Kultainen nuoruus

Ruotsalaisen toimittaja-kirjailija Henrik Arnstadin teos Ruotsin sodanaikaisesta ulkoministeristä Christian Guntherista tuo hiukan yleisestä suomalaisesta totuudesta poikkeavaa näkökulmaa lähihistoriasta; sitä mielellään unohdettua puolta. Kirjassa kerrotaan mm. että Suomi oli ainoa demokratia, joka liittoutui vapaaehtoisesti Natsi-Saksan kanssa, ja kulki sodan kuluessa aina vain lähemmäksi Natsi-Saksaa - toisin kuin Ruotsi.

Jo tämäkin edellä esitetty määrä tekstiä herättää mielipahaa näissä uusissa suomalaisen historian tulkinnan maalailijoissa, joita häiritsee moralisoivan lähtökohdan lisäksi se, että Arnstad unohtaa historiallisen konseptin ja aikalaisten vaihtoehdot, vai unohtaako sittenkään? Virallinen historian tulkitsijahan ei puhu, että suomalaiset aloittivat yhteistyönsä Saksan kanssa jo ennen vuotta 1917. Suhde virallistui ensimmäisten jääkärien koulutuksen myötä. Saksalaisia sotilaita myös osallistui vuoden 1918 sotatoimiin sankoin joukoin, ollen valkoisen armeijan tärkeä tukipilari. Vuodesta 1918 eteenpäin virallisessa Suomessa alettiin ajattelemaan yhä asepukuisemmin, ihailtiin Natsi-Saksaa ja vihattiin ryssää. Suomessa toimi monia natsi-järjestöjä: Lapuanliike, Suojeluskuntaliike, Isänmaallinen kansanliike, Lotta-Svärd-liike ja muita pienempiä puolisotilaallisia liikkeitä. Näille vapaaehtoisille ns. maanpuolustusjärjestöille oli yhteistä uniformut kohottamassa itsetuntoa, sotaisat ihanteet ja korkea hurmoshenki.

30-luvun ilmapiiriä kuvaa hyvin sen aikainen koululaitos, jossa opettajat kertoivat oppilaille, missä Suur-Suomen rajat menevät, ja miten se vaatii myös omat uhrinsa. Oli hyve, jos oppilas oli pukeutunut pikku-lotaksi, tai pikku-sotamieheksi.

Liikkeiden yksi tavoite oli vaientaa heidän vastustajansa, ja yleensäkin kaikki erimieliset. Parhaiten se onnistui leimaamalla heidät kommunisteiksi.

Viranomaisten keinot eivät kansanliikkeiden mielestä olleet riittäviä, niinpä he ryhtyivät painostustoimiin. Työväentalot suljettiin naulaamalla ikkunat ja ovet kiinni lankuilla, järjestettiin laajoja vainoja, sieppauksia ihmisryöstöineen ja pahoinpitelyineen.

Tunnetuin uhri oli Tamperelainen sosiaalidemokraattinen pormestari ja eduskunnan varapuheenjohtaja Väinö Hakkila, jota jopa istutettiin muurahaispesässä. Painostuskeinot olivat tehokkaita, koska erimieliset eivät uskaltaneet enää jatkaa painostavassa ilmapiirissä.

Valtiovalta myös reagoi tässä ilmapiirissä. Vuonna 1930 eduskunta sääti lain, jolla kommunistien tai heihin leimattavien toimintaa rajoitettiin, ja puolue kiellettiin. Lehtiä vastaan nostettiin painokanteita, ja kiellettyyn toimintaan osallistuneita haastettiin käräjille maanpetollisesta toiminnasta.

Sodan jälkeen v. 1945 nämä kansanliikkeet kiellettiin fasistisina.

60 - 80 vuotta on sopiva aika unohtaa historiasta jotain. Sotaveteraanit alkavat olla sukupuuttoon kuolemassa... Uusiako nuorukaisia kaivataan, joilla ei ole kultaista nuoruutta?

Median kautta armeijat saavat myönteistä propagandaa päivittäin yhä enemmän ja enemmän ulos. Ei uutislähetystä, missä joku sotatieteilijä maanpuolustusinstituutiosta ei olisi kertomassa tragedioitaan jostain konfliktistä. Jopa presidentin vaalikeskustelua käydään Parolan Panssarimuseossa. Ja elokuva- ja kulttuuriviihde kertoo ihannoiden sota-ajoista, maalaten kaunista kuvaa menneestä, nostattaen isänmaallisuuden tuhoisampia puolia esille.