Tiede ja abstraktiot kontrollin välineinä

• Tieteen idealistiset päämäärät ja likainen todellisuus
• Tieteelliset teoriat
• Tieteelliset selitykset
• Teorioiden ja teoreettisten termien ontologiasta
• Totuusteorioita
• Hei, leikitäänks tiedettä?
• Skientistis-religionistinen taistelu totuuden Graalin maljasta
  

Tieteen idealistiset päämäärät ja likainen todellisuus

• Tieteenfilosofian kysymyksiä voidaan synnyttää seuraavan reseptin mukaan:
  • Luodaan vahvasti glorifioitu ja idealisoitu mielikuva tieteen merkityksestä, metodeista ja yhä suuremmista saavutuksista, jotka johtavat ihmiskunnan kohti valoisampaa tulevaisuutta, sekä annetaan ymmärtää, että tieteen historia on tulevaisuudessakin puhtaan ihmisjärjen riemukulkuetta. Monissa länsimaisissa kulttuureissa tällainen tieteen metanarrativi on jo olennaisena osana erilaisten kansanuskomusten pohjalla, joten säästypähän tältäkin vaivalta!
  • Aletaan pohtia ongelmia, jotka syntyvät siitä, että idealisoitu kuva tieteestä ja sen ihmeitä tuottavista metodeista ei ihan aina oikein tahdo vastata tieteen tekemisen likaista sosiaalista todellisuutta.

Tieteelliset teoriat

• John L. Castin (1997: 27) mukaan tiede käsittelee pohjimmiltaan kysymystä "Miksi näemme sen minkä näemme emmekä jotain muuta?" Tieteellinen vastaus tähän kysymykseen esitetään abstraktin teorian tai sääntöjoukkon muodossa. Teorian avulla selitetään se, mitä on havaittu, ja/tai ennustetaan sitä, mitä tietyillä edellytyksillä voidaan havaita seuraavaksi.
• Tieteessä operoidaan siis abstraktioiden  — luokittelun ja teorioiden — ja erityisesti syy-seurausidiooman avulla (de Bono 1991: 142). Perinteisesti tiede on ollut luonteeltaan reduktionistista; se on ollut enemmänkin kiinnostunut kokonaisuuksien analysoimisesta osiinsa ja uusien raja-aitojen pystyttämisestä (esim. spesialisaatio yhä pienempiin osakysymyksiin) kuin synteesistä, uuden luomisesta (De Bono 1991: 141-142, 194; ks. myös www-sivu Living Systems - Autonomous Unities) ja vanhojen tieteenalojen välisten raja-aitojen rikkomisesta (Beer 1980: 63-66).

  Ja eipä se mikään ihme olekaan! On parempi vain korostaa tieteen- ja tutkimusalojen välisiä raja-aitoja ja antaa ymmärtää, että perustat näille raja-aidoille löytyvät kyllä "ihan varmasti" ihmisestä riippumattomasta luonnosta. Tällä tavalla saadaan pönkitettyä omaa asemaa sekä pidettyä yllä vanhoja hallinnollisia jaotteluja, virkoja jne.

Tieteelliseen teoriaan tyypillisesti liitettäviä vaatimuksia

• Eksplisiittisyys: teoria tulee muotoilla siten, ettei sitä ei voi tulkita monella tavalla.
• Julkisuus: teoriaa tarkastellaan julkisesti, ja periaatteessa jokainen voi testata sen.
• Luotettavuus: teoriaa puoltavien todisteiden on oltava varsin vaikuttavia ennen kuin tiedeyhteisö hyväksyy sen legitiimiksi "luonnonlaiksi" — tai vastaavaksi.
• Itseäänkorjaavuus: teoriasta tulee olla valmis luopumaan, kun löydetään uudenlaisia todisteita.
• Objektiivisuus: tutkijan henkilökohtaiset mielipiteet eivät saa vaikuttaa teoriaan. Teoria ei saa riippua myöskään tutkijan yhteiskunnallisesta asemasta, taloudellisesta tilasta tai kulttuuritaustasta. (Casti 1997: 27-29.)

  Tieteellisen tutkimuksen tulee olla autonomista. Tieteenulkoiset ryhmät eivät saa vaikuttaa siihen. Just niin! Hoh-hoijaa! Voisiko tuota litaniaa enää tuon kaunopuheisemmin muotoilla?

Metodologisia kysymyksiä

• Deduktiivinen menetelmä. Deduktiossa eli loogisesti pätevässä päättelyssä johtopäätös (iii) on premissien (i ja ii) looginen seuraus:
  1. Kaikki linnut ovat eläimiä.
  2. Joutsenet ovat lintuja.
  3. Joutsenet ovat eläimiä.
• Induktiivinen menetelmä. Induktiossa ei ole välttämättä loogista seuraussuhdetta, joten johtopäätös (iii) "sanoo enemmän" kuin premissit (i ja ii). Usein induktiossa on kyse yleistämisestä, esim. tilastollisesta yleistyksestä:
  1. x on umpimähkäisesti valittu 1000 henkilön otos Suomen kansalaisista.
  2. 12 % otokseen x kuuluvista henkilöistä on vasenkätisiä.
  3. 12 % Suomen kansalaisista on vasenkätisiä. (Niiniluoto 1983: 25-32.)
• Abduktiossa edetään jostain tunnetusta tosiseikasta (i) sen selitykseen (iii). Paras abduktio etenee tietystä tosiseikasta sen parhaaseen selitykseen.
  1. Yllättävä tosiseikka e on todettu.
  2. e ei olisi yllättävä mikäli hypoteesi h olisi tosi.
  3. Siis on perusteita olettaa h:n olevan tosi. (Niiniluoto 1983: 154.)

