Lyhyt elämänkerta:

Antti Louhisto, kuvanveistäjä

Antti syntyi 1.1.1918 Virolahdella maanviljelijä Anton Louhiston ja Marianna o.s. Korpelan perheeseen, meistä kaikkiaan neljästä veljeksestä kolmantena. Kotimme sijaitsi lähellä merenrantaa, rauhallisessa maalaiskylässä, missä yleensä vakava, usein ajatuksiinsakin vaipunut poika liikkui paljon luonnossa, tarkkaili sen vaihtelevia ilmiöitä, lintuja ja kalojakin, saaden näin jonnekin olemuksensa syvyyksiin alkuaiheita vuosikymmeniä myöhemmin syntyviin veistoksiinsa.

Kotona yksinkin hyvin viihtyvä miehenalku vuoleskeli kaarnasta ja puusta erilaisia pikku esineitä, sen jälkeen etenkin kun oli saanut isältään viisivuotislahjaksi oman puukon.

Vaalimaalla kansakoulua käydessään Antti muovaili 10-vuotiaana pulpettinsa reunalle oppitunnin aikana suksivoiteesta myöhemmin ensimmäisenä veistoksenaan pitämänsä sorsan, punagraniittiin "Lapanokkana" v. 1970 siirtyvän rantavesien eläjän. Opettajalta tästä tuli seuraavana aamuna sekä kiitosta että moitetta, jälkimmäistä siksi että kouluaikaa oli käytetty muuhun kuin oppimiseen.

V. 1930 perheemme muutti Viipurin taakse Kannakselle, Rajajoen radan varrelta, Kämärän asemalta ostetulle maatilalle, ja uudella asuinseudullakin kurkottelu taidetta kohti jatkui, aluksi opaskirja apuna, vv. 1937-39 ABC-piirustuskoulussa, vaikka ankara ruumiillinen työ oli nyt elämän pääsisältönä, peltotöiden lisäksi jopa tukkimetsässä raataminen, ensi kertaa jo 13-vuotiaana.

Hoidettuaan parin vuoden aikana talon nautakarjan harjauksen tuleva eläinveistosten tekijä sanoi tietävänsä "miten lehmässä mikin paikka menee". Muutkin myöhemmät "mallit", vasikat, emakot, porsaat ja hevoset tulivat tässä vaiheessa läpikotaisin tutuiksi.

Veljeni oli vaatimaton luonteeltaan, eikähän hänellä vaikkapa joskus 30-luvun puolivälin tuntumissa olisi isottelemista juuri ollutkaan, paitsi kyllä voimillaan, sillä voimamiehestä hän kävi paljon ennen miehen ikää, parin vuoden päästä todella hurjatahtisessa, äärimmäisen raskaassa joenkaivussakin. Toivoja tulevaisuudesta oikeana taiteilijana näyttää hänen mielessään jo silloin poikasena kuitenkin intoa antaen väikkyneen. Kun näet kerran illansuussa palasin koulujunalta kotiin, Antti oli ovella odottamassa, miltei onnellinen muhoilu yleensä vakavilla kasvoilla. Heti hän ojensi paperilappusta, onnenlehteä, jonka oli kulkukauppiaan laatikosta silmät ummessa nostanut.

Lappusessa oli tekstinä:"On sitä ennenkin matalasta majasta suuria miehiä lähtenyt."

Vuoden 1944 alkukesästä perhe joutui toisella evakkoretkellään lopullisesti siirtymään Varsinais-Suomeen, siellä maanhankintatilan saamisen jälkeen maataloutta harjoittamaan Turun naapurikunnassa Maariassa. Näissä maisemissa, uudistalon pikku huoneessa, ulkosallakin aluksi paljon pelkästään töittensä kanssa painien, Antti vuosien mennen, kaikkensa peliin pannen, veisti ja valoi itsensä Suomen taiteen historiaan.

Merkittävimpiä etappeja veljeni varsinaisella taiteen tiellä olivat:

· Opiskelu Suomen Taideakatemian koulussa Ben Renvallin oppilaana vv. 1945-1948.

· Jaettu I palkinto Eino Leinon muistomerkkikilpailussa v. 1949.

· I palkinto Rauman sankaripatsaskilpailussa v. 1952.

· Suomen Kuvanveistäjäliiton jäseneksi v. 1958.

