Kirjailija Katri Vala epäili jo kauan ennen sodan syttymistä veljeyden ja sovituksen tuottaman "sielun militarismin" seurauksia: "Epäilemättä tämä ongelma on ratkaistava sodalla, mikä taas olisi tervetullut Saksan suurille sotatarviketehtailijoille, hehän ovat rahoittaneet natsiliikettä".

Läpi 30-luvun tyttöjä ja poikia militarisoitiin suojeluskuntatyössä ja osittain liikuntakasvatuksessa. Militarisoinnin myötä lapset ja nuoret vedetään kauemmaksi perheestä ja ikäänkuin sosialisoidaan valtiolle ja se tuo väistämättä mukanaan yksilöllisiä tarpeita polkevan kollektiivisen eetoksen.
Sotaa edeltäneen ajan hengessä kuolemasta tuli melkein kutsumus. 1930-luvun sodan odotuksen ilmapiirissä tuon kutsumuksen saattoi tahtomattaankin omaksua.
Myös Katri Vala kauhistelee nuorten uhraamisen eetosta ja naisten valjastamista nuorten uhraamiseen. "Se, että nainen on valmis uhrautumaan elämän vuoksi, on käännetty uhrivalmiudeksi kuoleman vuoksi".
Kuolemalle uhrautuminen tulikin merkitsemään paitsi nuorten poikien kaatumista sodissa, myös nuorten tyttöjen joutumista saattamaan kaatuneet hautaan.

1930-luvulla ajanhenki oli, että yksilöt alistuvat yhteisön vaatimuksiin jopa henkensä uhalla ja luopuivat omasta mukavuudestaan kansakunnan hyväksi. Suur-Suomi-haaveessa oli kyse kansankerroksia läpäisevästä laajemmasta eetoksesta kansakunnan tunnehistoriassa.
Lapsia ja nuoria karaistiin selviytymään paitsi itsensä puolesta myös kansakunnan hyväksi. Kasvatus ulotettiin kunnostautumiseen taistelussa kansojen elintilasta. Lasten ja nuorten militarisointi palveli Suur-Suomi hanketta, kuten marsalkka Mannerheimikin paljasti päiväkäskyssään:
Te Suomen nuoriso! Te olette saaneet elää sellaista aikaa, jota ei mikään
polvi ennen teitä. Te olette nähneet isänmaan vapauden ostettavan kal-
liilla verihinnalla. Ehkä kaatuneiden sankarien joukossa on läheisiä su-
kulaisia, ehkä isä tai veli. Olkoon heidän työnsä teille tienviittaajana
koko elämänne aikana. Velvoittakoon heidän muistonsa teitä seuraa-
maan heidän jälkiänsä.

Myös kasvatuksen oppikirjoista välittyi suurempaan päämäärään tähtäävä ajanhenki. Kotien tehtävänä oli huolehtia etenkin lapsen ruumillisista tarpeista sekä kehittää yksilöllisyyttä, kärsivällisyyttä ja tahdonvoimaa. Koulussa tuli totuttaa työhön ja kasvattaa ahkeruutta, tunnollisuutta, tottelevaisuutta, itsehillintää, siveellisyyttä sekä tietoa ja tahtoa ylittää itsensä.
Sivistyneistön tuli olla valistunutta, velvollisuudentuntoista ja ennenkaikkea kansallisesti herännyttä.
Kansallisesti valveutuneen opettajan velvollisuus oli oma-aloitteisesti yhdistää tarkoitukseen soveltuvien oppiaineiden yhteyteen heimo-opetus.
Varsinainen Suur-Suomen koluohjelmaa viitoittava oppikirja oli Jyväskylän seminaarin toimittama Suur-Suomen koulu, jossa Lauri Santamäki julistaa:
Suomen itsenäisyyden välttämättömänä edellytyksenä oli oleva Kuolan ja Itä-Karjalan liittäminen Suomeen, koska Suomi vain sen kautta muodostaisi maantieteellisen, kansallisen ja taloudellisen kokonaisuuden, jotka ominaisuudet ovat itsenäisen valtion tärkeimpiä edellytyksiä, ja koska Suomen itäinen raja vain siinä tapauksessa oli edullinen puolustaa.

Suur-Suomi hankkeen paradoksina oli, että se vaikutti sekä järkevältä että järjettömältä. Tarkasteltaessa nykyajan konflikteja, joita on käyty etnisistä syistä Euroopassakin, kamsallisuuksiin perustuvat rajat vaikuttavat suojaavan valtioita sisäisiltä repeytymiltä: sisällissotia on käyty nimenomaan niissä maissa, joiden rajoja on vedetty kansallisuuksien elinpiireistä piittaamatta. Toisaalta Suur-Suomi hanke oli uhkarohkeudessaan sotilaspoliittisesti järjetön: tuntuu täysin itsetuhoiselta lähteä valloittamaan alueita suurvallalta.
Varsinkin jos Suomi oli käyvinään erillissotaa.

Ote ylipäällikön päiväkäskystä Suomen äidille...
Näistä rakkaista teidän on luovuttava maan hyväksi kansamme koettelemusten ajaksi. Teidän siunauksenne on seurannut lapsianne taistelukentille ja antanut heille sankariuden voimaa isänmaan pelastamiseksi ja kestävän rauhan turvaamiseksi. Tahdon tänä päivänä erikseen lausua tervehdykseni syvän osannottoni niille Suomen äideille, joiden rakkaimmat sankareina ovat uhranneet henkensä isänmaan ja sen tulevaisuuden puolesta. Kaikkien teidän työnne on ja on ollut kansamme taisteluissa suuri ja uhrinne mittaamaton...

Kolmen ja puolen miljoonan kansasta melkein miljoona oli tuolloin alle 15-vuotiaita. Lasten ja nuorten kannalta koko kansakunnan mobilisoiminen maanpuolustukseen tarkoitti sitä, että he joutuivat pärjäämään omillaan ja osallistumaan aikuisten töihin.
Sota-ajan menetyksiin liittyvä kauhu väritti kokonaisen sukupolven lapsuutta ja nuoruutta tavalla, josta on pitkään vaiettu.
Sodan aikaisen sukupolviväkivallan asetelmaan kuuluu se, että haavoittuneita nuoria poikia saattavat kuolemaan ikäisensä tytöt.

Tämän vaikenemisen taustalla näyttää osittain olevan se satuttava tosiasia, että lapset ja nuoret olivat osattomia harjoitettuun poliitikkaan mutta joutuivat kuitenkin kantamaan vastuuta sen seurauksista. Sotaan sisältyykin väistämättä rakentellinen sukupolviväkivallan ulottuvuus: vanhemmat sukupolvet lähettävät lapsensa sotaan, mikä merkitsee nuorten uhraamista. Oman uhrinsa sodalle antavat myös pienemmät lapset jäädessään vähemmälle hoivalle ja kantaessaan monesti aikuisilta vastuuta kotirintamalla.
Militarisointi merkitsee kuoleman vaaraan passittamista, ja siihen liittyvä sukupolvihierakia on pohjilmiltaan rakenteellista sukupolviväkivaltaa.

Suomen kielessä ei ole edes sanaa vanhemmille, joka menettää lapsensa.