Orvokille

JAAKON MUISTELUPUHE ORVOKIN MUISTOTILAISUUDESSA
SEURAKUNTAOPISTOLLA
30.4.2010

Rakkaat ystävät!

Olin joskus ajatellut, että siunaisin itse Orvokin  niin kuin olin siunannut sisareni, äitini ja isäni.
Sitten lapset  sanoivat, että se ei käy. Sinä istut nyt omaisten mukana penkissä ja siunauksen suorittaa toinen. – Kiitos lapsille tästä huolenpidosta isästään. On ollut hyvä olla näin ja kiitos Vesalle, joka otti siunauksen hoitamisen ja János Detrelle ja Markus Haamerille, jotka tulivat Unkarista Vácista ja Eestistä Põltsamaalta Orvokin hautajaisiin. Kiitos teille Orvokin eestiläiset opiskelijat Eestin kirkon ensimmäiseltä lapsi- ja nuorisotyöntekijöiden kurssilta. Te olitte Orvokille kuin lapset, hän kuin äiti teille. Hän leipoi teille pullia ja piti teistä huolta, kun teillä ei ollut äitiä täällä.

Jos itken, niin sanon, että älkää pelästykö älkääkä vaivautuko, tämä on normaalia, ikävän itkua, rakkauden itkua, lohduttavaa itkua. Samuli sanoi sekä viisaana isänä että nuorison kasvattajana Einolle, kun Eino sanoi, että häntä välillä itkettää: ”On tosi miehekästä itkeä!” Tämän jälkeen on aina hiukan helpompi olla – suosittelen samaa sinullekin.

Monet niistä asioista, joita minulla on ollut mielessä Orvokin lähdön yhteydessä, olen kirjoittanut ja kuvannut sinne kotisivullemme. Tulen myöhemmin avaamaan etusivulta Orvokin oman sivuston, johon tulevat nämä jo nyt esillä olleet asiat, hänen radiohartauksiaan mp3 tiedostoina ja muuta sellaista aineistoa, jota ei ole aikaisemmin julkaistu Orvokin elämän varrelta.

Kun Orvokkia lähdettiin viemään Meilahden sairaalaan, niin ensin otin niitä kuvia lähinnä lastenlapsia varten, että he voisivat nähdä, miten isoäitiä vietiin hoidon ja avun piiriin. En silloin vielä arvannut sitä, että tämä kerta olisi se viimeinen kerta, jolloin ei enää palattaisi kotiin takaisin.
Kun ambulanssit olivat lähteneet ja palasin takaisin kotimme yläkertaan makuuhuoneeseen, josta olivat kapealla muovisella putkireunusteisella paarilla lähteneet viemään Orvokkia. Makuuhuoneen sänky oli kokonaan tyhjä, peitteet oli heitetty nurkkaan, jotta ensihoito voisi paremmin työskennellä. Nyt oli jäljellä vain tyhjä sänky ilman tavanomaisia peitteitä.
Silloin ensimmäisen kerran mieleeni nousi ajatus siitä, että tämä sänky voi sittenkin jäädä nyt tyhjäksi.

Odottelin soittoa sairaalasta, yritin nukkua hieman, koska tiesin, ettei minun valvomiseni auta mitään tässä asiassa. Hieman horteessa ollessani sitten kännykkäni soi ja niin kuin kerroin, lääkäri soitti ensimmäisen kerran ja kertoi tosiasiat selkeästi ja siinä hetkessä sitten lopullinen päätös oli silmänräpäyksessä varma.
Elinsiirto-, ym. asioiden selvittämisen vaatimana aikana kävin sytyttämässä tuikkukynttilät Serafim Sarovilaisen ikonin eteen, toisen alakerrassa olohuoneen pöydällä ja toisen yläkerrassa tietokoneeni viereisen hyllyn päällä, jonne olin koonnut Serafimin lisäksi muutamia lahjaksi saamiani ikoneita.