· II palkinto valtion taidekilpailussa v. 1960.

· Osallistuminen kutsuttuna kansainväliseen pienoisveistosnäyttelyyn Rodin-museossa Pariisissa v. 1961.

· III palkinto valtion taidekilpailussa v. 1961.

· Pro Finlandia-mitali v. 1965.

· Karjalaan jääneiden muistomerkki Maarian hautausmaalle Turkuun v. 1967.

· Oma ateljee kodin läheisyyteen v. 1968.

· Ystävyyden patsas paljastettiin Puolalanmäellä Turussa v. 1969.

· Keväthyppyjä-veistos paljastettiin Lappeenrannassa v. 1969.

· Itsenäisyyden kivi -muistomerkki paljastettiin Samppalinnan rinteessä Turussa v. 1977.

· Valtion täysi taiteilijaeläke --"tunnustuksena ansiokkaasta toiminnasta taiteilijana" --v. 1981.

· Kuvataiteen valtionpalkinto v. 1982. Palkinnon myöntämisen perustelussa todetaan:

· "Kuvanveistäjä Antti Louhisto on vuodesta 1957 osallistunut näyttelyihin kotimaassa sekä lukuisiin kansainvälisiin näyttelytapahtumiin. Louhisto käyttää työaineenaan kaikkia kuvanveistäjälle perinteisiä materiaaleja kiveä, puuta ja pronssia. Pronssiveistoksiin hän persoonallisesti ja plastisesti ilmeikkäällä tavalla on käyttänyt nimenomaan nk. vahalevymenetelmää. Louhiston taide on maanläheistä, hänen veistoksellinen näkemyksensä on selvä ja usein huumorin sävyttämä."

· Ensimmäinen, koko tuotannon alaa käsittävä yksityisnäyttely oli Turun Taidemuseossa v. 1989.

"Noutaja" molempien sotien rintamamiehelle, Talvisodan lopulla haavoittuneellekin, saapui 17.7.1989.

Neljän julkisen patsaan tai muistomerkin lisäksi taiteilijan teoksia -- yhteensä puolensataa veistosta sekä jonkin verran piirustuksia -- on nähtävissä seuraavissa kokoelmissa:

· Ateneumin Taidemuseo

· Turun Taidemuseo

· Wäinö Aaltosen museo

· Sara Hildénin Taidemuseo

· Lahden Taidemuseo

· Amos Andersonin Taidemuseo

· Helsingin kaupungin taidemuseo

· Etelä-Karjalan museo

· Hämeenlinnan Taidemuseo

· Saastamoisen säätiön taidekokoelma

· Jenny ja Antti Wihurin säätiön taidekokoelma

Kotimaassa töitä oli esillä 50 näyttelyssä sekä ulkomailla kaikkiaan 25 eri paikassa.

Koska jo pitkään olen ollut ainoa sellainen henkilö, joka läheltä on seurannut itseäni kolmisen vuotta nuoremman veljeni vaellusta syntymästä aina kuoleman porteille, olen yrittänyt valaista hänen etenemistään taiteilijaksi sekä toimintaa kuvanveistäjänä neljän vuosikymmenen kuluessa. Tämä on vaikuttanut tarpeelliselta siksikin, että Antti oli miltei pelkästään taiteelleen omistautunut yksineläjä, joka torjui esimerkiksi haastattelupyyntöjä toteamalla, että hänen työnsä saavat puhua puolestaan -- ja elleivät ne siihen pysty, asia ei ole minkäänlaisella sanahelinällä autettavissa. Tällaisin perustein sekä monien veistosten taustoja ja kasvualustaa hahmottamaan ilmestyi kolme vuotta veljeni poismenon jälkeen hänestä tekemäni elämänkerta

"Antti Louhisto

-- kuvanveisto kutsumuksena ja kohtalona"

Teoksessa on hyvällä paperilla runsaasti ( yht. 70 ) tunnettujen taidekuvaajien valokuvia veistoksista, lisäksi myös kotoisia otoksia taiteilijan työskentelystä ja arkielämän tilanteista.

