5. Rakentaminen 40- ja 50-luvuilla
Hennlan talon piharakennus aloitettiin jo 1940-luvulla ja valmistui siis nelikymmenluvulla. Rakentamisesta lisää viitteessä.
graphic
Hallikkaiden Hennala-tilan päärakennus valmistumisen jälkeen loppukesällä 1954. Pihan tasaus on vielä kesken. Yrjö Hallikas suunnittelutti talon Helsinkiläisessä arkkitehtitoimistossa vaimoaan Rauni Hallikasta varten. He olivat menneet naimisiin Tapaninpäivänä 1950. Yrjö Hallikkaan kotitalo oli jäänyt rauhanteossa Neuvostoliiton puolelle, pari sataa metriä nykyisestä rajasta Jääsken kunnassa, Räikkölän kylässä.
Rintamamiestyyppiset rakennukset valmistuivat 50-luvulla.
Jaatisen talon rakentamisen kuvaus (Martti Jaatinen)
30.11.2001
JÄLLEENRAKENNUSKAUDEN TYYPPITALON RAKENTAMINEN
Putkiasentaja Eino Jaatisen tyyppitalo Jyväskylän maalaiskunnan Ritoniemessä. 
Nykyinen osoite Tulolantie 2, 40250 Jyväskylä.
Kirjoittaja on arkkitehti Martti I. Jaatinen, rakentajan vanhin poika (s. 1934), joka 12 vuotiaasta lähtien osallistui rakennustyöhön.
graphic
Tiivistelmä
19.9.1946 Sortavalan maalaiskunnan III arvioimislautakunnan päätös Karjalaan jääneen omaisuuden korvaamisesta: korvaussumma Eino Jaatiselle 350.500 mk. 
24.9.1946 Korvauslautakunnan päätös Elisa Jaatisen isän Matti Hyvösen kuolinpesän korvaussummaksi. Elisan osuus 423.400/5 = 84.680 mk.
10.12.1946 ja 19.12.1946 Em. korvauksiin perustuvat kustannusarviot asuinrakennukselle Maatalousseurojen keskusliiton jälleenrakennusvaliokunnan tyypin 1945/A 13 mukaisena sekä ulkorakennukselle. Jyväskylän Seudun Osuuskassan päätös lainasta: 170.000 + 170.000 + 70.000 = 410.000 mk.
18.12.1946 Asemapiirros rakennusten sijoittamiseksi 0.71 ha:n asuntotilalle.
24.1.1947 Keski‑Suomen maanviljelysseuran asutustoimikunta hyväksyi rakennuspiirustukset.
1...21.2.1947 Rakennuspuiden kaataminen.
31.3.1947 Asutusvaliokunnan rakennustyölupa em. rakennuksille.
1.5.1947... 30.6.1947 Hirsien ajo tontille ja sahaus rakennustarvikkeiksi. 
1.5...30.9.1947 Perustusten kaivu, laudoitus ja valu. 
15.5.1948...25.10.1948 Talon ja ulkorakennuksen rakentaminen.
11.9.1948 Valtiokonttorin päätös II korvauslain mukaisesta lisäkorvauksesta: 48.926 mk.
2.6.1950 Maatalousministeriön asutusasiain osaston maksattamispäätös Valtiokonttorissa pidätettynä olleesta korvauserästä 161.030 mk.
16.1.1951 Lopullinen päätös maapohjan hinnaksi: 33.000 mk.
19.11.1951...30.11.1951 Maatalousministeriön asutusasiainosaston päätös Valtiokonttorissa pidätettynä olleen 251.000 mk:n korvaussumman käyttämisestä rakennuslainojen maksuun.
1.2.1952 Lopullinen maksetuksi kuitattu kauppakirja kiinteistöstä.
3.10.1957 Lainhuuto.
TAUSTA
Eino Jaatinen (s. 1908) ja Elisabet Hyvönen (s. 1904) avioituivat huhtikuussa 1933. Ensimmäisenä asuntona oli vuokramökki Sortavalan Tulolansaaren Möntsölän kylässä, jossa Eino oli vuodesta 1930 lähtien hoitanut isänsä omistamaa pientä myllyä. Myllyn toiminta lopetettiin 1935 koneiden rikkouduttua. Elisan serkut Eino ja Tauno Hyvönen perustivat samana vuonna vesijohtoliikkeen Sortavalaan ja Eino Jaatinen meni sinne asentajanoppiin. Keväällä 1936 he ostivat 10 ha:n maatilan pari kilometriä pohjoisempaa, Suur‑Tulolan kylästä Tulolan Hovilta. Tilalla oli ennestään Einon isän Antti Jaatisen rakentama uusi lautaseinäinen heinälato ja Hovin työväen käytössä ollut savusauna. Eino rakensi asuinrakennuksen ”herrojen saunan” kivijalalle, navetan ja liiterin.
Siellä ennätettiin asua vajaat 4 v. Välirauhan aikana kierrettiin Merijärveltä Savonlinnan ja Jyväskylän kautta Kuopioon. Sortavalaan palattiin marraskuussa 1941, kunnostettiin seuraavana keväänä entinen koti Tulolan Hovilla ja lähdettiin uudelleen evakkoon heinäkuussa 1944.
Toinen evakkomatka 1944...
Toiselle evakkomatkalle lähdettäessä ilmoitettiin sijoituspaikaksi Jurva pohjanmaalla. Kaikkiin muuttotavaraa sisältäviin pakkilaatikoihin kirjoitettiin suurin mustin kirjaimin Eino Jaatinen, Isokyrö, Jurva. Viimehetkillä tuli tieto, että sijoituspaikaksi tulee Jyväskylä.
