Tulevia tapahtumia:

       

- - -

SYYSKUU

MA 6.9.  Porin johannekselaisten kerhoilta klo 18, Tuomarinkatu 2 Pori

LA 11.9. Kaislahden koulupiiri

klo 13 Littoisten monitoimitalolla

- - -

              LOKAKUU

MA 4.10.  Porin johannekselaisten kerhoilta klo 18, Tuomarinkatu 2 Pori

 

- - -

MARRASKUU

MA 1.11. Porin johannekselaisten kerhoilta klo 18, Tuomarinkatu 2 Pori

PE-SU 19.-21.11. Johannes-Seuran ostos- ja pikkujoulumatka Viipuri-Johannes

- - -

JOULUKUU

MA 13.12. Porin johannekselaisten kerhoilta klo 18, Tuomarinkatu 2 Pori

 

 

 

 

 

 

 

Menneitä tapahtumia:

xx.xx.xxxx

xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx
esim. linkki Katso valokuvia täältä!
- - -

 

 

Johannes-Seura ry:n
sääntömääräinen
syyskokous

Johannesjuhlan yhteydessä
Piikkiön liikuntahallissa

lauantaina 31.7.2010
klo 14.00

Käsitellään sääntöjen 9§:ssä mainitut asiat.

- Johtokunta -

 

---

Johannesjuhlat 2010 

Juhlapäivä                               Lauantai 31.7.2010 

Juhlapaikka                             Piikkiön Liikuntahalli

Ruokailu- ja kokoustilat         Salvelanrinteen koulu

Hartaustilaisuus                      Piikkiön kirkko 

Päivän ohjelma 

Lipunnosto liikuntahallin edessä 

10.00             Hartaustilaisuus Piikkiön kirkossa

                        Kukkatervehdykset 

11.00              Ruokailu- ja kahvitustilat avautuvat koululla

                        Lehden 60-vuotisnäyttely avautuu liikuntahallissa 

11.30–13.30  Kylä-, koulupiiri- ja sukuseurojen kokoukset 

14.00              Johannes-Seura ry:n syyskokous  

15.30              Pitäjälehti Johannekselaisen 60-v 

                        tervehdykset/vastaanotto liikuntahallissa 

17.00              Ruokailu- ja kahvitustilat sulkeutuvat 

17.00              Kotiseutujuhla liikuntahallissa

                        Juhlapuhe:

                        järjestöpäällikkö Heikki Saarinen Suomen

                        Kotiseutuliitosta, juhlapuhujan juuret löytyvät

                        Uudeltakirkolta. 

                        Ohjelmassa mm. tanhunäytelmä

                        ”Karjalaisten tulo pitäjään” 

                         Seuran ja lehden huomionosoitukset, kirjoituskilvan

                         palkitsemiset

                        Juhlaliput lasketaan kotiseutujuhlan päätyttyä 

Näyttely - ”Lehtiä elämän puussa”

Aineistoa Pitäjälehti Johannekselaisen 60-vuotistaipaleelta, toteuttajana Johannekselaisen lehtitoimikunta

 

Päivän ohjelma on rakennettu väljäksi. Kylä-, koulupiiri- ja sukukokouksien pitämiseen sekä tuttujen tapaamiseen ja näyttelyihin tutustumiseen on hyvin aikaa.

---

Pitäjälehti Johannekselainen 60 vuotta

Ensi kesänä tulee kuluneeksi 60 vuotta Johannekselaisen ensinumeroista. Lehti on osallistunut sukupolvien ajan evakkotaipaleen eri vaiheisiin. Se on välittänyt ajankohtaista tietoa johannekselaisten kesken sekä on välittänyt Johannes-tietoa laajemmallekin lukijakunnalle.

Pitäjälehtemme järjestää juhlavuoden johdosta kirjoituskilvan teemaotsikolla

"Lehtiä elämän puussa"

Kirjoituksen aihepiirin vaihtoehtoja:

- Johannes kotiseutuna

- Pitäjälehti Johannekselainen yhdyssiteenä

- Kotiseudun kulttuuri uusissa oloissa

- Karjalaisuuden kokemuksia

Kuka voi osallistua:

Ei ole ala- eikä ylärajaa ja voit osallistua täysin omasta näkökulmastasi.

Tyylilaji: Voit ratkaista itse onko esitystapasi runoa vai proosaa tai asiatekstiä.

Kirjoituksen pituus: Kilpakirjoitusten enimmäispituus on rajattu kolmeen (3) tekstisivuun (koko A4).

Nimimerkki: Merkitse kirjoitukseesi nimimerkki. Tekijän henkilötiedot säilytetään erillään kunnes kirjoitukset on arvioitu.

Aikataulu: Kirjoitukset toimitettava 31.5.2010 mennessä.

Toimittamisen vaihtoehdot:

1) Postilähetyksenä tai suoraan kirjekuoressa Johannes-Seuran toimistoon (Myllytie 1, 21500 Piikkiö). Kuoreen päälle merkintä Kirjoituskilpa. Kuoreen sisälle erillinen suljettu viesti, jossa on kirjoittajan henkilötiedot.

Arviointi: Lehtitoimikunta asettaa erillisen arviointiryhmän ja tulokset julkistetaan Johannesjuhlilla Piikkiössä 31.7.2010.

Julkaisuoikeudet: Lehdellä on oikeus julkaista kirjoituskilvan materiaalia.

Lisätietoja tarvittaessa: Hannu Rastas/ hannu.rastas@dlc.fi, puh. 050-3541 363 tai Marjatta Haltia/ marjatta.haltia@kolumbus.fi, puh. 050-387 3064

Julkaistu: 10.4.2010 MH

 

JOHANNES-SEURAN MATKAT 2010

Kotiseutumatkat 18. - 20.6.2010

Matkat 1 ja 2 samanaikaisesti. Majoitus: Hotelli Lokki.

1. VAAHTOLA, UURAS, HUUNONSAARI, REVONSAARI

Kohteet: Vaahtola, Rokkala, Kukkola, Niemelä, Uuras, Huunonsaari, Revonsaari Räihälä, Rapeli ja Nikkola

 

2. YLÄMAAN KYLÄT, HALTIANSAARI, REVONSAARI      

Kohteet: Kaijala, Koskijärvi, Karhula, Tikkala, Lippola, Kolmikesälä,

      Haltiansaari, Revonsaari Hankala, Pyökäri ja Henttola

     

Muut matkat

3.  20.- 23.7.2010 Bussi- ja laivamatka.

Viipuri-Pietari-Rakvere-Tallinna-Helsinki-Turku  

 4.  19 - 21.11.2010 Ostos- ja pikkujoulumatka                           

Kohteet: Viipuri ja Johannes

 

Matkaemäntänä Johannes-Seurasta  Liisa Katajainen puh 040-7410425

Vastuullinen matkanjärjestäjä matkatoimisto Vistamatkat Oy Paimio

puh 02 4775 600

 

Pirkko Kanervo:

Johanneksen suojeluskunta vartiotehtävässään 70 vuotta sitten        

 

Johanneksen suojeluskunnan varhaisimmat vaiheet liittyvät syksyyn 1917. Kansalaissodan aikana pitäjä oli punaisten hallussa, vain viisi miestä pääsi valkoisten puolelle. Sodan jälkeen suojeluskunta perustettiin uudelleen lokakuussa 1918. Se hankki oman talon, perusti kyläosastoja, Lotta Svärd-osaston, poikaosaston, rakensi ampumaradan, harjoitteli, urheili ja rahoitti toimintaansa esimerkiksi iltamilla, toisin sanoen, se toimi maan kaikkien suojeluskuntien tapaan. 

 

Ja kuten kaikkialla Suomessa, kansalaissodassa syntynyt jakolinja valkoiset/punaiset määritti seuraavat kaksi vuosikymmentä myös Johanneksen elämää. Kunnanvaltuustossa porvarillisten puolueiden ja vasemmiston välillä törmäyspisteenä oli juuri suojeluskunta, jolle myönnettävistä avustuksista käytiin monta kiistaa vuosien mittaan. Aika paransi haavoja, mutta vasta Euroopasta kantautuva maailmanpalon vaara pakotti vastahakoisimmatkin hautaamaan kaunansa.

 

Johanneksessa sopu sinetöitiin talvisodan kynnyksellä. Vielä tammikuussa 1939 valtuusto päätti – äänin yksitoista puolesta ja seitsemän vastaan – myöntää 500 markkaa Vapaussodan Rintamamiesten liitolle sodan muistojen keräystyön tukemiseksi. Sosiaalidemokraatit panivat pöytäkirjaan vastalauseensa. Kun päästiin marraskuulle, valtuusto päätti yksimielisesti myöntää 10.000 markan kannatusavustuksen suojeluskuntatyön tukemiseksi.  

 

Käsky vartiotehtäviin

 

Johanneksen suojeluskunta  kuului Viipurin suojeluskuntapiiriin. Sen esikunnan pitkäaikainen jäsen oli presidentti P. E. Svinhufvud. Vapaussodan syttymisen 21. vuosipäivänä, tammikuun 28. päivänä 1939, Ukko-Pekka lähetti piirin suojeluskuntalaisille tervehdyksen, jossa hän painotti Karjalan kovia kokemuksia vainotantereena hamasta muinaisuudesta asti. Tervehdys päättyi sanoihin: ”Seiskööt Viipurin Suojeluskuntapiirin miehet tulevina aikoina, kuten aina ennenkin ovat seisseet, horjumattomina vainotien vartijoina, kotien turvana ja koko Suomen suojana.”  

 

Käsky vartiotehtäviin tuli vielä saman vuoden puolella. Suomi sai kutsun Moskovaan neuvottelemaan ajankohtaisista poliittisista kysymyksistä 5. lokakuuta. Kutsu sai valtakunnan varautumaan pahimman varalta, ja se toimeenpani YH:n, yleiset harjoitukset. Tosiasiassa YH merkitsi armeijan liikekannallepanoa, jossa suojeluskuntajärjestön merkitys oli entisestään korostunut puolustusvoimien siirryttyä vuonna 1934 aluepuolustusjärjestelmään.  

 

Ensimmäisen käskyn varautua Johanneksen suojeluskunta sai perjantaina 6. lokakuuta kello 18.20. Käskyn otti vastaan suojeluskunnan paikallispäällikkö, Heinävedellä vuonna 1907 syntynyt reservin luutnantti Teodor Voutilainen. Työt alkoivat saman tien. Sk-korpraali Kiurun tehtäväksi tuli miehittää Vaahtolan puhelinkeskus. Kello 19.30 sodanajan nelimiehinen paikallisesikunta kokoontui Voutilaisen kodissa. Voutilaisen ohella siihen kuuluivat reservin vänrikki T. Laurikainen, korpraali H. Hackman ja alikersantti O. Valtonen, joka myöhemmin näyttää saaneen ylennyksen kersantiksi.

 

Karhulan ilmavalvonta-aseman vartiopäällikkö sk-korpraali Raininko sai käskyn aseman miehittämisestä ja sk-sotamies Juho Koivunen Rokkalan ”hevosjakoelimen suorituskäskyn”. Kyläosastojen päälliköt, vääpeli Hiiri Kaijalassa, sk-alikersantti Airikka Revonsaaressa ja sk-kersantti Karhu Karhulassa saivat käskyn suorittaa sk-hälytyksen numero 5. Keskiyön koittaessa Karhulassa oli koossa jo 51 miestä ja Kaijalassa 35. Seuraavana päivänä suojeluskunta alkoi jakaa YH-kortteja ja litteroita pitäjän reserviläisille.

 

Johanneksen miehet astuivat palvelukseen etupäässä rannikkotykistöön Viipurin lohkon eri linnakkeilla. Suojeluskunta lähetti linjoille kaksi patteria kenttätykistöä. Toinen pattereista oli hevosvetoinen, toisen tykkejä kuljetettiin kuorma-auton lavalla. Kalustona olivat jäykkälavettiset 87 mm:n kanuunat, vuoden 1877 mallia. Niiden tulinopeus oli kaksi laukausta minuutissa. 

 

Vilskettä Johanneksen asemalla

 

Kun pitäjän omat miehet oli lähetetty matkaan, suojeluskunta ryhtyi järjestämään majoitusta ja tiloja niille joukko-osastoille, joita siirrettiin Johanneksen aseman kautta vartiopaikoilleen. Kyse oli  lähinnä Uudenmaan sotilasläänin perustamasta 4. divisioonasta, jonka ensimmäinen komentaja oli eversti B. Nordenswan ja hänen jälkeensä, joulukuun 6. päivästä alkaen eversti Auno Kaila. Divisioonan esikunta majoittui Kirjolan kartanoon. Johanneksesta tuli suuri sotaleiri, armeijan varikkoalue, jonne perustettiin kenttäsairaalan ohella myös armeijan hevossairaala.  