Kun annoin luvan ja sovin, että respiraattori eli hengityskone voidaan ajaa alas ja sammuttaa, menin tuon yläkerran hyllyllä olevan ikonin ja tuikun äärelle. Rukoilin koko sydämestäni: ”Herra, ota hänet vastaan!” Rukous oli lyhyt, mutta sitä avoimempi ja tiesin, että Serafim yhdessä minun kanssani rukoili Orvokin puolesta, niin kuin oli niin monesti aikaisemmin rukoillut siellä taivaassa perheemme, lastemme ja lastenlastemme puolesta ja oli jakanut rukousvastuuta ja tuskaa kanssamme.

(Myöhempi lisäys: Kun olimme sunnuntaina Orvokin hautauksen jälkeen Pauliinan kanssa jumalanpalveluksessa kuuntelemassa nimien lukemista, niin sen jälkeisen musiikin kohdalla kanttori Leena Lampinen lauloi tuon linkin takana olevan laulun.)

Siinä rukouksessa minulla oli sellainen olo, että meillä ei ole Orvokin kanssa 40 kilometrin etäisyyttä, vaan olen hengessä hänen vuoteensa vierellä saattamassa häntä rukouksessani perille siitä ovesta, josta me jokainen kuljemme - mutta emme yksin, sillä Jeesus on jo kulkenut siitä kerran ja on luvannut kulkea meidän kanssamme. Hän on luvannut viedä meidät siihen asuinsijaan Taivaan Isän luona – asuinsijaan, jonka hän kirkossa kuulemamme Johanneksen evankeliumin 16:1-4 mukaan on meille jokaiselle – huomaa, aivan jokaiselle  - valmistanut ristinkuolemallaan ja ylösnousemuksellaan.

Eräs sotilaspappi kertoo muistelmissaan, miten hän oli hoitamassa haavoittunutta sotilasta. Läheltä toinen vaikeasti haavoittunut sotilas tunnisti papin ja kysyi: ”Pääseekö tällainen tavallinen suomalainen mies taivaaseen?” – ”Kyllä pääsee Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen sovitustyön tähden”, vastasi sotilaspappi. – ”Hyvä on, minä menen sitten sinne”, vastasi mies ja hetken perästä hän oli kuollut.
Näin yksinkertaista se on!
Tiesin, että Orvokki meni siitä ovesta eikä hänen tarvinnut astua tätä viimeistä elämäntaipaleensa askeltaan yksin.

Minulla selviää yhä uusien asioiden kautta pala palalta, mitä on elää ilman Orvokkia näitä meneillään olevia ja tulevia elämänpäiviäni. Ensimmäiseksi harmittaa, että kun jonkun uuden asian, tapahtuman, jonkun henkilön kohtaamisen haluaisin kertoa hänelle, en enää voi ja siinä tämä yksin olo puolison suhteen tuntuu selvästi.
Silti minulla ei ole sellaista oloa, että olisin kokonaan yksin, sillä tiedän varmasti ja koen, että Orvokki on jo siellä iloisessa elämässä, mistä hänen isänsä kirjoitti 3.12.1939:
"...En pelkää kuolemaa - joka edessäni häämöttää tällä kerralla, sillä Joulun Sankari on syntini sovittanut ja sen tähden aina kuin tämä kirje teille iloista Joulua toivottaa, muistakaa, että kerran luona Herran tavataan…

Kun luin sunnuntaiaamuna lehdestä Orvokin kuolinilmoituksen, minulle tuli ensimmäiseksi mieleen. Oi, silloin kun joku lukee lehdestä minun kuolinilmoitukseni, niin minäkin olen jo siellä …”luona Herran”, perillä.
Yhden kuvan
Koen, että Jeesus Kristus, elämän ja kuoleman Herra, kuoleman voittaja, on meidän yhteytemme perustus ja olemus. Hänessä olemme yhtä, yhteydessä häneen, Orvokki ja moni muukin rakas ihminen jo ennen häntä siellä ikuisuudessa ja minä/me täällä ajassa.
Tämän me tunnustamme uskontunnustuksessa, joka kirkossa lausuttiin ja myös  jokaisessa jumalanpalveluksessa, kastetoimituksessa, konfirmaatiossa jne…”Minä uskon Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen seurakunnan, pyhäin yhteyden, syntien anteeksiantamuksen, ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän.”