Jyväskylään tultiin junalla ja majoituttiin Taulumäen kirkkoon. Muutaman päivän kuluttua perheet vietiin tavaroineen kuorma‑autolla 10 km pohjoiseen Puuppolan kylään, Alvajärven pohjoiskärjessä olevaan Taipaleen taloon. Sen omisti entinen muurari Otto Aatinen, joka oli vanhoilla päivillään asettunut maanviljelijäksi. Emäntä Ida oli omaasukua Mäkinen, 1990‑luvun ralliautoilija Tommi Mäkisen isotäti. Setämiehenä asusteli Oton veli Taavetti. Ida ja Otto olivat sydämellisen ystävällisiä.
Perhe asui muutaman viikon talon tuvassa ja sen jälkeen työtupana olleessa saunakamarissa, kooltaan n. 4 x 4 m. Kun teräsjousipohjainen putkisänky heteka ja sivusta vedettävä puusohva illalla avattiin, jäi väliin puolimetrisiä kulkuväyliä. Kaksivuotias Paavo nukkui pinnasängyssä ja heinäkuun alussa 1944 syntyneen Einon kori oli jossakin suurempien vuoteiden välissä. Heteka oli yleisnimi putkisängyille ja tuli lyhenteenä valmistajastaan Helsingin‑Teräs‑Kaluste Oy:stä. Jaatisten heteka oli tiheäpohjainen, mallia UPO (Uusi Putkisänky Osakeyhtiö, jonka Asko Oy oli perustanut hetekan kilpailijaksi).
Suuren tiilirakenteisen navetan takana metsän reunassa oli vanha savusauna, josta tehtiin navetta Jaatisten kahdelle lehmälle. Lampaita oli pari kappaletta ja kanoja aluksi kolme. Lehmille ei ollut heinää eikä heinämaitakaan niitettäväksi, kun oli jo syksy käsillä. Eino niitti vyötäisiään myöten vedessä kahlaten kortetta, jota lehmät söivät mielellään. 
Eino oli 1930‑luvulla opetellut putkiasentajan ammatin ja kulki töissä Jyväskylässä, soutamaan tottuneena saaristolaisena veneellä ja talvisaikaan polkupyörällä (kts. Kuva 3).
Vanhin poika Martti, tämän kirjoittaja, aloitti yhteiskoulun, nousi aamuisin viideltä, käveli 2,5 km maantien varteen, ajoi 15 km kuorma‑auton koppilavalla Tikkakoskelle ja iltaisin samalla autolla tai kävelen kotiin.
ASUINPAIKAN VALINTA
Myöhemmin tapahtuneesta kaupungistumisesta ja elintason noususta ei 1940‑luvulla ollut aavistustakaan. Uusi elämänmuoto vastasi sitä mihin oli totuttu, vaikka niukempana ja kovempana, koska rakentaminen ja pellonraivaus täytyi aloittaa alusta. 
Tyhjästä aloittaminen tapahtui monen kohdalla jo toisen tai jopa kolmannen kerran. Eino Jaatinen kuului tähän ryhmään.
Viisi vuotta myllärinä Möntsöläs­sä Kuhan Pekolta vuokratussa mökissä asuen, sitten ammatin vaihto putkimieheksi, mökin ostaminen, purkaminen ja uudelleen rakentaminen Tulolan hoville. 
Hoville siirtyessään Eino oli 28‑vuotias. Siellä perhe ennätti asua vajaat neljä vuotta, Talvisotaan asti. Tähän lyhyeen ajanjaksoon sisältyi myös uuden, hehtaarin laajuisen pellon raivaaminen iltatöinä Selkärinteen umpimetsästä, 100 x 100 metrin alueelta puut pois pokasahalla. Eino oli suorittanut asepalveluksensa pioneerijoukoissa ja osasi käyttää kantojen ja isojen kivien poistossa dynamiittia. Samalla syvennettiin ampumalla kallioon louhittua kaivoamme. Mielessäni on säilynyt nelivuotiaan näkömuistikuva kaivon pesästä, johon heti räjäytykseen jälkeen alkoi virrata kirkasta vettä kallion halkeamasta. 
Peltoa raivattaessa metsästä löytyi tulisijojen pohjia, jotka lienevät 500 v:n takaa. Vatjan viidenneksen verokirjan mukaan paikalla oli taaja asutus 1400 ‑ 1500‑lukujen vaihteessa, 70 m:n korkeudella Laatokan pinnasta, suojassa rantarosvoilta. Myöhemmissä verokirjoissa ei ole kuin muutama talo.
Kun perheelle tarjottiin maanhankintalain perusteella ns. kylmää tilaa eli umpimetsää Pihtiputaalta tai Viitasaaren korvesta, Eino ei enää jaksanut innostua pellonraivauksesta. Hän valitsi toisen tarjolla olleen vaihtoehdon joka oli ns. asuntotila Jyväskylän maalaiskunnan Ritoniemessä, kooltaan 0,71 ha. Tämän rakennushankkeen valmistuessa Eino Jaatinen täytti 40 vuotta. Hän asui talossa toisen puolen elämästään ja kuoli 80‑vuotiaana 1989.
27  RAKENNUSPAIKKA
Jyväskylän maalaiskunta, Ritoniemi, 5 km Jyväskylän keskustasta pohjoiseen, Palokkajärven itärannalla. Rakentamishanke käynnistyi 1946 ja toteutettiin ensimmäiseen vaiheeseen vv. 1947...8. Rakennuksessa tapahtuneita muutoksia on seurattu vuoteen 1994.
Postiosoite oli 1940‑luvulla Eino Jaatinen, Jyväskylä Ritoniemi, nyt 1994 Tulolantie 2, 40250 Jyväskylä. Taloa asuu yksin eläen rakentajan tytär Raili Rahikkala.
