Mannerheim 30.11 1939 "tämä sota ei ole mitään muuta kuin vapaussotamme jatkoa ja loppunäytös"

Neuvostoliitossa saksalaismielisyyden arvovaltainen ja näkyvä asema muodostui keskeiseksi syyksi sille, miksi Suomen hallituksen puoluettomuusvakuutuksiin suhtauduttiin niin skeptisesti. Myös Ruotsissa saksalaismielisyys toimi varoituskellon tavoin ja ehkäisi tehokkaasti esimerkiksi suomalais-ruotsalaisen puolustusyhteistyön laajentamista ja Suomen intergoimista syvemmälle pohjoismaiseen yhteistyöhön.

Yhden ennakkoluulottomimmista ja terävimmistä Neuvostoliiton Suomen-näkemyksiä koskevista suomalaisanalyyseista laati pääministerin sihteeri Arvo Inkilä, jolle Cajander oli delegoinut jatkokeskustelut Jartsevin kanssa. Inkilä laati keskustelujen pohjalta kaksi muistiota pääministerille, mutta niillä ei vaikuta olleen oikeastaan minkäänlaista vaikutusta Suomen hallituksen omaksumaan linjaan.
Inkilän käsityksen mukaan neuvostohallitukselle oli tärkeintä saada varmuus siitä, ettei Suomesta tulisi Saksan hyökkäyksen sillanpääasemaa. Jos Kreml voisi laittaa tästä päänsä pantiksi, se olisi valmis kunnioittamaan Suomen itsenäisyyttä. Päinvastaisessa tilanteessa se pyrkisi enneltaehkäisevällä operaatioilla ottamaan Suomen haltuunsa ennen kuin saksalaiset tekisivät niin. Mikäli Suomi nyt katkaisisi keskustelut, nostaisi Moskova valloitusskenaarion kriisitilanteenpolitiikkansa ykkösvaihtoehdoksi. Saksan keskeistä merkitystä tässä suomalais-neuvostoliittolaisessa yhtälössä korosti sekin, että Inkilä erikseen alleviivasi tarvetta vähentää saksalaisten vaikutusvaltaa Suomessa.

Se olisiko joustavampi politiikka ja suurempi alttius naapurin valitusten huomioinnissa lopulta tuonut toisenlaisen lopputuloksen, on jo toinen kysymys ja auttamattomasti liian kontrafaktuallinen tässä laajasti pohdittavaksi. Talvisota olisi saattanut syttyä siinäkin tapauksessa, mutta se olisi ollut erilainen talvisota. Olisiko Neuvostoliitto ollut valmis ottamaan sen kansainvälisen polttomerkin nahkaansa, jonka hyökkäys ystävällismielistä ja sovinnollista politiikka harjoittaneen valtion kimppuun olisi tuonut?
Olisiko Suomi toisin toimimalla voimut välttyä päätymästä Molotovin ja Ribbentropin kansainvälisen lihaliikkeen leikkuupöydälle?

Neuvostoliitto oli talvisodan yksiselitteinen ja sotilaallisesti provosoimaton hyökkääjä, mutta Suomi ei voi kieltää vastuutaan, se ei ollut ollut jaksanut riittävästi kiinnostua siitä, miltä asiat näyttivät Neuvostoliiton näkökulmasta.
Suomalaisessa julkisessa keskustelussa neuvostodiplomatiaa syytettiin ilkeämielisestä uhittelusta, propagandasta ja pinempänsä kiusaamisesta, kun olisi pitänyt korvat höröllä kuunnella, mitä naapurilla oli sanottavanaan ja miksi.
Hämmästyttävintä välinpitämättömyyttä ja kovakorvaisuutta Suomen hallitus osoitti jättäesään huomioitta suurin piirtein kaikki Moskovan suomalaisesta saksalaismielisyydestä esittämät protestit ja valitukset. Oivallus jatkuvien tiiviiden saksalaiskontaktien potentiaallisista hengenvaarallisuudesta hautautui pääministerin sihteerin muistioon.

Moskovan neuvotteluissa syksyllä 1939 Suomi noudatti Neuvostoliiton lähes kaikkiin vaatimuksiin lähtökohtaisen torjuvasti suhtautuvaa linjaa suostumatta lopulta oikeastaan ensimmäiseenkään merkittävään myönnytykseen. Näin se teki siitä huolimatta, että itse Stalin otti osaa seitsemään kahdeksasta suomalaisten kanssa käydystä keskustelusta. Ei ole liioiteltua todeta, että lopulta suurvalta Neuvostoliitto osoitti huomattavasti enemmän halua vastaantuloon ja sopimusratkaisuun pääsemiseen kuin kolmen ja puolen miljoonan ihmisen Suomi.