 

Johanneksen asemalle purkautui Vallilan asemalta Helsingistä liikkeelle lähtenyt myöhemmin niin kuuluisaksi tullut Ässä-rykmentti eli JR 11, joka koostui valtaosaltaan helsinkiläisistä, etupäässä Pitkänsillan pohjoispuolella asuvista, mutta sen riveissä oli miehiä myös Porvoosta ja eräistä Itä-Uudenmaan pitäjistä. Rykmentti majoittui ensin Johanneksen taloihin ”sinne ja tänne”, muutti ja majoittui uudelleen ja päätyi lopulta Kuolemajärvelle. Sodan syttymiseen ei rykmentin piirissä YH:n aikana uskottu, vaan jokainen odotteli pääsyä kotiin.

 

Lokakuun 18. päivänä Johanneksen asemalle purkautui JR 11:n tukiyksikkönä toiminut III KTR 4. Sen ensimmäinen kuljetusjuna saapui Johannekseen puolelta päivin, toinen iltapäivällä ja kolmas puolenyön aikaan. Ensimmäisen kuljetusjunan päällikkö sai 4. divisioonasta käskyn marssia ja majoittua Kaijalan kylään alueelle Loikas – Rastas – Lenkkeri, esikunnan majapaikaksi tuli kansakoulu. Jonkin sekaannuksen ja päällekkäisten käskyjen vuoksi tykkimiehille tuli siirto Kaijalasta Rokkalaan: Kukkosen taloon ja sen ympäristöön, osuuskaupan ympäristöön ja 7. patteri Kaislahden kartanoon. Parin päivän kuluttua patteristo siirtyi takaisin Kaijalaan.   

 

Sodanvaara ohi?

 

Kun J. K. Paasikivi ja Väinö Tanner palasivat viimeiseksi jääneeltä neuvottelumatkalta Moskovasta, tilanteen katsottiin rauhoittuneen ja sodanvaaran olevan ohi. Ministerit olivat jopa valmiita purkamaan liikekannallepanoa. Evakkoon lähteneet alkoivat palata kotiseudulle ja koulut availla oviaan. Myös Johanneksen tyttöjen rippikoulu jatkoi kesken jäänyttä työtään.

 

Konfirmaatio järjestettiin Johanneksen kirkossa tuomiosunnuntaina 26. marraskuuta, samana päivänä, jolloin venäläiset lavastivat niin kutsutut Mainilan laukaukset. Kirkonparven on kerrottu pullistelleen väkeä. Johannekseen majoitetut reserviläiset näet kansoittivat kirkkoa havaittuaan niin paljon nuoria naisia parveilemassa Vaahtolan raitilla.

 

Johanneksen suojeluskunnan – pitäisikö sanoa moottoroidun osaston – tykkimiehet oli YH:n aikana majoitettu Koiviston pitäjän Mannolan kansakouluun. Sodan tuntua ei vielä ollut ilmassa, ja niinpä Mannolan nuorisoseuran talossa ehdittiin pitää parit iltamat harjoitusten lomassa. Iltamat olivat meneillään myös Mainilan laukausten päivänä. Miehet eivät olleet vielä ehtineet nukkumaan, kun tuli taisteluhälytys. Joukkue ajoi Koiviston Härkölään, jonne tykit pantiin asemiin.

 

Kun mitään erikoista ei sattunut, tultiin parin päivän päästä takaisin. Kun sota sitten syttyi, joukkue siirtyi Uudenkirkon Inoon, jonne venäläinen laivasto-osasto oli ampunut kiivaan keskityksen. Kylät paloivat tien kahta puolta ja karja juoksenteli lumessa, kun patteri lähti 5. joulukuuta perääntymään pääpuolustusasemalle. Tulikasteensa miehet saivat 10. päivänä Kuolemajärven Kyrönniemessä.       

 

Viranomaiset valmistautuvat

 

Vaikka sotilaat vielä YH:n aikana tanssivat ja katselivat tyttöjä, viranomaisten ote ei herpautunut, vaan he olivat kaiken aikaa jatkaneet valmistelujaan. Marraskuun 14. päivänä Johanneksessa oli mahdolliseen väestön evakuointiin liittyvä neuvottelu, johon ottivat osaa kapteenit A. Järvi ja T. U. Hilden sekä luutnantti Airaksinen Kannaksen suojeluskuntapiirin esikunnasta, Johanneksen piirin nimismies A. Aho sekä Voutilainen ja Laurikainen. 

 

Aikaisemmassa evakuointisuunnitelmassa oli otettu huomioon vain Johanneksen oma väestö, mutta uuden suunnitelman mukaan tarkoituksena oli evakuoida Johanneksen kautta myös Kuolemajärven ja Uudenkirkon asukkaita. Päävastuu evakuoinnista kuului nimismiehelle, jota suojeluskunta avustaisi. Kun sota syttyi, apua antoivat myös Johannekseen sijoitetun 4. divisioonan huoltojoukot.

 

Suojeluskunnan tehtävät olivat moninaiset, mikä sai Voutilaisen ja Laurikaisen jakamaan työt keskenään. Laurikaiselle kuuluivat muonavahvuusilmoitukset ja muonatilitykset, päivärahojen tilaus ja maksu, minkä lisäksi hänen piti toimia myös valistuspäällikkönä, jolle kuuluivat valistus, avustus ja henkinen huolto. Kaikki muu kuului Voutilaiselle.

 

Sota syttyy

 

Sota syttyi torstaina marraskuun 30. päivänä, Karjalan kohtalonpäivänä, Viipurin pamauksen 444. vuosipäivänä. Sotatilanne ei ensimmäisellä viikolla näyttänyt kovin lohdulliselta. Moni ei uskonut Suomen kestävän paria viikkoa kauempaa. Mutta jo toinen taisteluviikko muutti tilannetta. Puna-armeijan hyökkäys pysähtyi Kannaksella pääaseman eteen, ja itäisellä rintamalla vihollisen hyökkäykset onnistuttiin torjumaan lähes kaikkialla. Jouluun mennessä tilanne näytti huomattavasti valoisammalta.

 

Johanneksessa talvisodan ensimmäinen ilmahälytys annettiin sodan syttymispäivänä kello 13.32, kun Inossa oli nähty seitsemän tuntematonta konetta, joiden suunta oli pohjoinen. Tunnin kuluttua tuli käsky varautua evakuointiin. Sitä varten perustettiin huoltokeskus pitäjän pohjoiskulmalla sijainneen Kaislahden aseman ympäristöön. Jo sodan ensimmäisenä päivänä tuli käsky järjestää Kaislahdessa muonitus ja majoitus Kuolemajärven eteläosasta evakuoitaville noin 2.000 hengelle.

 

Sunnuntaina joulukuun 3. päivänä aamusta kello 6.00 lähtien alkoi myös pitäjän omien kylien tyhjennys. Ensimmäisenä oli määrä evakuoida – tai kuten virallinen termi kuului, pakkoevakuoida – Johanneksen kaakkoisosan kylät. Hevoset ajoneuvoineen sekä karja oli koottava myöhemmin tapahtuvaa siirtoa varten suurempiin taloihin nimilapuin varustettuna. Eläimille oli määrättävä hoitajat suojeluskuntalaisista ja lotista sekä työkykyisistä siviilihenkilöistä, mikä käytännössä tarkoitti nuoria naimattomia naisia sekä nuorukaisia ja vanhempia miehiä. 

 

Kaakkoisosan kylien jälkeen vuorossa olivat Johanneksen saarikylät, joiden asukkaat oli tarkoitus evakuoida itsenäisyyspäivän aattona, 5. joulukuuta. Uuraan saarella sijainneiden kylien väki siirtyisi siltaa myöten ja muiden saarikylien väestö laivoilla. Saaristolaisten laivakuljetusten päätepiste oli Kirkkoniemen laituri, josta oli kuljetus Kaislahteen. Ilmahälytyssireenien ulvonta säesti evakuointia. Johanneksessa annettiin aamupäivällä kaksi hälytystä. Pommitusta ei kuitenkaan tullut, vaan koneet jatkoivat matkaa pitäjän yli. Kaislahdessa oli samana päivänä koossa 240 hevosta, joista 40 oli teuraskuntoista, sekä lisäksi 140 varsaa. Kolkkoa tunnelmaa lisäsi pyssyjen pauke, kun teuraskuntoisiksi katsottuja päästettiin pois päiviltä.        

 

Lasten, naisten ja vanhusten evakuointi saatiin tehtyä viikossa. Joulukuun 7. päivänä aamulla kello 6.05 Kaislahden huoltoaseman päällikkö ilmoitti, että viimeinen evakuoimisjuna oli lähtenyt asemalta. Viikossa Kaislahden kautta oli kuljetettu 6.800 henkeä. Evakuointi ei koskenut työvelvollisia miehiä, naimattomia lottia ja suojeluskuntalaisia.

 

Viimeinen karjankuljetusproomu lähti Kirkkoniemestä joulukuun 8. päivänä. Kaikkiaan oli lastattu 631 lehmää, 37 hevosta ja kuusi lammasta sekä rehuja eläimille. Joulukuun 10. päivänä Kaislahdessa lastattiin junaan 288 sikaa, 14 vasikkaa ja 144 lammasta. Vastaanottoasema oli Riihimäki ja vastaanottaja Hämeen läänin lääninhallitus. Seuraavana päivänä lähti Hyvinkäälle juna, johon oli lastattu 334 lehmää ja kolme hevosta. Hoitajia oli 32. Tässä on todennäköisesti kyse juuri niistä lehmistä, joiden siirtoa oli määrätty valvomaan johannekselainen lotta Elina Reponen (myöh. Halonen), koska hän oli käynyt karjanhoitokoulun.     

 

Pitäjästä pyrittiin siirtämään länteen myös viljaa ja väkilannoitteita sekä mahdollisuuksien mukaan väestön muuta omaisuutta, kuten polkupyöriä ja ompelukoneita. Suojeluskunta antoi määräyksen, että kussakin talossa vilja on ennen lähtöä säkitettävä. Armeijan kuorma-autoja oli varattu 12 kappaletta viljankuljetukseen. Johanneksen kautta siirrettiin viljaa myös Kuolemajärveltä. Tammikuun 15. päivänä lastattiin 3.969 säkkiä eli 16 vaunulastillista, tammikuun viimeisenä päivänä 30.000 kiloa: ruista, vehnää ja ohraa. Fosfaattia siirrettiin 47.100 kiloa ja salpietaria 13.500 kiloa.

 

Sodan tuntu oli pitäjässä kaiken aikaa voimistunut. Ilmavalvonta päivysti kirkontornissa, ja korsuja rakennettiin. Puna-armeijan hyökkäys pääasemalla joulukuun puolivälissä merkitsi, että haavoittuneita alkoi saapua rintamalta Johanneksen pappilaan sijoitettuun kenttäsairaalaan. Juuri joulunaluspäivinä rintamalta tuli hirvittävässä pakkasessa kuorma-autoja, joiden lavalla makasi kirkkoherra Aarne V. Hallan mukaan sekaisin kuolleita ja puolikuolleita.

 

Joulu, kristikunnan suurin juhla oli tulossa. Johannekselaiset olivat hajallaan kuin akanat tuulessa. Perheet olivat evakossa Länsi-Suomessa, miehet rintamalla, työvelvolliset, suojeluskuntalaiset ja lotat kotipitäjässä. Lotat järjestivät Valkoisella Talolla ”tunnelmallisen” jouluaattoillan. Viimeinen sotilas- ja siviilijumalanpalvelus Johanneksen kirkossa oli jouluna. Tuomiokapitulin määräyksestä kirkkoherra Halla poistui Johanneksesta joulukuun lopulla. Muutamaa päivää ennen joulua hän oli evakuoinut tärkeimmän osan kirkon arkistosta, osan Uskelaan, osan Vaasaan.  

(Johannekselainen 11/2009)

 

Pirkko Kanervo:

Johanneksen suojeluskunta vartiotehtävässään 70 vuotta sitten        

      

Sota lähenee   

Talvi kävi yhä ankarammaksi. Tammikuun 16. päivänä pakkasta oli 36–39 astetta ja seuraavana päivänä paikoin jopa 44 astetta. Sota tuli kaiken aikaa yhä lähemmäksi. Vaahtolaan ammuttiin 22. päivän iltana viisi kranaattia, parin päivän kuluttua kuusi. Viikon kuluttua koitti todellinen kauhun ja tuhon päivä. Pappilaan sijoitettuun kenttäsairaalaan tuli täysosuma, jolloin sairaalassa olleet kaksikymmentä potilasta, kaksi sairaanhoitajaa ja kaksi lottaa, johannekselaiset Elsa Tikka ja Lempi Katariina Putus, saivat surmansa. Sankarihautajaiset oli määrä pitää helmikuun 1. päivänä ilmavaaran vuoksi aamulla klo 8.00.  

Venäläisten vilkastunut toiminta rintaman selustassa enteili suurhyökkäyksen alkamista. Tammikuun viimeisenä päivänä kello 17.15 suojeluskunta sai ilmoituksen, että Niemelän siltavartio oli nähnyt kolmen laskuvarjohyppääjän laskeutuvan Revonsaaren tietämille. Suojeluskunnan partiot tutkivat Riion- ja Huunonsaaren sekä Revonaaren pohjoispään löytämättä mitään. Myöhemmin illalla Uuraan merisuojeluskunta ilmoitti, että Huunonsaaren kylään kuuluvan Lammassaaren kupeelta oli löytynyt kahdeksan laskuvarjoa.