28  
Ritoniemi oli maatila, jonka päärakennus oli palanut 1930‑luvun lopulla. Sen ranta‑alueilta oli lohkottu puolenkymmentä huvilatonttia. Omistaja ei asunut tilalla eikä harjoittanut ammattinaan maataloutta. Maanhankintalain perusteella siitä pakkolunastettiin: 
‑ 2 ns. asuntoviljelytilaa, joilla oli riittävästi peltoa pienimuotoista maanviljelyä varten sekä metsäpalstat muutaman kilometrin päässä pohjoisempana. Suuremman tiloista sai maatalousteknikko Yrjö Hallikas, joka oli kansanedustaja Juhani Leppälän vävy. Toinen tuli palaneen Ritoniemen talon kohdalle ja sitä asui eläkeikään ehtinyt Oski Turkulainen Sortavalan Hympölästä.
‑ 3 asuntotilaa, kukin suuruudeltaan n. 0.7 ha. Yhdelle rakensi pienen mökin eläkkeellä oleva postineiti Teresa Rouhianen ja toiselle oman talonsa Eino Jaatinen. Kolmannen omistajana oli alaikäinen sotaorpo Paula Turkulainen, joka asui setänsä Oskin luona ja myi maansa 1960‑luvulla rivitalotontiksi.
Alue oli suurimmaksi osaksi loivasti aaltoilevaa peltoa, joka oli ollut kymmenkunta vuotta heinällä (kesantona).
Myös ympäristön muista tiloista oli pakkolunastettu osia asutuskäyttöön. Rajanaapureiksi tuli 2 puutarhuria ja vähän kauemmaksi yksi pientila. Kilometrin säteellä oli ennestään 3 toimivaa maatilaa sekä Ukonniemi‑niminen rappiotila, jonka hyväkuntoisen päärakennuksen Jyväskylän kaupunki oli ostanut lasten kesäsiirtolaksi.
Ritoniemen pohjoispuolelle Ukonniemeen oli rakennettu viisi Ruotsista lahjaksi saatua elementtirakenteista asevelitaloa, jokaisessa kaksi parihuonetta (huone ja keittiö). Myöhemmin olojen väljentyessä niistä saatiin yhdistämällä 3 huonetta ja keittiö, joka edusti uutta korkeata elintasoa. Elokuussa 1947 muutimme Puuppolasta yhteen niistä, Aarne Partasen seinänaapuriksi. Einon työmatka lyheni kymmenellä kilometrillä suuntaansa. Talot olivat siistejä, mutta hataria. Talven tullen vesi jäätyi keittiön nurkassa olevassa ämpärissä. Aluksi keittiön puolella majailleet lapsetkin muuttivat kammariin nukkumaan. Toista talvea niin kylmässä talossa ei haluttu viettää, vaan muutettiin keskeneräiseen omaan marraskuussa 1948 (kts 37).
29  
Rakentamishankkeen suunnittelu tapahtui yhteistyössä Keski‑Suomen maanviljelysseura ry:n asutustoimikunnan kanssa. Sen puheenjohtajana oli agronomi Mauno Pohjonen, myöhemmin pitkäaikainen kansanedustaja, jonka ystävällinen ja järkeviin tapauskohtaisiin ratkaisuihin ohjaava toiminta sai varauksettoman kiitoksen kaikilta tuntemiltani rakentajilta. Hänen oheispalveluihinsa kuuluivat  kaivonkatsominen varvulla ja ihmisten parantaminen maasäteilyä estävillä jalkalistaan kiinnitettävillä peltipalasilla.
Liitteenä olevista asiakirjoista ilmenee, että rakennushankkeen laajuus mitoitettiin varsin tarkkaan korvauspäätösten mukaisiin summiin. Samalla hinnalla, jolla 5 km:n päässä Jyväskylän keskustasta sai 0,7 ha:n tontin ja tyyppitalon, olisi saanut Pihtiputaalta tai Viitasaarelta suuren kylmän tilan.
Jyväskylän maalaiskunnassa ei ollut 1940‑luvulla rakennustarkastusta. Jälleenrakentamisasioissa luvat myönsi rakentamista ohjaava Maanviljelysseura. Käsitykseni on, että järjestelmä toimi silloisissa oloissa joustavasti ja hyvin.
30  
Maatalousseuran rakennusmestari Tauno Seva laati asemapiirroksen (Kuva 6). Tyyppipiirustuksia oli sekä maatilakäyttöön että pelkkään asumiseen. Eino Jaatisen valitsema oli Maatalousseurojen Keskusliiton jälleenrakennusvaliokunnan tyyppi 1945/A 13 (Liite 4). Lähinaapureista puutarhuri Saikkonen valitsi saman, muut omiin tarpeisiinsa sopivat. Useimmat rakentajat näyttelivät vaihtoehtoisia piirustuksia tuttavilleen ja keskustelivat niistä. Kukaan ei tuntunut olevan halukas toteuttamaan piirustuksia sellaisinaan, vaan teki niihin omia muutoksiaan. Niistä useimmat olivat asenteellisia Eskon puumerkkejä, joista enin osa pikemminkin huononsi kuin paransi ratkaisua.
Useimmat eivät ymmärtäneet piirustusten mittakaavasta yhtään mitään, vaan piirsivät huonekalut puolet todellista pienempinä. Rakennuksen valmistuessa ihmeteltiin, että tällainenko tästä tulikin.
31  
Rakennuksen laajuustiedot luettelona:
Rakennusala 8.3 x 7.8 m = 65 m2. Yhteenlaskettu kerrosala ullakkohuoneiden rakentamisen jälkeen 98 Kem2. Kokonaisala kellari mukaanlukien 130 Brm2. Tilavuus 1. vaiheessa 220 m3 + kellari 70 m3 = 290 m3, ullakon rakentamisen jälkeen 290 + 75 m3 = 365 m3.
Olohuone 4 x 4.65 = 18.4 m2, makuuhuone 3.85 x 3.65 = 14 m2 , keittiö 3.85 x 3.6 = 14 m2, eteinen 3 x 1.6 = 4.8 m2, tuulikaappi 1 x 0.9 = 0.9 m2, tuulikaapin komero 0.9 x 0.9 = 0.8 m2, ruokakomero (myöh. WC) 0.9 x 1.6 = 1.4 m2. Summana 1. kerroksen huoneistoala oli 54.3 m2
Ullakkohuone 4 x 3.7 ‑ 1.5 m2 = 13.3 m2, toinen ullakkohuone 3.85 x 3.7 = 14.2 m2, ullakon porras 3.6 x 0.9 = 3.2 m2, jonka jälkeen huoneistoala yhteensä 85 m2.
