Stephen Toulmin etsii humanismin perintöä

Jussi Silvonen


Vuosituhannen vaihtuminen on merkkitapahtuma, eikä pelkästään siksi että Suomi isännöi EU:n huippukokousta. Agendaan liittyy - niin kuin tuo nykysuomen sanahirviö kuuluu - myös laajamittaisempi aikakauden alun/lopun pohdiskelu. Kaikkea maailmanlopun ennusmerkeistä vuosituhannen ensimmäiseen vauvaan tullaan seuraamaan kiihkeän tarkasti. Myös filosofit ovat käyneet kiistaa aikakauden mahdollisesta lopusta ja uuden alusta. Stephen Toulminin esittää tähän keskusteluun Kosmopoliksellaan harvinaisen selkeästi jäsennetyn puheenvuoron, jota voi suositella kenelle vain johdatukseksi ensi vuosituhannelle.

Modernin monisyntyisyys

Modernin eli uuden ajan alku sijoitetaan tavanomaisesti 1500-1600 lukujen taitteeseen ja liitetään länsimaisen tieteen syntyyn. Vaikkapa Russellin Länsimaisen filosofian historia vakuuttaa meidät tästä: "Melkein kaiken sen, mikä erottaa nykyajan maailmaa varhaisemmista vuosisadoista, voidaan katsoa johtuvan luonnontieteistä, jotka saavuttivat kaikki loistavimmat voittonsa seitsemännellätoista vuosisadalla. (...) Luonnontieteiden käyttöön ottamat uudet käsitteet vaikuttivat syvällisesti uuden ajan filosofiaan. Descartes, joka oli tavallaan uuden ajan filosofian perustaja, kuului itse seitsemännentoista vuosisadan luonnontieteiden luojiin."

Tämän klassisen kuvauksen mukaan modernin synnyllä on melko selkeästi osoitettava alkunsa, ja sen mukaan länsimaisen sivilisaation kehitys on suoraviivaista moderniin ajatteluun perustuvaa edistystä. Tiede on edistynyt, tieto kasaantunut, tekniikka parantunut ja ongelmat pääosin ratkenneet Ihmiset ovat rikkaita ja elämä vaurasta.

Toulmin ei niele tätä kuvausta, vaan väittää vastaan: Omaksuessaan modernin maailmankuvan "Eurooppa lähti kulttuurin ja politiikan tielle, joka oli vievä sekä tekniikan mykistäviin voittoihin että ihmisyyden pohjattomiin tappioihin."

Tämä saattaa kuulostaa johdatukselta tavanomaiseen 'postmoderniin' tieteenkritiikkiin. Mutta eipäs hätäillä. Toulminin ajatuskuvio on paljon hienosyisempi. Hän väittää, että uudella ajalla ei ollut yhtä, vaan useampia syntyä. Käsitys yksiviivaisesta edistyksestä on jälkikäteisluomus, jonka voittajat ovat kirjoittaneet mielensä mukaiseksi.

Toulminin mukaan uuden ajan avainpiirteet ovat lähtöisin kahdesta eri lähteestä. Ajallisesti vanhempi on renessanssihumanismi, joka henkilöityy sellaisiin henkilöihin kuin Erasmus ja Montaigne. Heidän jälkeensä tulevat 1600-luvun rationalistit, jotka käänsivät selkänsä humanismin periaatteille. ”Kaikki uuden ajan filosofian puolestapuhujat kannattivat teoriaa, vähättelivät käytäntöä ja pitivät yhtä tiukasti kiinni tarpeesta löytää tiedon perusta, joka oli selvä, ilmeinen ja varma.” 1600-luvun filosofit syrjäyttivät renessanssihumanistien pitkäaikaiset kiinnostuksen kohteet neljällä perustavaa laatua olevalla tavalla. He jättivät vakavan tutkimuksen ulkopuolelle suullisen, erityisen, paikallisen ja aikaan sidotun tiedon.


Oheinen taulukko tiivistää tämän siirtymän luonteen ja osoittaa havainnollisesti humanistien ajattelutavan ja modernin tieteen tutkimusohjelman vastakohtaisuuden.

Humanistien tapa hahmottaa maailma:

Modernin tieteen maailmankuva:

Suullinen

Kirjallinen

Erityinen

Yleispätevä

Paikallinen

Yleinen

Aikaan sidottu

Ajaton

Modernin filosofian ja tieteen aikaansaamaa käännettä ajattelussa Toulmin pitää kohtalokkaana tiedonintressien kaventumisena. ”Uuden ajan filosofia (---) on keskittynyt abstrakteihin, ajattomiin menetelmiin, joilla universaaleihin ongelmiin johdetaan yleisiä ratkaisuja. Siten filosofisten tutkimusten kenttä on (---) unohtanut arkipäivän ihmisen erityiset, konkreettiset, aikaan sidotut ja paikalliset pikkujutut.”

Sota ja tahto totuuteen

Toulmin kirjan jännittävimpiin piirteisiin kuuluu tarkka analyysi 1500-luvulta 1630-luvulle tapahtuvasta siirtymästä. Hän osoittaa kuinka 1500-luvun humanistien ajatteluun sisältyy sellaisia suvaitsevaisuuden ja epäilyn elementtejä, jotka katoavat modernin tieteen voittokulun myötä. Montaignen esseet asettuvat vastakkain Descartesin tiukan rationalismin kanssa aivan herkullisella tavalla.