Sperberin ja Wilsonin (1995) relevanssiteorian mukaan pragmaattinen päättely (esim. referenssin, eksplikatuurien ja implikatuurien määritys, epästandardien metaforien tulkinta jne.) on luonteeltaan abduktiivista. Erään tulkinnan mukaan kielellisten elementtien tehtävänä on yleensäkin toimia tulkitsijan hypoteesiavaruuden proseduraalisina rajoittimina ostensiivis-inferentiaalisessa kommunikaatiossa (Wilson & Sperber 1993).

• Hypoteettis-deduktiivisen menetelmän mukaan teoriat ovat testattavia hypoteeseja. Testaamista varten teoriasta T dedusoidaan lauseita L, joiden totuus on selvitettävissä. Seurauslauseen havaitseminen todeksi konfirmoi T:tä eli antaa sille empiiristä, induktiivista tukea, muttei todista T:tä todeksi. Seurauslauseen havaitseminen epätodeksi puolestaan diskonfirmoi T:tä, mutta ei todista sitä epätodeksi. Uusien testien myötä empiirinen tuki voi lisääntyä tai olla lisääntymättä. (Niiniluoto 1983: 104, 129-131; Määttänen 1995: 128-129).
• Falsifikationistisessa menetelmässä (Karl Popper) keskitytään pikemminkin eliminoimaan virheellisiä näkemyksiä kuin esittämään suoraan tosia näkemyksiä.
  • Popperin "rohkean arvaamisen" ja "hylkäämisen" metodissa (conjectures and refutations) olennaista on teorioiden falsifioitavuus. Testaamisen avulla pyritään vilpittömästi kumoamaan hypoteesi. Jos tässä ei onnistuta, testin sanotaan korroboroivan hypoteesia. Korroboroituja hypoteeseja ei siis vielä ole onnistuttu falsifioimaan. (Niiniluoto 1993: 138-139.)
  • Popperin falsifikationistisen menetelmän soveltamisesta vertailevaan diskurssianalyysiin ks. (Chesterman 1998).
• Metodin kokemuksellisuus (Humberto Maturana)
  1. Selitettävän ilmiön spesifiointi kuvaamalla ne operaatiot, jotka standardihavainnoitsijan on suoritettava kokeakseen kyseisen ilmiön.
  2. Sellaisen generatiivisen mekanismin (ts. selittävän hypoteesin) esittäminen, joka ollessaan toiminnassa tuottaa seurauksenaan havainnoitsijalle kokemuksen selitettävästä ilmiöstä.
  3. Muiden sellaisten ilmiöiden dedusointi kohdassa (2) mainitusta generatiivisesta mekanismista, jotka standardihavainnoitsijan tulisi toiminnallisen koherenssin nimissä pystyä myös kokemaan, sekä niiden operaatioiden kuvaaminen, jotka havainnoitsijan tulisi suorittaa kokeakseen dedusoidut ilmiöt.
  4. Kohdassa (3) dedusoitujen ilmiöiden tosiasiallinen kokeminen, kun kohdassa (3) mainitut operaatiot suoritetaan. (Maturana 1988: 34-35.)

Hypoteesien keksiminen: induktivistinen tiedeihanne ja likainen todellisuus

Tieteen tulee perustua ankaraan työntekoon, perusteelliseen ja järjestelmälliseen havainnointiin ja huolellisiin yleistyksiin (ks. Määttänen 1995: 127-128). Ja katin kontit! Tieteellinen metodi on kehämäisiä ajattelutottumuksia ja havaitsemistapoja ylläpitävä, sokeasti yhden ainoan "järkevän" hypoteesin olettamukselle perustuva ja hyvin vähän uutta tuottava menetelmä (de Bono 1991: 107, 142, 202). Ennen varsinaisen tutkimuksen aloittamista on tärkeää perinpohjaisesti perehtyä tutkittavan kysymyksen oppihistoriaan. Datatietojen huolellinen analyysi on kaiken A ja O. Kuten tieteen uljas historia osoittaa, rationaalisuus, kriittinen ajattelu ja ongelmanratkaisuun keskittyvä lähestymistapa ovat siitä erinomaisia asioita, että ne tuottavat uutta tietoa. Tieteen jatkuva edistyminen perustuu juuri edellä mainittuihin hyveisiin. Tosiasiallinen tutkimusprosessi on kaaosmaista ja sattumanvaraista, mikä peitellään sillä, että tutkimuksen kulku ja tulokset esitellään johdonmukaisuuden ja loogisuuden kaapuun puettuina — kuten asiaan kuuluu (vrt. WC-pöntön puhdistus WC:ssä asioinnin jälkeen). Lähes kaikki suuret edistysaskeleet ovat syntyneet sattuman, onnettomuuden, erehdyksen tms. syyn takia — ja usein alalle varsinaisesti vihkiytymättömien taholta (de Bono 1991: 96, 89).

