4. Alueen asutus sodan jälkeen
Ritoniemeläiset kävivät Tyyppälän koulua. Sinne pääsi kätevästi Heinämäen ylittävää polkua pitkin.Tyyppälän koulu perustettiin vuonna 1948.
Koulun viisikymmenvuotisjuhla vietettiin 25.9.2005, mutta koulu oli perustettu jo 1948. Koulu toimi aluksi Heinälammin tilan vanhassa päärakennuksessa ja tuo juhla vietettiin, kun "uuden " koulun valmistumisesta oli kulunut se 50 vuotta.
Vuonna 1960 Tyyppälän koulun oppilasmäärä oli korkeimmillaan, 120 oppilasta.
Oppilaat kouluun tulivat Ritopohjasta ja Ritoniemestä., joille molemmille alueille muodostui sodan jälkeen nopeasti asutusta. Alunperin oli varmaankin ajatus, että koulun ympäristö olisi rakennettu tiiviimmin, mutta koulun itäpuolinen asutusalue on vielä toistaiseksi toteutumatta.
Ritoniemen tila oli enne sotaa rouva Niemisen omistuksessa, joka myi tilan vapaaehtoisilla kaupoilla siirtoväen asutuksen tarpeisiin. Tilasta myytiin karjalasta tulleelle siirtoväelle pientiloja ja tontteja.
Jyväskylän maalaiskuntaan muutti sodan jälkeen karjalaisia yhteensä 2840 henkeä ja heistä oli 1512 henkeä Sortavalan Maalaiskunnasta. Monet heistä asettuivat alueelle jo talvisodan jälkeen, palasivat asuipaikoilleen Karjalaan jatkosodan aikana ja joutuivat taas palaamaan Jyväskylän maalaiskuntaan sotien jälkeen. Ukonniemen tilalta lohkottiin samalla tavoin alueita viljely- ja asuntokäyttöön kuin Ritoniemen tilaltakin.
Ritoniemeen heti sodan jälkeen muuttaneita Sortavalan maalaiskuntalaisia olivat Rauni Hallikas, Eino Jaatinen, Arvi  Pärnänen, Eino Saikkonen, Juho Tolvanen, Antti Pesu, Antti Turkulainen sekä Oskari ja Paula Turkulainen.  
Ritoniemen kantatilasta lohkottiin vuosina 1945-1950 sekä asuntoviljelytiloja että asuntotiloja. Näille jäi yhteinen venevalkama-alue Palokkajärven rantaan. Venevalkamaan tuotiin 60-luvulla kiviä Hallikkaan pellolta, jolla rantaviivaa siirrettiin hiukan järvelle päin.
Asuntoviljelystilat
     Arvi Antero ja Siiri Pärnänen,    
     Yrjö Hallikas,
     Antti ja Helmi Turkulainen ja
     Oskari ja Marita Turkulainen
Asuntotilat
     Paula Turkulainen,
     Eino Ilmari ja Elisabeth Jaatinen,
     Teresa Rouhiainen,
     Pekka- ja Annaliisa Kapulainen (Sekä Matti ja Saimi Leppäkorpi) ja
     Eino ja Anna Saikkonen.
graphic
Vuoden 1950 jälkeen lohkottiin lisäksi kantatilasta tontteja, johon asutuksen nopea leviäminen perustui. Ilmeisestikin jo ennen sotaa oli niemen etelärannasta erotettu kauniisti etelään aukeavia mökkitontteja. Kantalilalle jäänyt ranta-alue muodostui kylän uimarannaksi ja sen itäpuolelle jäi lohkottujen kiinteistöjen yhteinen venevalkama-alue.
