Ei ole ihme, että vastuu holokaustista ei ole kelvannut kenellekään. Saksan sota-ajan liitolaismaissa historia-ja muistikulttuurit ovat keskittyneet kiertämään ja kieltämään vastuukysymykset. Tässä ei ole mitään erityisesti suomalaista. Jokaisessa akselivaltojen puolella sotaa käyneessä maassa on kehitelty erilaisia erillissota teorioita, joiden perimmäisenä motivaationa on ollut väistää vastuu kansallissosialismin aikakauden tapahtumista, ennenkaikkea holokaustista.
Italian erillissotamyytti on levännyt brava gente italiana -uskomuksen varassa. Sen mukaan alun perin virallisetikin "rinnakkaissotaa" käynyt Italia käytännössä suojeli juutalaista vähemmistöään. Saksalaismiehitys 1943 muutti asian laidan, mutta siitä ei toki enää voinut syyttää Italialaisia.
Unkarilaisen version mukaan Unkari "suojeli" juutalaista vähemmistöään, kunnes saksalaismiehitys ja unkarilaisten fasistien vallankaappaus johtivat Unkarin juutalaiset Auschwitziin.
Miehitetyssä Puolassa taas kehitettiin tarinaperinne, jonka mukaan Puolan juutalaisia vainosivat saksalaiset yksin. Unohtui, että koteihinsa palaavia juutalaisia selviytyjiä surmattiin puolan maaseudulla pitkään sodan jälkeenkin.

Onnettomuudesta toiseen. Suomalaisessa holokaustin muistikulttuurissa on irtisanoutuminen sodan jälkeisenä aikana ollut suomalaisen akateemisen historiantutkimuksen johtoteema. Sen seurauksena Suomesta puuttuvat kansallissosialismin ja holokaustin akateemiset tutkimustraditiot. Suomalainen tutkims on aivan viime vuosiin saakka ollut luonteeltaan hajanaista ja siksi myös laadultaan epätasaista. On kuvaavaa, että ainoa englanninkielinan Suomen holokaustin historiaa käsitellyt akateeminen työ oli pitkään historoitsija Hannu Rautakallion vuonna 1987 Ydysvalloissa julkaistu Finland's of Finland's Jews, kuvaa tyhjentävästi teoksen apologeetisen, puolustelevan sanonnan. Suomi oli se mukaan mukana "holokaustin poikkeus", joka ansaitsee kiitosta kieltädyttyään luovuttamasta juutalaisiaan tuhottaviksi. Takakannen teksti intoutuu väittämään Suomen olleen "yksi harvoista Euroopan maista, joissa antisemitismiä ei yksin kertaisesti ollut".
Tätä mielenmaisemaa kuvaavat eversti Sampo Ahton vuonna 2009 Upseeriliiton Sotilasaikakausilehdessä esittämät näkemyset. Holokaustin kieltämisen ja vähättelyn välillä hoippuvalle Ahtolle Holokaustin ja Neuvostoliiton alueelle tehtyjen sotarikosten historian on niin Suomessa kuin Saksassakin ollut "luonnolle käyvää itsesyyllistämistä", ja sitä mitä "nykyhistoriantutkimusessa valtaapitävät haluavat toistettavan". Absurdeja sävyjä Ahton artikkeli saa hänen siirtyessään arvostelemaan pöytäkirjaa, joka laadittiin 20. päivänä tammikuuta vuonna 1942 niin sanotussa Wannseen kokouksessa Berliinissä. Kokouksessa Saksan turvallisuuspoliisin ja siviilihallinon edustajat neuvottelivat juutalaisten kansanmurhan käytännön toteuttamisesta. Ahtolle pöytäkirja ei kelpaa lähteeksi.

(Pöytäkirjan mukaan) Wannseessä olisi vuoden 1942 alussa päätetty juutalaisten kansanmurhasta. Todellisuudessa pöytäkirjankaan mukaan Wannseessä ei päätetty mitään, keskusteltiin vain. Toinen asia on, että dokumentti mitä ilmeisemmin on väärennös.

Dokumentti ei ole väärennös. Päätös kansanmurhaan ryhtymisestä oli tehty jo aiemmin, mutta Wannseen kokouksen pöytäkirjan aitoutta ei kiistä kukaan holokaustin historoitsija.

Ahton väite on peräisin holokausti kieltäjien salaliitoteoriasta.
Ahtolle on myös vaikeuksia hyväksyä toisistaan riippumattomien todistajien kautta sodan jälkeen saatua tietoa, että Hitlerin käsky idän juutalaisten tuhoamisesta oli välitetty tuleville toteuttajille Neuvostoliiton vastaisen sotaretken alla vain suullisesti. Koska Wannseessä Ahton mukaan "vain keskusteltiin" kansanmurhan toteuttamisesta eikä Hitlerin käskyä "todellisuudessa ole yksikään luotettava todistaja nähnyt eikä sitä siteerannut", voi koko asian ilmeisesti ohittaa pelkkänä kiistanalaisen yksityskohtana.

On vaikea keksiä toista ainakaan länsieurooppalaista maata, jossa sotahistoroitsijana kunnostautunut korkea arvoinen upseeri voisi yhtä julkisesti esiintyä Ahton tavoin saamatta osakseen välitöntä, äänekästä ja ansaittua arvostelua. Suomessa se näyttää yhä olevan mahdollista, koska holokaustin historian ei vieläkään, edes tutkijoiden parissa, aina ymmärretä tai tunnusteta olevan osa myös Suomen toisen maailmansodan historiaa.