Sankarihautajaisten harras tunnelma päättyi lyhyeen, sillä ennen kello kymmentä 4. divisioonan esikunnasta tuli ilmoitus, että Revonsaaren eteläpään tienoilla oli käynnissä tulitaistelu laskuvarjohyppääjien kanssa. Suojeluskunnasta lähti nyt Voutilaisen johdolla 32 miehen vahvuinen osasto kahdella kuorma-autolla Kukkolaan ja jatkoi sieltä matkaa Revonsaaren eteläpään kautta Koivistonniemen puolelle, josta kuului voimakkaita taistelun ääniä: konepistooli- ja kivääriammuntaa.  

Osaston ehtiessä paikalle viisi vihollista oli jo surmattu, joukossa yksi upseeri. Omat tappiot olivat kolme kuollutta ja viisi haavoittunutta, joista yksi kuoli vielä samana iltana. Jäältä löytyi lumeen kätkettynä kymmenen venäläistä käsikranaattia, käsikranaatin nalleja, Nagan-pistoolin panoksia, asetakki ja reppu. Välikohtaus sai aikaan sen, että viimeisetkin siviilit komennettiin pois saaristosta.       

Rintaman oikea sivusta murtuu   

Puna-armeija aloitti helmikuun 1. päivänä Länsi-Kannaksella kiivaan tykistötulituksen, joka kohdistui erityisesti Lähteen ja Summan lohkoihin. Tulivalmistelu edelsi suurhyökkäystä. Se käynnistyi kymmenen päivän kuluttua ja johti 13. päivänä murtumaan Lähteen lohkolla. Joukot saivat käskyn vetäytyä väliasemaan. Johanneksen suojeluskunnalle se merkitsi, että tehtävä oli päättymässä. Heidän savottansa oli kestänyt neljä ja puoli kuukautta. 

Helmikuun 15. päivänä illansuussa tuli käsky, että suojeluskunnan on siirryttävä Viipurinlahden länsirannalle Säkkijärven Nisalahteen. Noin 40 miehen oli kuitenkin jäätävä vielä pitäjään hoitamaan kylien polttamista. Lotat saivat puoliyön aikaan määräyksen panna itsensä lähtökuntoon. Ensimmäiset autot lähtivät liikkeelle seuraavana aamuna Uuraan kautta kello 5.00, ja kymmenen hevosta käsittävä kolonna vei samanaikaisesti suojeluskunnan ja lottien tavaroita.  

Nisalahteen evakuoitiin paikallisosaston muonitus- ja keskuslotat; vain kolme lottaa, Tarvainen, Vättö ja Könönen, jäivät vielä Valkoiselle talolle muonitustehtäviin. Ilmavalvonnan lotat evakuoitiin Viipuriin. Ilmavalvonta-asemien miehistä muodostettiin puolestaan yhdessä Makslahden ilmavalvonnan kanssa uusi vartio, joka tilanteen niin vaatiessa siirtyisi Uuraan suuntaan.

Päivän mittaan Johannekseen vielä jääneet suojeluskuntalaiset valmistivat 230 polttopulloa ja varasivat sytykkeitä, sillä hävitystyöt oli tehtävä ennen vihollisen tuloa. Pioneerien oli määrä ”huolehtia” tehtaasta. Sodan tavanomaisten lakien mukaan Suomi noudatti poltetun maan taktiikkaa, jossa hyökkäävän vihollisen etenemistä vaikeutetaan tuhoamalla kaikki, mistä sille voisi olla hyötyä.

Suojeluskunnan sotapäiväkirjan mukaan helmikuun 17. päivä oli hirveä vihollisen tehdessä useita ilmahyökkäyksiä. Johanneksen taivaalla lensi 300–400 pommikonetta ja 40–50 hävittäjää. Aamupäivällä vihollinen pommitti ankarasti asemaseutua, Uutta Metsäkylää, tehdasseutua sekä Valkoisen talon ympäristöä.  Kaikki talon ikkunat rikkoutuivat pommituksessa. Voimalaitoksen saama osuma sytytti pienen tulipalon. Pumppuaseman ja Rokkalanjoen talojen viereen tuli useita pommeja.

 Pahin turma sattui rautatiesiltavartion tuvassa, jossa perääntyvän JR 10:n sotilaita oli lepäämässä. Tupaan tuli täysosuma, jolloin yhdeksän miestä kuoli. Suojeluskunnan vartiopäällikkö, sk-kersantti Uuno Rastas oli ollut tuvassa mutta säilyi ehjänä kuin ihmeen kaupalla. Vartiomiehet säilyivät, koska olivat ulkona. Ilman uhreja suojeluskuntakaan ei päivästä selvinnyt, sillä sen miehistöön kuuluva Uuno Kesäläinen haavoittui pahasti pommituksessa. Ilmahyökkäysten aikana vihollinen tulitti vielä konekivääreillä aseman ja Kirkkoniemen välisellä tiellä liikkuvia kuormastoja ja vetäytyviä sotilasrivistöjä. Suojeluskunnan rakentamat korsut tulivat hyvään tarpeeseen. 

Johannes palaa  

Johanneksen kylien polttaminen oli määrä aloittaa 18. päivänä kello 6.00. Kapteeni Järven kanssa oli jo aiemmin sovittu, että hän antaa polttaa Rokkalankosken rakennukset ja Kaijalan Metsäkylän – mikäli ehtii. Armeija polttaisi Johanneksen saarikylät, ja kersantti Valtosella oli eri määräys sytyttää Valkoinen talo. Jostain syystä talo jäi tuhoamatta ja on pystyssä vielä tänäkin päivänä. Suojeluskunta järjesti omat polttoryhmänsä seuraavasti: 

Ryhmä Skyttä: Ämmäsuonmäki

Ryhmä Sorsa: Asemaseutu

Ryhmä Lehtniemi: Vaahtola

Ryhmä Rosenqvist: Vanha Metsäkylä

Ryhmä Eino Rastas: Uusi Metsäkylä

Ryhmä Turpeinen: Korvenkylä, Rokkalanjoen eteläpuoleiset talot, Ylä-Rokkala, Ala-Rokkala, rivitalo, Leanterän talo

Ryhmä Uuno Rastas: Kirkkoniemi alkaen Klingstedtin huvilasta 

Päätettyyn aikaan ryhmät olivat täydessä työssä. Valtavia savu- ja tulipatsaita näkyi aseman, Vaahtolan ja Ylä-Rokkalan suunnassa. Moni poika sai sytyttää oman kotinsa tuleen. Kello 6.02 aamulla kuului voimakas räjähdys, ja samassa nähtävästi tiilen kappale iski petäjänlatvan poikki toimistokorsun edustalla. Pioneerit olivat räjäyttäneet tehtaanpiipun, ”joka majesteetillisen hitaasti kaatui tehdassalien päälle”. Tehtaan alue peittyi savuun ja tuhkaan. Ohi marssivat perääntyvät sotilaat nostivat hurjan sotahuudon: ”Kaatuu se perkele. Eläköön pioneerit!”  

Pioneerit oli 7. pioneerikomppaniasta. He olivat saapuneet Johannekseen aamuyön tunteina 16. päivän puolella ja aloittaneet valmistella Johannesta ja Hackmanin tehdasta ”hävityskuntoon”. Yksi ryhmistä panosti kirkontornia, toinen tehtaanpiippua, kolmas varmisti vetäytymistietä miinoilla ja neljäs ”teki Johanneksen taloja sytytyskuntoon”. Teiden miinoitus jatkui koko seuraavan yön, ja täsmälleen määräaikaan mennessä tehtaanpiippu oli saatu panostettua. Siihen käytettiin 540 kiloa erilaisia räjähdysaineita. ”Räjäytys onnistui oikein hyvin. Kirkon räjäytys samoin,” kertoo pioneerien sotapäiväkirja.    Samaan aikaan suojeluskunnan polttoryhmät alkoivat palailla tehtävän suoritettuaan. Metsäkylät paloivat ja valtavat tulenlieskat nousivat taivaalle.

Voutilainen antoi nyt Eino Rastaan ryhmälle määräyksen tuhota korsut, minkä jälkeen suojeluskuntalaiset siirtyivät Kirkkoniemeen. Kirkkoniemen rakennukset voitiin polttaa saman tien, mutta sen propsivarastoja ei voitu sytyttää tuleen, sillä tuli ilmoitus, että kokonainen pataljoona oli vielä vetäytymässä Kirkkoniementien kautta Uuraaseen. Jos valtava propsivarasto olisi sytytetty, olisi koko niemi ja tie ollut tulimerenä. Oli pakko odottaa, kunnes pataljoonan jälkipää olisi onnellisesti sivuuttanut Kirkkoniemen.  

Kun polttoryhmät olivat koossa, Voutilainen määräsi ne vetäytymään Monolan kansakoululle ja jos siellä olisi mahdotonta olla, pyrkimään Ryövälinniemen kautta Suonionsaareen ja siitä edelleen Repolan kautta Viipurin–Säkkijärven maantielle Repolan tienhaaraan, jossa heitä odottaisi kuorma-auto. Voutilainen itse jäi vääpeli Laisin kanssa edelleen Kirkkoniemeen ja siirtyi kello 8.00 Kirkkosalmen yli jääden Päätilänniemen päähän seuraamaan tapahtumia. Kersantti Valtonen oli Uuno Rastaan ryhmän kanssa jäänyt vielä Kirkkoniemeen sytyttämään propsivarastot.  

Voutilainen kuvailee, kuinka hän seisoi vääpeli Laisin kanssa Päätilänniemen päässä metsikössä ja katseli edessä avautuvaa näkyä. Vasemmalla paloivat virkamieskerho sekä Westerlingin ja Voutilaisen talot – siis hänen omansa – siitä vähän oikealle työnjohtajien rakennukset, etualalla Leanterän talo ja rivitalo. Oikealla näkyivät Klingstedtin huvila, G. W. Hackmanin ja insinööri Hackmanin asunnot tulessa. Propsivarastojen kohdalta alkoi nousta valkeaa savua ja pian vasten metsänreunaa näkyivät ensimmäiset tulenlieskat. Kirkkoniemen puiset rakennukset paloivat rätisten, lähinnä vääpeli Laisin oma talo Kirkkoniemen päässä.    

Kaiken aikaa miesten yläpuolella oli surissut ”ryssän itikoita”, ja monia pommilaivueita oli lentänyt yli sisämaahan päin. Kun kersantti Valtonen yritti tulla Kirkkoniemestä parin muun suojeluskuntalaisen kanssa, lähestyi hävittäjiä, jolloin miehet joutuivat etsimään suojaa läheisestä Kirkkosaaresta.

Kaikkien päästyä yli jään joukko suuntasi kohti Monolan kansakoulua. Näin siirtyi Johanneksen suojeluskunta velvollisuutensa viimeiseen asti täytettyään pois kotipitäjän alueelta. Voutilaisen viimeiset sotapäiväkirjaan päätyneet sanat ovat suorastaan profeetalliset:  

”Takana palavat kotimme ja nyt alkaa Johanneksen sk:n matka taaksepäin, kohti tuntematonta kohtaloa. Mikä kohtalomme lieneekin, uskomme isänmaamme valoisaan tulevaisuuteen ja taistelumme oikeuteen. Monet kannakselaiset olivat jo aikaisemmin saaneet jättää kotinsa poltettaviksi, nyt oli meidän vuoromme ja yhteisen isänmaan eduksi saavat omat etumme väistyä. Mutta jos kotimme ovat menneetkin, ei ryssä voi hävittää maata ja on vielä tapahtuva, että johannekselainen nähdään rakentamassa uudelleen sitä, minkä sota ja ryssä on näin hävittänyt. Se on historian totuus ja erikoisesti Kannaksen historian.”  

(Johannekselainen 1-2/2010)

 

 

 

 Juhlavuoden päätapahtuma 2009

 

Liedon Johannesjuhlia vietettiin Johannes-Seuran  60-vuotistaipaleen merkeissä. Alkuaan 45 henkilön perustama seura on kasvanut suureksi yhdistykseksi, ja puheenjohtaja Janne Aso esitti puheenvuorossaan mm. Lauri Airikan tervehdyssanat vuosikymmenten takaa.

 

Karjalan Liiton puheenjohtaja Markku Laukkanen vertasi juhlapuheessaan nykypakolaisia Karjalan evakoihin. Evakkous käsittää hänen mukaansa yli 400 000 tarinaa. Muuhun Suomeen tuotiin uutta sosiaalisuutta, ja vaikka erilaiset kulttuurit välillä törmäsivätkin, karjalaiset tarttuivat pian erilaisiin luottamustehtäviin ja toivat oman lisänsä myös ruokakulttuuriin.

