Inkeri Rissanen

Retkellä rajan pinnassa

Matkakertomukset o Galleria o Free counter and web stats

Näytä suurempi kartta

Olipa mukava irrottautua arjesta ja antaa bussin viedä. Tällä kertaa lähdettiin pohjoiseen päin. Ja ajopeli ihan hohti uutuuttaan ja tuttu Matti hymyili ratin takaa. Eija ja Erja olivat entiseen malliin toivottamassa retkeläiset tervetulleiksi. Sikainfluenssaa uhmaten tervehdittiin ja halailtiin kuten aina ennenkin, mehän olemme rutinoitunutta porukkaa, on sairastettu jo aasialaiset ja muut kiertolaiset kauan sitten.

Tiistaipäivä oli kaunis ja aurinkoinen ja ennen kuin arvasinkaan saavuimme Ämmänsaareen, jossa meillä oli lounasvaraus klo 12 ravintola Kultaisessa kukossa. Ravintolasali näytti ihan täydeltä, mutta meidät ohjattiin alakerran salonkiin, jonne saimme tarjoilunkin. Kylläpä oli makeaa nyrkkirieskaa. Lähdin hakemaan uutta palasta, mutta hups, piirongin laatikko (jossa leivät olivat tarjolla) oli tyhjentynyt, maistui siis muillekin!

Raatteen tiellä

Sotahistoria on jäänyt minulle kaukaiseksi, vaikka sain henkilökohtaiset tarinat omilta vanhemmiltani. Olen myös katsonut elokuvia ja lukenut monia kirjoja Mannerheimista ja Adolf Ehrnroothista, joka oli minusta sotilaan perikuva tinkimättömyydessään ja ryhdissään. Ja hän uskalsi sanoa mielipiteensä. Yhä uudelleen hän toisti:


"Suomi on hyvä maa. Se on paras meille suomalaisille. Se on puolusta- misen arvoinen maa ja sen ainoa puolustaja on Suomen oma kansa."

Nyt siis saisin tutustua Raatteen tien historiaan ihan paikan päällä. Raatteen portin talvisotanäyttely ja vieressä oleva kolmen hehtaarin kokoinen monumentti olivat vaikuttavia. Nyt aloin vasta tajuta, miksi sotaa käytiin juuri siellä. Oli tarkoitus katkaista Suomi kahtia tältä kapeimmalta kohdalta. Sodasta kertova filmi ja oppaan havainnollinen kerronta diojen ja karttojen avulla sekä vitriinien esineistö kertoivat karun ja uskomattoman tarinan 105 päivän talvisodasta hyytävässä pakkasessa.

Suomalaisten sotilaiden tarkka paikallistuntemus oli tärkeä, sillä ylivoima oli niin musertava. Miten muuten voisi selittää sen, että neuvostojoukot motitettiin ja tuhottiin ja 23000 venäläistä ja ukrainalaista kaatui, suomalaiset menettivät 800 miestä. Talvisodan monumenttiin kuuluu 17000 isoa kivenlohkaretta, jotka ovat niin monessa ryhmässä kuin sotilaat motitettiin Raatteen tielle. Monumentin keskellä om muistomerkki ”Avara syli”, neljä ylöspäin avautuvaa puukaarta, joissa on 105 vaskikelloa, yksi jokaista talvisodan päivää kohti. Kentällä tuuli ja kellot soivat vienosti. Muistomerkin alla on laatta, jossa kirjoitus ”Vaikka ihminen kuolee -niin muisto elää”. Museosta monumentille vielä väylä on reunustettu sota-aikana käytetyillä panssariajoneuvoilla ja muilla aseilla. Niitä Raatteen tie onkin ollut täynnä sodan loputtua. Kysyin oppaalta, mitä kaikelle sotakalustolle oikein tapahtui. Kelvolliset aseet korjattiin ja niillähän suomalaiset pärjäsivät pitkälle jatkosodassa.

Ken Raatteen tietä taivaltaa
Hän monet muistot mieleen saa.
On tykkien jymy tauonnut
Ja rauhaa henkii maa
Karun muistomerkin keskellä
Vain kellot kumajaa.
Monet eivät palanneet omiin kyliin
Heidän muistonsa jäi kuitenkin Avaraan syliin.

Ihmeen koki kotimaamme
Suomen pojat voiton vei
Jumalaa nyt kiittää saamme
Vuoksi kaiken, jonka jaamme.