Talouskellari 3.75 x 3.75 = 14 m2, kattilahuone 3.3 x 3.3 = 11 m2 . Hyötyala kellari mukaanlukien 110 m2
Kuisti 3 x 2 = 6 m2 ensin avokuistina, 1950‑luvun alusta lähtien lasikuistina ja v:sta 1973 lähtien eteisenä.
Kaikki rakentaminen tehtiin paikalla.
32  
Kun maat alkoivat sulaa toukokuussa 1947, Eino läksi ennen viittä soutamaan kymmenen kilometrin matkaa Puuppolasta Ritoniemeen (kts. Kuva 3), kaivoi rakennuksen monttua, meni seitsemäksi töihin ja palasi neljän jälkeen montulle. Iltamyöhällä vene lipui Alvajärven poikki Laahanjoen suulle ja läksi taas aamuviideltä. 
Kun koulu loppui toukokuussa, täytin 13 v. ja siirryin montulle kovaa savea hakkaamaan ja reunoille mättämään. Sodassa pioneerinä ollut Eino sai hankituksi räjähdysaineita. Saveen hakattiin rautakangella reikä. Neljännes dynamiittipötköä möyhensi uuden erän mätettäväksi. Välillä ajateltiin kaivaa koko kellari auki ja tehdä sinne sauna, mutta voimat loppuivat. Turhaa työtä lisä­kaivaminen olisi ollut, kyllä kellari tuonkin kokoisena on riittänyt. Eino oli silloin hoikka poika, oman sanontansa mukaan kuin kerjäläisen kelkan naru
Perustusten lisäksi oli kaivettava yli 50 m pitkä oja salaojaviemärille, lähtöpäästään 2 m syvä. Betonisten salaojaputkien vierustaa ei sorastettu kunnolla, joten ne liettyivät saumojen kautta umpeen muutamassa vuodessa. Ojan uudelleen avaaminen ja putkien puhdistaminen tulivat minun tehtäväkseni vuonna 1951, jolloin olin 17 vuotias.
Agronomi ja maasäteilyekspertti Mauno Pohjonen kävi katsomassa kaivon paikan varvulla naapurin puolelle rajaa. Se kaivettiin isän ilman varpua katsomaan paikkaan keskelle pihaa. Kun vesi väheni kuivina kesinä niin paljon, että sitä piti säästellä, Elisa sai aiheen huomautella: Ois pitäny kaivo tehä siihe mihi se Manu sano. Joinakin talvi­na haettiin lehmille ja saunaan vettä Palokkajärvestä kelkalla ja korvolla. Läikkymisen estämiseksi korvoon laitettiin lunta veden päälle. Kaivoon rakennettiin ensin kierrettävä nostokampi, sitten ostettiin vihreäksi maalattu valurautainen käsipumppu, joka puolestaan myytiin oman sähköllä ja painesäiliöllä toimivan vesijohdon valmistuttua naapuriin Tolvaselle.
Perustusten laudoituksen ja raudoituksen tekivät ammattikirvesmiehet. Betonin valu edellytti nopeata keskeytymätöntä toimintaa ja tehtiin lähes aina talkootyönä. Raskain työpaikka oli käsikäyttöinen betonimylly, jossa vääntäjää vaihdettiin aina kun edellinen väsyi. 
Puurakentamiseen tottuneet naapurit ymmärsivät, että betoni on kovaa kuin kivi, mutta eivät sitä, että sillä ei ole vetolujuutta ilman raudoitusta. He pitivät raudoitusta herrojen kotkotuksena, jonka tarkoituksena on vain lisätä köyhän rakennuskustannuksia. Siksi raudan käytössä yritettiin pinnata kaikin tavoin. Joku korvasi oikeat betoniraudat vanhoilla hetekan pohjilla ja muulla rautaromulla, jota heitettiin betonimassan sekaan. Se johti myöhemmin kalliisiin korjauksiin, kun välipohjat tai perusmuurit murtuivat. Eino Jaatinen oli rakentamisen ammattilainen eikä erehtynyt vähentelemään rautoja.
Perustukset saatiin valmiiksi myöhään syksyllä ja lautakasat odottivat rakentajia. Talven selkään runkoa ei kuitenkaan ryhdytty tekemään vaan peiteltiin perustukset odottamaan kevättä. Työ käynnistyi uudelleen toukokuussa.
Rungon pystytys ja kattorakenteet olivat ammattikirvesmiesten työtä, johon oma väki osallistui vänkäreinä kykyjensä mukaan. Kirvesmiesparina olleet Liukkosen veljekset työskentelivät täsmällisesti ja nopeasti. Huomasin, että heidän ammattitaitoaan arvostettiin suuresti. Lisäksi he olivat ihmisinä välittömiä ja sympaattisia. Eräänä päivänä tuli kuusivuotias veljeni Paavo kottaraispöntön kanssa ja kertoi tehneensä sen ihan yksin. ‑ Eikö kukaan auttanut? ‑ Liukkosen setä sahasi laudat. ‑ Kukas reiän teki? ‑ Liukkosen setä. ‑ Sinäkö naulasit laudat yhteen? ‑ Ei, kun Liukkosen setä. ‑ Mitäs sinä sitten teit? ‑ Tämän pöntön! Pönttö naulattiin saunan nurkalla olevaan sähköpylvääseen, jossa se on tätä v. 2001 kirjoitettaessa ollut 54 vuotta, joka kesä asuttuna. 