Tieteelliset selitykset

Peittävän lain malli — rakkaalla lapsella on monta nimeä...

• Peittävän lain malli (covering law model) eli Hempelin—Oppenheimin malli eli deduktiivis-nomologinen malli eli selittämisen subsumptioteoria vastaa kysymykseen "Miksi jokin havaittu ilmiö E tapahtui?".

• Selitettävä ilmiö E seuraa loogisesti yhtäältä yleisistä laeista L ja toisaalta tilannetta riittävästi kuvaavista alkuehdoista C. Esim.
  1. C: Tämä vesi on kuumennettu normaalipaineessa lämpötilaan +100 C°.
  2. L: Kaikki vesi, joka on normaalipaineessa kuumennettu lämpötilaan +100 C°, kiehuu.
  3. E: Tämä vesi kiehuu.
• Explanansin eli selittävän osan ja explanandumin eli selitettävän osan suhde voi olla myös induktiivinen (loogisesti epäpätevä) ja universaalin lain asemesta explanans voi sisältää myös probabilistisia tai tilastollisia lakeja:
  • deduktiivis-universaaliset selitykset
  • deduktiivis-probabilistiset selitykset
  • induktiivis-universaalit selitykset
  • induktiivis-probabilistiset tai induktiivis-statistiset selitykset
• "Miksi välttämättä E?" kysymys voidaan heikentää myös muotoon "Miksi mahdollisesti E?". (CDP-95 s.v. covering law model; Lacey 1996.)

Teleologiset ja pseudoteleologiset selitykset

Intentionaaliset selitykset

• Intentionaalisia selityksiä pidetään toisinaan "kausaalisina" siinä mielessä, että niissä viitataan agentin uskomuksiin, toiveisiin, emootiohin, odotuksiin tai muihin intentionaalisiin mentaalisiin tiloihin, joiden ajatellaan muodostavan toiminnan perustan (vrt. naiivin psykologian teoria käyttäytymisestä). On kiistanalaista, soveltuuko peittävän lain malli tämänkaltaisiin selityksiin.
• Eräs toinen tapa mieltää intentionaaliset selitykset perustuu Aristoteleen muotoilemaan ja G. H. von Wrightin (1971) kehittelemään praktiseen syllogismiin, jonka Niiniluoto (1983: 305-306) näkee erikoistapaukseksi yleisemmästä tavoite-keino-toiminta-kaaviosta:
  1. X tavoittelee E:tä
  2. X uskoo, että A on hyvä keino E:n saavuttamiseksi
  3. Siis X ryhtyy tekemään A:ta

Funktionaaliset selitykset

• Funktionaalisessa selityksessä vedotaan ilmiön seurauksiin tai "tehtävään" jonkin systeemin ylläpidossa. Vrt. antropomorfisointi ja intentionaalisen katsantokannan soveltaminen biologian metaforisessa kielenkäytössä. Kuitenkaan luonnonvalinnalla ei ole mitään tarkoitusta eikä päämäärää, ja fysikaalisina autopoieettisina koneina elävät järjestelmät ovat tarkoituksettomia järjestelmiä (Maturana & Varela 1980: 86).
• Funktionaaliset väittämät ovat muotoa "ajanhetkellä t ympäristössä E olion i funktio systeemissä S on mahdollistaa systeemin toiminto F" (esim. "kalojen kidusten funktio on mahdollistaa hengitys").
• Funktionaalinen selitys (esim. "kalalla on kidukset, jotta se voisi hengittää")
  1. Kyseisen ajanjakson aikana ja kyseisissä olosuhteissa systeemi S tekee F:n.
  2. Jos ajanjakson t aikana systeemi S on ympäristössä E, niin, jos S suorittaa F:n, olio i on läsnä S:ssä.
  3. Olio i on läsnä S:ssä ajanjaksona t ja olosuhteissa E. (Nagel 1979: 314-315.)
• Nagelin (1979: 294-316) mukaan funktionaaliset selitykset ovat sopivia vain siinä tapauksessa, että tarkasteltava systeemi on suuntautunut johonkin päämäärään (goal-directed), jonka toteuttamista tai ylläpitoa F edesauttaa.
• Ongelma: mitä "päämääräänsuuntautuneisuus" pohjimmiltaan oikein tarkoittaa?

Intuitioiden käsiteanalyyttinen eksplikaatio

• Eksplikaatio on prosessi, jossa tähän asti enemmän tai vähemmän epämääräiselle intuitiiviselle käsitteelle (explicandum) annetaan formaali määritelmä (explicatum), joka kuitenkaan ei ole synonyyminen alkuperäisen käsitteen kanssa (Itkonen 1972; Lacey 1996: 105-106).
• Esa Itkosen mukaan synkroniseen kielitieteeseen ei voida soveltaa deduktiivis-nomologista selitysmallia, ts. synkroninen kielitiede ei ole positivistisen käsityksen mukainen empiirinen tiede. Itkosen mukaan synkronis-lingvistiset kuvaukset eivät selitä eivätkä ennusta mitään, vaan kuvauksessa on kysymys nimenomaan kielellisten intuitioiden eksplikaatiosta: "Lähtiessämme esim. kuvaamaan jotain lausetta meillä on mielessämme intuitiivinen, enemmän tai vähemmän epätarkka käsitys lauseesta, ja tämän käsityksen me haluamme korvata eksaktilla kuvauksella, joka on kaikissa suhteissa identtinen kuvauksen kohteena olevan lauseen kanssa." Näin ollen "synkronis-lingvistisessä kuvauksessa kuten eksplikaatiossa yleensäkin 'totuus' on käsite, jolle ei löydy lainkaan mielekästä käyttöä". (Itkonen 1972: 9-10.)

