päivitetty 12.7.2008                                                                                                                                                                                             © Johanna Rissanen 2004-2008

 

 

 

Agility
AG3

Agility on ollut Siirin päälaji pitkään, vasta keski-iässä mukaan kuvioihin hiipi toko. Ohjaajan ja ohjattavan sydän sykkii silti kiihkeimmin agilitylle, vaikka menestys agilitykentillä onkin ollut heikonlaista.

Siirin luontaiset taipumukset -rämäpäisyys, ketteryys ja vauhtisokeus- viittasivat pennusta asti agilityn suuntaan. Ainut este tällä tiellä vaikuttikin olevan vastentahtoinen omistaja, joka ei ainakaan agilitya rupeaisi harrastamaan -pois se meistä!.

Omistajan pään kääntämisestä huolen piti kasvattaja, ja kun agiliitti tartunnan kerran saa on sen parantamiseen vain yksi keino; agilityagilityagility.

 

A-este
on Siirin lempieste.
Kun muut koirat bongailevat
putkia, niin neiti Nokinenä bongaa
mahdollisuuden olla päätä pitempi muita.

 

 

 

 

Siiri keinulla SyysSkaboissa 2006.

 

Siirin agility uran meinasi torpedoida jo ennen sen alkamistakaan vaikeus päästä agilityseuraan. Pääkaupunkiseudulla seurat ovat täynnä ja koulutuspaikkaa on melkein mahdotonta saada.

Siiri kävi aluksi Agility Sport Teamin (AST) järjestämällä kymmenen kerran alkeiskurssilla keväällä -03, mutta ASTillakaan ei ollut tarjota alkeiskurssin jälkeen seurapaikkaa. Tässä vaiheessa agilitykärpänen oli kuitenkin päässyt puremaan jo sen verran pahasti, että lisää piti saada, jotta vierotusoireet pysyisivät kurissa. Asialle tehdä jotain ja pikaisesti.

Syksyllä -03 meidät kelpuutettiin vihdoin piinaavan odotuksen jälkeen Helsingin Agilityurheilijoiden (HAU) riveihin, Anne Saviojan hoteisiin, Annen elokuussa aloittaneen alkeiskurssin ryhmään koekäyttöön.

Annen sanoin Siirin aivot ovat näiden vuosien aikana rypistyneet; jokainen päätelkööt itse hiljaa mielessään mitä se mahtaa tarkoittaa... Sanottakoon kuitenkin se, että se oli kehu, mikä ohjaajan itsensäkin mielestä pitää paikkansa. ;-)

 

 


Ja hyvin Anne on meitä eteen päin luotsannut! Kärsivällisesti, sitkeästi ja aina huumorilla tuuppinut meidät ensin kisaamaan, sitten kolmosluokkaan ja siellä varsin kelvollisiin suorituksiin. Kiitos A. Kura!

Tuuppimistamme jatkavat aina niin ihanat treenikaverit, jotka jaksavat aallonpohjalla ja -harjalla pitää homman pyörimässä ja lähiöpermiksen ohjaajineen liikkeessä. Masennus meinaa välillä tulla ja turhaumus, kun oikealta ja vasemmalta pyyhkii bordercollieita ohi. Siippa onkin tiivistänyt agilityn syvimmän olemuksen näin: ensin sata koiraa menee boing boing ja sitten tulee bordercollie ja voittaa... 

Siiri aloitti kisauransa maaliskuun puolessavälissä -04 ja elokuun 8:na päivänä siirryimme kolmosluokkaan. Maksikolmosissa on sen jälkeen tahkotto välillä hyviä, välillä huonoja ja välillä jopa katastrofaalisia ratoja. Pääsääntöisesti Sirkka-Liisan agilityuran voisi tiivistää sanoihin nollavarma muttei maailman nopein.

 

Siirin agilityuran huippu:
Ruotsin agiserti Knivstassa keväällä -08.


 

Syysskabat 2006.

 

 

Siiri on ollut kiitollinen agilitykoira minulle; täysin nollapisteestä aloittavana ohjaajana olen saanut sen kanssa yhdessä oppia agilityn saloja, kompastua matkan varrella ja tehdä virheitä virheiden jälkeen. Siiri on ollut helppo koira opetella ohjaamista, sillä se ei anna ohjaajan heilumisen häiritä rimalla, eikä sen vauhti ole niin kova, että ohjaaja jäisi pölypilveen ihmettelemään mikä yli ajoi.

Siiristä ei ehkä koskaan tulee Suomenmestaria, ei ehkä edes agilityvaliota, mutta sen kanssa olen oppinut ja opetellut jo niin paljon, että se jo yksinään on saavutus sinänsä -ja kumpi meistä loppujen lopuksi on opettanut kumpaa?

 

Agility on vähän niin kuin golfia; jokaisella on oma tasoituksensa mihin omia tuloksia peilataan. Tällä hetkellä Siirin tasoitus on nollalla kympin sakkiin ja 44 senttiseltä sintiltä 80 koirakon kisassa se on ihan hyvä suoritus, kun rimat tuppaavat vielä olemaan aina tapissa.

Maksiluokassa on taso noussut huimasti jo niiden vuosien aikana jotka me olemme Nokinenän kanssa agilityn parissa viettäneet. Uskallan väittää, että oma tasomme on parantunut huimasti kisauramme kuluessa -mutta niin on myös muidenkin maksiluokassa kisaavien. Tasoituksemme siis on ja pysyy ilmeisesti tästä hamaan tulevaisuuteen.

Nokinenän kanssa on ilo kisata ja treenata!
 

 

Nopeita nollia!