Sauna ja navetta tehtiin 6" = 15 cm leveiksi sahatuista hirsistä. Liukkosen veljesten eläkeiässä oleva isä kävi veistämässä hirsien varaukset. Hän oli hoikka, vaitelias teräsvaari, jolla oli kuuden tuuman kokoparta ja kovan työmiehen maine. Hän asui Palokkajärven toisella puolella ja tuli töihin kanootilla, oli sää mikä hyvänsä.
Hirsisauma tiivistettiin 10 cm leveillä ja sentin paksuisilla voilokki‑huopakaistoilla (ven. voilok = huopa), joten hirren alapinta veistettiin samaan muotoon kuin alla oleva hirsi. Sammaltiivistettä käytettäessä varaus, sammaltila, veistettiin V:n muotoiseksi niin, että reunat kantoivat ja sammal oli keskellä raossa. Tilke‑ eli rivevarauksessa veistetty varaus kaartui loivempana kuin alapuolinen hirsi niin, että keskikohta kantoi ja pellavatilke lyötiin jälkikäteen rakoon molemmin puolin seinää.
Asuinrakennuksen seinien eristeraon täyttö kutterilastulla tehtiin yhden talven asumisen jälkeen. Täyte kannettiin paperisäkeissä ullakolle, jossa minä pienimpänä työhön kykenevänä ryömin matalassa räystästilassa soluttamassa täytteitä alas. Kattolaudoituksen läpi tunkeutuneet pärekattonaulojen kärjet olivat alituisena riesana. Kana oppii väistämään vaarallista kohtaa lyötyään päänsä siihen 600 kertaa. Minä opin nopeammin. Nauloilta suojaavat muovikypärät tulivat rakentajien käyttöön vasta parikymmentä vuotta myöhemin.
Muurareina olleet Hellmanin veljekset olivat myös korkean tason ammattimiehiä. Siihen aikaan perinteeseen kuuluivat muurarien savuviinat. Kerrottiin, että epävarman tuntuisissa tapauksissa (= raittiit uskovaisrakennuttajat) muurarit huolehtivat tästä luontaisetusaatavastaan piilottamalla savuhormiin yhdestä reunastaan kiinnitetyn tuohenkappaleen. Joustava tuohi päästi nuohoojan kuulan ohitseen mennen tullen. Uuni ei vetänyt ennenkuin viinat oli saatu ja muurari poistanut esteen. Muuraustyön valmistuessa järjestetyt savukaiset olivat meidän talossamme ainoa tilaisuus, johon lähes absoluuttisen raitis Eino oli hankkinut viinaa. Muurarit hanslankareineen joivat sen, oma väki ei koskenut. Siinä tilaisuudessa ymmärsin, että isällä ei ollut vielä rahaa koossa palkkoihin ja hän lykkäsi niiden maksun viinan avulla myöhemmäksi. 
Molempiin rakennuksiin tehtiin aluksi pärekatto, joka 50‑luvun alussa pellitettiin. Kattopäreet tehtiin tukkien latvaosista, jotka olivat liian ohuita laudoiksi (Ø 20 cm). Latvukset vietiin hevosella kilometrin päähän Virtalan taloon maanviljelijä Heikki Korhosen pärehöylälle ja katkottiin siellä sirkkelillä 45 cm:n pituisiksi pärepölkyiksi. Hitaasti jyskyttävän pärehöylän terä vuolee pölkystä 3‑4 mm paksuja päreitä, jotka kupertuvat ja lustoutuvat yläpinnaltaan suomumaisesti. Jotta suomut eivät katettaessa tulisi vahingossa vasten katolla valuvan veden virtaussuuntaa, pölkyn toinen pää kastettiin ennen höyläystä punamultamaaliin. Päreen kärkeen jääneen väriraidan avulla kattajat osasivat asettaa ne oikeinpäin.
Pärekatot tehtiin aina talkootyönä, kullekin rakentajalle vuorollaan. Olin mukana päreiden höyläyksessä niitä myös muille rakentajille tehtäessä ja sain palkkaa muutaman markan. Kattotalkoista sain palkakseni taskullisen 2" pitkiä pärekattonauloja, jotka ohuutensa vuoksi soveltuivat pikkupojan askarteluihin. 
33  
Kevätpakkasilla 1947 isä kaatoi  rakennuspuut yhdessä enoni Matti Hyvösen kanssa. Leimikko oli Hiekkapohjan tien varressa olevan Puttolan tilan metsässä (Kuva 3).  Sain viikon lomaa yhteiskoulusta ja olin mukana oksia karsimassa ja kahvitulia polttelemassa. Jyväskylän Tapionkatu 4:ssä Esson huoltoasemaa pitänyt autoilija Laitinen haki toukokuulla Amerikasta saadulla kymmenpyöräisellä GMC‑kuorma‑autolla eli Kempsulla tukit suoraan tiettömästä metsästä pihaan. Tapausta pidettiin suurena ihmeenä, joka perustui siihen, että Kempsun kaikki kymmenen pyörää vetivät. Tukkikasan viereen tuotiin kenttäsirkkeli. Sahuri Räty oli uskovainen mies ja meitä lapsia kohtaan suvait­sematon ja ilkeä, jeesusteli ja tukisti, jos osui liian lähelle.
Tyyppi­piirustusten takana olevan luettelon mukaan hirret sahattiin laudoiksi ja lankuiksi. Sauna‑ ja navettarakennus tehtiin sahatuista hirsistä ja laudoitettiin myöhemmin (Kuva 10).
Polkupyörään ei saanut kumeja ja saaristossa syntynyt oli tottunut tekemään kaikki matkansa soutamalla. Kun oli sirkkeli ja puuta paikalla, sahattiin laudat myös uutta Laatokan mallista venettä varten. Eino höyläsi venelaudat talven iltapuhteina lyhyellä käsihöylällä.Konehöylään eli kutteriin (engl. cutter) eivät rahat riittäneet. Veneen teki valmiiksi enoni Matti Hyvönen.