Kirjan tekstistä taas selviää ( kirjeistä lainaten kuvattavan omin sanoin paljolti ) kuinka taiteilijaksi tullaan tai ainakin tässä tapauksessa on tultu: pokasahan sihinästä ja pystymetsästä sanan mukaisesti ihan hellittämättä rynnistäen, sodan melskeiden läpi vankkumatta marssien, mitaleja urhoollisuudesta saaden ja ylikersantiksi lopulta kohoten, sekä Taideakatemian koulun, rahattomana jokseenkin pahana pula-aikana käyden, Ben Renvall erinomaisena ohjaajana ja tukijana, kengät jopa Tukholmasta kerran vuotavien tilalle tuoden.

Koulun pääsytutkinnossa vaadituista kolmesta näytetyöstä kaksi oli Jatkosodan perua, "Hirvi" muistona nikkaroijansa lihanhankintaretkistä Aunuksen saloilla nälkäisenä talvena 1942, "Miehen pää" tekijänsä "tärinänkestäväksi" nimittelemä, taas Aunusjoen suun merivartioaseman päällikön, itseään partapeilistä väliin vilkuillen, tykkiaseman entisen alusparrun kappaleesta muotoilema omakuva. Jälkimmäinen näistä oli pompottanut selkärepussa hurjasti tahtia, kun Laatokan takarannan komppania syöksyi juhannusyön 1944 hämärissä läpi vihollisen maihinnousukiilan, päätään kahdessakin mielessä pelastavan avatessa telttojen välitse tiheikössä konepistoolilla tietä omalle puolelle.

Kolmas näytetöistä, nuoren vaimoni pää, perinteinen huivi hiusten peittona, sukesi yllättäen tulleen Helsinkiin lähdön kiireessä kahdessa päivässä koivupölkystä esille, mallin näköisenäkin selvästi.

"Omintakeisia töitä", ensimmäisellä yrittämällä kovan karsinnan läpäisseen näytteistä lopputarkastelussa todettiin, ja saman voi sanoa niiden vuoleskelijan ja nävertäjän varsinaisesta tuotannostakin. Läntiset muotivirtaukset, jatkuvasti lisääntyvine käännynnäisineen, eivät saaneet häntä siirtymään peruslinjaltansa mihinkään.

Arvokas palkinto sitten Leino-kilpailusta, vuoden päästä jo koulun päättymisestä. Lähes vuosikymmen kuitenkin vielä sitkeää yrittelyä ja etsimistä, kunnes oma pohja ja tie löytyy -- ja kunnon hurinalla heti menemään, niin että kaksi sirkeää vasikkaa sekä upea "Sarvipää" ja punagraniittinen "Imeväiset pikapuolin näkösälle, huivipää-tyttöjä samoin, näistä ensimmäinen ja paras, äidiltämme piirteensä saanut "Maalaistyttö", vahalevyhahmona valmiiksi puolessa tunnissa jopa.

Härkääkin tulee kuin putkesta, kymmenkunta kaikkiaan, eräs pikkupoikaiän elämys alkuituna, varhaisimmat niistä, 1950-luvun lopulta ja 60-luvun alkupuolelta, sarvien eteen sattunutta puskien ja paiskoen, viimeisten "Kiusatun härän" ja " Väsyneen härän", molemmat vuodelta 1978, nimellään jo paljastaessa, että tekijänkin voimat olivat vuosikymmenten tuiskeessa jo aika tavalla huvenneet.

Sairaalan vuoteella kuolemaa odotellessa velimies kerran lausahti:

-- Parhaat työni jäävät elämään.

Tämän arvelun paikkansapitävyyteen voinee katsoa viittaavan sen, että hiljattain, kymmenisen vuotta tekijän manallemenon jälkeen, museot ( Ateneumin Taidemuseo, Amos Andersonin Taidemuseo, Helsingin kaupungin taidemuseo, Wäinö Aaltosen museo ) hankkivat kokoelmiinsa yhteensä kymmenen hänen veistostaan. Nyt sama on jatkunut jo seuraavalla kymmenellä, ja yhä näyttää jatkuvan, etenkin kun veistoksia tästäpuolin saavat museoiden lisäksi halutessaan muutkin laitokset, samoin yksityiset taiteenharrastajat koteihinsa.

Tällainen perinteinen ja luonnollinen taide, ainakin taiteilijan oman elämän pohjalta aitona ja ainutkertaisena kumpuava -- näinkin mainituista kaupoista saattanee päätellä, pystyy  jatkuvasti säilyttämään arvonsa ja asemansa, uusien suuntien pinnalle pääsystä huolimatta.

Kauko Louhisto