Kuvia Raatteen tieltä



Ilmari Kianto ja Turjanlinna

Ilmari "Iki" Kianto (1874-1970) on yksi tunnetuimmista suomussalmelaisista. Hänen kotipaikalleen Turjanlinnaan teimme risteilyn pienellä Kianta-aluksella. Se puksutti vasten tuulta ja sää tuntui syksyisen kolealta, mutta onneksi järvimatka ei ollut pitkä ja rantauduimme aika aution näköisen rinteen alle. Mitähän täältä löytyy, mietin mielessäni kun järvimatkan aikana olin kuullut faktaa Kiannon elämästä. Kaksi upeaa taloa siellä oli ollut, mutta molemmat palaneet, ensimmäinen talo poltettiin talvisodassa ja toinen paloi heti uutena rakennusvirheen takia. Kas kummaa! Juuri ilmestyneessä Yhteishyvässä on Kiannon sotapäiväkirjan esittely. Ilmari Kiannon talvisota. Se julkaistaan nyt ensimmäisen kerran. ”Päiväkirja tuo räiskyvän kirjailijan ja siviilimiehen näkökulman talvisodan taisteluihin”. Missähän sitäkin on näin kauan pantattu? Vai onkohan tämä niitä muistiinpanoja, jotka Kianto kätki Turjanlinnan maastoon? Kyllä oli merkillinen mies!

Rannassa oli venekatos, siinä malliksi pari erilaista venettä, kas kun piti olla erilaisia veneitä erilaisiin tarpeisiin! Vähän kauempana rannalla kökötti savusauna, aika iso, portaat veteen. Nousimme kapeaa kivistä ja juurakkoista mäkeä ylös Turjanlinnan raunioille, vähän ylempänä oli pieniä rakennuksia, entinen jäkäläriihi jolle oli rakennettu jatko vanhoista hirsistä. Se oli Kiannon tilapäinen asunto ihmeellisine yksityiskohtineen ja kirjoituksineen, joissa oli käytetty suomea, ruotsia ja latinaa. Oli ohjeita ja varoituksia. Logo ”tursaansydän” löytyi monesta paikasta. Ja kirkkaita värejä. Kuljimme pientä polkua metsään ison kiven luo. Sen vieressä oli männyn kupeessa kyltti

Tuo suuri kivi on Pikku Pojan Kirkko
Josta on sepitetty satu
Turjanlinnan satukirjassa

Oppaalla oli kyseinen satukirja mukana ja hän luki siitä tositapahtumiin perustuvan samannimisen sadun. Iki kirjoitti tosiaan lapsilleen satukirjan ja kyseli heidän mielipiteitään tarinoiden kelvollisuudesta. Pihamaalle palatessa pysähdyimme toisen männyn viereen. Siinä oli kyltti.

Seis Vieras: yksi kerrallaan! Jos on 3,
virittäkää laulu kuulkaa korp. kuisk.

Oppaamme jakoi meille tämän laulun sanat. Wikipedia kertoo näin:

Nälkämaan laulu on vuodelta 1911 peräisin oleva Ilmari Kiannon runo, jonka sovitti lauluksi Oskar Merikanto. Nälkämaan laulu on kainuulaisten maakuntalaulu, joka sanoituksellaan pyrkii kuvaamaan Kainuun luonnonkauneutta sekä kainuulaisten sisukkuutta, ahkeruutta ja isänmaanrakkautta.

Paluumatkalla paattimme teki mutkan läheisen Niettussaaren kohdalla. Siellä Kianto asui perheineen 1900-luvun alussa, ennen kuin sai hankittua kruununtorpan paikan, josta tuli hänen Turjanlinnansa. Saaren korkeimmalla kohdalla näkyi Ilmari Kiannon hautapaikka, jonka hän oli varannut itselleen jo 1927. Hautamuistomerkissä on teksti
”Tähän minut haudataan. Katson Wanhaan pappilaan, sieltä aallot armaat pauhaa lapsuuteni hellää rauhaa. Turjanlinna tuossa on sodan jälkeen onneton. Minä kuljen onnen mailla – en oo enää mitään vailla”

Kianta-laivan alakerrassa oli runsaasti kuvia Ikin elämästä ja tietysti myös matkamuistoja. Ostin Turjanlinnan satukirjan itselleni iltalukemiseksi. Ja oma runosuoneni alkoi sykkiä. Kirjoitin matkakertomuksen ensin runomuotoon. Se on pätkinä tämän tarinan juonen välissä.