34 
Taloon tehtiin tyyppipiirustuksen mukaiset perustukset: Anturat routarajan alapuolelle, perusmuurit betonia, jossa käytettiin betonimassan ja siinä tarvittavan sementin vähentämiseksi runsaasti säästökiviä. Piirustuksen kääntöpuolen laskelmassa niitä on peräti puolet koko betonin määrästä. Säästökiviä saatiin räjäyttämällä savikerroksessa olleita suuria (0,5...1 m3) pyöreitä kiviä.
Eino Jaatinen oli ammatiltaan putkiasentaja, joten hän ennakoi piirustuksissa olleen talouskellarin lisäksi kattilahuoneen keittiön alapuolelle. Sinne varattiin savuhormi keskuslämmityskattilalle sekä alusta sähköiselle vesipumpulle ja painesäiliölle. Välipohja kattilahuoneen kohdalta tehtiin betonista ja oveksi hankittiin määräysten mukainen palo‑ovi. Hanke toteutui heti, kun rakennustarvikkeiden saatavuus parani. Talon kaikki uunit purettiin 1950‑luvun puolivälissä leivinuunia ja puuhellaa myöten, rakennettiin keskuslämmitys ja vesijohto (omasta kaivosta) sekä hankittiin sähköhella ja jääkaappi.
35
Piirustusten kääntöpuolella ollut materiaaliluettelo oli tehty normaalin oikeaoppisen seinärakenteen mukaan, jossa sisäpuolella on lautaverhous (käytettyä betonimuottilautaa), vuorauspaperi, pystyrunko 2" x 4" soiroa, välissä sahajauho‑ tai höyläämöistä saatava kutterilastueriste, vuorauspaperi, rakenteen jäykistävä vinolaudoitus, sitten naulausrimat, jotka muodostivat ilmaraon ja ulkovuoraus.
Eino Jaatinen kevensi rakennetta ‑ kustannuksia ja työtä säästääkseen ‑ siten, että sisälaudoitus tehtiin vinolaudoituksena ja ulkopuolen vuorauspaperi ja vinolaudoitus korvattiin 13 mm:n huokoisella kuitulevyllä. Ratkaisu oli onnistunut, sillä talon runko on pysynyt moitteettoman suorana ja tiiviinä jo 54 vuotta.
Kattilahuoneen kohtaa lukuunottamatta alapohjana oli alta tuuletettu trossipohja. Sen pohja tehtiin kottilaudasta (utskott, vajaasärmäinen pintalauta), jonka päälle levitettiin sanomalehtikerros. Eristeeksi käytettiin oman rakennustyömaan kenttäsirkkelistä saatu sahajauho. 
Lattialaudat teetettiin höyläämössä omasta, siihen tarkoitukseen sahatusta laudasta. Ensimmäinen kiinnitys tehtiin vain muutamalla naulalla ja lopullinen kiristysnaulaus ponteista naulaten vasta kun laudat olivat kuivuneet lopulliseen muotoonsa yhden talven asumisen jälkeen.
Seinien ja yläpohjan eristeenä oli kutterilastu, joka saatiin vasta kesällä 1949. Talvi 1948‑49 asuttiin siis ilmarakoeristeen varassa.
Ulkovuorauksena oli piirustusten mukainen pystylauta ja lomarimat. Samoilla piirustuksilla rakentanut naapuri, puutarhuri Saikkonen verhosi talonsa höylätyllä vaakapaneelilla.
36  
Ovia ja ikkunoita ei ollut saatavilla rautakauppatavarana, vaan ne teetettiin standardimitoitusta noudattaen puusepäntehtaalla. Ullakkohuoneiden ikkunat tehtiin täysikorkuisiksi (140 cm) piirustuksissa olleen matalamman asemasta. Ikkunat olivat sisään‑ulosaukeavat. Karmit kiinnitettiin ensin rakennusrunkoon ja puitteet sovitettiin paikalleen höyläten. Saranoinnin jälkeen puitteisiin naulattiin pellistä prässätyt kulmajäykisteet. Jokaiseen puitteeseen ja karmiin lyötiin taltalla roomalainen numero paikan tunnistamiseksi, jonka jälkeen puuosat kyllästettiin maaliöljyllä.
Puusepäntehtaalta puolivalmisteina tulleet peiliovet ja paneloitu ulko‑ovi sovitettiin ja käsiteltiin kuten ikkunat. Viimeistelynä oli valmiiksimaalaus sinkkivalkois‑öljymaalilla ja pintahelojen kiinnitys. Ikkunat tiivistettiin vanhaan tapaan sisäpuolelta valkoisilla ikkunaliimapaperikaistoilla, jotka keväällä poistettiin ja sisäpuitteet eli tuplat vietiin ullakolle syksyä odottamaan. 1970‑luvulla ikkunat uusittiin kokonaan sisään‑sisään aukeaviksi ja sisäpuitteeseen tuli eristelasi.
Talon ensimmäinen ulkomaalaus tehtiin kesällä 1949 vesipohjaisella maalilla, jonka sideaineena oli sementti. Sementtimaalin luonnollinen värisävy oli vihertävänharmaa.  Maalaus on uusittu noin 10 vuoden välein, ensin lateksimaaleilla, jotka hilseilevät levyinä irti alustastaan ja myöhemmin perusteellisten puhdistusten jälkeen öljypohjaisilla.
37  
Talon sisustus oli täysin keskeneräinen, kun sinne muutettiin asumaan. Keittiössä ja makuuhuoneessa oli lattiat, mutta vielä maalaamattomina, samoin ensimmäisessä ullakkohuoneessa (kts 38). Seuraavana kesänä lattiat maalattiin ruskealla Permo‑lattiamaalilla. Myöhemmissä maalauksissa väri muutettiin vaaleammaksi. 1960‑luvulla pintapäällysteeksi tuli kovalevyn päälle kiinnitetty muovimatto.
