päivitetty 12.7.2008                                                                                                                                                                                             © Johanna Rissanen 2004-2008

 

 

 

Quamobrem mudi?

Miksi mudi?

Miksi unkarilainen paimenkoira? Maatiaisversio belgianpaimenkoirasta? Rakkimaisen ulkomuodon omaava koira, jossa ei ole mitään muuta liioiteltua kuin ego? Kikkarakarvainen ikiliikkuja; Siiri Virtapiiri?

Miksei hienompi, näyttävämpi, tunnetumpi?

 

 

Allekirjoittanut ja tytöt kesällä -04.

 

Meillä on aina ollut mäyräkoiria. Uroksia ja karkeakarvaisia -ennen kuin Ella matami aikaa sitten tarvitsi uuden kodin. Silloin minulle tuli ensimmäinen narttukoirani ja pitkäkarvainen mäyräkoira versio.

Minulla olisi varmaan vieläkin tavan ja tottumuksen vuoksi vain mäyräkoiria, ellen olisi Ellan kanssa eksynyt raunioharrastuksen pariin ja ryhtynyt haaveilemaan paimenkoirasta. Koirasta jonka kanssa voisi tehdä mitä vaan mieleen juolahtaisi. Koirasta jonka fysiikka kestäisi kulutusta ja pää monenmoista toimintaa. Ja ennen kaikkea terveestä koirasta.

Mutta mikä paimenkoira?

Ajattelin, etteivät vaatimukseni olleet erityisen kohtuuttomia; kriteerini olivat omasta mielestäni hyvin simppelit; paimenkoira, palveluskoiraoikeudet, terve, pitkäikäinen, riistavietitön, keskikokoinen eikä mikään turkki-ihme -minulle kun pitkäkarvaisten mäyristen tassujen trimmauskin on osoittautunut ylivoimaiseksi ponnistukseksi.

Summa summarum; halusin koiran monipuoliseen käyttöön, mutten välttämättä lainkaan näyttöön.

Rotulista osoittautui kuitenkin kummallisen lyhyeksi.

Palapelin palat loksahtelivat paikalleen, kun sattuma osutti tielleni Siirin isoisän Jorin ja isän Hiskin. Minusta mudi ei ollut mikään kovin kaunis koira, mutta koska ulkonäkö ei ollut listallani, enkä ole koskaan kuullut yhdenkään koiran kärsivän kipuja kiharasta turkista, päätin tutustua aiheeseen paremmin.
 

 

UPK:n erikoisnäyttelyn nollaluokassa
elokuussa -04. Sekä koira, että omistaja
ovat täysin väärässä ympäristössä.
 

"Haukotus. Loppuukohan tää kohta...?"

 

Sekä koira, että omistaja erittäin tyypillisinä
-ja oikeassa ympäristössään,
omassa elementissään -kumpparit vinossa.
 

 

Ja niinhän siinä sitten kävi, että Sesin ja Hiskin tytär Siiri muutti meidän laumaamme keväällä -02.

Ja mitä minä euroillani sain?

Sain uskollisen ystävän, joka on aina valmis lähtemään ja tekemään. Ihan milloin vain. Oli kello miten paljon tai vähän tahansa, oli keli räntää, paistetta, paukkupakkasta tai kaatosadetta. Sain varjon joka nukkuu jaloissani. Sain harrastuskaverin jonka kanssa tehdä ja temmeltää. Koiran joka istuu vierelläni katsomassa horisonttiin merenrannassa.

Minä sain oman Rin-tin-tinin. Susikoira Roin. Lassien.

Ja minä luulin, ettei rahalla osteta aitoa ystävyyttä.

Nyt kun kuljen Siirin kanssa pitkin metsiä ja joenvarsia mietin, että tämähän on ollut minun haaveeni aina; koira jonka kanssa leppoisasti kulkea ja päämäärättömästi harhailla maastossa, teillä ja turuilla. Koira jonka kanssa voin kulkea kissanristiäiset ja koirahärdellit. Harrastaa ja touhuta.

Ja kaiken kukkuraksi sain vielä hyvin sievän koiran.

Minä kun luulin, ettei tällaista koiraa ole olemassakaan.
 

Joskus on suloista olla väärässä!

 

Kesä, eikä mitään tekemistä?
Ei todellakaan -päinvastoin!