Sanat tukkivat tien
                                                                                                     
ꓹf

Tervetuloa! Tämä on kokeellinen kotisivuni. Kun opin enemmän, lisään tänne uusia sivuja, kuvia ja linkkejä.

Kai Nieminen, runoilija ja suomentaja
Baggbölen koulutie 11, 07740 GAMMELBY (PERNAJA)
puh. +358 45 650 5626
kaiminen@kolumbus.fi

Suosittelen tutustumista Jan Blomstedtin ylläpitämään Prose-sivustoon, www.prose.fi, josta  löytyy  kirja-arvioita, kommentteja, esseitä, aforismeja yms.
Siellä on myös osasto Vierashuone, jossa minäkin julkaisen silloin tällöin kolumneja (suora osoite on prose.fi/Kai-Nieminen)


                 f
       sanat tukkivat tien
luetaan kiinaksi yanyu daoduan, japaniksi gongo doodan

_______________________________________________________________________________________

Ehkä voin jo avata kotisivuni muidenkin luettavaksi. Olen harjoitellut tätä lähes vuoden enkä ole oppinut juuri mitään, mutta miksi piilottelisin sitä vähää minkä osaan? En aio päivittää sivua säännöllisesti, muutan sitä mielialojeni mukaan. Lisään unohtamiani asioita, poistan asioita jotka eivät enää tunnu merkittäviltä. Tästä voi tulla sekä päiväkirjaa että pakinaa, blogia, kolumnia, saarnaa, polemiikkia, muistelmia ja mitä muuta vielä? Sen näyttävät tulevat päivät, viikot, kuukaudet ja toivoakseni vuodet.


_______________________________________________________________________________________


Vaimoni Elina Sorainen kuoli 27.9.2017 kolmenkymmenenkahdeksan yhteisen vuoden jälkeen. Vuosien mittaan totuin puhumaan ja kirjoittamaan hänelle silloinkin, kun hän ei ollut läsnä. Hänen kuoltuaan olen jatkanut sitä. En kuvittele, että hänen henkensä tai sielunsa tai jokin sellainen kuuntelisi  jossakin mitä hänelle sanon, minusta vain on luontevaa kertoa hänelle ajatuksiani. Hänen eläessäänkin puhuin etupäässä meille, en hänelle: en oikein ymmärrä vieläkään että olisin yksikkö, minä. Olimme me. Kun pahoitin hänen mielensä pahoitin meidän mielemme. Kun hän iloitsi, me iloitsimme. Kun hän kiukutteli hän kiukutteli meille. Ikävöin häntä sanomattoman paljon. Koetan sanoa sen niin kuin osaan. En tiedä kenelle muulle sen sanoisin kuin hänelle.

Julkaisen tällä sivulla muun muassa puhettani Elinalle, koska arvelen että surun jakaminen helpottaa. Itken kirjoittaessani hänelle. Hymyilen muistaessani hänet.

__________



6.3.2018

kerron sinulle arkipäiväisiä asioita,
nämä ovat banaaleja mieleen juolahdelmia,
tuskin kiinnostaisivat sinua arkisin,
kun olisit tavallisessa vauhdissasi miettimässä tärkeämpiä projekteja,
mutta lepopäivien ratoksi saattaisit näitä kuunnellakin,
kun lojuisit vieressäni ja sanoisit hkerro jotakinh

minä katselen televisio-ohjelmia tietokoneen pieneltä ruudulta
niin kuin tapasimme tehdä,
katsella dvd-levyiltä omia tai kirjaston elokuvia
ja aivan tyhjänpäiväisiäkin poliisisarjoja tai komedioita,
ja sitten netistä niitä samoja ja uusia,
eikä niistä seuraavana päivänä muistanut mitään,
eikä se ollutkaan tärkeää, vaan se että aina torkahdit viereeni,
nojasit olkapäätäni vasten
ja suutuit, jos yritin herättää ja sanoa että katso nyt, tämä on hauskaa

enkä sitten enää yrittänytkään herättää,
sitten kun tajusin mikä on tärkeää
____________________________________________________________________________________________________-

koko ajan tuntuu, että tulet kohta kotiin,
en odota, en usko, en luule että tulet,
vastoin parempaa tietoani siltä vain tuntuu

ja tulithan sinä taas viime yönä,
olit haravoimassa puutarhassa,
kun hain pyörän vajasta:
olin lähdössä kylälle ostoksille
sinä polttelit risuja,
siitä puuhasta pidät, tulen hallitsemisesta,
sekö sinusta keraamikon teki, vai keramiikka tulenrakastajan,

sitäkin pohdimme aina välillä
huusin hei hei ja heilautin kättä
ja sinne sinä jäit haravoinesi ja nuotioinesi

kun heräsin olin vielä tuntevinani savun tuoksun
ja siitä tuli mieleen kävellä Holmströmille,
ostin palan vastasavustettua lohta ja muutaman kuhafileen