Tietokonekieltä käyttääkseni olemme he sieltä ja me täältä yhteydessä samalle palvelimelle – Jeesukseen. Sen tähden tiedonsiirto toimii ja kulkee meidän välillämme palvelimen kautta.

Uskontunnustuksen kolmessa lyhyessä loppulauseessa se on yksinkertaisesti, turvallisesti, lohdullisesti sanottu. Sen tähden ei tarvitse yrittää epätoivoisesti pitää kiinni rakkaimmastakaan vainajasta. Ei tarvitse yrittää etsiä spiritismin tai meedion kautta yhteyttä kuolleisiin omaisiin.
Meillä kristityillä on yhteys kolmiyhteisessä Jumalassa, Isässä, Pojassa ja Pyhässä Hengessä. Vaikka toinen on jo siellä perillä, niin me olemme jo tässä pelastuksen ja taivaan ilon yhteydessä täällä kulkiessamme. Olemme saman operaattorin palvelimella. 

Jeesus sanoo Joh 3: 16-18, 36 "Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. Ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan sitä tuomitsemaan, vaan pelastamaan sen. Sitä, joka uskoo häneen, ei tuomita, mutta se, joka ei usko, on jo tuomittu, koska hän ei uskonut Jumalan ainoaan Poikaan... Sillä, joka uskoo Poikaan, on ikuinen elämä, mutta joka ei tottele Poikaa, se ei pääse näkemään elämää…"
Jeesuksen varassa haavoittunut sotilas uskalsi lähteä kuolemaan, samoin Orvokin isä kirjoitti ja toivotti jouluiloa: En pelkää kuolemaa…

Sen tähden joululauluissa lauletaan ilosta, "Teille on syntynyt Vapahtaja"
Joka kerta, kun kuuntelen Adamin Jouluyö kappaleen henkeä salpaavaa ylistystä, on kuin väristys kulkisi selkäpiitä  myöten: …Oi jouluyö, sä lohtu ihmisten…



Lapset oivaltavat ja kuvaavat asiat selkeästi. Siksi Eino laittoi Ootolle arkkuun suuren vaaleanpunaisen A4 kokoisen kortin, jossa oli monta sydäntä ja suurimmassa luki: ”Onnea Ooto”.

Eemil laittoi Ootolle arkkuun ensin kuvan: suuri keltaisena loistava kirkas aurinko ja kauniin punainen Ooto. Siinä kuvassa ei ollut jälkeäkään mustista risteistä tai pimeästä ja ahdistavasta kuolemasta.
Sitten hän laittoi toisen lapun: ”Eino 8v, Eemil 5v”. Kun ensimmäinen lappu hiukan repesi reunasta Eemilin irrottaessa sitä lehtiöstä, hän teippasi sen ehjäksi ja varmuuden vuoksi kirjoitti uuden ehjän lapun ja niittasi nämä molemmat yhteen ja laittoi ne arkkuun.

Ensin ihmettelin, mutta sitten minulle selvisi, että Eemilillä oli huoli, ettei Ooto vain siellä Taivaan kodissa unohtaisi heitä, häntä isoa pikkuveljeä ja Einoa, isoa isoveljeä!
Voin sanoa sinulle Eemil ja teille kaikille: Ei Ooto, unohda ketään meistä hänen lähimmistä perheenjäsenistään tai teitä hänen laajasta joukosta ystäviään.

Miksi voin näin sanoa. Mietin tuota asiaa ja muistin Serafim Sarovilaisen. Serafim Sarovilainen kuoli vuonna 1833. Hän kuoli siis jo 177 vuotta sitten ja rukoilee siellä taivaassa yhdessä meidän kanssamme ja tietää ja tuntee meidät eikä unohda rukousta. Olen kokenut sen usein tähän mennessä. Serafim Sarovilainen tuli matkaamme Samulin onnettomuuden yhteydessä, kiitos Isä Viktorille ja ortodoksiystävillemme.

