maman enkeli. Siis Ronja. Kaikki elämäni 15 kuukautta olen asunut täällä Jyväskylässä, tosin jo kahdessa eri paikassa.

Onneksi mama ja papa ymmärsivät, että olen riskialtis yksilö ja muuttivat autojen keskeltä keskustasta tänne "maalle". Nyt pystyy temmeltämään, karkailemaan ja syömään heinää.

  Jalkaa löytyy, tietäis vaan ne miten asettelisi.
Tähän mennessä tuo mama on raahannut minut kaikenmaailman tempauksiin. Ollaan juostu pentukoulussa, jatkokurssilla ja käyty jopa vetäisemässä malliksi pari liikettä Jyväskylän koiranäyttelyn toko - näytöksessä.

No, viimeisimpänä keksintönä se on päättänyt piristää minua agilityllä (olen nähkääs maanis-depressiivinen). Piristämisen piikkiin se on tähän mennessä mennytkin. Poikkeuksetta joka kerta kun on tullut vettä kaatamalla, suorastaan tulvinut. Eihän silloin hienostunut borderi voi kun mennä putkeen sadetta pitämään. Mikä näky! Ei sen puoleen, on tuollaiset sosiaaliset tapahtumat ihan mukavia. Minä katsokaas voin lellittää omistajia ja mama puolestaan niiden koiria.

Mama on sitä mieltä, että minä kuvittelen olevani ihminen. En kai minä sille mitään voi, että kaikkien ihmisten mielestä olen maailman suloisin otus. Pakkohan niitä on nuolla ja puskea syliin.
  Mama papa ja mä ollaan (h)ikiliikkujia.
   
Jes-jes-joo! Kohtapuoliin, jahka tuo papa saa gradunsa valmiiksi, alkaa meikäläisen kesäloma. Luvassa on ainakin auringonottoa parvekkeella (katse kohti lämmönlähdettä), junassa reissaamista ja vaellus Kainuun korpimetsissä. Toivottavasti heinä on lyhyempää tai minä korkeampi kuin viime kesänä. Oli aika turkasen rankkaa pysyä maman ja papan perässä metsikössä kun kaikki varvut olivat minua korkeampia ja matkanteko oli enemmänkin ylös - alas hyppelyä kuin etenemistä. Näkymätkin olivat aika yksipuoliset, vihreää eri sävyissä joka puolella. Kaipaan parannusta tähän. Heti. Muutenkin saan kärsiä tästä "Suomen-pienin-borderi" - asetelmasta. "Vooooii, onko tää vielä ihan pentu?" - kaltaiset lirkutukset saisivat jo loppua. Siis eikö tämä minun ryhdikäs, itsetietoinen ja ylväs olemukseni herätäkään arvostusta?!? Ai niin, mutta nuo taisivatkin olla vasta ensi vuoden tavoitteissa. Totta.
Tähän mennessä olen kieltämättä keskittynyt olemaan kaunis, symppis, lutunen ja kuuliainen pikku sylinukkuja-otus. Just Perfect.
Ja minähän en ui, piste!
Johanna Wikström 6 / 2003