 

Nuoren polven tulo karjalaisseurojen johtoon on tärkeä asia; jokainen sukupolvi tekee omannäköistään karjalaisuutta. Vanhemman polven tulee johdattaa nuoremmat entisille kotiseuduille, jotta he löytäisivät juurensa, totesi Laukkanen.  Puhuja pohti, miten nuoria saataisiin mukaan. Karjalaiseen kulttuuriin on helppo kiinnittyä – tämän osoittivat jo Sibelius, Gallen-Kallela ja Järnefelt taiteellaan.  Nuoria kiinnostaa myös sukututkimus, juhlaperinne ja ruokakulttuuri.

 

Pääjuhlassa Hilkka Marjatta Karhu lausui Einari Vuorelan ja V.A. Koskenniemen tunnelmallisia runoja, Liedon Mieskuoro lauloi mm.  ”Aina säilyy muistoissamme kotirannan kaipuu” ja somerniemeläiset Moranderin veljekset Eemeli, Hermanni ja Viljami esittivät riemukkaan polkkasikermän harmonikalla. Yleisö palkitsi esitykset runsain aplodein.

 

Johannes-Seura palkitsi aktiivejaan Karjalan Liiton ansiomerkeillä seuraavasti: hopeinen ansiomerkki Outi Fingerroosille ja Laila Peltolalle, pronssinen merkki Jouko Hörkölle, Jorma Kuusistolle, Eira Laiholle ja Maire Suomiselle.   Pitäjälehti Johannekselaisen huomionosoituksena annettiin teos Suomalainen Pietari kuvina Pirkko Kanervolle ansiokkaista historiaan liittyvistä artikkeleista.

 

Kaija Sipilä

 

Syyskokous on osa juhlatapahtumaa

 

Seuran syyskokoukseen osallistui totuttuun tapaan varsin runsas joukko johannekselaisia. Avauksen yhteydessä seuran puheenjohtaja Janne Aso toi esiin ajankohtaisia tapahtumia ja kokousväki piti hiljaisen hetken kesällä edesmenneen kunniapuheenjohtajan Kauko Hörkön muistolle.

 

Kokouksen puheenjohtajaksi valittiin lietolainen Jaakko Kailiala ja samaa paikkakuntaa edusti sihteeritehtävää hoitanut Soile Suomi. Kokousasiat vietiin läpi asiallisen sujuvasti. Seuran ensi vuodeksi vahvistettu toimintasuunnitelma on kokonaisuudessaan luettavissa lehdessä. Toiminta on tutuissa raameissa ja samalla monipuolinen kokonaisuus perinnetyötä sekä ajankohtaisasioita. Talouden lohkolla tavoitteita jonkin verran reivattiin uuteen asentoon korkotuottojen vähentyessä ja kustannusten hivenen kasvaessa. Seuran jäsenmaksuun tehtiin kahden euron korotuspäätös ja lehden vuotuista tilausmaksua tullaan ensi vuonna nostamaan arviolta kolme euroa. Edellisistä korotuksista on kulunut hyvin monia vuosia.

 

Johtokunnan jäsenten ja varajäsenten nimilista muuttui varsin paljon. Uusiksi johtokunnan jäseniksi valittiin Riitta Kukkonen, Pekka Saaristo ja Pirjo Ruoho sekä uusiksi varajäseniksi Tuulikki Kurki ja Petri Elonen. Erovuoroisista jatkavat Pirkko Mäki varsinaisena jäsenenä sekä Yrjö Ahjosaari ja Vesa Mäki varajäseninä. Vuoden vaihteessa päättyy Liisa Katajaisen, Niilo Pajun ja Matti Puusan johtokuntajäsenyys sekä Eeva-Liisa Hentulan ja Raili Virran varajäsenyys. Johtokuntavalinnat tehtiin esitysten perusteella ilman äänestyksiä.

 

Tilintarkastajiksi valittiin edelleen Kyösti Raininko ja Heimo Kukkonen, varalle Kaisa Ylhä ja Pirkko Kanervo. Johtokunta valtuutettiin nimeämään tarvittavat toimikunnat. Seuran kokouskutsut julkaistaan jatkossakin Johannekselaisessa ja Karjala-lehdessä.

 

Hannu Rastas

 

Johannesjuhla Liedossa lauantaina 1.8.2009

Johannes-Seuran perustava kokous pidettiin Paimion Ylävistan koululla Itsenäisyyspäivänä 6.12.1949. Kun Karjalan Liiton avustuksella säännöt lähetettiin yhdistysrekisteriin, osoittautui, että rekisteröinti ei tällä nimellä mene läpi. Nimi muutettiin Johannekselaiset ry:ksi. Vuonna 1997   tehtiin mittava sääntöjen muutos ja samalla nimi palautettiin alkuperäiseen muotoonsa Johannes-Seuraksi.  
Tänä vuonna tulee kuluneeksi seuran perustamisesta 60 vuotta. Toiminta on ollut alusta asti vilkasta ja monipuolista. Ensimmäiset Johannesjuhlat pidettiin Paimion Tillintuvalla 6.8.1950. Yleisöä kertyi Tillintuvan kentälle ulkoilmajuhlaan ”puoleentoistatuhanteen  nouseva joukko”.
Johannesjuhlilla on tavattu siitä lähtien joka kesä. Vuorovuosin Kaarinassa, Liedossa, Paimiossa ja Piikkiössä.
Liedossa vietettävä juhla on siis järjestyksessä 60. Johannesjuhla sekä samalla myös Johannes-Seuran 60 –vuotisjuhla.

Juhlapaikkana on Liedon Keskuskoulu (ent. Liedon-Tarvasjoen peruskoulun yläaste). Paria poikkeusta lukuun ottamatta Liedossa Johannesjuhlat on järjestetty tässä paikassa vuodesta 1969 lähtien  Vieläpä niin, että ennen koulun rakentamista Liedon juhlat pidettiin Maamiesseurantalolla, joka sijaitsee aivan koulun välittömässä läheisyydessä.

Juhlapäivä 1.8.

aloitetaan lipunnostolla Keskuskoululla klo 9.30.  

Hartaushetki on Liedon kirkossa klo 10, jonka jälkeen seppeleenlasku                     Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkille ja sankarihaudalle.                
Keskuskoululla on tarjolla lihakeittoa klo 11-13 ; kahvia, piirakoita ja kakkua klo 15 saakka.
Kylä-, koulupiiri- ja sukukokouksiin on myös mahdollisuus.
Johannes-seuran sääntömääräinen syyskokous pidetään klo 12.30-14.00 koulun juhlasalissa.
60 –vuotisjuhlatervehdysten jälkeen päiväjuhla klo 15.00 koulun juhlasalissa.
Tarkempi ohjelma alla.

          Juhlatoimikunnan puolesta toivotan Teidät kaikki tervetulleiksi.
                      ”Tule juhlille Lietoon, saata toistenkin tietoon!”

                                             - Soile  Suomi -

 

Hyvää pääsiäistä johannekselaisille ja heidän ystävilleen!

LAPSUUTENI VIRPOLUKU

(Maire Uotila)

 

Onnentoivotus:

Virvon varvon tuoreeks terveeks

tulevaks vuuveks!

Kui monta urpoo nii monta uuhta,

kui monta varpaa nii monta vasikkaa,

kui monta oksaa nii monta orhii,

kui monta lehtee nii monta lehmää,

kui monta latvaa nii monta lammasta.

 

Palkanpyytely:

Voilusikka lehmästäis,

muna kanastais,

raha kukkarostais,

pannakaakku taikinastais!

Luppaatkos munan,

luppaatkos munan,

luppaatkos munan!

 

Uhkailu:

Jos et luppaa munnaa,

ni haukka syöp siu kannais!

 

Virvottavan lupaus:

 Luppaan, luppaan, luppaan!

 

Virpoluvun opetti isoäitini Sofia Hankala. Uhkailun siihen lisäsi Hankalan koulun opettaja Akseli Kurimo. Virpomassa kävimme palmusunnuntaina. Palkat saimme pääsiäisenä.

Virpopalkaksi saimme kananmunia. Pääsiäisen aikaan kanat alkoivat munia ja munia riitti. Liittyihän munaan uskomus: Ex ovo omnia – munassa on kaiken alku  eli uusi elämä. Anttoonin Iita keitti meille virpopalkoiksi sipulinkuorivedessä kullanruskeat pääsiäismunat. Joskus munat oli keitetty vastanlehtivedessä vihertäviksi. Suuri onni oli, jos sai palkaksi suklaamunan, jonka sisältä löytyi sormus.                           Vanhan tavan mukaan virpojien jättämät virpovitsat säilytettiin kevääseen. Niillä ajettiin lehmät keväällä metsään. Se toi karjaonnea.

Vanhat tavat muuttuvat ajan myötä ja saavat uusia, jopa outoja muotoja. Nykyisin virpomisperinteeseen on yhdistetty noidat, jotka ovat syvästi ristiriidassa onnen- ja siunaustentoivotusten kanssa. Monet vanhat ihmiset paheksuvat uutta tapaa mielestäni turhaan. Sillä mitäpä lapset, nuo pääsiäisen pikku noidat, tietävät vanhasta noitaperinteestä, kyöpelinyöstä ja noitien ilkitöistä navetoissa, joista he kävivät karjaonnea varastamassa.

Opettajavuosinani opetin virpomisen lukuisille oppilaspolville ja kurssitin monet opettajaryhmät. Olen pitänyt virpokurssit Turun sotainvalidien naisjaostolle sekä Turun ja Naantalin Martoille ja tallentanut koko joukon virpolukuja. Enkä vieläkään ole lopettanut. Odotan tänäkin palmusunnuntaina pihalleni iloisia pikku virpojia virpomaan ja saamaan palkat.

 

VIRPOLUKUJA

(Koonnut Maire Uotila)

 

Virvon varvon vitsasella,

kosken pajun oksasella,

Jeesuksen Jerusalemiin

ratsastamisen muistoksi.

 

Virvon varvon vitsa on uusi,

kaunis kuin kukkiva tuomi,

elämän onnea toivotan sulle,

nöyrästi vaadin palkkaa mulle.

 

Virvon varvon vitsasella

tuoreeks terveeks, tulevaks

vuuveks! Siulle vitsat,

miulle mitä vaa.

 

Virvon varvon vitsasella

kosken pajun oksasella,

Jumala sinua siunatkoon.

 

Uusi vitsa virvoittaa

vanhan kuoren pois päältä kirvoittaa.

En mä paljon palkkaa vaadi, enkä

velkakirjaa laadi.

Kun mä kauniin vitsan kannan,

palkakseni mitä annat.

 

Mie se virvon viisahasti,

taputtelen taitavasti,

rikkahaksi rakkahaksi

ison talon emännäksi,

viijen piian pitäjäksi,

neljän lehmän kaitsijaksi.

Isännälle ihravatsa,

emännälle perä leveä,

veikolle hyvä hevonen,

tyttärelle punaset posket.

 

Virvon varvon vitsasella,

tällä pajunoksasella,

rikkahaksi, rakkahaksi, ison talon

isännäksi. Viikoksi velkaa,

vuuveksi vappaata,

annatko munan vai kanan.

 

Virvon varvon vitsasilla

tuorehilla tervehillä,

vanhat virvon viisahiksi,

nuoret ylen notkehiksi,

iloisiksi kaikki muut,

kilteiksi pienet piimäsuut.

 

Tulin sua virpomahan pitkän matkan päästä,

mulle sitten pääsiäiseks pieni palkka säästä.

Jospa annat palkakseni vaikka karamellin

tai vaikka rahamassistasi pienen pienen pennin.

Mutta jollet anna mulle edes pientä palkkaa,

niin sulle juhlan jälkeen huono onni alkaa.

 

Virvon varvon vitsasella,

kosken kevätpajusella,

terveyttä toivottelen,

siunausta siivittelen,

onnea oksalla tällä.

 

Mie se varvon vitsasella,

rapsuttelen ripsuttelen,

onnenpäiviä monia

elosi ehtoon suloksi,

päivien pitkien ratoksi.

 

Virvon varvon vitsasella,

rapsuttelen raitasella,

huolet harmit huojentelen,

sydänsurut sulattelen,

suokoon armon suuri Luoja,

varjeluksen Kaikkivalta.

 

Mie se virvon tuoreeks terveeks,

ison talon emännäksi,

taitavaksi tuutijaksi,

lapsiparven kaitsijaksi,

ukko uljas rinnallesi,

kupeitasi kutkuttamaan,

silittämään kutrejasi.

 

Virvon varvon vitsat käyvät,

onnen, rahan, rakkauven,

hyvät kaikki kohallesi

toiveittesi täyttymykset,

voimaa vastusten varalle.

Muista sinä virpojata,

maksa palkka pennosilla,

munilla tai piirahilla.

 

Emännän mie ensin virvon,

että kasvaisi elävät, levenisi lehmikarja,

jotta siat sikiäisi, lampaat vuonia tekisi

viisin kuusin kerrallansa.