Minulla on kaksi paikkaa, joissa etsin apua, kun olen oikein hajalla. Toinen on siellä kirkon penkissä, yleensä takana äänityskopin seinustan vierellä. Orvokki halusi istua yleensä vähän edempänä. Toinen on kotona Serafim Sarovilaisen ikonin äärellä tuikkukynttilän valaistessa ikonia. Olen kokenut, että näissä paikoissa voin itkeä ja purkaa huoleni ja murheeni ja saan rohkaisun ja lohdutuksen.

Olen varma, että Orvokki muistaa meidät jokaisen, rakastaa meitä ja rukoilee siellä meidän puolestamme yhdessä Serafimin ja isänsä ja lukemattomien muiden jo perille päässeiden kanssa. Orvokki siellä odottaa meitä yhdessä näiden perille päässeitten rakkaittemme kanssa. Sinun ei tarvitse olla Eemil yhtään huolissasi. Ooto muistaa ihan varmasti, mutta hänestä oli kiva saada nimilaput arkkuunsa.

Vielä enemmän tämän vakuuttaa Jesajan kirjan sana Jumalasta Jes 49:15. "Unhottaako vaimo rintalapsensa, niin ettei hän armahda kohtunsa poikaa? Ja vaikka he unhottaisivatkin, minä en sinua unhota. Katso, kätteni hipiään olen minä sinut piirtänyt…"

Niko ja Nea laittoivat Pauliinan kanssa arkkuun Nikon muistovideon. Ne minun tekemäni videot ovat sellaisia kuoleman videoita. Nikon tekemä on elämän ja rakkauden video - rakkauden - joka kantaa lastenlapsia halki elämän. Niko valitsi sinne arkkuun myös kaksi kuvaa teidän Orvokin sukulaisten tapaamisesta, kun joulun jälkeen kävitte aina meillä. - Tekin olitte siis saattelemassa näin Orvokkia.



Sanoin niistä asioista, joiden kautta tunnen, ettei Orvokki ole enää kulkemassa yhteistä matkaa. Eräänä päivänä autolla ajaessani yht’äkkiä mielessäni välähti: ”Minähän olen nyt leski!” Olen keskustellut satojen leskien kanssa työvuosieni aikana, mutta nyt minä itse olen leski.

Mietin tätä ja hain Raamattuohjelmasta hakusanalla ”leski”, mitä Raamattu sanoo leskestä, sehän koskee nyt minua eli olen niin kuin nykyisin asia ilmaistaan ”kohderyhmää”.

Veljen piti solmia avioliitto veljensä lesken kanssa Matt 2:24, 25
Vievät leskiltä talot ja latelevat pitkiä rukouksia Matt 23:14
Leskivaimo pani kaikkensa, 2 lanttia uhriarkkuun Mark 12:42
Sarpatin leski, jolla öljy ei loppunut eivätkä jauhot Luuk 4:26
Nainin lesken ainoa poika kuoli Luuk 7:12
Leskivaimo ahdisti tuomaria hankkimaan oikeuden ja tuomari viimein hankki sen, kun leski ei hellittänyt. Luuk 18:3

Siellä on pitkäikäinen leski naisprofeetta Hanna. Mentyään neitsyenä naimisiin hän oli elänyt miehensä kanssa seitsemän vuotta, mutta nyt hän oli ollut leskenä jo kahdeksankymmenenneljän vuoden ajan. Laskujeni mukaan hänen pitäisi silloin olla jo yli 100-vuotias. Hän kohtasi Jeesus-lapsen temppelissä.  Luuk 2:36

Sitten oli tämä pinttynyt vanhapoika Paavali, leskien olisi hyvä pysyä yksin niin kuin minäkin. 1.Kor 7:8 Paavali suositteli naimattomuutta.  Hänen käsityksiään vastaan varmasti vähän protestoitiin, koska hän lopuksi vetosi: ”Tämä on minun käsitykseni, ja luullakseni minussakin on Jumalan Henki. 1.Kor 7:40
Nuorille leskille hän suositteli naimisiinmenoa.