Seinien sisäpintana oli muuttovaiheessa käytetystä betonilaudasta tehty vinolaudoitus. Huone huoneelta seinät päällystettiin pinkopahvilla ja hillityillä tapeteilla. Keittiössä oli paneelikatto, muissa huoneissa katon pinnoitteena olivat puukuitulevystä tehdyt kattolaatat, jotka maalattiin valkoisiksi. Keittiön kiinteät kalusteet olivat naapurissa asuneen rakennuskirvesmiehen tökerösti tekemiä ja vaihtaneet paikkaa piirustuksessa olevan ruokapöydän kanssa. Ne uusittiin ensimmäisen kerran jo muutaman vuoden kuluttua ja toisen kerran 1970-luvun lopulla.
Ensimmäisen talven ajan sähköjohtoina risteili sinivalkoista punosta, jonka päässä riippui lampun kanta ja kirkas lamppu ilman varjostinta. 
38  
Sain (silloin 14 vuotiaana) isältä tehtäväkseni rakentaa itse oman ullakkohuoneeni. Työ valmistui samaan tahtiin muun rakennustyön kanssa ja huone oli käyttökunnossa, kun taloon muutettiin sisään.
Myös Raili ja Paavo nukkuivat aluksi siellä. Nuorin veli Eino oli muuton aikaan 4‑vuotias ja nukkui silloin alhaalla. Huoneessa oli tehdastekoinen Porin‑Matti‑uuni, jonka keittolevyn päälle tuotiin kasa tiiliä lämmönvarauskykyä lisäämään. 
1950‑luvun alussa innostuin valokuvauksesta ja rakensin huoneeni seinän vieressä olevaan vinokattoiseen komeroon pimiön. Suuren­nuskone oli omatekoinen. Koneisto oli tehty vanhasta levykame­rasta. Valonsuuntaa­jaksi ostin 15 cm:n läpimittaisen kondensorilinssin. Lamppukammion tein parin litran vetoisesta Johnsonin Glo Coat‑purkista. Laite liikkui lattiasta kattoon ulottuvan putken varassa, vastapainon tasapainoittamana.
Toinen ullakon huone rakennettiin vuotta myöhemmin kaksi vuotta nuoremman sisareni Railin asuinhuoneeksi.
Vuokralaisia huoneissa ei ole koskaan asunut, Raili asui niitä molempia ensin miehensä kanssa ja sitten yksin vanhempien kuolemaan asti (1989). Sen jälkeen ne ovat olleet kylmillään.
39  
Kun rakentajana oli putkiasentaja, taloon suunniteltiin alunpitäen keskuslämmitys (kts 34), mutta tarvittavia putkia ja laitteita ei materiaalipulan vuoksi ollut lupa käyttää omakotitaloissa, ne oli varattu suurempiin kohteisiin. Ensimmäisessä vaiheessa tuli keittiöön leivinuuni ja puuhella. Kahteen muuhun huoneeseen tehtiin kaakeliuunit, joiden materiaalit suuluukkuineen ja savupelteineen olivat peräisin Jyväskylän puretuista puutaloista.
Eteisen WC:n toteutuminen siirtyi myös 1950‑luvun loppupuolelle ja komeroa käytettiin siihen asti alkuperäisen piirustuksen mukaisesti ruokakomerona. Kasvojen ja käsien pesua varten oli keittiössä pesuvadit, vesiämpäri ja puuhellassa lämminvesisäiliö sekä poisvientiä varten likavesiämpäri.
Sauna oli ulkorakennuksessa ja sitä lämmitettiin kerran viikossa. Pyykinpesu tapahtui saunassa, jonne 50‑luvulta lähtien sijoitettiin myös pesukoneet ‑ kun oli saatu vesijohto ja viemäri.
40  
Kirvesmiehet tekivät keittiön kiinteät kalusteet suoraan rakennuspaikalla. Ensimmäisenä ylellisyytenä oli viemäriin liitetty tiskipöytä, jonka levy oli sinkkipeltiä. Heti kun ruostumattomasta teräksestä tehtyjä alkoi saada, se vaihdettiin. Kirvesmiehet tekivät myös lattialaudasta pirtinpöydän ja penkit, jotka maalattiin vaaleanvihreiksi. Muihin huoneisiin ostettiin uudet Askon kalusteet, jotka olivat tummanruskeaksi petsattua, lakattua koivua.
Vanhempien makuuhuone oli keittiön vieressä. Siellä oli kaksi kiinteää vaatekomeroa. Löystyneitä hetekanpohjia jäykistettiin ensin vanerilevyillä ja ne vaihdettiin 1950‑luvun alussa kiinteiksi sängyiksi. Ikkunan vieressä oli isän kirjoituspöytä lukittuine kaappeineen ja sängyn vieressä pieni lipasto, jonka päällä oli radio.
Alakerran suurin huone oli vieraskammar, talon edustushuone. Sinne ei ollut arkisin asiaa. Vasta television myötä se joskus 1970‑luvun alussa alkoi muuntua olohuoneeksi, joskin Elisa ja Eino istuivat kuolemaansa asti mieluimmin keittiön pöydän vie­ressä kuuntelemassa matkaradiota ja päivittelemässä ohiajavia mopo‑poikia (Pistää nii vihaks ku aina rilluavat, ajjaat ku viholline uamusta ilttaa). 
Vieraskammarin kalusteina oli pöytä, jonka pituutta voitiin jatkaa alla olevilla levityslevyillä, kuusi tuolia, sohva ja 2 nojatuolia, n. 60 cm pyöreä lehtipöytä sekä lipasto ja kirjahylly. Kaikki kalusteet olivat samaa yhtenäistä sarjaa.
Yläkerran huoneissa oli pöytä, pari tuolia ja sivustavedettävä puukantinen sohvasänky.
Lattioilla oli räsymatot, joita kudottiin omilla isän tekemillä kangaspuilla koko ajan lisää. Ullakolla on vieläkin useita käyttämättömiä mattokääröjä ja säkkikaupalla valmiiksi leikattua maton kudetta.