Isännälle ikää virvon, terveyttä toivottelen,

pojalle hirnakka hevonen,

pulska sulho tyttärelle.

 

Mie se virvon vitsasella,

raha iestä rapsuttelen,

muna iestä muksuttelen,

viina iestä vipsuttelen,

riiheltäs rikkaaks,

kujaltas kuulusaks.

 

Virvon varvon okasella

tuorehella tuttuja,

siitä minä palkan vaadin,

munan, mämmiä ja huttua.

 

Virvon varvon, vitsat siul,

kana ko munnii, ni muna miul.

 

 

Uutisia:

Musiikin ja muistojen ilta

 Paimiosali täyttyi yleisöstä viimeistä sijaa myöten Heimo Heimolan syntymän 100 –vuotisjuhlakonsertissa. Paikalla oli näin ollen yli 150 kuulijaa ja katsojaa. Sen lisäksi nähtiin estradilla noin 70 esiintyjää. Kolmetuntinen konsertti-ilta oli ohjelmaltaan täysipainoinen ja valotti monipuolisesti myös Heimolan persoonaa, elämänvaiheita, musiikillista uraa sekä muita työn ja harrastuksen kohteita. Karjalainen kanttorinpoika ja paimiolainen kulttuurivaikuttaja yhdistyivät vaivatta samaan kuvaan. Tilaisuuden järjestäjinä toimivat Paimion kaupunki, Paimion Musiikkiopisto, Paimion Karjalaseura sekä Johannes-Seura. Näiden osapuolien lisäksi oli avainasemassa suvun edustajana pojantytär Helena Heimola, joka toimi illassa säestäjänä, laulajana, orkesterinjohtajana sekä kuoronjohtajana. Hänen toimestaan oli kaupungintalon aulaan koottu pienimuotoinen näyttely Heimo Heimolan elämänvaiheista. Sen yhtenä ytimenä oli kuva Finlandia-kuorosta, jonka jäsenenä hän oli esiintymismatkalla New Yorkin maailmannäyttelyssä 1930-luvun lopulla. Matkalla Pariisista ostettu silkkihuivi ja Berliinistä hankittu matkalaukku olivat myös nähtävillä. 

Konsertti-ilta alkoi Pöytyän Puhaltajien esityksellä, joka johdatti yleisön samoihin Suomi-Filmin säveliin ja vuoteen 1935. Viipurin musiikkiopiston opettaja Heimo Heimola esiintyi lyhyessä elokuvassa nuorten oppilaidensa haastattelijana ja tukijana. Elokuva-arkistossa kopioitu filmi oli teknisestikin varsin hyvätasoinen. Estradille saatiin useita Heimo Heimolan opissa olleita esiintyjiä. Omien esitystensä ohella heillä oli kerrottavana värikkäitä kokemuksia yhteistyöstä vaativan pedagogin kanssa, myös koskettavia muita muistoja. Näitä musiikki- ja muistotunnelmia saatiin kuulla Tesma Lindgreniltä, Outi Ollilalta ja Petri Laaksoselta sekä lausujana Sirkka-Liisa Laaksoselta. Lisäksi teatteriammattilainen Pekka Saaristo todisti, miten Heimola suoraan vaikutti hänen teatteritaipaleensa alkuvaiheisiin. Edellä mainittujen lisäksi illassa esiintyivät Paimion Mieslaulajat. Mezzosopraano Helena Heimolan lauluesityksissä noustiin korkeimpiin sfääreihin, erityisesti tulkinta Verdin Desdemonan rukouksesta oli huikaiseva. Suvun piiristä esiintyi myös Kari Heimola, jonka baritoni soi suomalaisia säveliä. Heimo Heimolan paimiolaisista elämänvaiheista kertoi Paimion Karjalaseuran puheenjohtaja Arja Kulmala ja johannekselaista näkökulmaa valotti Hannu Rastas.

 Ilta huipentui päätöksenä kuultuun Heimo Heimolan sävellykseen Hymni Karjalalle, jonka esittivät Helena Heimolan johdolla yhteisesti viisi kuoroa ja puhallinorkesteri. Kuoroesityksistä vastasivat Pöytyän nuorten lauluryhmä, Pöytyän kirkkokuoro, Turun Naispoliisilaulajat, Turun Poliisilaulajat sekä Lauluyhtye Sirkat. Musiikin ja muistojen ilta sai arvoisensa päätöksen. 

Marjatta Haltia

Liisa Katajainen

Hannu Rastas

 

JOHANNESJUHLAT KAARINASSA 2.8.2008

 

Rukoushetki Kaarina kirkossa ja kukkien lasku muistomerkille 

Auringonpaisteisena aamuna nousi Kaarinan kirkon portaita kansallispukuista juhlaväkeä osallistuakseen rukoushetkeen. Tilaisuudessa puhui rovasti Paavo Väntsi ja kanttorina toimi Jukka Saarinen. Väntsin tervetulotoivotuksen jälkeen hiljennyttiin kuuntelemaan entisen kotikirkkomme Johanneksen kellojen kumahtelua. Kellojen sointi johdattaa aina ajatukset rakkaalle entiselle kotiseudullemme ja Johanneksen kirkkokummulle. Kellojen soiton jälkeen veisasimme virren Ajasta aikaan varjellut Herra on kirkkoamme. Rovasti Väntsin puheen jälkeen veisasimme päätteeksi tutun kiitosvirren Kiitos sulle Jumalani. Tämän jälkeen siirryimme ulos muistomerkin äärelle. Muistomerkin airueina seisoivat kansallispukuiset Aila Maijanen ja Tommi Noponen. Liisa Katajainen lausui kotiseudulle ruonon Unelmissa palaan sinne. Irma ja Matti Puusa laskivat sinivalkoiset kukat, joiden nauhoissa oli teksti Muistoissamma Karjala. Tilaisuus päättyi isänmaalliseen virteen Siunaa ja varjele meitä, Korkein, kädelläs.

-Liisa Katajainen-

Syyskokouksessa runsas osanotto

Juhlapaikan auditorio täyttyi ääriään myöten seuran syyskokouksen aikaan. Seuran toiminta ja henkilövalinnat kiinnostavat, mikä on myönteinen piirre yhdistyksen kannalta. Kokousasiat sujuivat hyvällä aikataululla ja leppoisassa hengessä.

Kokouksen puheenjohtajaksi valittiin kaarinalainen Matti Ranne, jonka kokousrutiini on karttunut lukuisista luottamustoimista. Sihteerityön hoiti seuran johtokunnan sihteeri Soile Suomi. Kokousasioissa käytiin keskustelua ja tarkentavaa informaatiota jäsenmaksun osalta. Perusjäsenmaksu säilyy ennallaan viitenä eurona ja sen lisäksi jäsenet voivat oman harkintansa mukaan suunnata toisen viitosen Karjalan Liiton jäsenmaksuun. Tämän liiton maksun voi hoitaa myös muuta kautta, esimerkiksi sukuseuran tai karjalaisen pitäjäseuran kautta, koska monet seuramme jäsenistä toimivat useammissa karjalaisissa yhteisöissä. Vaihtoehdot selvitetään vielä lähemmin ensi talvena, kun lehden tilausmaksuista lähetetään postia.Seuran toimintasuunnitelma ja talousarvio vahvistettiin johtokunnan valmistelutyön mukaisesti. Seura täyttää ensi vuoden lopulla 60 vuotta ja se antaa osaltaan lisäväriä vuoden ohjelmaan. Uusia henkilöitä valittiin Seuran puheenjohtajaksi valittiin piikkiöläinen Janne Aso. Hänen toimikautensa alkaa ensi vuodenvaihteessa ja tulevan puheenjohtajan henkilöesittely on tässä lehdessä erikseen. Johtokunta uusitui myös hieman keskimääräistä enemmän. Vuodenvaihteessa johtokunnan jäsenyydestä tai varajäsenyydestä luopuvat Aarre Rastas, Sakari Vornanen ja Reijo Hörkkö. Seuran johtokunnan uusiksi jäseniksi valittiin Kyösti Vuontela Paimiosta, Jari Sairanen Liedosta sekä aikaisemmin varajäseninä toimineet Raimo Salmi Paimiosta ja Hannu Sinkkonen Turusta. Heidän henkilökohtaisiksi varajäsenikseen valittiin (samassa järjestyksessä) Olli-Matti Hörkkö Tarvasjoelta, Soile Suomi Liedosta, Pirkko Etholen Turusta sekä Helge Toivonen Liedosta. 

Seuran tilintarkastajina tulevat toimimaan Kyösti Raininko ja Heimo Kukkonen, varalla Pirkko Kanervo ja Kaisa Ylhä. Johtokunta sai valtuudet päättää tarvittavien toimikuntien henkilövalinnoista. Seuran viralliset kokouskutsut julkaistaan edelleen Johannekselaisessa ja Karjalassa. Kokouksen jälkeen kamerat olivat ahkerassa käytössä varsinkin uusien vastuuvalittujen suuntaan.

 -Hannu Rastas-

 

Pääjuhlan tunnelmia

Yksipäiväisten Kaarinan Johannesjuhlien ohjelmaan mahtuivat sujuvasti kirkkotilaisuus, kukkien lasku muistomerkille, ruokailu, syyskokous ja pääjuhla. Myös kylä- ja koulupiirikokouksille oli riittävästi aikaa. 

Johannes-Seuran toiminta entisten johannekselaisten yhdyssiteenä Pääjuhlan tervehdyssanoissa seuran puheenjohtaja Paavo Väntsi totesi kuluneena vuonna tapahtumien ja matkojen keränneen hyvin väkeä. Tärkeä vanhojen kuvien tallentaminen on jatkunut, sillä kuvat ovat ”ikkuna Johanneksen menneisyyteen ja elämään”. Johannes tutuksi -illat ovat osoittautuneet onnistuneiksi tilaisuuksiksi. Suurena tulevaisuuden haasteena puheenjohtaja mainitsi myös haastattelunauhojen purkutyön.  ”Voiko johannekselaisuus säilyä uusien sukupolvien sydämissä?” kysyi Väntsi. Meillä keski-ikäisillä ja ikääntyneillä on hänen mukaansa oikeus nauttia perinteestämme. Toisaalta meidän tulisi toimia niin, että nuoret löytäisivät karjalaisen taustansa.

Nuori polvi esiin

”Karjalaisuus on asenne”, heitti Karjalan Liiton toiminnanjohtaja Satu Hallenberg juhlapuheessaan. Hän korosti erityisesti perinteen ja karjalaisen kulttuurin nuorelle polvelle siirtämisen merkitystä.  ”Joka sukupolven on tehtävä perinteestä omanlaisensa.” Esimerkkeinä tästä hän mainitsi suositut pohjalaiset bändit, Lauri Tähkän ja Elonkerjuun sekä Klamydian.  Nuorille tulee antaa heimotoiminnassakin vastuuta, että karjalaisuus säilyy. Vanhoista säilyttämisen arvoisista perinteistä hän mainitsi rotinat. Kuultiin myös Karjalan Liiton arvoista, jotka ovat tuttuja mutta edelleen tärkeitä. Kuultiin yhteisöllisyyden, mukautumiskyvyn ja elämänmyönteisyyden merkityksestä. Myös vuorovaikutteisuus ja suvaitsevaisuus kuuluvat liiton painottamiin arvoihin. Karjalan Liiton kolmivuotisteemana on Karjalaisuus elämänvoimana.  Vuotuisteemana 2008 on Karjalaisuus kautta Suomen ja 2009  Karjalaisuus kautta elämän. Veikko Vennamon muistomerkkihanketta viedään myös liitossa eteenpäin.  

Musiikkia ja tanssia 

Yhteislaulut säesti tuttuun tapaan Janssonin Pelimannit. Muuna musiikkiantina Mervi Myllyoja soitti viululla laulun Laps olen Karjalan ja Unkarilaisen tanssin nro 5. Siskokset Ritva Katajainen-Heikkilä ja Liisa Katajainen lauloivat yhdessä karjalaisaiheisia lauluja.  Littoisten Karjalaisten vunukat esittivät sota-ajan musiikkiin ohjattuja kansantansseja ja leikkejä.  Ansiomerkit ja huomionosoitukset Johannes-Seura jakoi Karjalan Liiton ansiomerkkejä seuraaville: kultainen puheenjohtaja. Paavo Väntsille; hopeinen Pirkko Kanervolle, Matti Puusalle, Kyösti Rainingolle ja Kaija Sipilälle ja pronssinen Heimo Kukkoselle ja Matti Ranteelle.Pitäjälehti Johannekselaisen huomionosoitukset kohdistettiin tänä vuonnaVeijo Karhulle ja Liisa Katajaiselle. Kaupunginjohtaja Harri Virta toi Kaarinan kaupungin tervehdyksen.  Väntsin sukuseuran edustajat Rauno ja Risto Väntsi luovuttivat Johannes-Seuralle sukuseuran pöytästandaarin ja keväällä ilmestyneen sukukirjan Kaskisavuja Kaijalasta. 

