| Takaisin pääsivun galleria | Kaikki sivun kuvat | Edellinen kuva | Seuraava kuva |
(Mitäs me puhtaat kristityt)
"Oi Herra heitä tuomitse" Vanhan virsikirjan virsi 439 Televisioteatterin Luule kanssamme -kabareessa herätti närkästystä vuonna 1968. Youtube Kristiina Halkolan ja Liisa-Maija Laaksosen raikkaana esityksenä.
Hengellistä juurtumista yritetään oppia erilaisten uskontojen ja muiden mystiikoiden välityksillä. Tarkoituksena itsensä vapauttaminen omasta ruumiistaan, ajattelusta ja teoistaan ns. virallisten uskontojen tapaan. Vaikka "taakasta" vapautumiseen riittäisi pelkästään oman itsensä hyväksyminen juuri sellaisena kuin on. Kristinuskon kirjoittajat ja luojat ovat tehneet jumalasta etäällä olevan ja huonosti tunnistettavan herran. Saman kaavan mukaan toteutetaan myös maallisten hallitsijoiden toimintaa. Näiden maallistuneiden "jumalien" suhde kansalaisiin on sama, kuin vapaan miehen suhde orjiinsa, hänen vaatiessaan heiltä täydellistä uskollisuutta. Myös maallisten johtajien historiankirjoitus on kirjoitettu valloitettujen verellä, eikä mikään oikeudenmukaisuus ohjaa sitä toimintaa. Jumala on maallinen asiantila, ja valtio sen absoluutti.
Valtiollistunut maallinen uskonnollisuus siirtyy yhdessä velvollisuuksien kanssa osaksi ihmisten yksityistä elämää. Näin ihmisen on pakko kasvattaa juuret kiinni valtioon/yhteiskuntaan, vaikka se pyrkii näännyttämään heidät. Tässä prosessissa jotenkin selvinnyt, jäljelle jäänyt rahaa kuluttava minuus on henkisesti juureton ja tuuliajolla. Voi sanoa, että minuuden elämä on osakekurssien varassa. Ostamisen ja omistamisen tukahduttaessa omaa sisäistä minuutta, myös arvot mitataan rahassa, jopa itsensä hyväksyminen tapahtuu sen kautta.
Ikuisten velvollisuuksien sijaitseminen aineellisessa merkittömyydessä johtaa epäjärjestykseen ja juurettomuuteen ihmisessä. Ja siitä irrallisuudesta seuraava, syvälle sisimpään kätketty kristillinen häpeä ja syyllisyys "huuhdellaan" alkoholilla, psyykelääkkeillä ym. "elämyksillä" pois. Vaikka valtio johtajineen on taivaallisen ylemmän tahon tavoin lupautunut ottamaan moraalisen vastuun, niin vastuu jää ihmisten itsensä kannettavaksi. Ei siis ihme, että kuljemme "eksyneinä" ikuisten velvoitusten ja velvollisuuksien viidakossa. Kun kuitenkin suhteen totuudellisuuden tulisi näkyä toiminnassa, ja sitä ohjaavissa motiiveissa. Joista tärkein on kuitenkin kunnioitus elämään, ja se ettei ihmisen milloinkaan pitäisi joutua tilanteeseen jossa kyseenalaistetaan tai saati rikotaan sitä.
Kaksinaismoraalisitinen helsinkiläinen ei hyväksy tuulivoimaloita rumentamaan kaupunkinsa edustan merialuetta? Mutta sama energia, mikä turmelee ja rumentaa jonkun toisen maisemat, jossain muualla, kelpaa heille kyllä hyvin? Ja onhan Helsingissä toki mukavampaa laulaa virsiä ilman "puistojen" meluista hurinaa, jota niiden massiiviset propellit pyöriessään aiheuttavat. Mukavaa on myös kauniiden virsien laulu ilman maalauksessa kuvaamiani romanialaiskerjäläisiä. Heidän läsnäolonsa koetaan epämiellyttävänä, kuin peläten että se saastuttaisi kristillisen puhdasta Suomi-kuvaa.
Mutta älä välitä kristitty helsinkiläinen, sillä me kaikki suomalaiset olemme lähes samankaltaisia oman navan tuijottajia, yrityksessämme kantaa omaa osaamme meidän kaikkien yhteiseen kekoon.