Pieni paatti puksuttaa
Kohti Turjanlinnaa
Varoitukset monet saa
Matkailija parka.
Älä kaadu kannokkoon
Liiku varovasti
Opas kyllä odottaa
Vaikka aamuun asti.

Iki antoi tarkat ohjeet
Omille ja vieraille
Seis, jos teitä monta on,
Heti laulamaan
Muuten kyllä tulla saa,
yksi kerrallaan.

Turjanlinnan talosta
On jäljellä vain rauniot.
Jotain säästyi palosta
Mitä turisti voi ihailla.

Onpa mökki maalattu
Sen seitsemällä värillä
Maalit Iki lahjaks sai
Oli siitä opas perillä.

Vaimot, lapset, sihteerit
Kuului Ikin elämään
Ja veneet, joilla soudeltiin,
kotiin, lämpimään.

Moni meistä sadut osti
Muistoks tästä käynnistä.
Kortteja kai sai myös posti
Ja kyllä räpsyi kamera

Vielä illan pimetessä
Moni kävi lenkillä
Ikin patsas piti löytää
Eikä vain istua penkillä.

Turjanlinna


Kuhmo

Jätimme keskiviikkoaamuna Kiannon kuohut taakse ja ajoimme taas Raatteen tietä kunnes erkanimme Kuhmoon päin. Edessä oli ”4 kirkon kierros”. Miten erämaa voikin näyttää kauniilta ja sää suosi meitä edelleen. Pysähdyimme Lentiiran rajaseutukirkossa. Pihan marjaruusut huumasivat tuoksullaan ja marjoja notkuvat pihlajat näyttivät hehkeiltä vihreää kirkkoa vasten. Kirkon takana mäntyjä kasvavan rinteen alla läikehti järvi ja tämä luontonäkymä ristin lisäksi on alttaritauluna. Miten siellä metsän keskellä voikin olla jotain niin kaunista!

Ehdimme lounaalle kuuluisaan Kuhmo-taloon. Ajatella, että siellä on tarjolla ruokapalvelu kahvila Juttuassa! Leipä oli taas niin maukasta, että lisää sitä täytyi saada. Meille oli tarjolla myös ihan uutta leipää, jonka koostumus oli salaisuus ja emäntä halusi kuulla arviomme siitä. ”Hyvvee”, oli yksimielinen tuomio, mutta ei se talon ruisleipää voittanut.

Kuhmo-talon johtaja kertoi meille talon historiasta, vuosittain pidettävistä musiikkifestivaaleista ja minäkin innostuin. Onhan siellä uskomattomat puitteet ja huippumuusikoita esiintymässä vuodesta vuoteen. Viikon aikana on kymmeniä konsertteja, joten vaikka yksi päivä voisi olla aluksi hyvä maistiainen.

Suuri Lentua-sali oli todella kaunis ja akustiikka oli huippuluokkaa. Istuin kaukana lavasta esittelyä kuunnellessa ja kuulin varmasti yhtä hyvin kuin edessä olijat. Sali oli korkea ja mieleen tuli kirja Taivaan pilarit. Seinät polveilivat aaltomaisena ja päättyivät katossa viuhkaksi. 60 km puuta, kerrottiin. Mykistytti. Se Kuhmon ihme on todella erityistä.

Kuhmon kirkko taas oli iso ristin muotoinen puukirkko. Sitä meille esitteli seurakuntamestari ja nuori naispastori Suvi, joka kertoi odottavansa rekkamiehiä kirkkoon. Rekkamiesten pappi! Ajoimme myös erikoisen kirjaston ohi, kuulemma jää Tampereen Metso-kirjasto toiseksi, kehuttiin. Olisipa ollut kiva kurkistaa sisään. No seuraavaksi kerraksi jäi muutakin kuin musiikin kuuntelua….

Lieksan kirkko ja Paateri

Matka jatkui Lieksaan. Oli päivän kolmannen kirkon vuoro.

