JOHANNES HEINONEN

Ehkä Suomen sensuroiduin taitelija, oman tien kulkija on piilosta tarkkaileva romantikko ja ahneuden ajan kärkevä satiirikko

Heinosen tuotanto on nopeasti katsottuna häkellyttävän bipolaarista. Toisaalta hän tuottaa runollisia, herkkiä, sisältäpäin pursuavia kuvauksia paikoista luonnossa. Nuo teokset voivat olla kuin sadun menninkäisen laaksosta, piilossa pahalta reaalimaailmalta. Vastakohtana hän toisaalta tuottaa hyvin aikaansa seuraavaa kärkevää satiiria nykymaailmasta, missä hän käyttää poliitikkoja ja ajan kohuhenkilöitä hyvin rankkojen rinnastusten ja metaforien kera.

Äärimaailmojen välimaastoon jäävät muotokuvat ihmisistä ja hevosista. Hän on toiminut paljon hevosten parissa mm. valmentajana, joten ei ole yllättävää se, että hänen hevosia esittävissä muotokuvamaalauksissaan on poikkeuksellista sielukkuutta ja läheisyyttä.

Hänen tuotantoonsa kuuluu lisäksi asuinympäristö- ja kaupunkikuvia. Noissa kuvissa hän esittää näkymät hyvin suorasukaisilla, dokumentaarisilla kompositioilla. Teoksista on paljolti poistettu ihmiset ja reaalihetken dynamiikka, jäljelle jää mollivoittoinen rakennusten olemassaolo. Mieleen tuleekin Reino Viirilän lukuisat kaupunkikuvat. Mitään yksityiskohtaa ei ole nostettu esille. Teokset ovat kuin dokumenttivalokuvia ilman minkäänlaista arvotusta tai painotusta. Heinosen kaupungit ja kyläyhteisöt ovat usein kuitenkin draamallisia, nukkuvia, mukana mollbergmainen kohtalon läsnäolo ja odotus. Kultainen paletti on löytänyt tiensä hänen uusiin kaupunkikuvauksiinsa.

Heinonen on tehnyt lavasteita mm.Ystävät toverit-elokuvaan, sekä mainosmaalauksia. Hän on myös suunnitellut liiketiloja ulkoa ja sisältä, sekä maalannut tilauksesta muotokuvia muun muassa elokuvaohjaaja-akateemikko Rauni Mollbergille hänen elokuviensa roolihenkilöistä.

Ajatuksia olemisesta

Heinonen on absolutisti - vapaa viinasta, kuten hän sanoo, lisäten ettei koe mitään tarvetta paeta itseään alkoholiin, ja yrittää hukuttaa jotain osaa itsestään sen tuomaan teennäisyyteen. -"Minun nautintoni on hiljaisuus, hän sanoo ja jatkaa: -Saattaa mennä monta päivää niin, etten tapaa perheenjäsenten lisäksi muita ihmisiä, koska teen paljon töitä kotona".

Heinonen on aina ollut luontoihminen, ja nauttinut luonnon kauneudesta, saaden siitä mielihyvää. Hänen ystävänsä ovatkin sanoneet hänen viettävän epikurosmaista elämää. Epikuroksen etsimä nautinto ei ollut mässäilyä, vaan tuskasta vapautumista, joka alkaa siitä, että ottaa vastaan sen mitä on.

-"Kun teen töitä kotona, vietän paljon aikaa itsekseni. Jos en tulisi toimeen itseni kanssa, minun olisi vaikea elää tässä hiljaisuudessa itsekseni".

Hänen hiljaisuudessa olemiseensa kuuluu kaiken ylimääräisen taustaäänen pois sulkeminen, alkaen tietokoneen hurinasta, tai musiikista ja muusta taustahälystä.
-"Nautin hiljaisuudesta. Hiljaisuudessa ollessa ei aika jäsenny sen mukaan, mitä oli ennen ja mitä tulee olemaan. Syntyy ajattomuuden kokemus, johon jää vain läsnäolo, jossa on olemassa kaikki sekin mikä tulee minun jälkeeni".

Heinosen elämässä esiintyy kohtalonomaisuutta: -"20-vuotiaana olin hukkua, 40-vuotiaana olin kuolla myyräkuumeeseen.
Toisaalta, kukaan ei ole luvannut että elämä olisi oikeudenmukaista. Olen syntynyt onnellisten tähtien alla, ja saan elää nyt kolmatta jatkoaikaani, josta muistutan itseäni aika ajoin, saaden vastoinkäymiset ja epäonnistumiset näyttämään mahdottoman pieniltä asioilta elämän rajallisuuden rinnalla".