Ikkunoissa oli aluksi vanhaan tapaan puoliverhot eli salusiinit (>> ranskan jalousie = mustasukkaisuus). Vieraskammarissa oli äidin kalastajalangasta virkkaamat pitsiverhot, jotka ulottuivat koko ikkunan yli valoverhoiksi. Myös muihin huoneisiin tuli aikaa myöten yläreunaan verholaudat ja täyspitkät verhot.
Huoneiden valaisimet olivat yksinkertaisia pyöreitä lasivarjostimia, joiden läpimitta oli noin 30 cm. Vieraskammariin hankittiin aluksi kattokruunu, jonka tilalle 60‑luvulla vaihdettiin pyöreä moderni valaisin.
 
41
Pärekaton päälle tehtiin peltikatto räystäskouruineen varhaisessa vaiheessa, heti 1950‑luvun alussa. Sitä on myöhemmin maalattu pari kertaa, viimeksi 1980‑luvun puolivälissä.
Katolta tuleva vesi on kesäisin kerätty nurkilla oleviin tynnyreihin ja käytetty puutarhan kasteluun. Päämotiivina oli aluksi oman kaivon veden vähyys ja kunnan vesijohtoverkkoon liittymisen jälkeen säästävyys: kylmää vettä ei osteta, jos kastelulämpöistä tulee taivaalta.
Samaan aikaan, kuin uunit purettiin ja taloon tuli keskuslämmitys, alkuperäinen avokuisti muutettiin lasiverannaksi. Tässä asussaan kuisti oli vuoteen 1973, jolloin Eino Jaatinen täytti 65 vuotta ja jäi eläkkeelle. Lasikuistin kylkiäiseksi rakennettiin silloin kylpyhuone ja sauna (Liite 23). Saunaremontin huolellisesti tehty kustannusarvio on liitteenä 25. (Seuraavina vuosina Eino teki niin paljon saunapuita, että ne täyttivät liiterin ja käytöstä poisjääneen navetaneteisen ylisineen. Ne ovat riittäneet nyt yli 20 vuotta ja paljon on vielä jäljellä).
Vuonna 1974 talo liittyi kunnan vesi‑ ja viemäriverkkoon, minkä ansiosta keittiöön saatiin astianpesukone. Samalla uusittiin keittiön kalusteita.
1970‑luvun lopulla alue kaavoitettiin tonttimaaksi. Ehdotusten huonosti totetunut tasapuolisuus sai Einon kirjoittamaan kiukkuisia valituksia (Liite 26). Ne eivät johtaneet tulokseen. Sensijaan kunnan jätehuoltomaksuista hän sai vapautuksen (Liite 27).  Kaava sai lopulta muodon, joka on Liitteessä 28. Perikunta on myynyt siitä kaksi tonttia, joille on rakennettu talot.
42
Kaivamisen jäljiltä jääneet suuret savikasat pysyivät seinän vierillä muutaman vuoden (Kuva 8). Toivuttuaan ensimmäisen rakennusvaiheen uupumuksesta, Eino kärräsi ne vähin erin pitkin peltoja.
Maantien vastakkaiselle rajalle istutettiin kuusiaita, jota on leikkaamalla pidetty n. 2 m korkeana. Muita aitauksia ei ole tehty.
Elisa Jaatisen isä Matti Hyvönen oli tuonut Valamosta entisen kotikylän ensimmäiset hedelmäpuiden taimet. Häneltä siirtyneen opin mukaisesti tontille istutettiin useita omenapuita (Antonovka ja Valkea kuulas) sekä paljon marjapensaita. Taimet saatiin isoisältä. Ne tuottavat vielä vuosikymmenien jälkeen ‑ ja hoitamattomina ‑ monin verroin enemmän omenia ja marjoja kuin nykyinen asuja pystyy käyttämään.
Keittiökasvitarha oli hyvin hoidettu ja sisälsi kaikki yleiset lajikkeet. Taimet kasvatettiin sisällä siemenistä sokerilaatikon puolikkaissa ja "koulutettiin" ennen maahan panoa. Eino toi puretusta rakennuksesta vanhat ikkunat ja rakensi niistä pitkin saunan ja navetan seinustaa tomaateille kasvihuoneen. Kun puitteet lahosivat, laseista tehtiin matala vaakasuora lava avomaan kurkuille ja eteläpuolelle taloa kokonaan uusi pieni kasvihuone, jossa kasvatettiin tomaattia, pitkää kurkkua ja paprikaa vanhempien kuolemaan asti (1989).
Asuntotilan luonteen mukaisesti omalta maalta saatiin kaikki luontaistarvikkeet, juurekset, hedelmät, perunat ja heinät parille lehmälle. 1950‑luvun lopulla eläinten pidosta luovuttiin ja senjälkeen Eino viljeli perunan ohella vehnää tai vuokrasi peltoja naapuristossa yhä toimiville maanviljelijöille. 
44
Uuteen kotiin muutto oli karu tapahtuma. Talo oli pahasti keskeneräinen ja talvi pakkasi päälle. En muista muuttoa kuitenkaan mitenkään epämiellyttävänä tapahtumana. Luin läksyjäni ja isä Eino höyläsi venelautoja lattialautoja vailla olevassa olohuoneessa (kts. 33).
Seuraavana kesänä (1949) lattiat tehtiin valmiiksi ja maalattiin ruskealla Permo‑lattiamaalilla. Sisäseinien lautaverhouksen päälle naulattiin kostutettu pinkopahvi, joka kuivuessaan kiristyi sileäksi. Pinkopahvin päälle liisteröitiin tapetit. Ovet, ikkunat ja listat maalattiin valmiiksi. Viimeisenä työvaiheena tehtiin sähköasennukset pintatyönä käyttäen ohuella metallikuorella verhottua kuulajohtoa, niinkuin silloin oli yleisenä tapana.
Tupaantuliaiset kesällä 1949 olivat jo riemukas tapahtuma meille lapsillekin. Vanhempien onnentunteita voi vain arvailla.