Tiesitkö tämän Ilmari Kiannosta?

Elämänkaaren pääkohtia


 


 


 
 
 
 
 


 
 
 


 


 
 
 
 


 
 
 

Porourheilija Kianto 1900-luvun alussa
 
 
 
 


 
 
 
 


Vanha Turjanlinna 1912-1939
 
 
 
 


 
 
 
 


Talvi-ilta Turjanlinnan pirtissä 1937
 
 
 


 
 
 


Kianto oli sikaarien ja piippujen ystävä
 
 
 


 
 
 


Kianto soitteli mielellään kannelta.
Kuopus  Raija-Liisa ja Wekku-koira kuuntelevat 1950-luvulla.
 
 
 


 
 
 


Korpikirjailija oli innokas kalamies
 
 
 


 
 
 


Kianto promovoitiin Helsingin 
Yliopiston kunniatohtoriksi 1957
 
 
 


 
 
 


Viimeisinä vuosinaan Kianto istuskeli rauniomökkinsä portailla ja kuunteli luonnon ääniä
 
 


 



  "Värikäs, vaihteleva, monipuolinen ja monasti vaikeakin oli Ilmari Kiannon elämäntie. Monessa moitittu, paljossa parjattu, innokkaasti ihailtu, korkeasti kiitetty. Elämään ja sen menoon asennoitumisessaan usein ärsyttävän epäsovinnainen, muodoista ja tavoista piittaamaton mutta toisaalta lapsenomaisen avoin ja helposti haavoittuva. Peloton julistaja, mutta ei taistelija. Taiteessaan epätasainen äärimmäisyyksien mies niinkuin elämässäänkin."

   "Ilmari Kiannon oman elämänvaelluksen anti Suomen taide-elämälle yhtenä maan johtavista kirjailijoista, hänen monivivahteinen persoonallisuutensa, räiskähtelevä temperamenttinsa ja muodoista piittaamaton elämäntyylinsä on jo sinänsä kirjoihin vietävä kokonaisuus, kuin monikoukeroinen punainen viiva Suomen kansan vaelluksen eräänä puolivuosisataiskautena."      (kirjailija Artturi Leinonen)
 

Ilmari Calamnius

syntyi Pohjanmaalla Pulkkilan pappilassa 7.5.1874 

kahdeksanlapsisen perheen kuudentena. 
Isä oli kirkkoherra August Benjamin Calamnius ja äiti Cecilia Lundahl.
Perhe muutti Suomussalmelle Karhulanvaaran pappilaan v.1879.
 
 

Ilmari Calamnius, sittemmin Kianto  (1874-1970)

-  kävi koulunsa Iissä ja Oulussa ja pääsi ylioppilaaksi Oulun lyseosta v.1892. Koulussa hän mm. toimitti oppilaskunnan lehteä
- aikoi ensin upseerin uralle ja aloitti Oulun neljännessä tarkk’ampuja-pataljoonassa, sai Venäjän aroilla pidetyistä harjoitusleireistä kyllikseen ja erosi
- julkaisi 22-vuotiaana esikoiskirjansa Väärällä uralla em.. armeija-kokemuksistaan 
- tunsi luonnonlyriikan omimmaksi alakseen ja julkaisi Soutajan lauluja (1896), Hiljaisina hetkinä (1897) ja Lauluja ja runoelmia(1900). Entinen koulutoveri Eino Leino auttoi häntä runojen valikoimisessa
- opiskeli Helsingin Keisarillisessa Aleksanterin Yliopistossa pääaineinaan venäjän ja suomen kieli hylättyään aikeensa lukea teologiaa

- oli mukana perustamassa Suomalaista Kaunokirjailijaliittoa v.1897
- promovoitiin filosofian maisteriksi v.1900
- täydensi venäjän kielen opintojaan stipendiaattina Moskovassa  1901-03
- suomensi mm. Leo Tolstoin Kuolema ja I.A. Gontsharovin Herra Oblomov  -teokset
- ryhtyi Tostoin aatteiden kannattajaksi ja kävi Tolstoin kanssa kirjeenvaihtoa
- kuului Suomen suurimman tolstoilaisen, Arvid Järnefeltin, ystäväpiiriin
. erosi Tolstoin vaikutuksesta kirkosta ja solmi Suomen ensimmäisen siviiliavioliiton Ruotsissa   v.1904 torniolaisen Hildur Molnbergin kanssa
- em. syystä jätti lapsensa kastamatta