Ritoniemessä on toinenkin kantatilaan kuulunut venevalkama. Siinä ovat osallisia Tolvaset, Heinäset, Hyttiset ja Ekroosin Hannu (ostettuaan Kasurisen talon, jossa sijaitsi enne Kasurisen betonivalimo.
graphic
Hallikkaan tilan alueella ensimmäinen rakennus oli kantakiiteistöstä jäänyt huonokuntoinen lato, joka purettiin pois. Se sijaitsi nykyisen Pohjanniementie 11 kohdalla
Tohtori Martti Jaatisen tarina
30.11.2001
RITONIEMI
Kun yli 400.000 evakkoa eli n. 10% silloisesta väestöstä saapui jäljelle jääneeseen Suomeen, heidät asutettiin tavalla, josta ei ole vastaavaa esimerkkiä maailmanhistoriassa. Noin kolme neljän­nestä suomalaisista eli ennen sotia ihmistyövaltaista agraari­kulttuuria. Suurin osa saapujista kuului tämän ryhmän pientila­valtaiseen osaan. 
Lahdenpohjan sahan johtajan Fennanderin poika Veikko Vennamo hoiti siirtoväen asuttamisen tavalla, josta häntä ensin kiitet­tiin ja sitten moitittiin ihmisten sitomisesta turpeeseen elin­kelvottomille tiloille.
Objektiiviset jälkiarvioinnit ovat nostaneet turpeeseen sitomi­sen jälleen  oikeaan arvoonsa. Pientilan saaneet säilyttivät kansakoulussa opitun luterilaisen isänmaallisuutensa ja ahkeruu­tensa. He hankkivat itse tärkeän osan elintarvikkeitaan aikoina, jolloin ulkomailta tuotu hätäapu juuri ja juuri riitti muun väestön ruokkimiseen. Sitäpaitsi myöhemmin tapahtuneesta kaupun­gistumisesta ja elintason noususta ei silloin ollut aavistusta­kaan. Uusi elämänmuoto vastasi sitä mihin oli totuttu, vaikka tietenkin niukempana, koska rakentaminen ja pellonraivaus täytyi aloittaa alusta. Tämä asuttaminen oli yksi lenkki siinä ketjus­sa, jossa yhdenkin murtuminen olisi johtanut Suomen liukumiseen kommunistiseksi valtioksi ja sitä tietä Venäjän syliin.
Alusta aloittaminen tapahtui varsin monen kohdalla jo toisen tai jopa kolmannen kerran. Isämme Eino kuului tähän ryhmään.
Naimisiin menon jälkeen vajaat kolme vuotta myllärinä Möntsöläs­sä Kuhan Pekolta vuokratussa mökissä asuen, sitten ammatin vaihto putkimieheksi, mökin ostaminen, purkaminen ja uudelleen rakentaminen Tulolan hoville. 
Hoville siirryttäessä Eino oli 28‑vuotias. Siellä ennätettiin asua toiset kolme vuotta, Talvisotaan asti. Tähän ajanjaksoon sisältyi myös uuden parin hehtaarin pellon raivaaminen iltatöinä Selkärinteen umpimetsästä.
Kun perheelle tarjottiin maanhankintalain perusteella ns. kylmää tilaa eli umpimetsää Pihtiputaalta tai Viitasaaren korvesta, Eino ei enää jaksanut innostua pellonraivauksesta. Hän valitsi toisen tarjolla olleen vaihtoehdon joka oli ns. asuntotila Jyväskylän maalaiskunnan Ritoniemessä, kooltaan 71 aaria.
Täysipäiväisen putkiasentajan työn ohella siinäkin oli rakenta­mista. Kevätpakkasilla 1947 kaadettiin rakennuspuut Hiekkapohjan tien varressa olevan Puttolan tilan metsästä. Olin 13‑vuotiaana mukana oksia karsimassa ja kahvitulia polttamassa. Kun maat alkoivat sulaa toukokuussa, Eino läksi ennen viittä soutamaan kymmenen kilometrin matkaa Puuppolasta Ritoniemeen, kaivoi rakennuksen monttua, meni seitsemäksi töihin ja palasi neljän jälkeen montulle. Iltamyöhällä vene lipui Alvajärven poikki Laahanjoen suulle ja läksi taas aamuviideltä. 