Rolf Arnkil on sanonut: -"Täytyy nauttia taipaleesta, matkallaolosta, eikä aina vain varrota perillepääsyä". Heinosen elämänfilosofiaa kuvaavat hyvin myös Carl Sandburgin sanat: "Aika on sinun elämäsi kolikko, se on ainoa kolikko joka sinulla on, ja vain sinä voit päättää mihin se käytetään, joten varo etteivät toiset käytä sitä puolestasi".



Heinosen yhteiskuntakriittisyys ei ole maalaustaiteessa uusi asia

Yhteiskuntakriittinen kantaaottavuus huumoria käyttäen on selvä yhdistävä tekijä John Heartfieldin ja Johannes Heinosen töiden välillä.

John Heartfield kuului Berliinin dadoihin, hän ja Raul Hausmann kehittivät fotomontaasin 1916-1917 ja olivat ensimmäisiä jotka käyttivät valokuvaa synnyttääkseen visuaalisesti ja käsitteellisesti uuden kokonaisuuden.
He olivat myös ensimmäisiä jotka käyttivät tietoisesti kaikessa iskevyydessä fotomontaasia vallitsevien olojen kritisoimiseen. Se oli myös iskevä ase natsien valtapyrkimyksiä kohtaan. Fotomontaasit olivat aikakauslehtileikkeistä ja karkeasti leikatuista valokuvista tehtyjä teoksia, joilla dadaistit kohdistivat halveksuntaa historiallista kauneutta ja sen kuvitteellista merkitystä kohtaan, sekä kritisoimalla voimakkaasti vallitsevia oloja.

20-30 luvuilla Heartfield kehitti fotomontaasinsa tietoiseksi taisteluvälineeksi natsi-Saksaa vastaan.

Hänen käyttämä alkuperäinen kuvamateriaali näyttäytyi sen ajan uutissähkeissä, uutisvalokuvissa ja elokuvissa ja näin niistä tuli natsisaksan virkamiehille vaarallista materiaalia, joka pyrittiin sensuroimaan kaikin mahdollisin tavoin.
Sen aikaisen Berliinin kurjuudesta Raul Hausmann kirjoitti mm. ”riimittelisikö joku tästä kaunista runoutta, maalaisiko still-lebeneitä tai alastonta? Ei helvetissä”.
Berliinin dadat olivat tekojensa huipulla 20-luvulla, sensuurista huolimatta, he tuottivat yhä kärjistyneempiä näyttöjä lehtien ja manifestien kautta. John Heartfieldin ja Raoul Hausmannin Fotomontaasit ja Gerge Grotskin piirustukset oli Berliinin dadan iskevin kärki valtiovallan ja virkakoneiston arvostelussa.

Moni sen ajan taiteentekijöistä tasapainotteli poliittisen antitaiteellisen linjan ja virkakoneiston painostuksen välissä. Suuri tekijä eri taiteilijoiden epävarmuuden tunteen kalvamisesta dadaa kohtaan oli yhteiskunnan koneiston yhä tiukkeneva ja julmempi valvonta. Suurin osa taiteilijoista siirtyi enemmän sallittujen ja vaarattomanpien aiheiden pariin, kohti abstraktia tai surrealistista taidetta.
Vuonna 1933 Heartfield joutui siirtymään natsivallan alta työskentelemään Prahaan ja siirtyi maanpakoon Englantiin vuonna 1938.



Hikipedia surrealismista:

"Surrealismi kehittyi dadaismista kun dadaisteilta loppui mielikuvitus. Myöskään tyhjät taulut eivät menneet kaupaksi entiseen malliin. Tämän tilanteen kohdattua, he keksivät hakea aiheita unista ja huumeista. Näin he saivat aikaan taidetta joka koostui erilaisista väriläiskistä paperilla.

Keskeisintä surrealismille on se, että sitä kannattavat eivät halua myöntää olevansa dadaisteja, lahjattomia tai pöllyssä ja perinteiseksi taiteeksi he eivät tule. Siksi heitä pitää kutsua surrealisteiksi. Tärkeää on myös että heitä ei kutsuta abstraktiksi taiteeksi. Tähän tärkein syy on kilpailun vähentäminen. Koska moni taidekerääjä haluaa mahdollisimman monipuolisen kokoelman, kun abstrakti taide ja surrealismi on määritelty erilaisiksi, he ostavat molempia. Näin kenenkään taide ei kärsi. Aatteseen kuului myös ainoastaan niiden taiteilijoiden hyväksyminen, joilla oli gaymaiset viikset tai jotka käyttäytyivät toisin kuin kliseiset ranskalaiset. Viiksistä on hyvä aloittaa, jos haluaa rakentaa uraansa surrealistina. Tärkeää on myös muistaa ostaa viinaa, värejä ja huumeita".
Kuvaa Helsingin näyttelystä