Suurin osa tiedemiehistä on vielä niiden naiivien uskomusten vallassa, että syy on seurauksesta erillinen ilmiö, että kausaaliteetti on havainnoitsijan ominaisuuksista riippumaton ilmiö ja että tieteelliset selitykset eivät saa olla kehämäisiä ja tautologisia (ks. Rosch 1994; von Foerster 1992: C&HK 1:1, 1972). Jos sinun on tarpeen mielistellä näin uskovia ihmisiä, menettele seuraavasti: Naamioi selityksesi sellaiseen muotoon, että syy vaikuttaa näennäisesti seurauksesta erilliseltä ilmiöltä. Yleensä tähän riittää se, että puhut vain "syystä" ja "seurauksesta" etkä kommentoi asiaa sen enempää. Samaan tapaan voit tarpeen vaatiessa huoletta puhua "todellisuudesta", "yksilöistä", "havainnoinista", "totuudesta" ja muista vastaavista kulloisellekin kohdeyleisölle epäproblemaattisista ilmiöistä. Heh, näin yksinkertaista se on, kun osaa!

Teorioiden ja teoreettisten termien ontologiasta

• Tieteellinen realismi
  • Tieteelliset teoriat ovat tosia tai epätosia siinä mielessä, että ne kuvaavat ihmisestä riippumatonta todellisuutta enemmän tai vähemmän tarkasti. Tieteen edistyessä tuosta todellisuudesta saadaan yhä täydellisempi ja totuudenmukaisempi kuva.
  • Teoreettiset termit viittaavat olemassa oleviin olioihin — noh, hm, olkoonkin että erehdyksiä on sattunut...
  • Tieteellinen tieto on "tavallisesti" enemmän tai vähemmän epätäydellistä, idealisoitua ja epävarmaa. (Niiniluoto 1984: 98; Määttänen 1995: 141.)
• Instrumentalismi (tai pragmatismi)
  • Instrumentalismi ei väitä teorian kuvaavan riippumatonta todellisuutta oikein tai väärin, vaan teoriat ja teoreettiset termit ovat välineitä, joilla jäsennetään ja ennustetaan havaittavia ilmiötä. Näin ollen teorioita tulee arvioida vain niiden käyttökelpoisuuden kannalta eikä totuuden tai epätotuuden kannalta. (CDP s.v. theoretical term; Lacey 1996: 158.)
  • Myös instrumentalismille voi antaa absolutistisen ääritulkinnan (ks. Deutsch 1997), jolloin käsitteillä ei ole mitään todellisuuteen liittyvää merkitystä.
• Idealisoidut teoriat (Määttänen 1995: 137-138)
  • Vrt. esim. Carlsonin (1983) diskurssianalyyttinen dialogipelimalli.

Totuusteorioita

• Korrespondenssiteoria
  • Väite on tosi, jos se vastaa jotain todellisuuden asiaintilaa. Väitteellä on objektiivinen merkitys, joka määrittää ne ehdot, joiden vallitessa väite on tosi (totuusehdon käsite).

    Oh, suits you, Sir! Tehdään vain objektiivisia havaintoja ja verrataan niitä sitten todellisuuteen. Helppoa ja yksinkertaista! Ja jokin tekninen havaintovempain kyllä varmasti takaa havaintojen objektiivisuuden.

    Hei, hetkinen! Kuinka pääsemme käsiksi siihen riippumattomaan todellisuuteen, johon havaintoa pitäisi verrata (vrt. Kant)? Entä kuinka kielellisesti ilmaistujen väitteiden metaforisuus ja käsitteiden sumearajaisuus otetaan tässä teoriassa huomioon?

• Koherenssiteoria
  • Väite on tosi, jos se on koherentti eli yhteensopiva muun totena pidetyn tiedon kanssa.
  • Vertaamisen ongelmaa ei synny, sillä väitettä voi verrata toisiin väitteisiin, havaintoja toisiin havaintoihin jne. (Määttänen 1995: 143).
  • Väitteen totuus voi vaihdella sen perusteella, mihin käsitejärjestelmään se suhteutetaan, joten...

    Ai, ai! Paha juttu! Koherenssiteoria ei kelpaa totuusteoriaksi, sillä eihän ole olemassa kuin vain yksi absoluuttinen totuus! Eihän?

    Hmm, on siis olemassa monenlaisia tapoja ymmärtää maailmaa ja vastaavasti on olemassa monenlaisia totuuksia.

  • Huom! Koherenssi voi yhtä hyvin edellyttää taustaolettamusten tarkistamista (vrt. konseptualisaatio).
• Pragmatistinen totuusteoria
  • Väite on tosi, jos se mahdollistaa menestyksellisen toiminnan (Määttänen 1995: 144-145).
  • Vääränkin teorian (samoin kuin väärän ontologian) avulla voi toimia menestyksellisesti, joten...