Ensi vuonna Liedossa 

2009 on Johannes-Seuran 60-vuotisjuhlavuosi. Soile Suomi toivotti kaikki tervetulleiksi ensi vuonna Lietoon.  Tämänvuotiset juhlat päättyivät yhteisesti laulettuun Maamme-lauluun.

 - KS -

 

 

JOHANNEKSEN KIRKKO 120 VUOTTA

Johanneksen kirkon 120-vuotisjuhla

Historiallinen, harras ja tunnelmallinen juhla 15. heinäkuuta 2008 vietettiin alttarin ja korkealle kohoavan ristin äärellä entisen kotikirkkomme raunioilla. Kattona oli taivas, jolla tummanpuhuvat pilvet ajelehtivat tuulenpuuskissa. Koivut havisivat hiljaa ympärillä. Juhlan aikana taivas kuitenkin seestyi ja auringonsäteetkin valaisivat ja lämmittivät juhlapaikkaa ja juhlaväkeä.

Kaksikymmenjäseninen Turun Karjalakuoro johtajanaan Riitta Saarnivaara aloitti juhlan esittämällä laulun Laulu Karjalalle. Juhlaväki hiljentyi kuuntelemaan Johanneksen kirkonkellojen kumahtelua. Aikoinaan näiden kellojen ääni on kuulunut korkealta tornista aina kauas meren saariin asti. Kellojen soitto sai ajatukset siirtymään menneisiin sukupolviin, joita nämä kellot aikanaan ovat kutsuneet erilaisiin kirkollisiin toimituksiin.

Johannes-Seuran puheenjohtaja Paavo Väntsi toivotti kaikki tervetulleiksi. Tervetulosanoissaan hän mainitsi kirkon vihkimispäivän 15.7.1888. Johanneksen kirkkoherrana oli silloin Peter Jakob Igoni (1823-1899). Hänen kerrotaan olleen erittäin toimelias henkilö. Piispantarkastuksessa hän sai kiitosta hyvin hoidetusta seurakunnasta. Kirkon pääportaiden edessä on vielä hänen hautakivensä. Kotiseutumatkailun myötä on luotu suhteita paikalliseen väestöön. Uudet sukupolvet ovat kasvaneet rajan molemmin puolin. Paavo Väntsi päätti puheensa sanoihin: ”Rukoilkaamme siunausta meille ja entisen kotiseutumme asukkaille.” Juhla jatkui yhteisesti lauletulla Johannes-laululla, jonka sanoissa mainitaan myös rakas kirkkomme.

Dir. cant. Kari Kesäläisen Johanneksen kirkon vaiheista pitämän esitelmän jälkeen kuoro lauloi Tänä aamuna aurinko nousi ja Oi katso mikä aamu. Kauniisti soivat laulut sävelien kohotessa korkeuksiin tällä pyhällä paikalla.

Tervehdykset

Sovetskin kaupunjohtaja Aliev Vladimir Anatojevic oli estynyt tulemasta ja hänen tilallaan oli toinen henkilö tuomassa kaupungin tervehdystä. Sovetskissa on tullut voimaan uusi laki, joka yhdistää 11 kylää paikallishallintoon kuuluviksi. Kaupunkia on kunnostettu 2,5 vuoden ajan. Vuonna 2007 saatiin oma vaakuna, jonka mallina on entisen Johanneksen vaakuna. Oma lippu on myös vahvistettu. Ortodoksikirkon rakentamisen valmistelutyöt on tehty, ja rakentaminen voi alkaa. Johannekselaiset saivat kiitosta kaikesta siitä, mitä ovat tehneet asioiden hyväksi. ”Olette aina tervetulleita Sovetskiin. Tie on teille auki, tervetuloa!”

 Kaarinan kaupunginjohtaja Harri Virta toi Kaarinan, Piikkiön, Paimion ja Liedon kuntien tervehdykset. Puheessaan hän kosketteli kuntien yhteistyötä. Kun johannekselaisia sijoitettiin eri kuntiin, oli periaatteena koti-ikävän lieventämiseen löytää kuntia, joiden koko, sijainti ja elinkeinorakenne vastaisivat entistä kotikuntaa Johannesta. Erot ilmenivät ihmisten luonteissa. Vilkkaat karjalaiset toivat mukanaan monenlaista uutta toimintaa. Vuotuiset Johannesjuhlat kokosivat entiset johannekselaiset vaalimaan kotiseutunsa muistoa. Kaikissa sijoituskunnissa asuu nykyisin runsaasti entisiä johannekselaisia ja heidän jälkeläisiään Ensi vuoden alussa toteutuvat kuntaliitokset näyttävät aikanaan, miten kuntien identiteetin käy. Johannekselaisuus on säilynyt vahvana ja säilyy kauan vielä viimeisen johannekselaisen jälkeenkin. Määrätietoinen kotiseututyö säilyttää jotain arvokasta, mitä rahalla ei voi ostaa. Kaupunginjohtaja toivoi Kaarina- ja Piikkiö- seurojen onnistuvan yhtä hyvin kuin Johannes-Seura. ”Emme ole tulleet tänne ainoastaan juhlimaan kirkkoa, vaan useilla on side tähän paikkaan. Se side ei katkea, eikä se saa katketa. Tänne on solmittu ystävyyssuhteita ja tänään niitä solmitaan lisää. Kirkon rakentamisessa on kaikkien mielipide huomioitava.”

Inkerin kirkon tervehdyksen juhlaan välitti Viipurin luterilaisen seurakunnan kirkkoherra Vladimir Dorodnij, joka toimi myös juhlatilaisuuden tulkkina. Hän toivotti runsasta Jumalan siunausta ja yhteistyötä kirkollisella tasolla.  Tämän jälkeen veisattiin yhdessä virsi Maa on niin kaunis. Tätä virttä voidaan kutsua myös pyhiinvaeltajien matkalauluksi.

 

Ekumeeninen rukoushetki

Juhlan koskettavin kohta, ekumeeninen rukoushetki perustui psalmin 84 sanoihin ”Kuinka ihanat ovat sinun asuinsijasi Herra Sebaot! Minun sieluni ikävöitsee ja halajaa Herran esikartanoihin.” Rovasti Paavo Väntsi mainitsi puheessaan kirkon vihkijäksi piispa Carl Henrik Alopaeuksen. Avustajinaan hänellä oli kymmenen pappia.. Piispantarkastuksessa tarkistettiin nuorison lukutaito ja vanhemman väen kristinopin taito. Tehdystä pöytäkirjasta löytyvät tarkat tiedot.

 

Ortodoksikirkon edustaja Isä Valeri oli iloinen nähdessään runsaasti juhlakansaa kunnioittamassa tätä pyhää paikkaa. Hän muistutti kahdesta käskystä, Jumalan ja lähimmäisen rakastamisesta. Hän toivoi meidän etsivän tietä kohti Jumalaa ja taivasten valtakuntaa. Ihmiset ovat Herran temppeleitä ja Jumalan henki asuu ihmisissä. Usko on maailman suola. Usko vahvistaa ja uskossa olevaa Jumala varjelee. Hän kehotti meitä myös käymään kirkossa ja toivotti siunausta kaikille. Juhlalla on suuri uskonnollinen merkitys. Rukoushetki päättyi rovasti Väntsin lukemaan Herran siunaukseen. Harras, historiallinen hetki loppui kuoron esityksiin Minun sieluni janoaa Jumalaa ja Etsikää ensin Jumalaa.

 

Kukat muistomerkeille

Varsinaisen ohjelman jälkeen laskettiin punaisista ruusuista sidotut kukkakimput muistomerkeille. Kukkien laskijoina alttarille ristin eteen toimivat kunniapuheenjohtaja Kauko Hörkkö ja Johannes-Seuran varapuheenjohtaja Liisa Katajainen. Jatkosodan sankarihaudan muistomerkille laskivat kukat evl.evp. Keijo Pennanen ja Liisa Katajainen. Myös uudella hautausmaalla oleva muistomerkki sai kukkansa. Kukkien laskijana olivat seuran puheenjohtaja Paavo Väntsi ja Liisa Katajainen. Runsaalla tarjoilulla varustetut kirkkokahvit nautittiin juhlan päätteeksi Sosiaalikeskus Ladan tiloissa, jossa kuultiin myös lasten laulavan.

- Liisa Katajainen -

Julkaistu: 26.7.2008 MH

 

Dir. cant. Kari Kesäläisen esitelmä Johanneksen kirkon 120-vuotisjuhlatilaisuudessa:

JOHANNEKSEN KIRKON VAIHEET

Luterilaisuus sai jalansijaa Karjalan Kannaksella jo uskonpuhdistaja Martin Lutherin elinaikana, kun Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa valitsi valtakuntansa uskonnoksi katolisuuden sijaan luterilaisuuden. Kustaa Vaasa myös ensimmäisenä erotti Viipurin hiippakunnan Turun hiippakunnasta.

Viipurin lahden saarelle rakennettiin 1640-luvulla kappeli. Kakin kappeliseurakunta itsenäistyi 1800-luvulla Viipurista, ja uusi pitäjä sai nimekseen Johannes. Seurakunnan neljäs ja viimeinen kirkko sijaitsi tällä paikalla Vaahtolan kylässä Viipurinlahden itärannalla.

Varhaisimman kirkon nimi ”Cakkoin cappelle” liittyy Raamatun kertomukseen sinapinsiemenestä, cokkoin sinopeus. Matteuksen evankeliumissa taivasten valtakuntaa verrataan pienenpieneen sinapin siemeneen, josta kasvaa puutarhan suurin puu. Monet muutkin kirkolliset toimijat, esimerkiksi lähetystyötä tekevät seurat, ovat ottaneet nimekseen seurakunnan kasvua symboloivan sinapinsiemenen.

Pienen luterilaisen seurakunnan ensimmäisestä kirkkorakennuksesta Kirkkosaarella ei ole säilynyt asiapapereita, ainoastaan perimätietoa. Toinen 1600-luvulla rakennettu kirkko sijaitsi Kirkkoniemellä. Asiakirjat puhuvat kirkosta ”mereen pistävällä niemellä”.

Ruotsi oli 1700-luvun alussa sodassa useita Euroopan valtioita vastaan. Hävittyään taisteluissa Venäjän rintamalla, Uudenkaupungin rauhansopimus 1721 siirsi rajalinjan Kannaksella suunnilleen samaan kohtaan, missä se kulkee nykyisinkin. Perimätiedon mukaan Kirkkoniemen kirkko tuhoutui taisteluissa. Uusi kirkko nousi kuitenkin pian rauhan solmimisen jälkeen entisen raunioille (1723).

Ruotsi aloitti sodan uudestaan Venäjää vastaan 1740-luvun alussa saadakseen menettämänsä alueet takaisin. Ruotsi hävisi ja joutui luovuttamaan lisää alueita Venäjälle Turun rauhassa 1743. Uusi kirkko oli päässyt sodan seurauksena ”ränsistymään”, mistä mainitaan seurakunnan asiakirjoissa 1749. Jumalanpalvelukset kirkossa jatkuivat vuoteen 1755.

Sadan vuoden aikana 1600-luvun puolesta välistä 1700-luvun puoleenväliin saakka Kakin kappeliseurakunnassa toimi kuusi kappalaista. Ensimmäinen oli nimeltään Johan. Vuodelta 1674 on ensimmäinen maininta lukkarista nimeltä Niilo Tiainen.  Papit ja lukkarit asuivat aluksi Rokkalan kylässä ja Hannukkalan saaressa, myöhemmin uuden pappilan läheisyydessä Vaahtolan kylässä.  1700- ja 1800-luvuilla kappalaisen velvollisuuksiin kuului hoitaa myös Lavansaaren, Seiskarin, Tytärsaaren ja Suursaaren kirkolliset toimitukset.

Kappeliseurakunnan kolmas puukirkko vihittiin käyttöön juhannuksena vuonna 1756 Vaahtolan kylässä. Kirkon pohjamuotona oli risti, ja sillä oli erillinen kellotapuli. Rakennusmestarina toimi ruokolahtelainen Tuomas Suikkanen.

 

Ruotsi menetti lopulta koko Suomen hävittyään 1800-luvun alussa käydyn sodan Venäjää vastaan. Tsaari Aleksanteri I antoi kuitenkin valloittamalleen alueelle autonomian, sisäisen itsenäisyyden. Hän vieläpä liitti jo 1700-luvulla valloitetun Kaakkois-Suomen, ns. Vanhan Suomen, osaksi uutta Suomen suuriruhtinaskuntaa.

Autonomian aikana 1800-luvulla Suomi alkoi teollistua ja vaurastua. Kakin kappeliseurakunta itsenäistyi Viipurista omaksi kirkkoherrakunnaksi 1859, jolloin se sai myös uuden nimen, S:t Johanis, Pyhä Johannes. Väkiluku oli kasvanut 1700-luvun kahdesta ja puolesta sadasta yli kolmeentuhanteen. Vuonna 1860 Johanneksen asukasluku oli noin 3800. Maatilojen lukumäärä oli 218.