Sama ilmiö kuin Lentiiran kirkossa, luonto alttaritauluna ristin lisäksi. Nyt taustalla näkyi vanha kellotapuli, joka säästyi, kun Lieksan entinen kirkko paloi v. 1979. Entinen oli Engelin, nykyinen kirkko Pietilöiden suunnittelema. Minusta katon kupoliin ristin muotoon istutettu lasiura tuo taivaan lähelle. Valo on lähellä. Kirkkosali nousee alttarilta ylöspäin, on helppo nähdä alaspäin. Sankarihaudat ovat kellotapulin luona, niitä on satoja ja joka haudalla sinisten kukkien lisäksi isot valkoiset tuoksupielukset, kuin pyöreät tyynyt. Tuoksu tuli vastaan jo kirkon portailla.

Kuhmo ja Lieksa


Majapaikkamme Lieksassa oli hotelli Puustelli. Kävimme ilmoittaumassa ja heti kohta jatkoimme matkaamme Vuonisjärvelle, Eva Ryynäsen kotipaikalle. Odotin sitä kuin lapsi huvipuistoon pääsyä, vaikka olin käynyt paikalla kolmesti aikaisemmin. Ensimmäisellä kerralla Eva itse oli kotona ja esitteli navetta-ateljeessaan, miten hän työskenteli puun kanssa. Wikipedia kertoo:

Kuvanveistäjä Eva Ryynäsen ateljee, koti, galleria-kahvila ja Paaterin kirkko sijaitsevat Vuonisjärvellä, noin 30 km Lieksan keskustasta Joensuun suuntaan.

Eva Ryynänen (Wikipedia) (1915-2001) loi taiteilijauransa aikana n. 500 kiehtovaa veistosta. Hänen suurin työnsä, ainutlaatuinen Paaterin kirkko, valmistui kesällä 1991.
Kaksi vuotta myöhemmin alueelle rakennettiin mielenkiintoinen galleriakahvila.
Paaterista tuli yksi Lieksan suosituimmista käyntikohteista.

Galleria-kahvilasta tupsahti luoksemme opastyttö, joka johdatteli meidät ensin Ryynästen kotitaloon. Ulko-oven edessä taloa vartioi mystinen Ikiturso ja lattiaan on upotettu kymmeniä hevosenkenkiä neliapilan muotoon. Talo on taideteosmuseo täynnä uskomattomia yksityiskohtia ja kuitenkin se on koti, jossa ollessa tuntuu kuin isäntäväki ihan kohta pistäytyisi ovesta sisään. Mutta poissa ovat molemmat, Eva lähti vuoden 01 puolella, Paavo muutamaa kuukautta myöhemmin vuonna 02. Ulkona ateljeehen mennessä ison kuusen alla on valkoinen enkeli, joka vartioi Evan ja Paavon tuhkauurnia. Ateljee on täynnä valmiita ja puolivalmiita töitä, varastossa monenlaisia puita ja häkkyröitä. Evahan työsti mm. punahonkaa, kuusta, tammea, poppelia, mäntyä ja Kanadan tuijaa, jättiläispuita ja juurakoita, pahkat olivat hänelle aarteita, hän löysi aina puun hengen. Ihmeellistä!

"Onni tulee ihmisestä itsestään. Elämän ihanuutta on saada tehdä työtä ja väsyä työnteosta.” Paaterin nähtyään ei ole vaikea uskoa näihin kuvanveistäjä Eva Ryynäsen sanoihin.

Paaterin kirkko oli Eva Ryynäsen suurin elämäntyö, unelma, joka toteutui. Siinä on niin paljon nähtävää, että sanat eivät riitä kertomaan. Nyt oli sininen hetki kun tulimme kirkkoon. Taivaan sini siilautui suorien mäntyjen välistä lasisen alttariseinän kautta matkailijan tajuntaan. Ahmin silmilläni tätä kaikkea, lattian kuviointia, penkkien kukkaskuvioita, porsaan näköisiä vihkipalleja, suurta juurakkoa alttarilla, saarnatuolin tyttöä, järeitä seiniä. Oli helppo yhtyä kiitosvirteen tänä iltana.

Voisko päivän panna paremmaksi
Kuhmossa ja Lieksassa kirkkoa kaksi
Tuli sitten meille tutummaksi.

Kuhmo-talo hämmästytti
Suuri, lämmin, valoisa
Talkoohenki, Kuhmon ihme
Sai aikaan paljon kaunista.