    Ai, ai! Paha juttu! Toimivuus ei kelpaa totuuden määritelmäksi, sillä tokihan on olemassa vain yksi absoluuttinen totuus!

    Mitä sitten? Mihin absoluuttisen totuuden käsitettä ylipäätään tarvitaan (paitsi vallankäytön välineenä), kun kerran tulemme muutenkin toimeen erittäin hyvin?

  • Menestyksellisen toiminnan tapauksessa korrespondenssin voidaan ajatella ilmenevän (tutkijan tai tutkittavan ilmiön) toiminallisen suuntautumisen ja toiminnan lopputuloksen välillä (vrt. Varela et al. 1993: 205-206).
• Kokemuksellinen totuusteoria (Lakoff & Johnson)
  • Totuus perustuu siihen kuinka ymmärryksemme yhdestä asiasta vastaa ymmärrystämme toisesta asiasta (korrespondenssi).

"Ymmärrämme väitteemme todeksi tietyssä tilanteessa, kun ymmärryksemme väitteestä vastaa ymmärrystämme tilanteesta tarpeeksi hyvin tarkoituksiamme varten" (Lakoff & Johnson 1980: 179).

• Ymmärrys on aina suhteessa johonkin konseptuaaliseen järjestelmään (koherenssi).
• Konseptuaalinen järjestelmämme emergoituu fyysisessä ja kulttuurisessa — mukaan luettuna sosiaalisessa, poliittisessa, taloudellisessa yms. — ympäristössä menestykselliseksi osoittautuneesta toiminnasta (pragmaattisuus).
• Käsitteellistäminen ei perustu ilmiöiden inherentteihin ominaisuuksiin, vaan interaktionaalisiin ominaisuuksiin. Käsitteet voivat olla luonteeltaan metaforisia ja ne voivat vaihdella kulttuureittain.
• Ihmiset, joilla on omastamme poikkeava konseptuaalinen järjestelmä, voivat ymmärtää maailman aivan eri tavoin kuin me. Heillä voi olla aivan eri kokoelma totuuksia kuin meillä ja myös toisenlaiset totuuskriteerit. (Lakoff & Johnson 1980: 179-181.)

Nagarjunan näkemys kahdesta totuudesta

Ja kuinka tieteellinen tutkimus sitten on mahdollista, jos kerran millään ei muka ole absoluuttista substantiaalista perustaa, höh?

• Seuraava Nagarjunan jaottelu kahteen totuuteen ei ole metafyysinen totuusteoria, vaan praktinen kuvaus siitä, kuinka buddhalaisen meditaation harjoittaja kokee mielensä, objektien ja niiden välisen suhteen toisistaan riippuvan alkuperän ja täten niiden perimmäisen epäsubstantiaalisuuden, itsettömyyden (ks. Varela et al. 1993: 226-228).

A. Samvrti: suhteellinen/konventionaalinen totuus

• Ilmiömaailma sellaisena, millaisena se koetaan ihmisineen, tuoleineen, kukkineen, väreineen jne. Olisi mieletöntä väittää, että mitään ei ole olemassa. Kaikki on olemassa, mutta vailla pysyvää itseyettä, substanssia!
• Ilmiömaailman asioista voidaan keskustella ja päästä yhteisymmärykseen, joten ilmiömaailma ei selvästikään ole pelkkä kulttuurinen lingvistinen konventio vailla mitään sellaisia säännönmukaisuuksia, joita tiede ei voisi tutkia. Esim. objekteja voidaan nimetä "punaisiksi" ja punaisuudesta voidaan keskustella (muista kuitenkin esim. värisokeus tai se, että hyönteiset eivät näe punaista väriä, mutta toisaalta kylläkin ultraviolettia väriä!), vaikka punaisuuden kokemuksella ei olekaan absoluuttista perustaa "ulkoisessa" fyysisessä maailmassa eikä havainnoitsijan "sisäisessä" maailmassa. 
• Vastaavasti täysin toimivaa käytännön tiedettä ja insinööritaitoa voidaan harjoittaa, vaikka ne perustuisivat täysin virheellisille metafyysisille olettamuksille — niin järkyttävältä kuin tämä joidenkin mielestä kuulostaakin!

B. Paramartha ('äärimmäinen hedelmä'): perimmäinen totuus

• Ilmiömaailman ja sen olioiden perimmäinen "tyhjyys" (sunyata). Kaikki on tyhjyyden ilmentymää: Jos ilmiöt eivät olisi tyhjiä itseydestä, ne eivät voisi ilmetä, vaan ne olisivat eräänlaisessa eternalitistisessa stagnaatiossa.
• Tyhjyydestä — eli mielen avaruudenkaltaisesta, säteilevästä ja rajattomasta luonteesta — voi kuka tahansa vakuuttua myös omakohtaisesti tiettyjen  buddhalaisten meditaatioiden ja/tai joogaharjoitusten kautta. Pelkkänä abstraktina ajatuksena ilman soveltamista käytännön elämään tyhjyysfilosofia johtaa erittäin helposti nihilismin ansaan.

Hei, leikitäänks tiedettä?