Väkiluvun kasvaessa ja elintason noustessa myös johannekselaisilla oli varaa entistä suurempaan ja komeampaan kirkkoon. Georg Vileniuksen piirtämä kirkko oli aikakaudelle tyypillinen uusgoottilainen tiilikirkko. Piispa Carl Henrik Alopaeus vihki kirkon käyttöön heinäkuussa 1888. Kirkon pituus oli 47,5 ja leveys 17,8 metriä. Länsipäädyssä kahta kelloa kantanut torni kohosi 41 ja puolen metrin korkeuteen. Itäpäädyssä oli kuorin särmikäs apsis. Kirkkoon mahtui 1200 sanankuulijaa.

Kirkko oli runsaasti koristeltu. Seiniä jäsensivät nurkkiin ja ikkunoiden väliin muuratut vaaleat pilasterit. Räystäät, suippojen ikkunoiden ja ovien kaaret sekä kolminivelisen tornin kaventumat oli koristeltu samaan tapaan. Runkohuoneen tornin yläkulmissa oli pienoistornit.

Kun Suomi itsenäistyi 1917 Venäjästä, sen rajoiksi tulivat autonomisen Suomen rajat. Itäraja vahvistettiin Tarton rauhassa 1920. Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliiton ja Suomen rajaksi Kannaksella tuli uudestaan ns. Pietari Suuren rauhanraja vuodelta 1721. Tällä kertaa rajan taakse jääneiden alueiden väestö evakuoitiin. Johanneksen uudet asukkaat purkivat sodassa palaneen kirkon hyödyntäen sen tiiliä uudisrakentamiseen. Johannes sai myös uuden nimen Sovetski.

Aikaisemmin vainajat oli tapana haudata kirkon lattian alle. Ensimmäinen varsinainen hautausmaa syntyi Kakin kappeliseurakunnassakin vasta kolmannen kirkon ympärille. Johanneksessa on ollut kaikkiaan viisi hautauspaikkaa. Vanhimmat ovat Kirkkosaaressa ja Kirkkoniemellä.  Kolmas sijaitsee tässä tien toisella puolella aikaisemmin paikalla sijainneen puukirkon ympärillä. Ns. Uusi hautausmaa sijaitsee kilometrin päässä Ristinmäellä ja uusin Uuraan Monolan kylässä.  Kolme viimeksi mainittua ovat käytössä edelleen.

Talvisodan alkaessa Johanneksessa oli noin 10 000 asukasta. Seurakuntaa palveli kirkkoherra rovasti Aarne Halla virallisena apulaisenaan pastori Jaakko Keppo. Kanttorina toimi tirehtööri Gabriel Heimola ja suntiona Anton Rikkonen. Sodan jälkeen johannekselaiset sijoittuivat eripuolelle Suomea, erityisesti Turun seudulle.

Julkaistu: 26.7.2008 MH

 

Kirkon luovuttamista ja vihkimistä kommentoitiin mediassa mm. seuraavasti:

 

Wiipurin Uutiset 14.6.1888 n:o 135 :

KIRJEITÄ MAASEUDUILTA

P. Johanneksessa, kesäkuun 11 v. 1888. Wiime lauantaina 9 p:nä antoiwat rakennusmestarit, weljekset Wiklund kauniin kiwikirkkomme seurakunnallemme, jonka seurakuntalaiset herrojen arkitehtien Aminoff’in ja Dippellin hywäksyttyä ottiwat kiitollisesti wastaan, paitsi pienempiä wähäpätöisiä poikkeuksia. Siihen toimeen walitut seurakuntalaiset samalla wakuuttiwat kirkon erääsen pietarilaiseen palowakuutukseen 115,000 S. markasta, waikka ensin wäliaikaisesti, siksi jotta ennätetään yleinen kirkonkokous asiasta pitää. 

Kirkko on tosin kaunis sekä ulkoa että sisältä. Ylewänä se seisoo pienellä mäenkummulla wanhan puukirkkomme wieressä ja on tekijäänsä kunnioittawa. Nyt waan tyytywäisinä odotamme rakasta ja arwoisata herra piispaamme seurueineen sitä wihkimään pyhään tarkoitukseensa, niin kuin hän onkin luwannut tulla ensitulevan heinäkuun 15 päiwänä. 

Erittäin owat herrat Wiklund onnistuneet saamaan hywiä työnjohtajia heidän suuriin töihinsä, joiden joukosta mainitsen erään Matts Larsson’in, joka täällä johti työtä kaiken ajan erinomaisella huolella. Suokoon kaikkein herrain Herra siunauksensa, että monet tuhannet sielut saisiwat siinä wirwoitusta heidän hengelliseen elämäänsä; kuin myös sen tekijät wielä terweenä tekisiwät monta ja monta kaunista Herranhuonetta! 

Tätä kaikkea toiwoo sydämmellisesti

Kirkonmäen Antti.

Mikkelin Sanomat 25.7.1888 n:o 59:

 Johanneksen uusi kiwi-, göthiläiseen malliin rakennettu kirkko wihittiin pyhään toimeensa sunnuntaina t.k. 15 p. äärettömän ihmisjoukon, läheltä ja kaukaa, läsnäollessa. 

Tuon mieltäylentäwäisen kiitospsalmin 75 weisasi hra lukkarikokelas Kruskopfin johdolla ”Kansallislauluseuran ja Raittius-nuorison” jäsenet täältä Wiipurista. Piispa Alopaeus, kymmenen pappismiehen todistajina ollessa, toimitti alttarilta wihkiäispuheen, alkaen sanoilla: ”Herra Jumala Zebaoth, täydet owat taiwaat - - ” 

Jumalanpalweluksen piti Johanneksen nykyinen kirkkoherra Igoni ja lopulla toimitti herra piispa lukutaidosta kristinopin tutkimuksen seurakunnassa.  

(Lähde: Kansalliskirjaston digitoidut aineistot)

Julkaistu: 26.7.2008 MH

 

Risto Väntsi:

Kaskisavuja Kaijalasta

Vincentius Viipurista - Väntsit Kaijalan kylästä 2000-luvulle

Väntsin sukukirjaa saatavana Johannes-Seuran toimistosta,

hinta 60 €.

Julkaistu: 19.6.2008 MH

 

Johannes-tutuksi kotiseutuilta 15.2. Hovirinnassa

 Kotiseutuiltaan saapui runsaasti kiinnostunutta väkeä kuuntelemaan Karhulan ja Tikkalan kyliin liittyvää tietoutta. Karhulan kylää esitteli Jouko Koli ja Tikkalaa Laila Peltola. Helge Toivonen oli koonnut kylien valokuvat ja kartat. Seuran puheenjohtajan Paavo Väntsin tervehdyssanojen jälkeen lauloimme yhdessä Johanneslaulun. Laulun siivin siirryimme entisiin kotikyliin. 

Karhulan kylä

Karhulan kylä oli maatalouskylä jonne oli matkaa Johanneksen asemalta noin 17 km. Se oli mäkien ympäröimä ja siellä sijaitsi mm. kuuluisa Marjapellonmäki. Hanhijärvestä alkoi Kyläoja, joka virtasi halki kylän ja laski Rokkalanjokeen. Asukkaita oli vuonna 1939 462 henkilöä ja perheitä 70. Asutus oli pääosin teiden varsilla. Kylä oli aikoinaan jakautunut itäiseen puoleen eli uusikylään ja läntiseen puoleen eli vanhakylään. Vanhimpia sukuja olivat Karhut, Skytät, Peräkylät, Sairaset ja Lipposet. Rakennuksista vanhin oli 1830 rakennettu aitta. Yleisiä rakennuksia olivat: kansakoulu, nuorisoseuratalo, kunnalliskoti, osuuskauppa ja meijeri. Ensimmäinen koulurakennus oli tuotu purettuna Koivistolta. Rakennuksessa oli luokkahuone, veistosali ja asunto yhdelle opettajalle. Ensimmäinen opettaja oli Anna Kankaanpää. Nuorisoseuratalo oli vihitty käyttöönsä 1911. Vuonna 1934 tuli tuhosi sen kuusijuhlassa, eikä hankitusta paloruiskustakaan ollut apua. Uusi talo rakennettiin jo seuraavana vuonna. Talossa toimivat mm. näytelmäkerhot, laulukuorot, karjanhoitokurssit ja soittokunta. Siellä pidettiin myös iltamia. Karhulan Osuuskassa sai oman huoneensa nuorisoseuratalossa. Ruuhijärven kunnalliskoti oli rakennettu vuosina 1929-30 sementtitiilistä 50:lle hoidokille. Se oli 3-kerroksinen ja siinä olivat myös henkilökunnan asunnot. Osuuskaupan rakennus oli hirsinen vuodelta 1928. Sen yhteydessä on toiminut myös säästökassa. Karhulan osuusmeijeri toimi aluksi Hj. Rosenqvistin omistamassa Leppämäen hovissa. Myllymäelle valmistui oma talo 1928. Lisäksi erillisessä rakennuksessa sijaitsivat konehuone, mylly ja pärehöylä. Karhulan 64 taloa asukkaineen jäivät tällä kertaa ajan puutteen vuoksi esittelemättä. 

Tikkalan kylä

Tikkala kuului ylämaan kyliin. Sen naapureina olivat Karhula, Koskijärvi ja Lippola. Tikkala oli pieni rauhallinen maalaiskylä. Asukkaita oli vuonna 1939 225 ja taloja nelisenkymmentä. Tikkalassa asuneita sukuja olivat Kontto, Tikka, Ahtiainen, Hörkkö, Puhakka, Skyttä, Laasonen, Nikkola ja Kaijanen. Maanviljelys ja karjanhoito olivat toimeentulon lähteitä. Kylässä oli kaksi pajaa ja pieni tiiliruukki. Kauppoja olivat Paavolaisen ja Antin puodit. Tikkalassa toimi 1930 perustettu osuusmeijeri. Kylän lapset kävivät Lippolassa koulua. Harrastustoiminta oli monimuotoista. Tikkalassa oli rukoushuone ja voimistelu- ja urheiluseura Tikkalan Pyrinnöllä oli oma talo. Talossa järjestettiin myös tansseja.  Tilaisuuden lopuksi katseltiin kuvia Vaahtolasta ja Wagerin suvusta. Jouko Koli tiedotti Liedon Korsutuvalla 16.3. klo 14 pidettävästä tilaisuudesta, jossa kuullaan sotahistoriaa Marjapellonmäestä. Asiantuntijana on ev.ltn. Kauko Mähkä. Kotiseutuilta päättyi juhlavasti yhdessä laulettuun Karjalaisten lauluun. 

Liisa Katajainen

 Julkaistu: 10.3.2008 MH

---

Pikkujoulun viettoa Piikkiön Pontelassa

Eipä loskainen vettä vihmova sää pelottanut johannekselaisia, vaan he saapuivat runsaslukuisena viettämään yhteistä juhlaa tuttuun Piikkiön Pontelaan. Peräti 81 henkilöä halusi tulla tapaamaan tuttuja ja viettämään iloista ensimmäistä adventtia. Komea kuusi kynttilöineen salin nurkassa ja pöydillä loistavat kynttilät loivat lämmintä jouluista tunnelmaa. Orkesteri soitteli jouluista musiikkia. Tällä kertaa orkesteriin kuuluivat Ilkka Kallio, Yrjö Rihu ja soittava ja laulava Jukka Kytöniemi.

 Aluksi Yrjö toivotti yleisön tervetulleeksi. Isänmaamme Suomi viettää itsenäisyyspäivänä 90-vuotisjuhlaansa. Halusimme juhlassamme muistaa sankarivainajia, veteraaneja, lottia ja kaikkia niitä joita sodan aiheuttamat kärsimykset ovat koskettaneet. Karjalan heimo joutui lähtemään ikiaikaisilta asuinsijoiltaan ja jättämään sen vihollisen haltuun. Allekirjoittanut lausui kaksi runoa, jotka liittyivät aiheeseen. Lauri Pohjanpään runossa ”Sankarihauta” kaksi sankariveljeä keskustelevat ja odottavat omaisten saapumista haudalle jouluna. Toinen runo oli oman runoilijamme Sakari Sailolan käsialaa ja nimeltään ”Heitä kulkee vielä kanssamme”. Runo kertoo sotilaista ja sodan kurimuksesta ja päättyy koskettaviin sanoihin: ”Askel lyhyt hapset harmaantuneet iltahuutoon vain hetkisen verran.” Yhteislauluina laulettiin tuttuja joululauluja.

