päivitetty 12.7.2008                                                                                                                                                                                             © Johanna Rissanen 2004-2008

 

 

 

Nuo sietämättömät, raivostuttavuudessaan rakkaat
Wanhat Kalkkunat

 

Miksi minä haluan, että koirani elävät mahdollisimman vanhoiksi mahdollisimman terveinä? Että kotini täyttyy pinttyneitä tapoja kehittäneistä vaateliaista ja röyhkeistä vanhoista muoreista ja ikälopuista papoista? Mikä viehätys on koirassa, joka on hylännyt kaiken oppimansa ja kieltäytyy kuulemasta  pyyntöjä ja käskyjä -sekä lopulta kalkkeutuu niin, ettei tosiaankaan kuule kovaäänisintäkään kehotusta?

Minkä sortin masokismia on vanhan koiran omistaminen?

 

 

Meillä kotona koirat olivat mahdottoman huonosti hoidettuja; ylipainoisia, kynnet leikkaamatta, rokotukset retuperällä. Eivätkä meidän koiramme kovin pitkäikäisiä olleetkaan; tuppasivat siirtymään ajasta iäisyyteen kymmenen vuoden korvilla.

Koiran pitämisen ja sen huoltamisen opettelin vasta ensimmäisen oman koirani Ellan kanssa. Ella oli ylipainoinen, kynnet leikkaamatta ja rokotukset retuperällä, kun se tuli minulle yhden ja puolen vuoden iässä. Oli revanssin paikka.

Mutta riittääkö pelkkä asiallinen hoito ja säännöllinen huolto? Ei, jos lonkat pettävät kahdeksan vuoden kohdalla tai pumppu reistailee jo keski-iässä. Kestävälle pohjalle rakennetaan pitkäikäinen suhde.

Koiriin kiintyy, niiden olemassa oloon tottuu. Yhden koiran elinkaaren seuraaminen on seikkailu, matka tuntemattomaan -juuri kun luulee tuntevansa rekun ja tietävänsä mikä saa sen rattaat pyörimään, tulee eteen seuraava yllätys. Ja niitä yllätyksiä alkaa odottaa. Mitä kulman takana vielä on? Minkälaiseksi kalkkunaksi tuo luuska vielä kehittyykään? Minkä oppimansa sivistyneen tavan se seuraavaksi hylkää? Tyytyykö se seisomaan pöydällä pää viinerivadissa vai kiskooko se naamaansa myös korvapuustit?

Tuleeko siitä sietämätön wanha kalkkuna?

 

 

Vanha koira ei vaadi enää tuntikausien lenkkejä ja jatkuvaa treenausta -mutta sen älynystyröiden ärsyttäminen on kerta kaikkiaan palkitsevaa; vanhalle eläkeläisetsintäkoiralle maalimies silloin tällöin, seuraamista kerran kuussa, agilityeste ajoittain. Se osaa jo kaikki temput ja nauttii siitä, että saa päteä. Tai sitten sitä ei juuri tänään satu huvittamaan -silläkään ei ole suuren suurta väliä; eihän meillä mitään tavoitteita enää kuitenkaan olisi!

Vanha koira osaa iloita rutiineista ja riemastua osallistumisesta lauman arkisiin touhuihin.

 

Vanha koira on kuin tuulisella luodolla kasvanut käkkyrämänty; se taipuu ja kasvaa vinoon ja välillä kieroon, lopuksi se ei tuota enää kävyn käpyä, mutta sen olemassa oloon on tottunut, se tuottaa hyvää mieltä pelkästään, kun sitä katselee ja siitä ei haluaisi ennenaikaisesti luopua, kun sen juuret vielä sitä kannattelevat. Jokin myrsky sen vielä jonain päivänä kaataa, mutta toivottavasti se päivä ei ole käsillä ihan vielä.

Pirteän ja hyväkuntoisen vanhan kalkkunan toilailuja jaksaa ilolla seurata. Ehkä se kääpä ei enää tottele mitään, huutaa aidalla, varastaa pöydiltä, uhmaa talon tapoja ja sääntöjä. Mutta luopuisinko siitä vielä? En.

Pitkää ikää!