Oli kiireetön ja hyvä olo
Jokainen paikka kuin kotikolo
Aurinko meille hymyili
Luonto parhaimmat puolensa näytteli
Kukkaset tuoksui ja kimmelsi veet
Välkkyivät järvien selänteet.

Kurjet ne huuteli Ryynäsen mailla
Oli talo ja ateljee taitajaa vailla
Eva tajusi: sielu on joka puussa
Ei taidetta moista nää missään muussa.
Soi virtemme kiitosta Herran
Paaterin kirkossa tämän kerran.

Paateri


Torstai ja matkan viimeinen päivä alkoi maittavalla aamupalalla Lieksan Puustellissa. Tuntui siltä, että jokainen ateria oli parempi kuin edellinen. Erityisesti arvostin räiskäleitä ja lämpimiä alkupaloja. Hotelliaamiaisella paistetut pekonisiivut ja räiskäleet hillon kera tuovat glamouria, se on erilaista kuin kotona.

Ilomatsin kirkot, runokylä ja Möhkö

Olimme Karjalan kunnailla. Ajelimme väliin aika lähellä rajaa, tie oli hiekkatietä. Kuusissa oli naavaa, mikä on merkki ilman puhtaudesta. Missähän asti karhut ovat, ei niitä tien lähellä ainakaan näkynyt. Ilomantsin keskusta näytti isolta kylältä. Mitähän superlatiiveja siihen sijoittaisi? Suomen itäisin, ja ortodoksisin kunta, ai niin, EU:n itäisin paikka myös! Aloitimme tutustumisen kirkosta. Punainen puukirkko ja punainen kellotapuli ja sisälläpä väriä riittikin. Jossain julkaisussa kirkkoa nimitettiin sadan enkelin kirkoksi. Ja omituista, että kirkon takaseinälle on maalattu Jumalan kuva. Kirkon mäellä on Pietari Kurvisen muistomerkki ja siinä maininta Lähetyssaarnaajana Afrikassa 1868-1875. Hänen painava matka-arkkunsa on kirkon eteisessä. Ihmeellistä, että Ilomatsista on lähdetty Afrikkaan tuohon aikaan. Täytyypä katsoa, mitä tietoa Internet antaa tästä Pietari Kurvisesta.

Nyt alkoi sataa pahimmoilleen. Eija oli ennen kirkkoon menoa kertonut, mitä mukavia ostospaikkoja keskustasta löytyisi, mutta puolen tunnin vapaa-ajaksi piti valita yksi varma paikka. Tutustuin siis Pogostan lahjakauppaan, joka olikin siitä erikoinen, että sieltä voi tilata tavaraa netinkin kautta. Kannattaa siis katsoa www.pogostanlahja.fi

Mielestäni päivän kohokohta oli Parppeinvaaran runokylä. Eikä haitannut, vaikka satoi.

Runolaulajan pirtissä meidän vastaanotti iloinen nuori tyttö, joka kertoili runolaulajista (Mateli Kuivalatar), pirtin esineistä, ortodoksisuudesta, käsitöistä ja soitti niin suloisesti kannelta, että kaikki herkistyimme. Siirryimme sitten ravintola Parppeinpirttiin ja nautimme karjalaisesta pitopöydästä. En ole missään maistanut niin maukkaita piirakoita ja vatruskoita munavoin kera kuin siellä! Paikan erikoisuutena oli se, että edellisenä päivänä olimme saaneet tilata näitä karjalaisia leivonnaisia, ja nyt saimme ne mukaamme aivan uunituoreina. Vieläköhän ne maistuvat yhtä hyviltä, kun jonain päivänä kaivan ne pakastimestani?

Vielä oli jäljellä tutustuminen Möhköön. On ihan yhtä hassu paikannimi kuin Pöljä. Oppaamme oli ollut ennen rajavartijana ja tunsi alueen tarkalleen. Matkan varrella oli monta talvisotaan liittyvää paikkaa, sekä muistomerkkejä että taistelupaikkoja ja kerronta oli elävää. Tutustuimme Möhkön ruukkimuseoon. ”Möhkön järvimalmia jalostanut rautaruukki rakennettiin 1850-luvun tienoilla keskelle erämaata Möhkönkoskien partaalle. Rautaruukin mukana syntyi ja kasvoi Möhkön kylä.”

