Inkeri Rissanen

Matkalla Karjalassa

Matkakertomukset o Galleria o [ ]

Näytä suurempi kartta

Matkalla Karjalassa 11.8. – 14.8.2004

Opas: isä Elias, Iisalmen ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra, Isä Elias Huurinainen, joka osasi venäjää ja tunsi kaikki ne paikat, joissa kävimme. Hänen juurensakin olivat Karjalassa ja hän kertoi uskomattomia tarinoita siitä, kuinka hän jo 70-luvulla ilman lupaa liikkui Salmin – Pitkäjärven alueilla ja myöhemmin kun liikkuminen vapautui, hän saattoi toimia siellä papin ominaisuudessa ja oli esim. eräänä sunnuntaina kastanut yli 250 ihmistä. Oppaana hän paneutui ortodoksisuuden eri puoliin ja valotti sitä perusteellisesti ulottaen kerrontansa pitkälle historiaan.

Matkan vetäjät: Erja Valkonen ja Eija Laitanen, kaksi topakkaa siilinjärveläistä diakonissaa. Erja kulki edellä ja Eija viimeisenä porukassa huolehtien siitä, että kaikki pysyivät mukana. He ovat jo pitkään järjestäneet muutaman päivän pituisia matkoja etupäässä kotimaassa, mutta olen ollut heidän mukanaan myös Eestissä Saarenmaalla jo vuosia sitten.

Linja-auton ratissa oli Kyösti, joka osasi käsitellä autoa uskomattoman kätevästi ja tunsi myös ajoreitin hyvin. Silloin tällöin hän tarttui mikrofoniin ja antoi lisäinformaatiota meille matkalaisille.

Bussissa oli mahdollista keittää kahvia ja niinpä meillä oli pari ylimääräistä kahvittelupysähdystä omin eväin.

Kuinkahan tässä käy

– ”Kyllä kaikki järjestyy!”

Matka alkoi ke 11.8. klo 7 Siilinjärven seurakuntatalon pysäköintipaikalta ukkossateen kyydittämänä. Toivalasta poimittiin lisämatkalaisia ja viimeinen, 32. matkustaja Joensuun torin nurkalta. Sieltä rajalle Niirala/Värtsilä olikin vain n. tunnin matka. Suomen tullista selvittiin sillä että tullimies tuli autoon ja katsoi jokaisen passin. Venäjän tullissa tuli tenä eteen, auton papereista puuttui osa ja läpi ei päästy. Hätäkeino oli, että piti ajaa Kiteen katsastusasemalle (sinne 35 km)ja saada sieltä puuttuva paperi. Bussi lähti ajamaan takaisin sisämaahan. Katselimme ihmeissämme toisiamme ja Eija ja Erja tuntuivat kääntävän lattiankin nurin auton etuosassa ja kuinka ollakaan, puuttuva lenkki löytyi ja diakonissat kiljuivat riemusta. Auto käännettiin ja edessä olivat uudet passintarkastukset, ensin Suomen, sitten Venäjän tullissa. Siellä voi vaihtaa myös euroja rupliksi ja useimmat matkalaiset käyttivät tilaisuutta hyväkseen.

Rajalta Sortavalaan on vajaa 70 km, n. tunnin matka. Siellä tutustuimme häthätää Sortavalan kirkkoon. Se on saatu rakennetuksi pääasiassa suomalaisten tuella. Nyt seuraamme oli liittynyt oppaamme isä Elias, joka joutui hoputtamaan ryhmää satamaan laivalle. Olimme nimittäin myöhässä sen rajaselkkauksen vuoksi. Mutta eipä laivaa näkynyt satamassa vielä ja teimme kiertoajelun kaupungilla isä Eliaksen kertoillessa Sortavalan nähtävyyksistä.