No, monet vanhemmatkin lesket ovat menneet naimisiin. Kerran vihin tällaiset vanhemmat lesket aviopariksi ja heidän yhteenlaskettu ikänsä oli yli 150 vuotta. Kaikki meni hienosti ja oli liikuttavaa. Morsian ainoastaan hiukan rypisti kulmiaan sulhaselle sillä kohtaa kun oli suudelman paikka vihkikaavassa ja sulhanen ei kuitenkaan huomannut / tai muistanut sitä sillä kertaa.
Tässä yhteydessä on hyvä muistaa se viisaus, minkä vanha esimieheni Helsingissä sanoi, että ”nuoruus ei ole ikäkausi vaan ominaisuus”.  Siksi toivotankin ihan romanttista ja hyvää ominaisuutta ja vaiheita kaikille itsensä nuoriksi tunteville leskille.

Lapsillemme ja myös muille haluan sanoa selkeästi tiedoksi, että olkaa ihan rauhassa, minä olen ja tunnen olevani jo hyvin vanha ja vanhuudessani tyytyväinen elämääni.  Vanhassa käsin kirjaillussa huoneentaulussa sanottiin: ”Tallella elämä eletty!”



Näistä Orvokin ja minun kolmesta yhteisestä eläkevuodesta haluan sanoa jonkun asian. Minä olin 10 vuoden ajan lähtenyt aamupimeällä töihin ja tullut iltapimeällä. Talvella oli ikävä lähteä pimeässä ja kesällä taas oli niin ihanan valoisaa ja kaunista, että silloinkin oli ikävä lähteä kotoa pois, kun puoliso jäi yksin sinne. Ei niin, että seurakuntatyö sinänsä olisi ollut ikävää tai kutsumuksen vastaista.

Niinpä nautimmekin tästä 3 vuoden ajasta yhdessä. Usein aamuheräämisen jälkeen ensin kävin avannossa uimassa. Orvokki oli kieltänyt antamasta pusua avannon jälkeen, sillä hän paleli usein ja siksi halusi villasukatkin jalkaansa.
Hain lehden, keitin aamukahvin ja sitten vain olimme. Joimme aamukahvia, katselimme aamutv:tä, juttelimme niin viime aikojen asioista, päivien tapahtumista kuin muistelimme myös monia vaiheita elämän varrelta….muistatko kun… silloin kun… Näin kaksi vanhaa ihmistä onnellisesti yhdessä jaksoi kerrata toisilleen monia rakkaita asioita yhteisen elämän varrelta. Kumpikaan ei siihen kyllästynyt. Muut eivät varmaan olisi jaksaneetkaan kuunnella juttujamme.

Viime viikkoina panin merkille, että Orvokki rupesi kyselemään näistä vanhoista muistoista erityisesti sitä, miksi juuri häneen rakastuin, mitkä olivat ne asiat, jotka hänessä panin merkille jne…
Hän vuorostaan kertoi, miksi juuri minä olin se, johon hän rakastui. Me olemme sellainen ’ruotsinlaivatuttavuus’. Olimme  matkalla kristilliseen pohjoismaiseen opiskelijakokoukseen. Matkalla erään papin tehtävä oli pitää silmällä Orvokkia, koska hänen hengellisiä näkemyksiään ja ratkaisuaan mennä työhön Suomen Kristilliseen Ylioppilasliittoon, ei pidetty luotettavana eikä hän saanut antaa ryhmän järjestäjien mielestä vahingollisia vaikutteita muille ryhmäläisille. Minun tehtäväni oli johtaa matkaryhmää. Ensimmäisenä matkavuorokautena osat vaihtuivat. Minä pidin silmällä Orvokkia ja se pappi johti matkaryhmää.