_____________________________________________________________________________



alan vähitellen tointua,
joinakin päivinä avaudun käppyrästä tunniksi,
joinakin moneksi tunniksi

silti en hetkeksikään unohda
sinua, surua, ikävää

itku tulee silmään milloin mistäkin,
murhe kouraisee syvältä:
Schubertin lied radiossa
tai vanha lehti, jonka ilmestyessä olit vielä elossa


koko ajan odotan
odotan, että jotakin tapahtuisi,
jotakin mikä muuttaisi kaiken,
sammuttaisi surun, lohduttaisi,
antaisi uutta tarmoa, uuden tarkoituksen elämälle,
odotan että kohta olisi toisin kuin nyt
odotan että odotus lakkaisi

en odota unohdusta,
en uuden alkamista

ehkä odotan sinun toista tulemistasi
se olisi uusi uskonto, ainoa johon uskoisin,
olisin ylipappi enkä hyväksyisi seurakuntaan ketään muuta,
en palvoisi sinua,
rakastaisin vain niin kuin ennenkin


__________________________________________________________________________________________________


25.1.2018


Elina, Elinani, on taas uusi ilta. Päivä on ollut tuulinen. Satoi vettä lumelle, mäki muuttui sohjoiseksi. En käynyt kävelyllä, tekosyynä kylmä tuuli ja liukkaus. Kävelelmisen sijaan olen koko päivän  järjestellyt hyllyjäsi ja laatikoitasi, arkistoinut ja lajitellut muistiinpanojasi. Kävelyllä mieleni olisi tyyntynyt, kirjoitustesi lukeminen toi sinut viereeni ja tuli kova ikävä. Mieleni ei ole tyyni nyt, muttei ahdistunutkaan. En tiedä millä sanalla kuvaisin sinulle tätä surua. Se on päättymätön, pohjaton, vastoin luulojani se syvenee aina vain. Sauna lämpiää, puolen tunnin kuluttua menen löylyyn ja muistan taaskin kaikkia yhteisiä saunomisiamme.
      Mitä eroa on päiväkirjalla, runolla, blogilla tai kirjeellä vainajalle? Tämä tämäniltainen kirjoitukseni on kaiketi kaikkea sitä. Onko se fiktiota? En tiedä. Kerron tämän sinulle, mutta annan muidenkin lukea, jotta olisi joku vastaanottaja. Anteeksi, jos tuntuu liian intiimiltä. Sinun Kaisi, kuten aina.

__________


24.1.2018

Nyt  on se keskiviikkoilta, josta media on tehnyt isoa asiaa viime viikon lopppuolelta asti. Ensin kova pakkanen, sitten lumituiskua ja saman tien sää lauhtuu hetkessä suojan puolelle. Vaarallinen ajokeli. Varokaa etteivät putket jäädy. Sähköt voivat taas katkeilla. Älkää liukastuko.
   Muistan kyllä omitusempiakin tammikuita, suurempiakin äkillisiä lämpötilan muutoksia, sekä etäisemmästä että lähimenneisyydestä, mutta kyllähän tällainen kaikkineen viittaa vahvasti ilmastonmuutokseen. Niinpä minusta on aiheellisempaa pohtia maapallon tulevaisuutta kuin päivitellä tammikuista huonoa ajokeliä.


_______________________________________________________________________________________

30.12.2017

Elinalle vuoden 2017 päättyessä

joulu tuli ja meni
lapset olivat täällä,
minä tein kaiken niin kuin olisimme yhdessä tehneet
    ja vähän enemmän: tänä jouluna paistoin kinkunkin,
    viimeksi meillä oli kinkku kai kolmisenkymmentä vuotta sitten
en halunnut pyytää lapsia tekemään muuta kuin ruokaostoksia
ja kattamaan pöydän
olisivathan he halunneet auttaa mutta en osannut antaa,
tästä tuli heille vähän ankea joulu,
dominoin tunnelmaa, surin kaiken aikaa

pyysin heiltä anteeksi,
ei tarvitse, he sanoivat, me ollaan surullisia kaikki

palatessani saunasta kuulin,
että onneksi he sentään osasivat keskenään hetkittäin olla iloisiakin

hiljenivät sitten taas,
ottivat osaa suruun suremalla itsekin


sinun valokuvasi nojasi orkideoihin olohuoneessa kahden kynttilän välissä,
    viimekeväinen pajassasi otettu kuva,
    jossa naurat ja pitelet käsissäsi upeaa vastapoltettua isoa kulhoa
hetken ajan aurinko paistoi ja valaisi kasvosi erityisen kirkkaiksi
    Nina ja Rolf olivat käymässä, osoitin sen heille ja kaikille muillekin
en tiedä syöpyikö hetki heidänkin muistiinsa niin kuin minun