Valamoon

Matka Sortavalan satamasta taittui kantosiipialuksella vajaassa tunnissa. Saariston suojassa meno oli mukavan tasaista mutta ulapalla tuuli nostatti valkoiset kuohut jotka ryskyivät aluksen laitoihin ja keikuttivat sitä niin että monet pelkäsivät. Nikolskin skiitan kultaisen kupolin näkeminen kertoi pian, että olimme lähestymässä määränpäätämme ja Luostarinlahdella päät pyörivät sinne tänne, mitä näkyikään ylhäällä kalliolla?

Satamasta oli lyhyt matka ylös pääluostariin. Meidät majoitettiin luostarin uusittuun talvihotelliin, jonka huoneet olivat pieniä mutta viehättäviä kahden hengen huoneita. Isä Elias antoi puoli tuntia aikaa virkistäytymiseen ja vaatteiden vaihtoon. Naisten tuli käyttää pitkää hametta ja pään oli oltava huivilla verhottu. Niinpä retkikunnan ulkonäkö oli aivan uudenlainen kun keräännyimme luostarin pihamaalle ja lähdimme ensimmäiselle tutustumiskierrokselle pääluostarin alueella ja reilun kilometrin päässä olevalle Igumenien hautausmaalle. Välillä söimme illallisen luostarin kesätrabezassa. Ilta oli kaunis ja aurinko kimmelsi luostarin kupolien kultaisissa risteissä ja koristeissa. Kupolit hohtivat kauniin sinisinä hohtavan valkeiden seinien kannattamina. Yritin vangita kameralla kaikkein kauneimman kuvakulman, olisikohan se paras omenatarhan kupeesta, puiston lehvien lomitse vai satamasta päin tullessa?

Luostarielämässä munkkien vuorokausi jakautuu kolmeen osaan, on työtä, omaa kilvoittelua ja osallistumista jumalanpalvelukseen. Luostarin pääkirkko on Pyhittäjäisien Sergein ja Hermanin nimelle pyhitetty kirkko ja siellä oli seuraavana aamuna mahdollisuus osallistua jumalanpalvelukseen puoli viidestä aina puoli yhdeksään saakka. Isä Elias antoi meille luterilaisille peruskäyttäytymissäännöt. Kirkossa naiset seisovat vasemmalla, miehet oikealla, siellä voi myös liikkua, huonokuntoinen voi välillä istahtaa, pukeutumissääntö on muistettava. Kirkossa oli yllättävän paljon väkeä, munkkien lisäksi paikallisia, pyhiinvaeltajia ja meitä turisteja, oli nuoria ja vanhoja. Olisin halunnut tietää enemmän monista kauniista ikoneista ja muista esineistä ja ihmettelin miten lämmintä ja hyväntuoksuista siellä oli. Johtuiko se suitsukkeista vai olivatko siellä palavat kynttilät tuoksun alkuperä?

Ulkona oli kova tuuli, se oli vinkunut koko yön puiston lehvästössä. Isä Elias ilmoitti, että tällä tuulella laivojen olisi mahdotonta kulkea, joten olisimme saaren vankeja niin kauan kunnes tuuli tyyntyisi sen verran että kantosiipialukset voivat liikennöidä. Se sai meidät vakaviksi, entäs jos…

Aamiaisen jälkeen teimme kävelyretken Nikolskin skiitalle, joka näkyi jo laivalle ensimmäisenä. Kuljimme pieniä polkuja, pitkin puusiltoja yli saarien kunnes saavuimme skiitalle. Näkymä Laatokalle oli mykistävä, aallot vyöryivät kohisten rantaan, missä tuulen tuivertamat männyt rohkeasti uhmasivat myrskyn voimaa. Kallioiden suojassa oli yhtäkkiä kuitenkin ihan tyyntä ja lämmintä! Omituista olla tällaisilla saarilla. Paluumatkalla polulle ilmaantui pieni ystävällinen vuohilauma ja kukko ohjasti kanakatrastaan pihamaalla kun ohitimme pienen kasvimaan ympäröimän harmaan tönön. Asuikohan siellä joku luostarin henkilökuntaan kuuluva, mietin.