Entisaikojen sanontoja joulusta on monenlaisia. ”Oispa aina joulu, et sais yöllä syyvä ja pimjällä männä kirkkoon” tai ”Kun on joulu, niin on joulu, paista akka toinenkin silakka.” Sanonnat liittyvät useasti joulunajan syömisiin ja juomisiin. Yleisöä arvuuteltiin johannekselaisilla murresanoilla. Jotkut sanat olivat tuttuja, mutta oli niitäkin joiden merkitystä ei tiedetty. Siinä arvuuteltiin mm. pomposkit, natsaijut, korotniekat, timakat, savakot, vaterkat, sarraimet ja rääppäkonnikaiset. ”Ennen joulua ” -runossa kerrotaan, kuinka vaari oli vähän yrmeä mummolle, joka tuhlasi liikaa rahaa jouluun. Jouluna kuitenkin kaikki oli unohdettu ja koko perhe nautti yhteisestä joulusta täysin rinnoin. Pitopalvelu Tuomisen joulupuuro on aina erityisen maittavaa ja siihen oli kätketty kaksi mantelia. Mantelit löytyivät Sirpan ja Hannun puurosta. Heille ojennettiin pienet lahjat. Varmaan koko tuleva vuosi on heille erityisen onnekas. Puuronsyönnin jälkeen alkoi tanssi. Vetävä musiikki täytti tanssilattian hetkessä.

Kaikki me olemme jossain elämämme vaiheessa lakanneet uskomasta joulupukkiin. I. Sarellin aikanaan Johannekselaiseen kirjoittamassa kertomuksessa kerrottiin entisaikojen joulusta ja pukin odotuksesta Viipurissa. Pukki kopisteli eteisessä, ja pikku tyttönen meni pöydän alle piiloon, josta hänet kuitenkin houkuteltiin pois. Joulupäivänä hän meni naapuriin  katsomaan, mitä pukki oli sinne tuonut. Tutut ”rillit”, pukin ”rytkyt” ja lahjasäkki osuivat silmiin sulanin lattialla. Ja siihen paikkaan romahti usko pukkiin. Naapurissahan se ”pukki” asustelikin.

 Joulupuuro vaati seurakseen jo kahvia täytekakun kera. Juotiin kahvit ja haasteltiin kuulumiset. Eteisestä kuului kopinaa ja sisään astui joulupukki lahjakoreineen. Oli kuulemma tullut mopolla ja lähtenyt aamulla Korvatunturilta. Matka oli pitkä, mutta mopo oli kulkenut kovaa. Miten lienevät lahjat pysyneet kyydissä! Joulupukille laulettiin ja jutustellessaan hän kertoi olevansa vain kausityöläinen. Pontelaan tulo oli etuantia jouluaatosta; sehän on vasta varsinainen pukin työpäivä. Hetkeksi pukki malttoi istahtaa valokuvaa varten ennen lahjojen jakoa. Suurista koreista lahjoja riitti kaikille. Kiitosten myötä pukki hyvästeltiin ja luvattiin olla edelleenkin kilttejä.

Tanssit jatkuivat ja malttamattomimmat kyselivät jo arpajaisia. Onnetar suosi useamman kerran samoja henkilöitä. Päävoittona oli herkuilla täytetty kori. Näin kuluivat tunnit ja väki alkoi vähetä, mutta vielä riitti innokkaita tanssijoita, kunnes tuli aika kiittää Tuomisen pitopalvelua, orkesteria ja runsaslukuista yleisöä. Ohjelmatoimikunta kiittää teitä kaikkia lämminhenkisestä juhlasta ja toivottaa teidät tervetulleiksi laivaristeilylle tammikuussa. Sydämellinen kiitos kaikille Teille, jotka olette osallistuneet seuran kuluneen vuoden tapahtumiin ja olette näin tukeneet seuramme toimintaa.

 Liisa Katajainen

Julkaistu: 22.12.2007 MH

 

JOHANNES TUTUKSI -ILTA HOVIRINNASSA

 Liekö pimeä, räntäsateinen ilta ollut syynä tavallista vähäisempään osallistumiseen? Tällä kertaa aiheena olivat Johanneksen elinkeinot. Kotiseututoimikunta Helge Toivosen johdolla oli koonnut esitystä varten runsaat 200 valokuvaa teksteineen. Kuvia oli teollisesta toiminnasta, joista useita Hackmanin tehtaasta ja Johanneksen lasitehtaista. Sahoja ja niiden työntekijöitä oli kuvattu. Jo vuonna 1708 Oudar ja Timmerman -nimiset miehet olivat perustaneet Koskijärvelle uudella tekniikalla toimivan sahan. Sahalle syntyi uusi laudankantajien ammattikunta. Koskijärvellä oli mylly, saha ja höyläämö ja Kaijalassa Paakkasen mylly. Nähtiin tunnelmallisia kuvia Revonsaaren Tamminiemeltä taustalla Makslahden satama, kuvia peilityyneltä Uuraansalmelta syvänmeren tuulennaukujineen ja onkareita Kivitokeen Lehtisaaren vesillä.

Maataloutta edustivat kuvat Kaijalan maatalousnäyttelystä 1934. Kirjolan hovin kasvihuoneessa kasvoi monenlaisia kasveja. Sieltä ne levisivät aikanaan pitäjän puutarhoihin. Kaalin ja perunan istutusta katseltiin, oli heinäntekoa ja rukiin leikkuuta. Maatalouskoneet olivat erilaisia nykyaikaan verrattuna. Liikenteestä oli mielenkiintoisia kuvia, mm. Johanneksen rautatieasemasta ja rautatien vihkimistilaisuudesta. Saarelaisia kuljettivat kesäisin eri reiteillä liikennöivät laivat. Varakkaimmilla oli komeita autoja käytössä. Linja-autot kuljettivat pitäjäläisiä Viipuriin, Kuolemajärvelle ja Terijoelle asti. Johanneksessa toimi useita osuuskauppoja. Näistä oli runsaasti kuvia. Myymälänhoitajien ja apulaisten nimet olivat teksteissä. Vaahtolan torilla käytin vilkasta kauppaa. Saarelaiset saivat elantonsa pääasiassa kalastuksesta, satamatöistä ja maataloudesta. He rakensivat laivoja ja veneitä ja seilasivat merimiehinä kaukana maailman merien ulapoilla. Paattikauppiaat olivat oma ammattikuntansa, jotka pitivät huolen muonituksesta.

Yleisöltä saaduilla tiedoilla täydennettiin kuvien tekstejä. Henkilökuvista jotkut jäivät kuitenkin tunnistamatta. Henkilökuvista mieleen jäi kuva räätäli Matti Karhusta, jonka poika Viljo istui katsomossa.

Tilaisuudet jatkuvat ensi vuonna uusilla aiheilla. Kiitokset tuotteliaalle ja työteliäälle kotiseututoimikunnalle!

 Liisa Katajainen

Julkaistu: 22.12.2007 MH

 

Kirjamessut Turussa 5.-7.10.2007

Kuvateksti

Kuvateksti

Kuvateksti

 

Johannesjuhlat Piikkiössä 25. - 26.8.2007

Poikkeuksellisesti elokuussa vietetyt Johannesjuhlat kokosivat johannekselaisia runsaslukuisesti Piikkiöön, erityisesti lauantaipäivään ja –iltaan. Pääjuhlassa eli kotiseutujuhlassa oli noin 350 osallistujaa. Ilmojen Haltija suosi juhlijoita kohtuullisen lämpimällä ja kauniilla säällä.

 

Kylien kokouksista teemaluokkiin

Jo heti lipunnoston jälkeen alkoivat paikalle saapuneet hakeutua oman kylänväkensä, sukuseuransa tai koulupiirinsä tuntumaan sekä sitä myötä kokoontumaan virallisemminkin. Heille ja kaikille muille oli lisäksi tarjolla teemaluokkien kautta tietoa ja elämyksiä, mahdollisuus tutustua johannekselaisiin osaajiin sekä osaamisen tuloksiin. Keskustelu teemaluokissa kävikin vilkkaana. Seuran syyskokouksen jälkeen alkoi liikuntahallissa kotiseutujuhla.

Seuran tuulia ja talonpoikaispurjehdusta

Puheenjohtaja Paavo Väntsin tervehdyssanoissa kuultiin seuran viimeaikaisista tapahtumista, viitattiin tulevaan ja pohdiskeltiin juurien tiedostamisen merkitystä. Juhlapuheen pitänyt fil. maist. Raimo Päiviö todisti merenkulun olleen elämisen ehto johannekselaisille. Hän kertoi Johanneksen talonpoikaispurjehduksesta eri aikoina. Jo keskiajalla Viroon vietiin kuivattua ja suolattua kalaa sekä turkiksia ja sieltä tuotiin viljaa. Välillä kaupankäynti vaikeutui kruunun määräämien kieltojen tai rajoituksien myötä, mutta aina uudelleen kauppa elpyi ja talonpojat saivat viedä kalalastejaan etelänaapurin satamiin. Katariina Suuri vapautti talonpoikaispurjehduksen 1766, ja näin taas halkoa ja kalaa vietiin sekä viljaa tuotiin Kannakselle. Johannekselaiset rakensivat yhä suurempia laivoja 1860- ja 70-luvuilla;  kuunarit ja prikit matkasivat paitsi Itämeren satamiin myös Englantiin ja Välimerelle asti. 1880-luvun laman myötä menetettiin isot laivat mutta pienet alukset jäivät jatkamaan purjehdusperinnettä vielä senkin jälkeen.

Sävelten siivin

Illan musiikkianti oli monipuolista, mukana oli  kevyttä, tuttua ja klassista. Johannes-pelimannit ja Uuraan työväenyhdistyksen soittokunnan ryhmä toivat tuttuja sävelterveisiä mukanaan. Kuultiin esimerkiksi Laps olen Karjalan, Kirje Karjalaan sekä Reppurin laulu ja monia muita juhlatunnelman aineksia. Viulisti Juha Viljasen ja hänen säestäjäisänsä Pekka Viljasen esityksissä liikuttiin erilaisessa muistojen musiikissa: mukana oli tuttuja Torkkelin muistoja sekä sen kanssa samanhenkistä elokuvamusiikkia eli Schindlerin listaa ja Cinema Paradisoa.

”Kiinnostus kotiseututyöhön herää 47,5 vuoden iässä”

Turkuseuran toiminnanjohtaja Kristiina Syrjäsuon mukaan vapaaehtoinen kotiseututyö alkaa kiinnostaa yleensä vasta keski-iässä tai eläkkeellä.  Hyvin epävirallisen tutkimustiedon mukaan se tapahtuu keskimäärin 47,5 vuoden iässä. Tällainen vapaaehtoinen talkootyö palkitsee antamalla tekijälleen iloa ja hyvää mieltä. Kotiseutujärjestöt hoitavat jäseniään myös sosiaalisena yhteisönä.

Huomionosoituksia ja tervehdyksiä

Pitäjälehden huomionosoitukset julkistettiin perinteiseen tapaan illan aikana ja myös seuran huomionosoitukset oli siirretty tähän tilaisuuteen. Tuore kunniajäsen Anni Granfors sai kunniakirjansa ja muita merkittiin uusilla ansiomerkeillä.

Piikkiön kunnan tervehdyksen toi illan juontajana toiminut Vesa Mäki. Koivisto-Seuran terveiset saatiin Eero Ahtikarin laulutervehdyksenä. Liedon kunnan edustajilla Matti Metsistöllä ja Eeva Hilvannolla oli oli yllätystuomisinaan 1000 euron lahjoitus, jonka kunnanhallitus oli juuri päättänyt välittää Johannes-Seuran kautta Sovetskiin taikka tarkemmin Vaahtolaan lastenkodin tarpeisiin.

Juhlakansa kävi yhdessä piirakkapöytiin ja kahvitukseen. Puheensorinasta voi päätellä tuttujen löytäneen toisensa, vaikkapa naapuripöydästä. Innokkaimmat jatkoivat vielä tanssi-iltamien merkeissä Pontelassa, Johannes-Pelimannit jatkoivat myös soittourakkaansa.

Kirkkokansa täytti seurakuntatalon

Sunnuntaina johannekselaisia oli selvästi vähemmän liikkeellä, mutta juhlatunnelma pysyi yllä ja Piikkiön kirkkokuorokin sitä osaltaan vahvisti. Paavo Väntsin saarna toi kotiseututeemaa mukaan juhlajumalanpalvelukseen. Kukkatervehdysten lähetysseremoniat järjestettiin myös kirkossa ja osallistujat siirtyivät kukkien laskuun muistomerkeille sekä sieltä edelleen viereiseen seurakuntataloon. Paikat täyttyivät sopivasti, ei ollut ahtautta eikä tyhjiä pöytiä. Musiikin, tervehdysten, lausunnan ja matkaansaattosanojen jälkeen juhlaväki lähti kotimaisemiin. Sitä ennen Yrjö Ahjosaari oli lausunut johannekselaiset tervetulleiksi ensi kesänä Kaarinaan.

 

- Kaija Sipilä ja Hannu Rastas -

 

Julkaistu: 29.9.2007 MH

 

kuva: Vesa Loikas 1999

---

Seuran Internet-sivut uudistettu

Kotisivut toimivat osoitteissa http://www.johannes.fi ja http://www.kolumbus.fi/johannesseura.

Julkaistu: 26.6.2007 VL

---

Seuran sähköpostiosoite muuttunut

Uusi sähköposti on johannesseura@elisanet.fi tammikuusta 2007 alkaen.

Julkaistu: 30.1.2007 VL