- toimi venäjän kielen opettajana Kajaanin yhteiskoulussa 1904-06
- otti osaa Suomen vapautuspyrkimyksiin mm. Kajaanissa 1905 
- oli Kajaanin lehden toimittajana 1906, arvosteli Kajaanin kaupungin johtohenkilöiden ja pappien tekemisiä ja sai sekä vihollisia että ihailijoita
- toimi aktiivisesti nimien suomalaistamisasiassa ja muutti itsekin nimensä Kiannoksi kotipitäjänsä vanhan nimen mukaan v.1906 (Kiando-Kianto-Kianta-Suomussalmi)

- kirjoitti huomattavan määrän isänmaallisia, tsaarinvaltaa avoimestikin vastustavia runoja lehtiin ja teoksiinsa, julkaisi 1906 kokoelman Isänmaallisia runoelmia
- ei alistunut yhteiskunnan  yleisiin kaavoihin vaan kapinoi kirkkoa, tsaarinvaltaa, tekopyhyyttä ja epäaitoutta vastaan
-  jättäytyi vapaaksi kirjailijaksi 32-vuotiaana
-  teki tiliä Jumala- ja yhteiskuntasuhteistaan teoksessaan Pyhä viha v.1908
- kertoi liikuttavasti kolmivuotiaan esikoispoikansa kuolemasta teoksessaan Pyhä rakkaus 1910

- saavutti kuuluisuutta kansankuvauksellaan  Punainen viiva  v.1909
- haastettiin  jumalanpilkasta oikeuteen 1909 teostensa Pikku syntejä ja Vapaauskoisen psalttari vuoksi, tuomio oli  kuitenkin vapauttava
- kirjoitti Kajaanin maanviljelysseuran tilauksesta v.1911 Nälkämaan laulun, joka O.Merikannon säveltämänä on eniten laulettuja maakuntalaulujamme
- asettui kasvavan perheensä kanssa asumaan Suomussalmen Kiantajärven rannalle rakennuttamaansa Turjanlinnaan v.1912.
Lapsia syntyi lähes vuosittain, kirjoja 2-3 vuodessa
- antoi lapsilleen erikoisia nimiä kuten Tähtivalo, Sotavalta, Sotaprinssi, Simpukka, Iltatähti
- lapsilleen kertomiaan satuja hän julkaisi Turjanlinnan satukirjassa 1915. Kirja on yhä vielä hyvin suosittu

- otti osaa Vapaussotaan 1917-18 valkoisten aktivistien puolella ja toimi Antrean rintamalla mm. sotakirjeenvaihtajana
 - oli Hyrynsalmen Hallan Ukon eli Juho Heikkisen hyvä ystävä ja porourheilutoveri ja kannatti jääkäriliikettä
- tarjosi saarensa majoja jääkärien salaiseksi etappipaikaksi. Kirjoitti kielletyn Vapaussoturin valloituslaulun (sävel “Kauan on kärsitty vilua ja nälkää“)
- oli suuri Vienan-tuntija  ja toimi Suur-Suomi-hengessä Vienan Karjalan vapauttamisen puolesta ja teki sinne  lukuisia retkiä patikoiden tai porolla ajaen
- kirjoitti Vienan kansasta ja sen oloista tsaarinvallan viimeisinä vuosikymmeninä useita teoksia - toistatuhatta sivua ainutlaatuista kulttuurihistoriaa, mm. Vienan virroilta, Karjalan kankahilta (1915), ja runoili myös 1906 Vienan kansallislaulun jonka sävelsi Heino Kaski

- piti ajoporoja ja oli innokas porourheilun puolestapuhuja vuosisadan alusta vuoteen 1939, toimi Poropäivien juhlapuhujana ja julkaisi vuonna 1913 Poro-kirjan
- lienee tsaarinvallan loppuvuosina ollut varsinkin maaseudulla yksi luetuimpia kirjailijoitamme
- oli itsenäisyytemme aikana kenties tunnetumpi “maineeltaan“ kuin teoksiltaan. 
Kiannon naiset kiinnostivat varsinkin ei-lukevaa yleisöä
-  toi kirjakieleemme lukuisia sanoja Kainuun kansan värikkäästä murteesta
- matkusteli  vuosisadan alkuvuosikymmeninä paitsi Vienan Karjalassa ja Petsamossa myös Krimillä, Kaukasuksella, Virossa, Liettuassa, Latviassa, Puolassa, Tsekkoslovakiassa ja Sveitsissä