Luostarin oma matkamuistomyymälä oli nyt auki ja sain ostetuksi sieltä viemisiä kotiin ja ystäville. Laukku oli valmiiksi pakattuna, mutta se jätettiin vielä huoneeseen (sillä joutuisimme ehkä yöpymään seuraavankin yön siellä) kun lähdimme saaren toiselle puolelle Ylösnousemuksen skiitalle. Alkuperäisen suunnitelman mukaan olisimme menneet sinne laivalla, mutta tuulen vuoksi meidät kyydittiin sinne tila-autolla, joka sai tehdä keikan neljään kertaan ennen kuin kaikki olimme taas koossa. Autoa ajoi taitavasti nuori munkki ja hiekkatie skiitalle oli hyvässä kunnossa.

Kvartetti, joka lauloi meille skiitassa, valloitti kuulijat taidollaan. Konsertti oli kuin purojen solinaa, Laatokan kuohuja, lintujen liverrystä, ikihonkien huminaa! Miten kauniisti äänet sointuivat yhteen, miten basso jyrisi matalana mutta puhtaana ja kuinka korkealle tenori nousikaan! Konsertin jälkeen kuorolaisten oli helppoa myydä levyjään.

Lounaspaikkamme oli skiitan viereisessä ruokalassa ja lounaan jälkeen isä Elias ehdotti että katselisimme vähän ympärille, voisimme pujotella alas Niikkanan satamaan ja nauttia näkymistä rantakallioille rakennetuilta näköalapaikoilta. Ja puolen tunnin päästä meille kerrottiin kahdesta yllätyksestä: Tuuli oli tyyntynyt riittävästi ja pääsisimme kuitenkin mantereelle miltei aikataulun mukaan. Meidän tuli mennä satamaan takaisin ja odottaa siellä laivaa, joka toisi tavaramme luostarista. Ja ikävä uutinen oli se, että eräs ryhmämme naisista oli loukannut jalkansa jyrkällä polulla ja ilmeisesti saanut siihen murtuman. Kävely oli hänelle mahdotonta. Onneksi satama oli lähellä ja alkuapuakin löytyi. Ja sitkeästi hän pujotteli odottavaan alukseen.

Valamokuvat

Sortavalasta Aunukseen

Laatokka oli nyt paljon ystävällisempi kuin edellisenä päivänä, mutta joka tapauksessa tuntui hyvältä olla taas maissa ja astua tuttuun linja-autoon. Nyt matkaisimme Pitkärannan, Salmin, Rajakonnun, Tuuloksen ja Kontsilan kautta Aunukseen. Isä Elias kertoi tarinoita ohivilahtelevista paikkakunnista, monet asiat liittyivät muistoina hänen omaan elämäänsä ja irrottelipa arvoisa isä muutaman hauskan vitsinkin. Määränpäässämme Aunuksessa ajoimme hotelli Olongaan, joka näytti ulkoapäin hyvältä, mutta huoneiden taso oli vaatimaton ja varsinkin kylpyhuone oli korjauksen tarpeessa. No, sitä ei tarvinnut kauan ihmetellä. Meitä odotti päivällinen hotellin pyöreässä ravintolassa ja ruokailun päätteeksi meille esiintyi soitto- ja lauluryhmä ja saimme kuulla karjalaisia ja venäläisiä säveliä, joista tutuimpiin voimme itsekin yhtyä. Harmillista oli se, että salissa oli muitakin suomalaisia, joiden käyttäytyminen oli turhan riehakasta.