Kun koulu loppui toukokuussa, siirryin minäkin montulle kovaa savea hakkaamaan ja reunoille mättämään. Tarkoitus oli kaivaa koko kellari auki, mutta voimat loppuivat. Turhaa työtä lisä­kaivaminen olisi ollut, kyllä se tuonkin kokoisena on riittänyt. Eino oli silloin hoikka poika, oman sanontansa mukaan "kuin kerjäläisen kelkan naru".
Jyväskylän Tapionkatu 4:ssä Esson huoltoasemaa pitänyt Laitinen haki Amerikasta saadulla kymmenpyöräisellä GMC‑kuorma‑autolla eli Kempsulla tukit metsästä pihaan. Kempsun kaikki kymmenen pyörää vetivät. Tukkikasan viereen tuotiin kenttäsirkkeli. Sahuri Räty oli uskovainen mies ja meitä lapsia kohtaan suvait­sematon ja ilkeä, niinkuin kokemukseni mukaan varsin monet uskovaiset.
Rakennusta varten oli maatalouspiiristä valittu painetut tyyppi­piirustukset, joiden takana olevan luettelon mukaan hirret sahattiin laudoiksi ja lankuiksi. Sauna‑ ja navettarakennus tehtiin sahatuista hirsistä ja laudoitettiin myöhemmin.
Kun oli sirkkeli ja puuta paikalla, sahattiin laudat myös uutta Laatokan mallista venettä varten. Polkupyörään ei saanut kumeja ja saaristossa syntynyt oli tottunut tekemään kaikki matkansa soutamalla. En muista höyläsikö Eino venelaudat käsihöylällä vai käytettiinkö ne konehöylässä eli kutterissa (engl. cutter). Edellinen vaihtoehto tuntuu todennäköisemmältä sillä rahat olivat tiukassa.
Laudoitustyössä ja rungon pystytyksessä oli mukana ammattikir­vesmiehiä ja muuraustyön tekivät Hellmanin veljekset. Osa työstä maksettiin rahalla, osa vaihdettiin vastapalveluilla, sillä useimmilla oli omia rakennushankkeita käynnissä. Sama erinomai­nen ammattimies August eli Aku Hellman oli kahta vuosikymmentä myöhemmin muuraamassa minun taloani Puikkarikadulle.
Agronomi, myöhempi kansanedustaja ja maasäteilyekspertti Mauno Pohjonen kävi katsomassa kaivon paikan varvulla jonka jälkeen se kaivettiin isän ilman varpua katsomaan paikkaan keskelle pihaa. Kun vesi väheni kuivina kesinä niin paljon, että sitä piti säästellä, äiti sai taukoamattomaan naputukseensa uuden aiheen: Ois pitäny kaivo tehä siihe mihi se Manu sano. Joinakin talvi­na haettiin lehmille ja saunaan vettä Palokkajärvestä kelkalla ja korvolla. Kaivoon rakennettiin ensin kierrettävä nostokampi, sitten ostettiin vihreäksi maalattu valurautainen käsipumppu, joka puolestaan myytiin oman sähköllä ja painesäiliöllä toimivan vesijohdon valmistuttua naapuriin Tolvaselle.
Molempiin rakennuksiin tehtiin aluksi pärekatto joka myöhemmin pellitettiin. Katon alla ryhdyttiin sisätöihin omin voimin. Tarkoituksena oli päästä seuraavana kesänä asumaan.
Ritoniemen pohjoispuolelle Ukonniemeen oli rakennettu kymmenkun­ta Ruotsista lahjaksi saatua elementtitaloa, jokaisessa kaksi parihuonetta (huone ja keittiö). Myöhemmin olojen väljentyessä niistä saatiin yhdistämällä 3 huonetta ja keittiö, joka edusti uutta korkeata elintasoa. Elokuussa 1947 muutimme Puuppolasta yhteen niistä, Aarne Partasen seinänaapuriksi. Einon työmatka lyheni kymmenellä kilometrillä suuntaansa. Talot olivat siiste­jä, mutta hataria. Talven tullen vesi jäätyi keittiön nurkassa olevassa ämpärissä. Lapsetkin muuttivat kammariin nukkumaan. Partaset riitelivät keskenään kovaäänisesti seinän takana. Muutto omaan tuli välttämättömäksi pikemmin kuin oli aiottu.
