Myytin murtajat???

Teoksessa mahdolliset myytin murtajat, joiden on ollut tarkoitus unohtua maanpoveen, ovat suomalaisia sotilaita, jotka kieltäytyivät aseista ja paluusta rintamalle.

Jo vuonna -71 tuli viemärikaivauksissa esiin kymmenen ihmisen luut maan sisästä. Tämäkin tapaus vaiettiin pikkuhiljaa.

Tänä päivänäkin luodaan aseistakieltäytyjille petturin ja luuserin leimaa. Lappeenrannan Huhtiniemessä v. -44 heille lyötiin ikuinen leima otsaan pystykorvalla (Suomalaisen sotilaskiväärin luodilla). Valtaa pitävien moraali sallii tappamaan ihmisen, joka kieltäytyy sitä tekemästä.

Kenttä- tai muistakaan tuomioista ei jäänyt kirjallisia dokumenttejä todisteeksi. Ne mitä oli ollut on hävitetty. Samoin saksalaiset hävittivät omista julmuuksistaan kertovia todisteita kiireellä kolmannen valtakunnan luhistumisen hetkillä.

Jo vuonna -18 teloitukset olivat tarkoitetut terrorin omaiseksi takeeksi siitä, että veritöiden tekijöiden edustamaa valtaa piti totella.

Saman vallan käsissä oli myös vuoden -44 Lappeenrannan "Lahtikankaan" totaalikieltäytyjien teloitukset. Kapellimestarina toimi 77-vuotias ylipäällikkö Mannerheim, hänen nuottivihkoaan jakeli auliisti jalkaväenkenraali Heinrich.

Jos vuoden -18 tai -44 "Lahtikankaan" tapaiset veriteot käsiteltäisiin puolueettomasti ja rehellisesti, ilman historiaan kirjoitettujen myyttien painolastia, niin Suomen historia näyttäisi toisenlaiselta.

Yhteen pieneen suomalaiseen "kaveria ei jätetä"-myyttiin voi nyt lisätä, että ei niin, se ammutaan.

(Talvisotaan rekrytoitiin vain runsaat 300.000 miestä ja jatkosotaan likimain kaksi kertaa enemmän. Koska punaiset ja vasemmistoaktiivit määrättiin mukaan vasta välirauhan aikana. He ketkä olivat kutsutut talvisodan aikana, niin heitä pidettiin koulutuskeskuksissa ym., valvonnan alla. Rintamalle heitä ei uskallettu suurin joukoin viedä koska oli pelkona, että he saattaisivat kieltäytyä sotimisesta tai asettua neuvostoliiton puolelle.)

21.10. -07 lisäys aiheeseen:

20.6. 1944 yleisesikunnan päällikkö Erik Heinrichsin allekirjoittamassa käskyssä annetaan virallinen valtuutus teloittaa ns. sotilaskarkurit. Tämän arkistoituneen alkuperäisen käskyn tekstistä on yliviivattu pois sanat, että ylipäällikkö on käskenyt. Heinrichs oli saanut käskyn Mannerheimiltä ja sitä ei haluttu dokumentoida.

Heikki Ylikangas kirjoittaa: Heinrichsin käskyllä oli muitakin seurauksia. Sen antamisen jälkeen eli päivämäärästä 20.6. lähtien voitiin karkureita ja kieltäytyjiä ampua kolmessa eri yhteydessä. Ensinnäkin upseerit saattoivat käyttää asetta kieltäytyjiä, sotilaspelkureita ja karkureita vastaan. Tähän heitä velvoittivat komentajat kirpeäsanaisin patistuksin ja rangaistuksilla uhaten. Toisekseen kenttäoikeudet (tai pikaoikeudet) voivat edelleen tuomita kuolemaan karkureita, jotka olivat houkutelleet toisia mukaan pakoretkelle. Sama uhkasi sotilasta, joka ei vihollisen läheisyydessä totellut annettua käskyä, ja aiheutti siitä vahinkoa armeijalle. Kolmanneksi selustan henkilötäydennyskeskusten upseerien tuli ampua sellainen karkuri, joka kieltäytyi kahdesti annetusta käskystä palata rintamalle. Erikseen on mainittava Kotijoukkojen esikunnan omalle päällystölleen antama käsky toimia "kenttäoikeudet ohittaen". Se tarkoitti aseiden käyttelyä myös selustassa, ei vain rintamalla. Ampumisvaltuutus annettiin myös selustan henkilötäydennyskeskusten päällystölle, ei etulinjan upseereille, joille se lain mukaan kuului. Selustan upseereille sitä ei voinut laillisesti ulottaa.

Nämä laittomat teloitukset kuitattiin Heinrichsin kirjeessä 9.8. -44 yläreunan kirjoituksella: "poltettava heti sen jälkeen kun saatettu kenttäoikeuden puheenjohtajan ja virallisen syyttäjän tietoon". Tämä "poltettava heti"-lause esiintyy useimmissa säilyneissä salaisiksi merkityissä, sotapakoilua tavalla tai toisella koskettavissa kirjeissä, samoin kuin ilmoituksissa annetuista ja täytäntöön pannuista kuolemantuomioista. Se vihjaa vahvasti siihen, että osa salaisista käskyistä ei koskaan päätynyt arkistoihin. Niitä ei näin tarvinnut sodan lopussa seuloa tuhottaviksi niin kuin laajassa mitassa tehtiin päämajan arkistoille. Käskyjä annettiin myös suullisesti.

Taistelumoraalin olemattomuus ja sotaväsymys ilmeni rintamakarkuruutena ja oli päällystölle todellinen ongelma. Esim. Viipurista ei varsinaisesti taisteltu lainkaan. Kokonainen prikaati - yli 5000 miestä - jätti asemansa käytännöllisesti katsoen tekemättä mitään.

Todellisuudessa karkureita ammuttiin enemmän, jopa huomattavassa määrin enemmän kuin virallislähteissä kirjattiin. Esimerkiksi sotapäiväkirja kertoo, että Klo 16.00 tienoissa 6.D:n komentaja kenr.maj. Vihma sivuutti 111/JR:12:n kom. paikan ja käski saattamaan miehistön tietoon, että takamaastossa on pidätettäessä ammuttu 20 karkuria. Samalla hän käski estämään karkuritapaukset mahdollisesti ankaraakin väkivaltaa käyttäen. (Eturintaman takanahan oli sotilaspoliisin ketjut ottamassa karkureita kiinni ja palauttamassa takaisin tai päästämässä ikuisesti "vapaiksi", ja teloitetut edustivat pääsääntöisesti työväestöä ja kuuluivat miehistöön.)

Lisäystekstini lähde on 2007 ilmestynyt Heikki Ylikankaan kirjoittama kirja Romahtaako rintama. Kirja on tieteellinen tutkimustyö sodanajan tapahtumista. Kirja valottaa sen ajan vaiettua puolta mahdollisuuksien mukaan. Näitä mahdollisuuksia rajoittaa salailu ja dokumenttien hävittäminen tai kirjaamattomuus. Ylikankaan tutkimustyö asettaa virallisen olemassa olevan historiankirjoituksen totuuden vähintään kyseenalaiseen valoon.

Miksi sitten lainaan juuri Ylikankaan tekstiä?
Koska Ylikankaan tutkimus on ainoa mikä ei niele armeijalaitoksen omien tutkijoiden maalaamaa kiillotettua, siistittyä kuvaa historian tapahtumista. Armeijalaitoksen tutkijoiden käsityksiä on pidetty yleisesti ehdottomina totuuksina - tietenkin...