Seuraavan aamun kaupunkikierros oli nopeasti tehty, nähtävää ei ollut paljon. Sekä luterilainen että ortodoksinen kirkko olivat suljetut. Torielämä alkoi heräillä ja ilmeisesti kaupanteko oli alkamassa kymmeneltä. Torilla on myytävänä paljolti samanlaista tavaraa kuin markkinakojuissa suomalaisilla markkinoilla ja ihmiset olivat mielestäni siististi pukeutuneita. Kerjäläisiä ei sattunut kohdalle. Kuitenkin nokkelat paikalliset olivat selvästi tietoisia, milloin iso bussi olisi lähdössä ja sen lähituntumassa oli monta innokasta kaupustelijaa; lehtiä, koreja, matkamuistoja oli tarjolla. Eräs nuori poika tuli luokseni ja pyysi vaihtamaan kädessään olevan euron kolikon rupliksi, 1euro = 35 ruplaa. Hellyin ja teimme rahanvaihdon. Vaikka turisti pärjää Karjalassa melko hyvin euroilla, niin paikallinen väestö ei voi omassa kaupankäynnissään hyödyntää kolikkoja, seteleitä pankit toki vaihtavat.

Paluumatkalla pysähdyimme Pitkärannan luterilaiselle kirkolle, jossa meidät vastaanotti seurakunnan kirkkoherra ja hän kertoili meille seurakuntansa kehityksestä ja omasta osuudestaan elikkä hän teki kirkolla kaiken mahdollisen, oli tarvittaessa putkimies, talonmies jne. Kirkko oli pyöreistä hirsistä veistetty, vaatimaton, mutta kotoisa, vihitty 22. helmikuuta 1998. Rakennustyöt tehtiin Kuopiosta saaduilla varoilla. Kuopiosta tulee myös melko usein joku pappi hoitamaan jumalanpalvelukset ja kirkkoherra kertoi saavansa myös pienen palkkansa Kuopiosta. Hän oli järjestänyt meille kahvittelun yhdessä poikansa kanssa ja tämä yllättikin vahvalla suomen kielen taidollaan. Poika oli opiskellut suomen kieltä Petroskoin yliopistossa 5 vuotta. Hänestä voisi tulla tulkki ja kääntäjä. Hän kertoi että myös Pietarissa ja Moskovassa on mahdollista opiskella suomea. Isä ja poika siellä Pitkärannan kirkossa jäivät mieleen. He jäivät pihalle vilkuttamaan niin kauaksi aikaa kuin bussi näkyi tiellä.

Tulimme vielä kerran Sortavalaan. Meillä oli vähän aikaa katsella kauppoja, mutta puolessa tunnissa ei vielä ehdi kuin ihmetellä. Mutta kun alkoi sataa, niin johan ostoskaverini hankki sateenvarjon, se oli oikein hyvä ja tukevan tuntuinen ja hinta 14 ruplaa – siis alle 50 senttiä!

Ravintola Volnassa söimme maittavan lounaan ja sieltä oppaamme isä Elias lähti kiitostemme saattelemana omille teilleen. Bussimme suuntasi kohti rajaa ja nyt meillä olikin monta pysähdystä. Ruskealan ja Partalan asukkaat ovat keksineet lisäansiokseen metsän antimet. Tien levikkeillä istui pieniä ryhmiä, joilla oli tarjota ohiajaville mustikoita, vadelmia ja sieniä. Ja kauppa kävi! Ihana bussikuskimme pysähtyi niin monta kertaa, että kaikki halukkaat olivat saaneet mustikoita ja kantarelleja. Ostokset olivat todella edulliset verrattuna suomalaisiin torituotteisiin. Niinpä minäkin voin ensi talvena tekaista useamman mustikkapiirakan. Ja tunnelma bussissa kohosi ostosten myötä, meillä oli todella hauskaa!

Tullistakin selvittiin helposti vaikka tullimies vähän ärhentelikin bussikuskin kuluneen passin vuoksi. Ja meitä rupesi laulattamaan. Oli niin ihmeen hyvä tulla kotimaahan takaisin.

Sortavala – Aunus – Pitkäranta

Inkeri Rissanen 20080411 (20080411) o  Kotisivu o  Matkakertomukset o WebMaster