Syksyn mittaan oli oman talon kahteen huoneeseen saatu lattiat, jotka maalattiin ruskealla Permo‑lattiamaalilla. Seinien sisä­pintana oli puretusta betonilaudasta tehty vinolaudoitus ja lämpöeristeenä ilmarako, kun seiniin ei ollut vielä ennätetty saada täytteitä. Sähköjohtoina risteili sinivalkoista punosta, jonka päässä riippui lampun kanta ja kirkas lamppu ilman varjos­tinta. Tähän omaan muutimme joulun seutuvissa 1947. Tupaantuli­aiset olivat seuraavana kesänä. Sain omaksi toimialueekseni ullakon etelänpuoleisen pään ja rakensin sinne huoneen, johon myös Raili ja Paavo muuttivat asumaan. Nuorin veli Eino taisi nukkua silloin alhaalla, kun en muuta muista. Huoneessa oli puulämmitteinen Porin‑Matti‑uuni, jonka keittolevyn päälle tuotiin kasa tiiliä lämmönvarauskykyä lisäämään. 
1950‑luvun alussa innostuin valokuvauksesta ja rakensin huoneeni seinän vieressä olevaan vinokattoiseen komeroon pimiön. Suuren­nuskone oli omatekoinen. Koneisto oli tehty vanhasta levykame­rasta, Irja‑tädin mieheltä Eero Pöntiseltä ostin valonsuuntaa­jaksi 15 cm:n läpimittaisen kondensorilinssin. Lamppukammion tein parin litran vetoisesta Johnsonin Glo Coat‑purkista. Laite liikkui lattiasta kattoon ulottuvan putken varassa, vastapainon tasapainoittamana.
Toinen ullakon huone rakennettiin 1950‑luvun puolimaissa.
Alakerran suurin huone oli vieraskammar, talon edustushuone. Sinne ei ollut arkisin asiaa. Vasta television myötä se joskus 1970‑luvun alussa alkoi muuntua olohuoneeksi, joskin Elisa ja Eino istuivat kuolemaansa asti mieluimmin keittiön pöydän vie­ressä kuuntelemassa matkaradiota ja päivittelemässä ohiajavia mopo‑poikia ja Kasuris‑poloisen kaljanjuontia (Pistää nii vihaks ku aina rilluavat, ajjaat ku viholline uamusta ilttaa, Voi hyvä isä senttää, tuas sillä on kaljjua kassilline, leippiä ei oo mutta kyllä kaljjaa rahhua riittää). 
Tulin ylioppilaaksi v. 1954 ja läksin heti kesäkuun alussa armeijaan. Sieltä päästyäni olin Ritoniemessä kuukauden valmis­tautumassa Teknillisen korkeakoulun karsintakursseille, mikä tulkittiin laiskotteluksi (On nii laiska jotta ei kehtua ehkis onkittua, ei tie muuta ko lukkoo). Olin sitä ennen ollut vuodesta 1946 eli 12‑vuotiaas­ta kaikki kesät ja vuodesta 1948 myös joulu­lomat umpeen töissä. Tuo kuukauden työvapaa oli vanhemmilleni liikaa.
Valmistuttuani arkkitehdiksi muutin takaisin Jyväskylään v. 1967. Yritin useaan kertaan saada Elisan ja Einon kertomaan Sortavalan ajoista. He huitaisivat kädellään ja sanoivat louk­kaantuneen näköisinä: Eihä myö mitä tiijjä. Noin viikkoa ennen kuolemaansa Eino suostui vastaamaan muutamiin kysymyksii­ni. Silloinkin hän oli epäluuloisena tivannut Raililta: Mitä varte se oikei kysellöö.