- halveksi kaupunkilaiselämää ja ihannoi luontoa, korpimaata ja maalaiselämää
- julkaisi 50-vuotiaana v.1924 toisen kansankuvauksensa, RyysyrannanJoosepin, jonka esikuva oli vähällä nostaa asiasta syytteen
- kutsuttiin Suomen Kirjailijaliiton ja Karjalan Sivistysseuran kunniajäseneksi v.1924
- julkaisi pitkän elämänsä aikana 67 teosta: runokokoelmia, romaaneja, matkakuvauksia, muistelmia ja näiden lisäksi lukemattomia kannanottoja ja lehtiartikkeleita. Toistakymmentä julkaisematonta käsikirjoitusta lienee vielä eri arkistoissa. Julkaistuista teoksista mainittakoon vielä Vanha Pappila, Papin poika, Patruunan tytär, Metsäherran herjaaja, Moskovan maisteri

- solmi kolme avioliittoa ja sai kaikkiaan 12 lasta, erosi kerran ja jäi kahdesti leskeksi
- herätti pahennusta ns. omantunnon avioliitoillaan
- julkaisi sisarestaan Ainasta, jonka kanssa hänellä oli tulehtuneet välit eriävien moraalikäsitysten vuoksi, teoksen Vanha Postineiti 1935
- menetti rakkaan Turjanlinnansa sodassa 1939, jolloin suomalaiset sotilaat sen polttivat
- jätti evakkoon lähtiessään Turjanlinnan eteisen pöydälle sikarilaatikon kanteen venäjänkielisen viestin jossa pyysi vihollisen jättämään talo rauhaan ja siirtymään hänen sisarensa, ns. vanhan postineiden huvilaan tai vastapäisen saaren kalamajoihin - viesti tulkittiin sotapetoksen yritykseksi ja hänet tuomittiin puoleksi vuodeksi kuritushuoneeseen, josta presidentti Kallio myöhemmin armahti. Hänet erotettiin "maanpetturina" useimmista kulttuuriseuroista. Vasta 1950-luvulla tunnustettiin julkisesti hänelle tapahtunut vääryys
- julkaisi kärsimästään vääryydestä vankilapäiväkirjan Omat koirat purivat (1948)

- menetti kansalaiskeräysten ja kustannus-osakeyhtiö Otavan avustuksella rakennuttamansa toisen Turjanlinnan tulipalossa v.1949. Vanhuutensa kesät hän vietti Turjanlinnan rinteillä vaatimattomissa väliaikaisiksi tarkoitetuissa mökeissä, jotka nyt ovat museona
- asui vuodesta 1953 lähtien talvisin Helsingissä Mariankatu 24:ssä Otavan järjestämässä asunnossa
- sai  takaisin kunniajäsenyytensä niin Suomen kirjailijaliitossa kuin Karjalan Sivistysseurassakin
- sai vastaanottaa Suomen Leijonan ritarikunnan suurristin ja I lk komentajamerkin v.1954
- promovoitiin Helsingin Yliopiston historiallis-kielitieteellisen tiedekunnan kunniatohtoriksi v.1957
 - puhui sujuvasti suomen lisäksi ruotsia ja venäjää ja melko hyvin saksaa ja latinaa, ja häntä pidettiin myös mukavana seuramiehenä
- maalasi tekstejä kiviin, esineisiin, kyltteihin, huonekaluihin, lautasiin
- harrasti maalailun ohella kalastusta ja retkeilyä
- ilmoitti itse poliittiseksi kannakseen "valkoinen anarkisti"
- ehti ystävystyä useimpien presidenttiemme kanssa, joista varsinkin Urho Kekkonen usein kävi hänen luonaan syntymäpäivillä 

- uskoi koko elämänsä ajan Jumalaan - vastusti  kirkkoa laitoksena sekä eräitä uskonkappaleita - ja liittyi takaisin kirkkoon v.1966. Raamattunsa papin poika tunsi hyvin, viittauksia raamattuun löytyy kaikista hänen teoksistaan
 - kuoli 27.4.1970 Helsingin Auroran sairaalassa viikkoa ennen 96-vuotispäiväänsä
- siunattiin Helsingin Alppilan kirkossa - siunauksen toimitti oma poika, rovasti Otso Kianto -  ja haudattiin valtion kustannuksella Turjanlinnaa vastapäätä  omaan Niettussaareen, jonne hän jo vuonna 1927 oli varannut paikan ja omakätisesti kirjoittanut hautataulun tekstin
- luetaan suomalaisen kirjallisuuden klassikoihin varsinkin erinomaisen kielenkäyttönsä ansiosta
 

Lue eräs Kianto-tutkielma

Takaisin pääsivulle

Kiannon tuotantoon