myöhemmin, kun aattoiltapäivä alkoi pimetä,
ajoimme hautausmaalle sytyttämään kynttilät
    menomatkalla rupattelin tekokevyesti kaikenlaista,
hautausmaalla sitten en sanonut enää mitään,
sytytimme kynttilät äidillesi ja isällesi, niin kuin aina sinun kanssasi,
ja sinulle vaikkei nimeäsi vielä ole hakattu paateen
sytytimme myös Niilo-veljesi kynttilän, jonka tuuli oli sammuttanut

lapset olivat vaiti koko kotimatkan,
enkä minäkään puhunut mitään muulloin kuin silloin, kun kävin matkan varrella
    viemässä Boriksen perheelle suklaarasian ja pikkuleipiä



tämä on ollut vaikea viikko
aina kun aloin puhua sinulle minua alkoi itkettää
kurkkua kuristi, kuristaa nytkin

ei minun ole pitkään aikaan ollut näin vaikea olla,
joulu muistutti sinusta niin elävästi
onneksi lasten perheet olivat täällä,
    onneksi minulle

kaikki tuntuu nyt jotenkin niin lopulliselta, kun et tullut jouluksi kotiin


olen vaihteeksi taantunut,
apaattinen,
en saa tehneeksi juuri muuta kuin että luen lehdet
    kuuntelen musiikkia radiosta
ja katson television rikossarjoja ja komedioita


jos ei sada mahdottomasti käyn aamukävelyllä,
    se on terveellistä, muistan miten kannustit ja tulit mukaan kun ehdit,
ja vaikka sataisi, se on tarpeen myös sielulle: vasta ulkona herään todellisuuteen
ja tajuan taas, että sinä et odota kotona,
kukaan muu ei keitä puuroa, minun täytyy itse tehdä se
täytyy myös koettaa muistaa että lounaaksi on syötävä jotakin
    ja jotakin myös illalla
ikään kuin elämässä ei olisi muutakin pohdittavaa, mutta
välttämätöntähän se on, ja haluan kuitenkin nauttia siitä mitä syön


masennus vaivaa, en sano kaamosmasennus,
vaikka sen kaltaistahan se on
    ei sitä ole diagnosoitu eikä tarvitsekaan
kaikki vain väsyttää


kun saan lehdet luetuksi alkaa jo hämärtyä,
ja niin kuin jo vuosia sitten, paljon ennen kuin sairastuit,
ahdistun auringonlaskun aikaan
    tuntuu että paniikki iskee, hysteria odottaa ovella
pakko juoda lasillinen pari viskiä tai konjakkia
    ja kun ahdistus hellittää, viinikin auttaa vähitellen
kunhan sitä riittää

masennus väistyy taas vuorokaudeksi
mutta suru ei silti jätä:
    suru ei masenna vaikka ahdistaa


kun kaikki on hyvin,
pääni täyttyy musiikista viinistä ja muistoista
    Matti sanoi ettei saa unta ilman musiikkia,
    minä olen unettomina iltoina kokeillut ja harvoin
    löytänyt musiikkia jonka soidessa olisin nukahtanut
mutta kenties vielä löydän
tuntuu että löydän
ei sen tarvitse soida,
    kunhan kuulen sen


kyllähän sinä muistat, että olen aina toistanut itseäni
    ja aina silloin tällöin sanonut jotakin aivan uuttakin
älä rakas työlästy vaikka nytkin sanoisin samoja asioita moneen kertaan
ehkä tähänkin ajatus- ja puhevirtaan ilmaantuu jotakin uutta
    jotakin mitä et ole kuullut tai viitsinyt painaa mieleesi


minun on ikävä sinua


raivostuttaa, kun et ole täällä puhumassa kanssani,
vaikka sovimme aikoja sitten, että sanotaan suoraan mikä ärsyttää
    olisi niin paljon puhuttavaa, sellaistakin mitä et jaksaisi kuunnella
hKai anna mun nukkuah
koetan antaa, puhutaan huomenna,
mutta aina en malta, en ennen kuin sanot kolmannen kerran hanna mun nukkuah


nyt saat nukkua, mutta et enää vastaa huomennakaan


minulla on vain muutama keino selviytyä
    juoda
    kuunnella musiikkia
    katsoa televisio-ohjelmia
puhua sinulle, kirjoittaa vaikka olet poissa


aamulla herätit minut,
panit suuhuni happamanmakean sitruunaleivoksen
    se maistui ihanalta, heräsin siihen
et ollut siinä


koko ajan mielessä, että kohta soitan sinulle ja kerron mitä kaikkea kuuluu

________________


28.5.2017

On harhaa, että maailma olisi yhtäkkiä tullut sen hullumaksi kuin ennen. Nyt me vain tiedämme sen välittömästi. Kiitos sosiaalisen median.


Kuvittelimme, etttä maailma on yksi ja kokonainen. Järkytymme huomatessamme miten pirstaleinen se on - ja tajutessamme, että niin on ollut koko ajan.