Oppaamme kertomuksesta jäi hassuna yksityiskohtana mieleen, että hevosiakin kylässä oli niin paljon, että tietä parannettaessa siitä piti poistaa parikymmentä senttiä hevosenlantaa. Pysähdyimme sankarihaudoilla, jossa oli sekä luterilainen että ortodoksinen risti. Ilomantsihan on Suomen ortodoksisin kunta, yli 17% on ortodokseja.

Tämän johdosta kuului asiaan, että tutustuisimme myös Pyhän profeetta Eliaan kirkkoon, jossa meidät vastaanotti nuori, alun perin kreikkalainen ortodoksipappi. Ja osasi suomea! Kotona hän puhuu lapsiensa kanssa kreikkaa, suomalaisen vaimon kanssa suomea.

Nyt alkoi olla väsynyt olo. Mutta kirkon viereisessä vanhassa pappilassa Iljalassa meitä odotti sultsinat teen kera. Pöydät olivat valmiiksi katetut ja niinpä kokeilimme, kuinka sultsinoita tehdään oikeaoppisesti levittämällä riisipuuro letulle ja taittamalla se oikealla tavalla. Tee maistui. Iljala toimii lähimmäispalvelukeskuksena ja siellä kokeillaan elämistä luonnonmukaisesti ja lammaslauma huolehtii perinnemaiseman hoidosta. Joka on valmis talkootyöhön erilaisten ihmisten kanssa, on tervetullut Iljalaan. Siellä valmistetaan paljon käsitöitä, kudotaan ja neulotaan. Ruispelto odotti korjaamista talon vieressä, kaikki näytti niin idylliseltä.

Mutta nyt oli hyvä lähteä kotiin, pilvet häipyivät ja aurinko valaisi kotimatkan.
Kiitos teille, vastuunkantajat!

Ei mene kaksi kolmannetta
Vielä oli paljon kokematta
Karjalan kunnaat kutsuivat meitä
Sinne Matti ajeli Ilomantsin teitä
Eija ja Erja vitsejä väänsi
Kuinka lapset näppärästi sanoja käänsi.

Kaunis oli kirkko, se myöntää täytyy
100 enkeliä ja Jumala seiniltä löytyy.
Mutta ulos kun tultiin, niin alkoi sataa
Juuri kun alkoi aika vapaa.
Mutta mehän ei olla sokerista
Joten ei me tingitty ostoksista.

Sitten Parppeinvaaralle ajettiin
Ja karjalaista tyttöä kuunneltiin.
Hän kauniisti puhui ja kannelta soitti
Ja kaikkien meidän sydämet voitti.
Vielä sitten vaihdettiin toiseen tupaan
Ja karjalaiseen pitopöytään päästiin mukaan.

Mutta onko totta, vai olenko pöhkö?
Seuraava määränpäämme on Möhkö.
Oli mahtava ruukki ollut siellä
Ja paksu kerros hevosenlantaa tiellä.
Opas alueen tunsi kuin omat taskut.
Hän osasi sotajutut ja kaskut.

Ortodoksi-isä ei antanut kuvata
Sitä suurta kirkkoaan luvatta.
Hän Kreikasta tuli ja tänne jäi
Ja oppi myös suomen kielen
Näin rakkaus muuttaa voi
myös ortodoksipapin mielen

Kirkon vieressä, vanhassa pappilassa
Tee ja sultsinat maistuivat Iljalassa
Ne ovat lettuja riisipuuron kanssa.
Moni Iljalasta avun saa
Jos on halua auttaa ja uskaltaa.
Syksyllä siellä voi leikata ruista
Tai loihtia maton kangaspuista.

Ilomantsi



Ja kas, sade väistyi ja aurinko valaisi
Kotimatkaamme niin somasti.
Hyvä nyt on kiitokset antaa
Niille, jotka vastuuta kantaa.
Kaikki sujui leppoisasti
Kotiin, Siilinjärvelle asti.

Eija ja Erja saivat pienten muistojen ohessa kortit, joissa luki:

Oot eessä uusien haasteiden, siks aika nyt on kiitosten.
Myös kaikkea hyvää toivottaa matkatoverit vanhat saa.

Haastetta tytöillä kyllä oli, yhden yön nukuttuaan he olivat lähdössä muutaman päivän Viron-matkalle, ihan viran puolesta. Vieläköhän pokka piti?

Vastuun kantajat




Inkeri Rissanen 20090904 (20090904) o  Kotisivu o  Matkakertomukset o WebMaster