In English

LIPTON COCKTON

ARMON AIKA

LOS AMANTES DEL CÍRCULO POLAR

LAPIN KULLAN KIMALLUS

PELON MAANTIEDE

KEN TULTA PYYTÄÄ

RAID

JADESOTURI

GANES

PRINSESSA

HILJAISUUS

PELON MAANTIEDE

Ohjaus: Auli Mantila

Lavastus & Rekvisiitta:
Jukka Uusitalo, Tiina Tuovinen

Tervasaaresta löydetään keski-ikäisen miehen tunnistamaton ruumis, jonka henkilöllisyyttä oikeushammaslääkäri Oili Lyyra ryhtyy selvittämään. Pian hänelle selviää, että hänen pikkusiskonsa Laura ystävineen on sekaantunut miehen kuolemaan. Oilin miesystävä, rikosetsivä Eero Harakka, tutkii samaa tapausta ja pääsee vähitellen johtolankojen jäljille. Parisuhdetta koetellaan akkalauman pitäessä Oilia otteessaan. Mies-sukupuolta kohtaan pettyneet, väkivallalla ja kostolla puolustautuvat naiset, laittavat Riikan autokoulun opettajan, Rainer Auvisen, sovinismistaan tilille. Alaston tagein koristeltu Auvinen löytää itsensä jättömaalta, eivätkä poliisit usko viinalta haisevan Auvisen tilitystä raiskauksen uhriksi joutumisestaan. Poliisien päästessä lähemmäksi rikoksen ratkaisua varakkaan Saara Tannerin luona asuvat naiset päättävät pysyä kaupungissa siihen saakka, kun pelon olemukseen syventyvän Maaru Tangin tohtorinväitöstilaisuus olisi ohi. Elokuva perustuu Anja Kaurasen (Snellman) samannimiseen romaaniin.

Elokuvan ennakkosuunnittelu alkoi Blind Spot Pictures Oy:ssä vuoden 1999 alussa. Se kuvattiin suurimmaksi osaksi Helsingissä ja lavastettiin olemassa oleviin julkisiin tiloihin ja asuntoihin.

Pelon maantiede oli tähän aikaan sijoitettu elokuva, joka käsitteli naisten väkivaltaa. Pohdimme pelon olemusta yhdessä ohjaaja Auli Mantilan kanssa. Tiloista haluttiin avaria ja lasisia, ihmiset omissa akvaarioissaan. Kuvauksessa käytettiin paljon ikkunaheijastuksia samaa tunnelmaa tehostamaan.

Elokuvan lavastus toimi pitkälle kuvaspaikkojen valinnoilla; rikosetsivän asunto valittiin korkealta, josta avautui upeat näkymät Helsingin katujen valomereen. Turvassa norsunluutornissaan, saattoi rikosetsivä kontrolloida kaupunkia ja sen paheita. Lasisuus toistui kaikissa elokuvan miljöissä. Myös suurin rakennustyö Saara Tannerin asunto, joka rakennettiin Vr:n peltiseen halliin, oli lasitiilillä verhoiltu, pelkistetty, valkea ja avara asunto, jossa akvaariotunnelmaa korostettiin. Saaran asunto oli vaativa työ rakenteellisesti. Tilan kokonaisneliömäärä oli noin 170 m2. Asunto suunniteltiin eri tasoihin; lattioissa oli 90 cm:n korkeuseroja ja puoliympyrän muotoisia portaita. Sisustuksessa eri aikakausia sekoitettiin toisiinsa. Tannerin asunnossa menneisyys huokui nykyisyyden alla. Huoneet tapetoitiin toisistaan poikkeavilla kuoseilla. Yhteen huoneeseen valittiin Saaran lapsuusajan tapetit, toiseen raskasta, suurikuvioista ja konservatiivista tapettia, joka oli jäänne Saaran isästä ja tämän menneisyydestä armeijan palveluksessa. Kalustus ja esineistö koostui niin ikään eri aikakausista. Saaran edesmenneiden vanhempien mieltymyksistä kertoivat ranskalaiset kaapit, pöydät ja tuolit. Konservatiivisiin puitteisiin muuttaneet naiset olivat tuoneet mukanaan henkilökohtaisia tavaroita, nuoren tytön pehmoleluista ja lukollisista päiväkirjoista popantiikkiin. Kun naiset aikovat häipyä kaupungista vähin äänin, käsikirjoituksen mukaisesti muuttomiehet tyhjentävät asuntoa. Osa huoneista näkyykin vain riisutussa asussaan.

Ulkokuvia elokuvassa oli myöskin paljon. Miehiin pettyneinä naislauma kaahaili suurella mustalla Chevyllään kostamassa saamaansa huonoa kohtelua. Auto sisustettiin naisten keikkavarustein; köysiä, kenttäpakkeja ja Maglite-lamppuja roikkui auton naulakoista. Ikkunoihin asennettiin verhot ja kattoon kiinnitettiin väkivaltatapauksista kertovia lehtileikkeitä. Ulkokuvista johtuen suurin osa kuvattiin yöllä, joten päivätyön lisäksi valvoimme kuvauksissa pitkälle aamuyöhön saakka.

Elokuva sai ensi-iltansa 21.1.2000. Lavastus sai Jussi-ehdokkuuden.

Saara Tannerin asunto - Studio VR:n hallilla
Saara Tannerin työhuone
Saara Tannerin olohuone pohjoisesta
Näkymä Helsingin kattojen ylle
Näkymä makuuhuoneesta olohuoneeseen
Lavaste ulkopuolelta
Patologianlaitoksen hammasröntgen

Site by Miro Kaspian Kuru