Kyse ei kuitenkaan ole yksioikoisesta hyvien ja pahojen poikien erottamisesta toisistaan. Kuvamme Descartesista syvenee olennaisesti, kun Toulmin esittelee löytämänsä nuoren Kartesiuksen sonetin kuningas Henrik Suuren kuolemasta. Kuninkaan murha vuonna 1610 luo taustaa modernin tieteen perustajien tahdolle totuuteen. Pian murhan jälkeen puhkesi kolmikymmenvuotinen sota. Descartes oli sen alkaessa vain vähän yli 20-vuotias ja sen päättyessä hänellä oli elinaikaa jäljellä enää kaksi vuotta. Hän eli siis koko aikuisuutensa sodan varjossa. Sodan kokemus vaatii etsimään rationaalista metodia, jonka avulla voitaisiin osoittaa varmasti filosofisten, uskonnollisten tai taloudellisten väittämien perimmäinen paikkansapitävyys. Järkeen nojaava Varma Totuus mahdollistaisi siten sotienkin lopettamisen.

Rationalistien haave varmasta metodista yhdistyy unelmaan yhdestä yhtenäisestä tieteestä ja eksaktista kielestä. Niiden avulla olisi mahdollista luoda totuuteen johtava tie, joka olisi puhdistettu kaikista haittaavista paikallisista elementeistä ja ihmismielen subjektiivisista vajavaisuuksista. Kartesiolainen epäily on alisteinen sille perimmäiselle varmuudelle, johon cogito meidät johtaa. Ajattelen, siis olen. Varmasti.

Kun sodat tomut laskeutuvat ja rauha palaa Eurooppaan, muodostuu kansallisvaltioiden järjestelmä, jonka rakenteet kestävät pääosin aina 1900-luvulle saakka. Kansallisvaltioiden rakenne luo omalta osaltaan puitteet sille, kuinka kartesiolainen järki jatkossa toimii.

Tieteen sisäiset siirtymät saavat rinnalleen joukon tärkeitä yhteiskunnallisia murroksia. Toulmin kirjaa niistä kaksi merkittävintä: Modernin sukupuolijaon synnyn sekä järjen ja tunteen kohtalokkaan irtoamisen toisistaan. Miehistä tulee tiedon todellisia subjekteja, eivätkä tosi miehet itke. Järki teknistyy, rationaalistuu. Ja instrumentaalinen järki lopulta myös sopeutuu elimelliseksi osaksi kansallisvaltioiden tieto-valta koneistoja.

Back to the future

En seuraa pidemmälle Toulminin yksityiskohtaista analyysia modernin ajattelun kohtaloista ja kehityksestä. On aika hypätä seuraaville vuosisadoille, kohti loppupäätelmiä. Kirjan lukijan ei toki kannata tällaista hyppyä tehdä, niin mukaansatempaavasti Toulmin kehii esiin modernin ajattelun tunnettuja ja tuntemattomia puolia.

Mihin siis päädymme? Tieteen hylkäämiseen ja post-moderniin arvonihilismiin? Ei suinkaan. Toulmin katsoo, että modernin ja postmodernin välillä käyty kiista on päätynyt ratkaisemattomaan. Hän itse ei halua kuulua kumpaankaan leiriin. Sen sijaan "on tarve omaksua uudelleen 1500-luvun humanistien viisaus ja kehittää näkökantaa, joka yhdistää 1600-luvun 'uuden filosofian' abstraktin kurin ja eksaktiuden käytännölliseen huolenpitoon ihmiselämästä sen konkreettisissa yksityiskohdissa. Vain niin voimme asettua vastustamaan nykyisin laajalle levinnyttä pettymystä uuden ajan agendaa kohtaan ja pelastaa sen, mikä on yhä inhimillisesti tärkeää sen projekteissa." (s. 22)

Psykologian nykytilaa ajatellen Toulminin teksti on äärimmäisen kiinnostavaa ja tärkeää luettavaa. Kovan tutkimuksen Tieteelliset Äänenpainot asettuvat kokonaan uusiin yhteyksiin, tavalla joka ei pakota hylkäämään rationaalista ajattelua vaikkei uskoisikaan aivotutkimuksen tai geenimanipulaation kaikenselittävään voimaan. Arkielämän todellisuus, yksilö ainutkertaisena kokonaisuutena, arvojen moninaisuus ja puuhiemme kulttuurinen merkityksellisyys nousevat ajattelun keskiöön tavalla, joka ei syrjäytä 'tieteellistä' rationaalisuutta, mutta määrittää sen paikan uudelleen - pikemminkin ihmisyyden palvelijana kuin sen 'selittäjänä'.


Tarkasteltavana oli teos:  Toulmin, Stephen Kosmopolis. Kuinka uusi aika hukkasi humanismin perinnön.  (Alkuteos Cosmopolis 1990) Suomentanut Matti Kinnunen.  Porvoo, WSOY. 1998

(Alkuperäinen ilmestymispaikka Psykologi 3/99.) Päivitetty 4.12. 2004