Valittuja runoja

Ilmari Calamnius-Kianto

oli nuoruudessaan täysiverinen luonnonlyyrikko, vaikka hän debytoikin proosateoksella.

Iän karttuessa runot muuttuivat yhä enemmän yhteiskunnallisiin ja eettisiin kysymyksiin kantaaottaviksi.


        Runonäytteitä:

 
Rantakoivulleni

Rantakoivu, ritvakoivu,
tuuletarten tuutima
vienon illan vilvehessä, 
voi, kuin sua lemmin ma!

Sinä mulle riemujani
kesäilloin soittelit -
sinä mulle murheitani
syksy-öinä säistelit!

Rantakoivu, lemmenkoivu,
Suomen surumielen puu
riemun ritva, kaihon katve,
kauniimpi kuin kaikki muu...

Muu se täällä maailmassa
murtuu, jäähtyy, unhoittuu -
eipä murru muistoistani
kotirannan koivupuu! (1898)



 

Lastu lainehilla

Mistä lastu lainehilla?
Pilske pieni aallon päällä
yksiksensä illansuussa
virran vettä vaeltamassa?
Tuolta lastu lainehilla,
pilske pieni aallon päällä,
Pohjan lasten laitumilta,
sinitunturin tuvilta.
Siellä kulta hongan kaasi,
veisti, veisti sulho venhon,
kohta vierii virran vettä
neittä nuorta noutamaan.


Revontulten leikki

Ne leimuaa, ne loimuaa, ne roihuaa ja lyö!
Ne paistavat kuin patsahat ja välkkyvät kuin vyö!

Ne liitävät, ne lentävät, ne laukkaa, läähättää!
Ne korskuvat kuin konkarit joit' urhot kiidättää!

Ne liehuvat, ne riehuvat, ne soutelee ja soi,
ne heijailee kuin enkelit tai aallot ailakoi.

Ne hiipivät, ne kiipivät, ne kisaellen käy,
ne sukeltavat pilvihin niin ettei niitä näy.

Ne tummuvat, ne sammuvat, ne repeevät kuin jää.
Ne kirkastuvat kilvan taas ja yöhön rynnistää!(1906)


Ne tahtovat!

Ne tahtovat kaataa mun koivuni
kotipeltoni veräjän suusta,
alas maahan mahlat sen juoksuttaa
ja tuohet kiskoa puusta!
Ne tahtovat häijysti hävittää
mun ritvani rakkahimman,
min juurella käkeä kuunnellut oon
keväthetkeni herttaisimman!

Vaan salli en kaataa mun kaunoistain,
kotikoivua kultaisinta,
sen ympäri käyn kuni vartija vain
- ja vahva on vartijan rinta!
Minä soisinko raiskata rakkahintain
ja sen silpoa valkoista vyötä?
Ei! Taistella tahdon ma omastain
ja tehdä tarmolla työtä!

Ja jos minun koivuni kaadettais
väkivalloin ja raakuudella,
niin varmaan sen kaatumus maksettais
minun rintani hurmehella!

Ne tahtovat anastaa aittani mun
ja mun saunani raunioks' raastaa,
ne uhmaavat viedä mun poikani pois
ja heponi ainoan haasta.
ja heittää pirttini kylmilleen
ja jättää auki sen uksen, 
ja ryöstää seinältä kanteleen
ja hyllyltä katkismuksen -
Ne tahtovat muuttaa ja musertaa
mitä kalleinta kasvatti syntymämaa.

Ne ilkkuen käskevät valjastamaan
mun varsani varkahan matkaan,
ja ne vaatii mun kieleni vaikenemaan -
Mitä kaikkea vaatinevatkaan!
Sillä niillä on valta ja valtikkuus
ja maallinen mahti ja ruhtinuus...

Mut' Herra on suuri ja väkevä,
ja se päivä on kerran saava, 
jona sortajan silmä on näkevä
miten koski sen kirvehen haava, 
ja kuinka sen leikkasi sydämeen
ken väkisin viety ois' orjuuteen! - -.

Ja silloin on Suomessa sunnuntai
ja sen pirteissä pyhäinen rauha,
ja käki taas helkkyvi koivussain
ja tuulonen lietsovi lauha.
Ja laajoina laihot ne aaltoaa
ja saunat notkoissa sauhuaa...

Ja silloin itkee mun muistoni vain
sitä mennyttä murhettansa, 
kun arkana asteli aurallaan
tämä korven kyntäjäkansa, 
ja kuink'  oli pilvistä, pimeää
ja ilma niin raskasta hengittää!
                (1899 helmikuun manifestin jälkeen)


Oulunjärvellä/Tervamiesten laulu (lyh)

Tuoll' Oulunjärvellä aallot
ne huuhtovat rantojaan,
siell' liekkuvat tuhannet purret
ja purjeet on pingallaan.
Siell' liehuvat harmajat hapset
ja kiiltävi pellavapää -
ne on Pohjolan pontevat lapset,
jotka tuulessa viilettää:

Ei etelän rikkaus meitä
pois Pohjasta houkuttele.
Joka käynyt on polkuteitä,
sitä vaunut ei viekottele.
Joka saanut on salossa suojaa,
sitä linnat liikuta ei -
minä kirkossa kiittelen Luojaa
joka korpien kätköön mun vei!

Hei tervatyttäret tummat!
Mun kanssani riemuitkaa! 
Niin paljonhan kaunista tarjoo
tämä virtojen viileä maa!
Niin paljonhan täällä on hyvää,
mitä muualla saisi mä en.
Mun korpeni rauhaa syvää
minä iäti siunailen!  (1906)


Laureatus

Taistele loppuun saakka! Taistele sieluni, kestä!
Raskas on kantaa taakka, maailman pettämys, pilkka.
Taistele vaikka se painaa!
Ihminen, vapautes' orja, 
taistele yksin ja aina, onnessa orpo,
pian oot kenties vainaa -
sitten et jaksa...

Ihminen, myrskyssä muista:
Ei meri iäti möyry!
Hetkien heikkous suista: aallot ei alati pauhaa!
Tuuli ei henkeäs'  raasta, raivokin etsivi rauhaa.
Kerran on tyyntyvä ilma, saapuvi lauha...
Helppo on soutaa.

Katkera mielesi malta! Herjasta herkee!
Vihasi armahan alta kunnian kukkaset itää.
Kaunis ei koskaan haihdu,
mikä on pyhää, se pitää,
nousevi mullasta valheen, Kohtalo surmaa ei sitä  - 
vaikka sun surmais'.

Iskenet liiaksi lujaa hurjana huoltesi vuoksi?
Rientelet riehuen kujaa uhmaten korpien yötä?
Iske! Kulje kuin tahdot,
kunhan et tuskastu työtä!
Aatteesi puolesta seiso vasten tai myötä
uskoen voittoon... (1909)
 

Takaisin Kiannon tuotantoon

Alkusivulle