• Tieteessä on se paha puoli, että sitä ei voi leikkiä yksin. Jotta tekemisilleen saisi arvostetun leiman "tieteellinen", täytyy löytää jokin sopiva porukka, jossa jo leikitään tiedettä. Mitä isomman porukan saa hyväksymään puuhastelut "tieteellisiksi", sitä parempi. Motto: "Miljoona kärpästä ei voi olla väärässä: p-a on hyvää!"
• Kun sopiva porukka on löytynyt, otetaan selville, mitä pelisääntöjä ja normeja juuri kyseisessä porukassa noudatetaan, kuka on porukan auktoritäärinen kingi ja mitä sosiaalisia valtasuhteita yleensäkin kyseisen leikkiporukan sisällä vallitsee.
• Opetellaan käyttäytymään tavalla, joka miellyttää juuri kyseisen leikkiporukan jäsenten näkemystä tieteestä, sen metodeista ja filosofisesta perustasta. Pannaan merkille porukassa ylläpidettävät viholliskuvat ja jäsenten idealistis-sankarilliset kuvitelmat siitä, mitä he ovat tekemässä, sekä opetellaan tunnistamaan kilpailijoiksi luokitellut leikkiporukat.
• Kun em. muodollisuudet ovat hallinassa, voi pienillä näyttelijän lahjoilla ja hyvällä tuurilla päästä mukaan kyseiseen leikkiporukkaan pitämään hauskaa ja juttelemaan mukavia.
• Tieteen leikkiminen on erityisen kivaa silloin, kun saadaan aikaan jotain uutta ja jännää.
• Toisinaan leikkikaverit saattavat riitaantua, kun joku leikkijöistä arvostelee asioita, joihin toisen leikkijän arvovalta on rakentunut. Tällöin on aina mahdollista perustaa oma kilpaileva leikkikoulukunta (ks. alempana annettavia vinkkejä).
• Pelimerkkeinä tieteen leikkimisessä käytetään rahaa. Jännitystä leikkiin antaa se, että rahaa on jaossa paljon vähemmän kuin sitä halajavat leikkiporukat jäsenineen toivoisivat. Niin yksityisten leikkijöiden kuin leikkiporukoidenkin osalta leikki loppuu silloin, kun pelimerkkeinä käytetyt rahat loppuvat.

Skientistis-religionistinen taistelu totuuden Graalin maljasta

Kuinka hankkia rahaa, vaikutusvaltaa ja mainetta totuuden käsitteen avulla? 