Siihen aikaan ruotsinlaivoilla matkustettiin aina kansimatkustajina. Ei tullut kuuloonkaan, että kukaan olisi voinut matkustaa hytissä. Yö vietettiin kansituoleissa istuen ja torkkuen. Me Orvokin kanssa nauroimme ja käkätimme yöllä niin, että meitä kehotettiin menemään kannelle, jotta toiset saisivat nukkua rauhassa. Keskustelumme heti alkuvaiheessa otin selvää, että Orvokki oli menossa kihloihin. Kysyin häneltä miksi? Hän sanoi, että sulhasella oli niin kaunis kihara tukka ja minä totesin siihen, että on niitä muitakin kiharatukkaisia.
Orvokki sanoi, että kun hän olin häntä 5,5 vuotta nuorempi ja siihen aikaan 1960-luvulla ajateltiin aina, että miehen piti olla vanhempi, niin hän ei osannut pitää varaansa, kun ensin ajatteli, ettei ikäeromme vuoksi ole mahdollista, että jatkaisimme kontaktiamme syvemmällä tasolla. Ja kun hän huomasi, miten hän oli rakastunut minuun, niin se oli jo myöhäistä.

Jollain tasolla Orvokki viime viikkoina kelasi koko elämänsä kokonaisuutta. Uskon, että hän myös jollain tasolla tiesi olevansa kohta lähdössä.



Sitten enää pari asiaa:

Ensinnä se sotaorpologo.
Halusin, että Orvokin kuolinilmoituksessa oli sotaorpologo, niin kuin veteraaneilla, sotainvalideilla, lotilla jne. oma logonsa.
Maija Lepola soitti hautaustoimistosta, että Hesari ei laita sitä logoa. He sanovat, ettei se ole heillä käytössä… Sanoin Maijalle, että kerro terveiset: lopetan monikymmenvuotisen tilaamisen ja laitan päätoimittajalle sähköpostin, jos sitä logoa ei saada Orvokin kuolinilmoitukseen. Ja niin olisin tehnytkin, jos logoa ei olisi saatu lehteen. Maija kävi sitkeitä neuvotteluja lehden kanssa. On hämmästyttävää, että niin pienellä, hiljaisen ja vaatimattoman oloisella ihmisellä oli niin teräksistä tahdon voimaa, että hän sai asian läpi.
Välillä Hesari kysyi Pääkaupunkiseudun Sotaorpojen puheenjohtajaltakin, että hyväksyykö yhdistys logon käytön. – Kiitos siitä taustatuesta. Maija Lepola soitti, se logo tulee Hesariin ja Keskari laittaa sen ilman muuta.
Orvokki oli voimanainen. Ihmisen kuolintapa on samanlainen kuin hänen elämäntapansakin. Orvokki oli joutunut aina taistelemaan pelkojen ja turvattomuuden keskellä eteenpäin. Hänen oli pakko olla rohkea, ennakkoluuloton realisti ja toisaalta myös herkkä uneksija.
Kun kerroin parille Orvokin ystävälle, että nyt se sotaorpologo tulee ensimmäisen kerran valtakunnan ykkösmediaan Orvokin ilmoitukseen, toinen heistä laittoi sähköpostin: "Eläköön Orvokki!" Sitten hän pelästyi mitä tuli Orvokista sanoneeksi ja vastasin, että niin minäkin huudahdin asian kuultuani.
Orvokki jopa – ei haudan takaa, koska häntä ei ollut silloin vielä haudattu - vaan kuoleman takaakin puolusti sotaorpojen oikeutta olla hyväksytty ja tunnustettu sotaorpona.

(Myöhempi lisäys: Orvokin hautakiveen teetin ensimmäisen sotaorpojen pronssilogon ja nyt niitä on vapaasti tilattavissa.)

Päätän erään ystävän kirjoittamiin sanoihin Orvokista:

"Istuessani bussissa, mietin Orvokkia. Jokin sanoin kuvailematon rauha ja turvallisuuden tunne valtasi sydämeni. Muistin, miten monesti olen miettinyt, että tuleeko meitä joku läheinen vastaan, kun kerran lähdemme täältä ja kuka se minun kohdallani voisi olla. En ollut vakuuttunut, että haluaisin jonkun läheisistäni tulevan. Jotenkin havahduin, että Orvokki olisi kyllin turvallinen ja luotettava. Minun on edelleen hyvä olla hänen puolestaan. Tiedän, että hänellä on kaikki hyvin."

Nyt lopetan.