• Edellytyksenä on löytää kohderyhmä, jolle tärkeässä asemassa on totuuden metanarratiivi (tällaisen ryhmän paras tuntomerkki on yleensä huumorintajuton, vakava suhtautuminen totuuteen ja sen perusteisiin liittyviin kysymyksiin):
  • Sillä, jolla on totuus hallussaan, on salaperäistä maagista voimaa. Vrt. Graalin malja.
  • Sitä, jolla on totuus hallussaan, tulee kunnioittaa, pelätä ja totella (sekä tietenkin palkita rahalahjoituksin).
• Tämän jälkeen rahan lypsäminen ja muu vallankäyttö onkin suhteellisen helppoa, kunhan vain pitää mielessään seuraavat seikat:
  • Käytä totuuden metanarratiivin lisäksi reippaasti hyväksesi myös muita kyseisen ryhmän metanarratiiveja, esim. skientisteihin uppoavat hyvin tieteen ja järjen metanarratiivit.
  • Ihmisillä on luontainen taipumus etsiä ilmiöille perustaa (ks. Rosch 1994), joten tähän rakoon on hyvä iskeä foundationalistisen tietoteorian avulla: vetoa aina tiedon "vankkoihin perusteisiin".
  • Vetoa auktoriteetteihin. Kohderyhmän taustasta riippuu se, minkä tyyppisiin auktoriteetteihin (esim. "pyhät kirjoitukset", "tiede" ja "tieteellinen metodi" jne.) kannattaa vedota. Esim. skientistien tapauksessa kannattaa päästellä "tieteelliset tutkimustulokset osoittavat kiistattomasti, että..." -tyyppisiä fraaseja sekä turvautua seuraavanlaisiin retorisiin temppuihin:
    • Anna ymmärtää, että on vain yksi absoluuttinen totuus (johon sinulla on pääsy) ja että sen perusta löytyy objektiivisesta todellisuudesta ja objektiivisesta havainnoinista. Ei saa antaa vaikutelmaa, että totuus olisi kenenkään yksityisasia tai että asioista olisi olemassa monta totuutta.
    • Opettele hokemaan totuuden korrespondenssiteoriaa ja muuta positivistis-empiristista liturgiaa. Torju muut näkemykset — erityisesti postmodernismi — roskana.
    • Muista, että yleensä jo pelkkä titteli tai oppiarvo (esim. "tutkija", "tiedemies", "tohtori") saa kohdeyleisön asennoitumaan sanomaasi asiaankuuluvalla hartaudella ja vakavuudella.
  • Taistelu totuuden Graalin maljan hallinnasta eri tieteellisten, uskonnollisten ja taloudellisten fraktioiden välillä on brutaalia ja usein vaarallista puuhaa, ja niinpä etenkään fundamentalistisesti suuntautuneissa yhteisöissä ihmisuhreiltakaan ei voi välttyä. Ulkoapäin on vaikea erottaa vastustajia, joten omien joukkojen ja vastustajien erottamiseksi on syytä ottaa käyttöön erilaisia symboleita ja muuta rekvisiittaa. Yleensäkin kannattaa luoda ryhmälle oma, muista poikkeava identiteetti. Esimerkiksi:
    • Luo oma sisäänlämpiävä keskustelufoorumi, jossa indoktrinoidutaan oppiin ja opetellaan tarkastelemaan maailman asioita "oikealla" tavalla. Erityisesti jos olet perustamassa fundamentalistista ääriryhmää, pyri eristämään kohderyhmäsi täysin muusta sosiaalisesta ympäristöstä ja ulkoa tulevasta informaatiosta.
    • Luo yleistetty ja kärjistetty viholliskuva, jota vasten oman näkemyksen "erinomaisuus" nousee konstrastoidusti esille (de Bono 1991: 124). Korosta "me" ja "ne" -erottelua ja yleistä viholliskuva "kaikkiin niihin muihin".
    • Luo oma komealta kalskahtava terminologia (ja tieteellisten koulukuntien tapauksessa mielellään myös omat tutkimusmenetelmät). Muista, että sanoilla on "maagista voimaa" tavallisen rahvaan keskuudessa (vrt. esim. sanojen jumala, saatana, paska, edistys, tieteellinen tai kognitiivinen vaikutusta eri ihmisryhmiin) ja ne ovat täten arvokas resurssi. On erittäin tärkeää pitää huolta siitä, että vastustajat eivät kaappaa prestiisiä termiä ja anna sille omaa vääristynyttä tulkintaansa.
  • Totuuden vaalimisen ympärille kannattaa keksiä erilaisia rituaaleja niin, että vaatii erityisiä tietoisia ponnisteluja päästä eroon opitusta "totuudesta" (de Bono 1991: 124). On suositeltavaa käyttää rituaalien yhteydessä monimutkaisen näköisiä teknisiä "ihmevempaimia" ja muuta rekvisiittaa.
  • Tee kaikkesi rajoittaaksesi vastustajien toimintamahdollisuuksia:
    • Kriminalisoi, marginalisoi, medikalisoi, psykologisoi ja naurunalaista vastustajat näkemyksineen. Vähättele vastustajia ja puhu vastustajista vain negatiivisissa yhteyksissä (rikokset, sairaudet — erityisesti "psyykkiset" sairaudet ja "perversiot", moraalinen rappio, vaarat, tuhoennusteet, tasapainotilojen järkkyminen, hallitsemattomat kaaokset jne.) tai yksinkertaisesti ignoroi vastustajat näkemyksineen. Tee ilmiantoja ja valituksia.
    • Esiinny vastuullisena toimijana ja esitä vastustajasi uhkana, joka vaatii toimenpiteitä. Perusta "eettisiä" (heh-heh!) valvontaryhmiä kontrolloimaan ja rajoittamaan vastustajien toimia. Perustele ryhmien tarpeellisuutta vetoamalla luonnollisuuteen, moraalin ylläpitämisen, vastustajien toimien vaarallisuuteen, siihen että "nyt ollaan tekemisissä sellaisten asioiden kanssa, joihin ihmisen ei pitäisi puuttua", ja ennen kaikkea siihen, että "asioista ei tiedetä vielä tarpeeksi".
    • Tarpeen vaatiessa käytä sumeilematta uhkailua, kiristystä, lahjontaa ja väkivaltaa.
  • Oman kohderyhmän aisoissa pitämiseksi on syytä asettaa ankaria käyttäytymisrajoituksia, joita kontrolloimaan kannattaa perustaa tiukka hierarkkinen valvontajärjestelmä.
  • Huom! Tarkoitus ei missään tapauksessa ole se, että kohderyhmä ymmärtäisi uskoteltavan asian, jolloin koko asia menettäisi hohtonsa. Olennaista on saada kohderyhmä vain uskomaan asiaan. Mielenkiinnon herättämiseksi ja ylläpitämiseksi on tehokkainta muotoilla sellaisia terveen maalaisjärjen vastaisia mysteereitä, jotka ovat suhteellisen helposti tajuttavissa jollakin tasolla, mutta jotka kuitenkin jäävät puoliymmäretyiksi tai joita on mahdotonta ratkaista — ainakaan kohderyhmän älyllisellä kapasiteetilla (vrt. esim. laajalle levinnyt uskomus e=mc², jota vain harvat ymmärtävät — puhumattakaan niistä perusteista, joiden pohjalta kyseiseen kaavaan on päädytty). (Sperber 1996: 73, 91, 149-150.)
  • Muista ennen kaikkea: Totuus on "vakava" asia, joten hillitse itsesi ja älä missään tapauksessa purskahtele naureskelemaan esiintyessäsi hyväuskoiselle yleisölle!

Kirjallisuutta

• BEER 1980: Preface. Kirjassa: Maturana, Humberto R, Varela, Francisco J. Autopoiesis and Cognition: The Realization of the Living (=Boston Studies in the Philosophy of Science. Volume 42). Dordrecht etc.: D. Reidel Publishing Company, 63-72).
• CDP = The Cambridge Dictionary of Philosophy. General editor Robert Audi. Cambridge: Cambridge University Press, 1995.
• DE BONO 1991: de Bono, Edward. Minä olen oikeassa, sinä väärässä. Porvoo etc.: WSOY.
• CARLSON 1983: Carlson, Lauri. Dialogue Games: An Approach to Discourse Analysis (= Synthese 17). Managing Editors: Jaakko Hintikka & Stanley Peters. Dordrecht etc.: D. Reidel Publishing Company.
• CASTI 1997: Casti, John L. Yllätysten tiede. Suom. Kimmo Pietiläinen. Juva: Art House [=Complexification: Explaining a Paradoxical World Through the Science of Surprise, 1994].
• CHESTERMAN 1998: Chesterman, Andrew. Contrastive Functional Analysis. Amsterdam Philadelphia (Pa.): John Benjamins.
• DEUTSCH 1997: Deutsch, David. Todellisuuden rakenne. Helsinki: Terra Cognita.
• ITKONEN 1972: Itkonen, Esa. Onko synkroninen kielitiede luonteeltaan empiiristä? Virittäjä 1972, 1, 1-14.
• KORHONEN 1994: Korhonen, Mikko. Kielen synty. Toimittanut Ulla-Maija Kulonen. Toinen painos. Porvoo etc.: WSOY.
• LACEY 1996: Lacey, A. R. A Dictionary of Philosophy. Third edition. London etc.: Routledge & Kegan Paul Ltd.
• LAKOFF & JOHNSON 1980: Lakoff, George, Johnson, Mark. Metaphors We Live by. Chicago, IL: University of Chicago Press.
• MATURANA 1988: Maturana, Humberto R. Ontology of Observing: The Biological Foundations of Self Consciousness and the Physical Domain of Existence. Texts in Cybernetic Theory: An In- Depth Exploration of the Thought of Humberto Maturana, William T. Powers, and Ernst von Glasersfeld. Ed. by R. Donaldson. Felton CA: American Society for Cybernetics [conference workbook].
• NAGEL 1979: Nagel, Ernest. Teleology Revisited and Other Essays in the Philosophy and History of Science. New York: Columbia University Press.
• NIINILUOTO 1983: Niiniluoto, Ilkka. Tieteellinen päättely ja selittäminen. Helsinki: Otava.
• NIINILUOTO 1984: Niiniluoto, Ilkka. Tiede, filosofia ja maailmankatsomus. Filosofisia esseitä tiedosta ja sen arvosta. Helsinki: Otava.
• ROSCH 1994: Rosch, Eleanor. Is Causality Circular? Event Structure in Folk Psychology, Cognitive Science and Buddhist Logic. Journal of Consciousness Studies 1:1, 1994, 50-65.
• SPERBER 1996: Sperber, Dan. Explaining Culture: A Naturalistic Approach. Oxford etc.: Blackwell Publishers.
• VARELA ET AL. 1993 [1991]: Varela, Francisco J., Thompson Evan, Rosch, Eleanor. The Embodied Mind: Cognitive Science and Human Experience. Cambridge etc.: The MIT Press.
• VON WRIGHT 1971: von Wright, G. H. Explanation and Understanding. Cornell: Cornell University Press.
• WILSON & SPERBER 1993: Wilson, Deirdre & Sperber, Dan. Linguistic form and relevance. Lingua 90:1/2, 1993, 1-25.

WWW-linkkejä

• Helsingin yliopiston filosofian laitos: http://www.valt.helsinki.fi/kfil/
• Non-Cartesian Cognitive Science: http://www.magneticfields.org/sky/aarc/noncartesian.html
• Brain, language and the origin of human mental functions: http://www.informatik.umu.se/~rwhit/MatMpo&Let(1995).html
• Ontology of Observing (Humberto R. Maturana): http://www.inteco.cl/biology/ontology/
• Seized by Agreement, Swamped by Understanding: http://www.pnc.com.au/~lfell/book.html
• Living Systems — Autonomous Unities: http://www.pnc.com.au/~lfell/unities.html 
• The Dance of Understanding: http://www.pnc.com.au/~lfell/dance.html 
• Ethics and Second-order Cybernetics (C&HK 1:1, 1992): http://www.imprint.co.uk/cyber.html

Diskurssianalyysin problematiikkaa -sivuston navigointikartta

• Keskeisiä teemoja
• Osa I: Eräitä yleisiä filosofisia olettamuksia siitä, millainen todellisuus on ja kuinka sitä voidaan tutkia

  • Todellisuuden konseptualisointi substansseihin
  • Tiede ja abstraktiot kontrollin välineinä
  • Emergenttien ilmiöiden efektiivinen kuvaus kognitiotieteessä
• Osa II: Diskurssianalyysin suuntauksia

  • Diskurssi struktuuri- ja instrumenttimetaforien näkökulmasta
  • Diskurssi konstruktiometaforan näkökulmasta:
    • Diskurssi mentaalisena konstruktiona
    • Diskurssi sosiaalisena konstruktiona
• Oheismateriaalia

  • Geenit ja evoluutio
  • Mind Map -ajattelukartat
  • Lateraalinen ja paralleelinen ajattelu
  • Tutkielman problematiikkaa: muotoseikkojen hallinta